Intiaanikesästä ukkosmyrskyn kautta syyskauteen

Kirjoitin lauantaina 27.8.2011:

Yllättäen tuli miltei helteisen lämmintä. Mittari näyttää edelleen 22 lämpöastetta ja päivä on sentään jo kallistumassa iltaan. Sinänsä ihan mukavaa, mutta päivällä ei pahemmin jaksanut rankempiin hommiin ryhtyä. Taisi ilman kosteusprosentti olla melko korkealla, koska ponnisteleminen aiheutti hikivirran otsalle. 

Kaivoin kellarista öljylyhdyt esille ja täytin ne lamppuöljyllä. Tarkoitus on ripustaa lyhdyt iltasella omenapuihin. Rannikkoseudulla,  Pohjanmaalla, Uudessakaupungissa ja enenevässä määrin myös muualla Suomessa vietetään tulevana viikonloppuna Venetsialaisia: veneily- ja mökkeilykauden päättäjäisiä, veden, tulen ja valon juhlaa. Auringon laskiessa tulee tosiaan syksyisen pimeää. Miten se tuntuukin niin läpitunkemattomalta. Eilen illalla laitoin pihaoven kiinni yhdentoista maissa, enkä hetkeen nähnyt missään valon pilkahdusta. Hetken päästä kuitenkin silmäni tottuivat ja siellä täällä näkyi naapuriston valoja. Vaatii taas aikamoista sopeutumista päivien lyhentymiseen ja ilmojen kylmenemiseen.

Kaktukseni ovat viettäneet kesän pihamaalla kuritettavana ja se on tehnyt niille silmin nähden hyvää. Uusia lehtiä tunkee sieltä täältä ja toiveessa on myös kukinta sisätiloihin siirtymisen jälkeen. Tavanomaiset marraskuun ja joulukuun kaktukset ovat aina vähän kukkineet, vaikka olisivat viettäneet kesän sisälläkin, mutta tänä vuonna odotan edes pientä yllätystä parilta suurelta lehtikaktukselta.  

Kivituhka on tästäkin siirtynyt ties minne.

Tänä aamuna herätys tapahtui klo 4.30 hirvittävällä rysähdyksellä. Salamoi ja rytisi ja vettä tuli aivan valtavasti. Nousin sulkemaan ikkunat ja totesin kissan tärisevän sängyn alla. Se ei erityisemmin tykkää ukkosesta. Katselin jonkin aikaa keittiön ikkunasta, miten koko piha lainehti vedestä. Tiilikatolta harvoin kuuluu vesisateen ääniä, mutta nyt sade rummutti sellaisella voimalla, että melu oli melkoinen. Palasin takaisin peiton alle ja jossain vaiheessa olin nukahtanut uudelleen. Ukkokulta lappoi kellarista vettä viiden ämpärillisen verran ja minä mittailin käytäviltä kadonneen kivituhkan määrää. Etenkin kesäkukat ovat liiskaantuneet terassin lattiaan ja alapihan nurmikko tirisee märkyydestä. Huomasin myös, että kaikenlaista risua, roskaa ja kivituhkaa oli tullut myös talon toisessa päässä naapurin aidan vierustaa nurmikolle. Hommaa on siis tiedossa heti, kun sopiva ajankohta pihatöille taas tulee.

Aika voimalla vesi on tuonut nurmelle risuja ja muuta roskaa.

Kriikunat alkavat kypsyä. Hyvä sato tulossa. Lähellä kotiamme on autioitunut tontti, josta meidänkin kriikunapuut on aikanaan haettu. Sieltä napsimme kirjastoreissulla taskut täyteen matkaevästä. Ehkä täytyy lähipäivinä käydä ämpärin kanssa keräämässä sato hylätyistä puista. Sinnehän ne kriikunat putoavat heinikkoon mätänemään. Meidän kriikunat eivät ole yhtä kypsiä kuin autiotontilla, mutta eipä mene pitkään niidenkään valmistumisessa.

Tuoksuvatukka kasvaa nopeasti ja toimii kesäaikana hyvänä näköesteenä. Meillä osa vatukoista sijaitsee paikassa, jossa rankkasade tuppaa kaatamaan niitä kulkuväylille. Aiempina kesinä olen napsinut kokonaisen oksan maata myöten pois. Sen jälkeen kasvi muuttuu vähän ryvettyneen näköiseksi. Tänä kesänä leikkasin vain häiritsevän osan oksasta. Hämmästyneenä huomasin, että vatukka kasvattaa leikattuun kohtaan uusia versoja. Tämä onkin parempi tapa, sillä näin vatukka näyttää hyvältä ja tuoreelta.

Viikonvaihteessa juhlittiin synttäreitä ja vieraat toivat kauniita kukkia. Ruusuja ja kesäkukkia. Niiden kanssa olen testannut kamerani asetuksia. Syystä tai toisesta makrokuvaaminen ei nyt onnistu halutulla tavalla. Jokin säätö on hukassa ja sekös harmittaa.

Myös leikkoruusut ovat ihania. Nämä vaaleanpunaiset ovat pitkävartisia, komeita ja tuoksuvia.

Gerpera kestää pitkään maljakossa.

Ihana kesäkukkakimppu ja keskellä koristekurpitsa.

 

Juusolla on välillä merkillisiä nukkuma-asentoja. Ehkä tuon tuolin alle kiertyneen hännän on tarkoitus toimia ankkurina tai tasapainottajana, jotta katti pysyy tuolilla. Hauskasti sillä on tapana laittaa tassut pään alle mahallaan nukkuessaan.
 
Iltaisin Juuso odottaa olohuoneen matolla, että minä lähden nukkumaan. Se saattaa tulla jopa motkottamaan kirjastoon, jollen hampaiden pesun jälkeen menekään suoraan makuuhuoneeseen. Kun sitten suunnistan kohti sänkyä, kissa seuraa perässä. Se pyörii ja hyörii etsien sopivaa asentoa ja samalla selittää minulle jotain. Lopulta se mätkähtää viereeni iltapesulle ja lopulta painaa päänsä lakanalle. Välillä koitan yön pimeydessä, vieläkö se on vieressäni. Käteni osuessa sen turkkiin, se kurnahtaa ja käännähtää selälleen kehräämään. Usein se myös kuorsaa kuin kuka tahansa kumppani.

Kurpitsat ovat kasvaneet ja nyt ne kiemurtelevat jo nurmikon puolelle. Sääli, ettei itse hedelmät ehdi kypsyä. Kurpitsa on meidän pihallamme ollut helppo ja satoisa; nyt se vaan laitettiin liian myöhään kasvamaan. Ukkokulta säilöö sadon etikkaliemeen. Kesäkurpitsaa on myös grillattu ja valmistettu muutenkin tuoreena. Muutama vuosi sitten jaettiin valtavia kurpitsoja sukulaisille ja naapureille. Millään ei niitä kaikkia olisi ehtinyt valmistaa ja syödä.

Koivunlehtien kellastuminen on alkanut ja ne myös varisevat alas. Onneksi ilma ei kuitenkaan kylmennyt ihan niin hurjasti kuin ennakkoon säätiedotuksissa sanottiin. Auringon paistaessa lämmintä oli 16 astetta, jossa tarkenee ilman pitkähihaista - ainakin minä. Vielä en kuitenkaan ala lehtiä haravoimaan. Seuraavan kerran nurmikkoa leikatessani silppuan puista pudonneet lehdet siihen, missä ne nyt ovatkaan. Syksy saapuu vääjäämättömästi ja siitä en tykkää. Lähestyvä syksy vaikuttaa minuun jo nyt siten, etten saa oikein mitään aikaan pihamaalla. Etenkin tällaiset päivät, jolloin välillä sataa ja välillä paistaa ovat hankalia. Haluan tehdä hommat kerralla alusta loppuun. En erityisemmin välitä keskeytyksistä. No, eiköhän tässä vielä hyviä työpäiviäkin tule. Sopivasti aurinkoa ja sen verran kuivaa, että lapioiminen sujuu kastumatta.

Laiskotusta

Tuoksuköynnöskuusaman marja (Lonicera caprifolium)

Mari Mörö kirjoittaa puutarha-aiheisissa kirjoissaan, että viherturaaja - jollaiseksi hän itseään kutsuu - tunnistaa sielunkumppanin vilkaistessaan tämän käsiä ja kynsiä. Kasvien ja mullan kanssa puuhaajalla ei ole pitkiä rakennekynsiä, hyvä jos kynsiä laisinkaan. Tunnistan itseni, tai paremminkin kynteni Mari Mörön kommentista. Kynteni ovat näin kesäisin aivan karmeassa kunnossa; lyhyet ja liuskoittuneet. Aina ei pesemälläkään saa mustaa viirua kynnen alta pois, sillä kuivan koppurainen iho tuntuu pinttyneen tummaksi ja vaalenee vain talven myötä. Käytänhän minä erilaisia työhanskoja, joihin kuitenkin tuolla työn tiimellyksessä tulee kulumia ja reikiä. Ne kastuvat parhaassa tapauksessa läpi ja kädet ovat näin vain aavistuksen siistimmät kuin kokonaan ilman hanskoja. Vasemman käteni etusormen kynsi on joskus ammoisina aikoina vaurioitunut siten, että kasvettuaan tiettyyn pituuteen, se menee keskeltä pituussuunnassa halki. Kipeähän se silloin on ja kynsi täytyy leikata aivan lyhyeksi, ettei se tarttuisi joka paikkaan kiinni. Välillä pohdin, josko laittaisin itselleni rakennekynnet antaakseni omille kynsilleni aikaa kasvaa ja kuntoutua. Vaan, miten voisin tehdä mitään hienoilla ja kalliilla kynsillä? Ei niillä tehdä multahommia. Ei ainakaan vahingoittamatta kynsiä. Ja mitä iloa on laittaa rahaa kynsiin, joilla ei voi mitään tehdä? Tai paremminkin, mitä iloa on olla tekemättä mitään?

Kamera kaulassani kuljeskelin taas eilen pihalla ja puutarhassa. Kovin on kosteaa ja toisaalta myös lämmintä. Aikaa ei ole ollut liiemmälti käytettäväksi suunniteltuihin pihahommiin, joka minua jonkin verran vaivaa. Koen vaikeaksi aloittaa isompia tehtäviä silloin, kun tietää joutuvansa sen kuitenkin hetken päästä keskeyttämään. Mieluummin aloitan tehtävän vasta, kun varmasti voin viedä sen - jos en nyt päätökseen - niin ainakin puoliväliin. Ja aina on kyettävä varautumaan myös yllätyksiin, siihen dominoilmiöön, johon aina kasvien kanssa puuhatessa törmää. Uusi kamerani on edellisen uudempi versio. Jotain siinä on selkeää kohennusta, mutta makrotoiminto on muutettu sellaiseksi, etten tule sen kanssa millään tutuksi. Näyttää olevan äärimmäisen vaikeaa saada selkeitä lähikuvia, yksityiskohtia, joiden kuvaamisesta olen aina erityisesti pitänyt. Harmittaa, kun useimpien kuvien kohdalla on sellainen tunne, ettei sitä saa tarkennetuksi. Ei saa, kun kuva ei kertakaikkiaan ole tarkka. Ärsyttävää, kerrassaan ärsyttävää.

Ojassamme nökötti kaksi tällaista sientä. Naapuri sanoi niiden olevan syötäviä, mutta jätin ne paikalleen. Kenties ovat syötäviä, mutta ohi ajavat autot pössyttelevät myrkkyjään ja seudun koirat iltakävelyllään kohottavat koipeaan näihin sieniin. Haluan maustaa sieneni ihan itse. Aika hienon näköisiä sienet kuitenkin ovat. Lakissa on selvästi pienen pieniä Ruotsin kruunuja. Ja oikein syksyn muotiväreissä, ruskeina. 

Lakki täynnä pienen pieniä Ruotsin kruunuja.

Eilen kävin kaupassa ja samalla sivuutin rekkitolkulla syksyn syysväreihin soinnutettuja vaatteita; viininpunaista, ruskeaa, harmaata, mustaa. Ei laisinkaan puhtaita, raikkaita värejä. Ei punaista, keltaista, vihreää tai sinistä. Valkoista sentään jonkin verran. Muoti määrittelee, mistä minun tulee tykätä. Poolopuseroita, villaliivejä, paksuja sukkahousuja. Ja ulkona on liki 20 asetetta lämmintä - näin elokuun lopussa. Minulla ei ole vielä syksy, mutta vaihtoehtoja ei juuri anneta. Onneksi ei sentään ole pakko ostaa, jos vain kaapista löytyy puhdasta päällepantavaa.

Syyshortensiat ovat kasvaneet pihallamme liki 20 vuotta ja vasta viime viikolla törmäsin ohjeeseen, jossa kerrottiin noiden pensaiden kukinnan riippuvan pitkälti leikkaamisesta. Tämä Suomessa suosituin syyshortensia tarvitsee kohtalaisen (asteikko oli suurin piirtein voimakas - kohtalainen - kevyt) leikkauksen kukkiakseen kauniisti. Nyt ymmärrän, miksi hortensiani ovat kukkineet, vaikka näinä kovina lumitalvina ovat kokonaan painuneet lumen alle. Ja raskas lumi on katkaissut useita oksia. Ja ymmärrän nyt myös sen, miksi tuo myyrän tyystin jyrsimä yksilö on nyt kasvattanut upeat kukinnot, vaikka jouduin leikkaamaan sen täysin maan tasalle. Sepäs tykkäsi ja ampaisi kasvuun ja kukkaan. Kiitos siis myyrälle, vaikken toivokaan sen jatkossa puutarhaani tulevan ruokailemaan.

Pari päivää olen viikannut ja hinnoittelut tavaraa kirpparille vietäväksi. Juuso tykkäsi, että hänen pitää tutkia ensin kassi ja todeta se kelvolliseksi käyttöön. Juuson korvaan en sentään nitonut hintalappua. Karvakasastani en luopuisi, en sitten millään!

Kirpparikamaako? No, ei suinkaan. Kassin esikokeilija varmaankin.

Vaikka Juuso ei erityisemmin viihdy ihmisten sylissä, haluaa se kuitenkin olla ihmisten parissa. Siellä, missä jotain tapahtuu. Tällä hetkellä se nukkuu mieluiten täällä työhuoneessa, tuossa pöydän vieressä tuolilla. Olen laittanut tuolinpäällisen päälle froteepyyhkeen. Osittain pehmikkeeksi ja osittain myös siksi, että pyyhe on helppo ravistaa ja työntää pesukoneeseen. Näin ei tarvitse imuroida tuoleja ja nyhtää kissankarvoja omista vaatteista. Ehkä tuossa tuolissa on mukava nukkua, kun selkä on turvallisesti pöytää ja seinää vasten. Ja tuolista on hyvä näkyvyys moneen suuntaan. Ei pääse viholliset yllättämään. Niin kai eläimen vaisto laittaa sen toimimaan. Turvaamaan seluksen. Täällä työhuoneessa on muuten ihan rauhallista. Mitä nyt minä naputtelen ja rapistelen, toisinaan puhun itseksenikin. Ja radio on aika usein päällä, jotta tietokoneella työskennellessäni samalla pysyn perillä maailman tapahtumista.

Syksyn merkkejä

Onneksi sääennustukset eivät aina mene ihan putkeen. Tänään piti sataman, mutta ulkona on aurinkoinen ja kohtalaisen lämmin päivä. Tosin tuulee aika navakasti ja kotikoivusta lentää oksa poikineen pihamaalle. Koivunsiemeniä on joutunut lakaisemaan terassilta jo viikkotolkulla, eikä se näytä loppuvan lähiaikoina. Koivut tosiaan varmistavat jatkuvuutensa. 

Tämä on sitä aikaa, jolloin ihmiset kehuvat kovasti tykkäävänsä syksyn viileydestä ja iltojen pimenemisestä. Myönnän auliisti, etten itse kuulu tuohon joukkoon. Haluaisin kesän ja lämmön sekä erityisesti valoisuuden jatkuvan. Edessä on kuukausitolkulla pimeyttä ja kylmyyttä, mahdollisesti rankkoja lumitöitä ja liukkautta. En yhtään tykkää.

Sen sijaan, että olisin tehnyt jotain konkreettista pihamaalla, olen lähinnä löhönnyt terassilla tai sisällä ja selannut lehtiä sekä lukenut kirjaa. Toki nurmikko on pitänyt leikata; se kun kasvaa hurjaa vauhtia. Mielessäni olen kyllä pohtinut pihaa ja kasveja ajoittain hyvinkin tiiviisti. Kenties suunnitelmani jalostuvat, kun niitä pyörittelen ajatuksissani ahkerasti. Tai sitten ei. Käsiä kyllä polttelee mennä lapiohommiin, mutta jokin estää vetämästä hanskoja käteen ja hakemasta lapiota kellarista. Olisiko tuo ajatustyö sittenkin vielä kesken? Näin loppukesästä tulee aina sellainen hätä ajan loppumisesta. Keväällä tuntuu, että kaikki mahdollinen on vielä edessäpäin. Että aikaa on vaikka mihin ja että millään ei oikeastaan ole vielä kiirettä. Onneksi niin, sillä muuten ei kai tulisi lainkaan levättyä ja nautittua kesän lämmöstä ja upeista kukista. No, eihän se lumikaan ihan ensi viikolla sada, joten kyllähän tässä ehtii toteuttaa useitakin projekteja.

Sadonkorjuun aika jatkuu. Marjapensaat on jo tyhjennetty, eikä omenasato ole kummoinenkaan. Aronioita tulee tänä vuonna hurjasti. Mitähän niistä tekisi? Sellaisenaan ne ovat hiukan karvaita, joten johonkin toiseen sekoitettaminen olisi tarpeen. Pakastin alkaa kyllä olla täynnä. Taidan kysyä naapureilta, josko haluavat. Kasvimaalta tulee sipulia ja punajuurta. Sen sijaan kurkut ja kurpitsat eivät taida ehtiä valmiiksi ennen kylmiä. Kurpitsoissa on toistaiseksi aivan pieniä alkuja.


Ruusunkiulukoissa on eroa. Punalehtiruusu tekee hienoja rykelmiä ja ainakin tänä vuonna oksat suorastaan notkuvat kiulukoista. Taidan jättää elukoitten syötäväksi - jos siis joku niistä tykkää. Voisin jonain päivänä tutustua näiden kiulukoiden sisäpuoleen. Muksuna tuli kerättyä kurttulehtiruusun marjoja. Niistä kerättiin sisuksen siemenet pois heitettäväksi - tai joskus jonkun puseron sisään laitettavaksi ikäänkuin kutituspulverin sijaan, ja siten  se päällikuori syötiin. Kypsänpunaisena se oli aika makoisaa.

Aiemmin ei tosiaan meidän ruusupensaisiimme ole näin paljon kiulukoita tullut. Punalehtiruusuun jonkun verran, mutta muihin ei paljon mitään. Eivät ole vuodet veljeksiä keskenään tässäkään suhteessa. Täytynee googlettaa, josko löytäisin jotain hyödyllistä käyttöä ruusunmarjoille. Tuovathan ne sellaisenaankin pensaisiin syysväriä ja kauneutta. Talven aikana täytyy perehtyä syyskukkijoihin, sillä tässä vaiheessa kukassa olevia kasveja puutarhassani on aivan liian vähän. Kohta on vain ruskeita rankoja ja mädäntyvää lehtimössöä.

Kriikunasato näyttää siedettävältä, ehkä viime vuonna tuli enemmän. Kriikunat eivät kuitenkaan ole vielä aivan kypsiä ja ne tulee syötyä sellaisenaan. 80-90 -luvun työpaikassani oli pomolla tapana tuoda puutarhastaan kriikunoita minulle ja muille syötäväksi. Kriikuna on kuin luumu, mutta huomattavasti pienempi, ehkä vähän kirsikkaa suurempi. Niitä pitäisi oikeastaan syödä pihamaalla istuen, jolloin voisi toisesta suupielestä sylkeä kiviä pois samalla kun toisesta suupuolesta työntää uutta hedelmää sisään. Kotimme lähistöllä on vanha tontti, jossa kriikunapuita kasvaa villiintyneenä. Ohi kulkiessa tuli aina napsittua puista kypsiä hedelmiä. Kerran sitten päätin, että lähden kaivamaan taimia omalle pihalle. Kysyin vastapäätä asuvalta herralta, kuka villiintyneen tontin omistaa ja olisiko mahdollista ottaa sieltä taimia. Hän kertoi, että osa hedelmäpuista tulee jäämään rakenteilla olevan sähkökaapin jalkoihin. Hyvällä omalla tunnolla sitten kaivoin muutaman taimen ja istutin meidän puutarhaamme. Nyt tuolle tontille on suunnitteilla puisto. Hyödynnetäänköhän puiston rakentamisessa kriikunapuut vai jyrätäänkö ne kokonaan pois?

On Huvituksessa sentään muutama omena.

Meidän puutarhassamme kasvaa viisi omenapuuta, joista toinen Valkea kuulas on vielä aika pieni. Vasta kolmatta kesää pihallamme kasvanut. Huvitus on niistä matalakasvuisin ja sen hedelmät kypsyvät kilpaa Valkea kuulaan kanssa. Huvituksen hedelmistä tulee kauniin punaisia ja niiden malto on makean pehmeää. Valkea kuulaan varmaan useimmat tuntevat. Se pitäisi melkeinpä syödä suoraan puusta, sillä maahan pudotessaan se pehmeydessään pilaantuu nopeasti. Nimensä mukaisesti Valkea kuulaan hedelmä on valkea ja kypsänä tosiaan niin kuulas, että miltei siemenet näkyvät. Meidän Valkea kuulaamme kärsi nuorena pakkasvaurioista ja pupujussin hampaista, joten siitä on jouduttu osa sahaamaan kokonaan pois. Voi olla, ettei jäljelle jäänyt osa vanhaksi elä ja siksi olemme istuttaneet uuden taimen.

Punakaneli on hiukan rotevampi kuin Huvitus. Sen hedelmät ovat ehkä hiukan pienempiä, mutta herkullisia syötäviä. Punakanelilla kesti aika pitkään tulla satoikään (ainakin meidän puutarhassamme), mutta se on ollut todella tuottoisa. Syys-/talviomenamme nimestä en ole aivan varma. Se voi olla Antonovka. Se on voimakaskasvuinen ja pääsikin kasvamaan liian suureksi, kun emme älynneet alkuvuosina sitä ajoissa leikata. Sen hedelmät kypsyvät aika myöhään, mutta ihan kypsinä ovat herkullisia., hiukan happamia. Valitettavasti siihen tuppaa joka vuosi tulemaan monensorttisia pilkkuja ja usein omenat mätänevät suoraan puuhun. Lienee muumiotautia, jonka vuosi joudun joka syksy hautaamaan omppuja maahan.

Talvella innostuin hiukan liikaa leikkaamaan omenapuitamme. Ukkokultani on aivan varma, ettei meille sen vuoksi tule juuri minkäänlaista satoa tänä vuonna. Voi siinä olla perääkin, mutta monet muut ovat kertoneet, ettei heillekään ole kummoista satoa odotettavissa. Kahtena edellisenä kesänä omenapuut ovat notkuneet hedelmistä ja niitä on saanut syödä kyllikseen. Myös hilloksi ja pakastettavaksi omenia on riittänyt. Ehkä puumme pitävät nyt lepovuotta. Ehkä kukinta ei onnistunut.

Vasta vauvakurpitsa

Torstain Hesarin ruokapalstalta löytyi "Kärsimättömän suklaakakku" -ohje. Todella helppo väsätä ja hyvänmakuinenkin. Pakkohan sitä oli kokeilla. Sinänsäkin mukava ohje, että toteutukseen ei tarvittu suklaata, mitä harvoin meidän kaapeista löytyy. Tai löytyy joskus, muttei yleensä pitkään. Se kun tulee syötyä sellaisenaan. Ja tässä tuo kakkuohje kiinnostuneille:

Sulata 200 g voita tai margariinia ja jäähdytä.
Riko kulhossa neljän munan rakenne haarukalla ja sekoita rasvaan.
Sekoita keskenään 3 dl sokeria, 3 dl vehnäjauhoja, 1 dl tummaa kaakaojauhetta, 2 tl leivinjauhetta ja 2-4 tl vaniljasokeria.
Yhdistä ainekset nopeasti lastalla sekoittaen.
Paista 200 asteessa uunin alaosassa noin 45 minuuttia. Kakun sisus saa jäädä keskeltä kosteaksi. Jäähdytä ja siirrä tarjoiluvadille.

Paistoin omaa kakkuani 40 minuuttia ja se tuli sisältäkin ihan kypsäksi eli seuraavan kerran otan muutaman minuutin aiemmin pois uunista. Jokaisen tulee tietenkin huomioida oman uuninsa paistotyyli. Muuten kakku onnistui hyvin ja maistuu suklaiselta. Helpoin suklaakakku, jonka olen koskaan tehnyt.

Meidän Juuso-kissamme on ollut viime aikoina turhautunut ulkoilemiseen, kun on ollut kovin kosteaa. Nyt tuuli on kuivannut pitkän heinikonkin ja karvapoika köllötteli auringonpaisteessa nautiskellen. Oi, huoletonta kissanelämää! Eilen katti yllätti ja toi ensimmäisen kerran saaliinsa oikein sisälle näytille. Kuollut lintu, jota oli pikkuisen höyhennetty, muttei kuitenkaan kelvannut syötäväksi. Koska Juuso on pihalla flexissä, ei sen mahdollisuudet lintujen metsästykseen ole kovin suuret. Epäilen linnun olleen jo entuudestaan loukkaantunut. Otin linnun talouspaperilla käteeni ja kiikutin kompostin päälle. Sieltä ukkokulta kävi sen hautaamassa. Sanoin Juusolle, etten yhtään tykkää antaa pisteitä hänen saaliilleen ja vastedes saisi rajoittaa metsästyksensä hiiriin ja myyriin. Mielestäni ihmiset kuitenkin meluavat turhaan kissojen vaarallisuudesta pikkulinnuille. Enpä usko kissojen pystyvän maailmasta lintuja hävittämään, mutta sen sijaan ihmisellä on siihen kaikki keinot ja valitettavasti myös tahto. Eläimet tappavat syödäkseen, vain ihminen huvikseen ja rahasta tahi muuta hyötyä saadakseen.

Ja sitten päivän arvoitus: Mikä on tämä kihartunut kasvi? No, Rentun ruusu eli Maitohorsma. Enpä ole aiemmin huomannut näin läheltä katsoa, hauskan näköinen.

Lapiohommia vaikka kipeällä kädellä

Jo pitkään oikeaa kättäni on vaivannut rannekanavan oireyhtymä eli rannepinne. Etenkin peukalo, etu- ja keskisormi puutuvat, niitä särkee ja pistelee. Toistaiseksi hoitona on ollut kortisonipiikit, kohta kai leikkaus on ajankohtainen. Vaiva on alkanut uusiutua entistäkin nopeammin. Viikonvaihteen lapiohommat eivät suinkaan helpottaneet vaivaa ja tällä hetkellä käsi on tosi kipeä. Eikä tämä näpytteleminen suinkaan helpota tilannetta, mutta jotainhan sitä on aina puuhattava. Minä kun en osaa tyhjänpanttina istuskella.

Tilasin pihaan toimitettuna 640 l multaa ja 1000 kg kivituhkaa. Torstaina ne sitten tulivat suursäkkeihin pakattuina. Vaikka ei kovin halpaa ollutkaan, kätevää kyllä. Säkki on helppo sulkea ja tavara säilyy hyvässä kunnossa pitkäänkin. Pihakin pysyy siistinä. Aloitin syyskaudeksi suunnitellut hommat kaivamalla pionipenkkiin polun. Ensin piti siirtää olemassa olevat kukkaset johonkin odottamaan ja sen jälkeen poistaa mahdollisimman paljon multaa. Tämä tonttimme yläosa on silkkaa hiekkaa; sitä on tuotu kuormakaupalla nostamaan tonttia tien tasolle. Niinpä minulle oli yllätys, miten syvälle löytyi multaa. Hiekkamaanhan sanotaan syövän multaa, mutta ilmeisesti olen sitä vuosien mittaan lisännyt ja kompostia paikalle kärrännyt riittävästi. Ihan hiekkapintaan en polkua kaivanut, sillä olisin joutunut vastaavasti tuomaan kärrytolkulla kivituhkaa. Laitoin polun pohjalle suodatinkankaan ja kivituhkaa. Sitten naputtelin polun päällysteeksi kiviä, joiden väleihin ja pinnalle laitoin kivituhkaa. Kenties olisin saanut polusta paremman näköisen, jos olisin ostanut kaupasta tasakokoisia kiviä. Käytin kuitenkin vuosien mittaan tontiltamme löytyneitä kiviä. Valitsin niistä sopivannäköisiä ja -kokoisia. Kivituhkaa täytyy tuoda vielä hieman lisää, sillä se jatkaa tiivistymistään. Tämänpäiväinen sade uskoakseni auttaa tiivistymisessä. Polku näyttää kuvassa varsin leveältä, mutta ei se ihan kapea olekaan. Ajatus on, että jossain vaiheessa siirrän etupihalla olevan lintualtaan polun perälle. Nyt alueella kasvavia kukkia pääsee paremmin hoitamaan ja tulipa taas viriteltyä kummajaisuuksia.

Tummempi läiskä on kasteluvettä. Eikä tuo kivituhka luonnossa ole noin valkoista

Pihassa puuhaaminen aiheuttaa aina dominoilmiön eli tässä tapauksessa polun paikalta kaivettuja kasveja täytyi sijoittaa muualle. Päätin laajentaa tätä Kellopenkiksi nimittämääni uutta kukkapenkkiä. Tai paremminkin venyttää, sillä pituutta tuli lisää, ei leveyttä. Otan opikseni, enkä enää rakenna kovin leveitä kukkapenkkejä. Niiden hoitaminen on hankalaa. Siirsin tähän Iristä, Päivänliljaa, Isomaksaruohoa ja erilaisia kellokukkia. Ennestään siinä on jo Jaloangervoa, Hopeatäpläpeikkiä ja päässä ruusupensas. Tavoitteeni on pienentää nurmella olevaa alaa, sillä nurmikon hoitaminen on työlästä. Nämä nykyiset happosateet ja ympäristön puuston kasvaminen tuntuvat lisäävän sammaloitumista. Sammal voisi olla hauskan näköistä, jos se vain pysyisi nätin vihreänä. Vaan siihen tuppaa kasvamaan korsi sinne ja toinen tänne. Ja sammalkin kellastuu. Se ei suinkaan ole kaunista ja sammaleen poistaminenkaan ei ole erityisen hauskaa. Tänä kesänä nurmikko on kasvanut ajatusta nopeammin. Lämmin ja kostea ilma näyttävät viihdyttävän nurmea ja sitä pitää leikata vähintään kerran viikossa, oikeastaan useammin. Kun nurmikko pääsee liian pitkäksi, sitä saa tahkota leikkurilla otsa hiessä. Meidän leikkurimme heittää silpun sivulle, mutta kuivuessaan tuo nurmijäte rumentaa ja niinpä se pitäisi haravoida parempaan käyttöön. Vähemmällä pääsee kun leikkaa nurmikon riittävän usein.

Kellopenkki -nimen tämä kukkaesiintymä sai tuosta aurinkokellosta, jolle en ole parempaakaan paikkaa keksinyt.

Ukkokulta silppusi valtaisan kasan oksia hakkeeksi ja nyt sitä taas on kärrättäväksi. Mm. marjapensaat tulevat saamaan siitä osansa. Tässä syksyn mittaan haketettavaa tulee toki lisää, mutta kyllä se kaikki puutarhaan uppoaa. Jostain syystä meidän kattimme tykkää torkkua hakekasaan nojaten. Kenties hake on viileää, tiedä häntä. Juuso oli kärttyisen tuntuinen, kun kärräsin edellisen kasan hedelmäpuille ja pitkään kissa etsi entistä lepopaikkaansa. Nyt sillä pitäisi taas hetken olla lokoista mielipaikassaan.

Oksat on haketettu lehtineen. Laatutavaraa.

Juuso-kissa ei oikein tykkää näistä sateisista päivistä. Onhan se tietenkin ymmärrettävää, ettei vettä tihkuvassa heinikossa ole järin mukava köllötellä. Tuulestakaan se ei tykkää laisinkaan, heiluttaisiko viima liikaa viiksikarvoja. Juuso haluaa yleensä olla aina siellä, missä tapahtuu ja nytkin sitä häiritsi, kun ei aina päässyt seuraamaan tekemisiäni. Se kipaisi niin pitkälle, kun flexi myöten antoi ja saattoi sieltä jopa maukaista, että tulepas emäntä nyt minut hakemaan minut pomottamaan.

Huomatkaa, miten kissoilla on tapana istua niin siististi tassut vierekkäin.

Aurinkoinen hetki tuo purppurapunalatvoihin runsaasti perhosia. Vihdoin saapui myös Amiraali, joka on esimerkiksi Nokkosperhosta kookkaampi ja väritykseltään kyllä samantyyppinen, mutta värit ovat puhtaammat. Tietenkin kuviointikin on hieman erilainen. Ajoittain kukissa on seitsemän-kymmenen perhosta yhtä aikaa. Harmi vain, etten koskaan ehdi näpätä kuvaa tällaisesta joukkosuosiosta.

Aikanaan puutarhaa rakentaessani istutin omenapuita. En kuitenkaan osannut enkä huomannut niitä oikein leikata. Puut pääsivät kasvamaan aivan liian korkeiksi ja tuuheiksi. Yritän korjata tilannetta jälkikäteen, mutta ihan helppoa se ei ole. Omenapuita ei saisi leikata kovalla kädellä, eikä minulla ole oikein malttia vuosikausia kestäviin projekteihin. Meillä on puutarhassamme Valkea kuulas, mutta sitä on jäystänyt jänis ja pakkanen. Osa puusta on kuollut ja siltä varalta, että lopullekin käy samoin, istutin pari vuotta sitten uuden Valkea kuulaan. Sen suhteen koitan olla viisaampi. Luin netistä, että ammatikseen omenoita kasvattavat, pyrkivät käyttämään leikkaamisen sijaan oksien taivuttamista. Nuoriin oksiin laitetaan painot siten, että se vähitellen lakkaa sojottamasta suoraan taivaisiin. Näin oksat saadaan tuottamaan paremmin omenaa ja kestämään hedelmien painoa. Niinpä minäkin virittelin painot pieneen puuhumme. Taloudestamme ei löytynyt laisinkaan sopivaa narua, joten toistaiseksi puun oksilla riippuu pieniä muovipusseja, joihin laitoin kiviä ja jotka ripustin oksiin pyykkipojilla. Oksat ovat onneksi vielä aika hentoiset, joten pyykkipojat eivät hirveästi purista. Eikä kiviäkään kovin paljon pussiin tarvita. Punakanelissa olen jo aiemmin käyttänyt taivutusmenetelmää ja se on kyllä toiminut. Oksat ovat kaartuneet mukavasti maata kohden. Ja kun ei ole niin paljon leikattu, ei ole myöskään tullut vesiversoja, joita sitten taas joutuisi leikkaamaan.

Valkea kuulaan oksat taivutuksessa. Tarkoitus on vaihtaa pyykkipoikien tilalle sopivaa narua.

Minulle tulee Ukonhatusta mieleen paremminkin myssy.

Sarjassamme hassuja kukkien nimiä, on tässä Ukonhattu (Aconitum napellus). Netin mukaan näitä on erilaisia ja niiden juurakko on erittäin myrkyllinen. Täytyypä olla tarkkana, ettei tule kaivettua nälkäisenä ruokapöytään. En kyllä kuolemaksenikaan muista, mistä tämän kukan olen pihaamme tuonut, mutta mukava tuttavuus sekin. Varsinkin, kun kukkii näin loppukesästä muiden jo lakastuessa.

Kynteni ovat nykyisin aina surkeassa kunnossa. Ne lohkeavat ja halkeavat vähän joka suuntaan. Etenkin peukaloiden ja etusormien kynsi on varsinainen nysä. En ole enää vuosiin käyttänyt tusinapaketeissa myytäviä näppylähanskoja vaan ostan paremmin käteen sopivia ja enemmän pesua kestäviä työhanskoja. Niitä saa toki rautakaupoista, mutta markkinoita ja toreja kiertää työkäsinekauppiaita, joilla on erinomainen valikoima hanskoja. Löytyy malleja ja kokoja. Eikä hinta ole sen kalliimpi kuin rautakaupassakaan. Oikeastaan päin vastoin. Kuraisia ja märkiä hommia varten käytän vettäpitäviä hanskoja, koska ne suojaavat käsiä paremmin. Silti kädet ovat kovilla ja aina ei suinkaan tule hanskoja käteen edes vedettyä. Puutarhassa liikkuessa tulee kukkia nypittyä ja rikkaruohoja kerättyä. Kynnellähän sen kuihtuneen kukan yleensä kasvista nipsaisee ja siinä sitten kynsikin taitaa lyhetä. Olin kovasti helpottunut luettuani Mari Mörön puutarha-aiheisia kirjoja, sillä hän toteaa, että viherturaajan tunnistaa onnettomista kynsistä. Kuvittelin kai olevani jotenkin outo ilmiö kynnennysineni kaikkien hienosti lakattujen ja pitkäkyntisten naisihmisten joukossa. Ainakin kirjailija Mari Möröllä on ilmeisesti samanlaiset. Mukavaa löytää hengenheimolainen tässäkin asiassa.

Mukava alivuokralainen

Meidän terassin alla asustaa siili, ainakin yksi, toivottavasti myös enemmän. Vuosien mittaan olen liki joka kesä nähnyt ainakin yhden siilin taapertavan pihalla. Ennen nykyistä terassia näytti, että ne asustaisivat talon päädyssä olevan köynnöshortensian juurella. Siili tulee harvoin päivällä esiin. Viime viikolla tämä alivuokralaisemme taapersi perennapenkkiin joskus iltayhdeksältä. Se ei tuntunut kovin aralta ja liikkui näköpiirissämme jonkun aikaa. Valitettavasti kamera ei kuitenkaan ollut lähistöllä eikä laukaisukunnossa.

Vaikka siilimme pysyykin etupäässä meiltä piilossa, se pitää niin kovaa meteliä, ettei sen läsnäolosta voi erehtyä. Rapinaa, tuhinaa ja röhkimistä. Löysin netistä videon, jossa kaksi tappelevaa siiliä röhkivät samalla tavoin kuin pari viikkoa sitten meidän terassin alla kuului. Siellä oli siis mahdollisesti siilitappelu menossa. Terassimme alla luulisi olevan siilille hyvä paikka niin kesäiseen kuin talviseenkin olemiseen. Siellä on rauhallista ja osittain kuivaa. Sinne putoilee puiden lehtiä ja varmasti siilit niitä itsekin talvimajaa rakentaessaan kuljettavat. Koska siilit syövät etanoita ja kotiloita, olen todella tyytyväinen sen majoittumisesta tontillemme. Vuosi vuodelta löytyy enemmän ja enemmän lehtokotiloita ja niiden hävittäminen tuntuu hankalalta. Toivottavasti siilimme on perheellinen, oikein sukurakas yksilö ja toivottavasti niille kaikille maistuu erityisen hyvin kotilot ja etanat. En ole ruokkinut siiliä, mutta voisin laittaa sille kissanruokaa, kuten netissä ehdotettiin. Kunhan keksin paikan, jossa ruoka ei ole jatkuvasti sateen kastelemana.

Huomenna pitäisi tilaamieni kivituhkan ja mullan saapua. Viikonlopuksi on siis töitä tiedossa. Pääsen heilumaan lapion kanssa tuonne rinteeseen. Vettä on tullut viime päivinä niin kiitettävästi, että lienee tarpeen kaivaa saappaatkin käyttöön. Toisaalta kasvien siirtäminen onnistuu paremmin maan ollessa kosteana. Helteet ja korppuisen kuiva maa asettaa liian suuria haasteita kasvien juurtumiselle.

Kesäkukat eivät laisinkaan tykkää näistä rankkasateista. Niin pelargoniat kuin petuniatkin roikkuvat pitkin ruukkujen reunoja. Ja koivunsiemeniä on kaikki paikat täynnä. Miten niitä riittääkin päivästä toiseen ihan jokaiseen koloon. Viikatessani yhtenä iltana pyykkiä narulta, ravistin jokikisen sukankin kunnolla. Silti pyykkejä kaappeihin laittaessani sieltä ja täältä tuli yksi jos toinenkin koivunsiemen.

Huomasin, että Mahoniani (Mahonia aquifolium) on tehnyt marjoja. Pieniä mustikanvärisiä. Tätä ne keltaiset kukat keväällä tiesivät. Mahonia on kaunis, ikivihreä kasvi. Sen lehdet ovat kiiltävän tummanvihreät. Mahonia kasvaa runsaan metrin korkuiseksi, mutta ainakin meidän pihalla kasvu on ollut tavattoman hidasta.

 Tämä kissapatsas istuu sisääntulon portaalla tuumimassa, mennäkö sisään vai ulos. Se on melko painava ja ostin sen joskus ovenpönkäksi. Laitan katin seisomaan oven väliin, kun käyn esimerkiksi postilaatikolla. Harvoin kuskaan avainta mukanani ja olisi varsin ikävää, jos tuuli paiskaisi oven kiinni, kun talvipakkasella kipaisen tien toisella puolella olevalle postilaatikolle. Hyvin on patsas kestänyt kesät ja talvet ulkosalla. 


Pihasta on tullut oma sisustuskohteensa, johon käytetään rahaa ja aikaa. Terassit ja patiot varustetaan sohvilla ja nojatuoleilla. Kaasugrillit ovat suurempia kuin monen perheen tila-auto. Ei siinä mitään. Kukin tekee, kuten haluaa ja mihin varat riittävät. Täällä koto-Suomessa nuo säät eivät vain oikein suosi muhkeita oleskeluryhmiä valkoisine pehmusteineen. Aika harvalla taitaa olla niin suurta katettua aluetta pihamaalla tai lasiverantaa, että surutta voisi jättää pihasohvansa pidemmäksi aikaa omiin oloihinsa. Vaikka kuluva kesä onkin ollut sään puolesta mahtava, silti olen joutunut omia tuolipehmusteitani siirtelemään sateensuojaan. Kun on enimmäkseen kotosalla, tyynyjä kyllä ehtii kannella tai suojata. Auta armias, jos reissaa ja 50 kilometrin päässä kaatosateessa muistaa pehmusteiden jääneen taivasalle. Kuivattele niitä sitten muutama päivä. Ilkeä on istua litimärällä pehmusteella varustetulle kosteankalvakalle tuolille.

Ei kai nyt vielä syksyä?

On tämä Suomen kesä kovin lyhyt. Selvää syksyn meininkiä näkyy siellä täällä luonnossa. Eilinen koko päivän kestänyt sade antoi osviittaa siitä, miten maailma kutistuu neljän seinän sisään heti, kun pihaovi suljetaan. Onneksi tänään sentään aurinko on lämmittänyt kesäisesti ja siirtänyt syystunnelmaa edemmäksi.

Pihassa ei ole mikään homma edistynyt johtuen siitä, että odottelen tilaamaani kivituhka- ja multatoimitusta. Tilasin Siisti Piha -nimisestä firmasta suursäkeissä 1000 kg kivituhkaa ja 640 l multaa. Varmaan ne olisivat tulleet edullisemmiksi kuorma-autolla pihaan kipattuina, mutta en tarvitse nyt kokonaisia kuormia ja toisaalta ei ole paikkaa, johon jättimääriä mitään varastoisi.

Kivituhkaa tarvitsen mm. hiekkakäytävien paikkaukseen, sillä pari kunnon kaatosadetta jyrsivät syviä uomia käytäville vieden olemassa olevan hiekan ties minne. Ja multaa, sitä nyt tarvitsee aina. Hiukan jo aloittelin ns. "vasemman rinteen" kunnostusta. Sinne on aikoinaan istutettu sammalleimua ja maksaruohoja. Ajan kanssa on heinää alkanut kasvaa sammalleimujen keskellä, samoin apilaa. Ahomansikkani olen kerännyt tästä rinteestä, mutta tarkoitus on poistaa myös tämä väliaikainen mansikkamaa. Pionipenkkiin on tarkoitus tehdä kivipolku helpottamaan perennojen hoitoa ja kesän aikana on virinnyt joitakin siirtoideoita. Ajattelin siirtää tuolta talon päädystä muutaman Nauhuksen sisäänkäynnin eteen. Siinä on jo perhosia houkuttelevaa Purppurapunalatvaa, joten lisää vain ihanille perhosille houkutuksia.

Aikoinaan en oikein tykännyt nauhuksista. Kerran olin kahvilla erään julkisen rakennuksen edustalla ja huomasin betonilaattojen välissä pieniä kukantaimia. Rakennuksen reunustalle oli istutettu nauhuksia, joten oletin taimien olevan samoja. Kaivoin kahvilusikalla muutaman taimen ja käärin ne varovasti nenäliinaan. Nyt noista taimista on kasvanut talon toiseen päähän isoja Kallionauhuksia (Ligularia dentata). Niitä on levinnyt myös kasvimaalle ilmeisesti haravointijätteitä kärrätessä ja sieltä siirsin keväällä pari tainta myös talon toiseen päähän. Tiedän nauhusten viihtyvän varjossa (kuten omatkin nauhukseni nyt ovat), mutta olen suunnitellut Valtikkanauhuksen hankkimista hieman aurinkoisempaan paikkaan pihallani. Nauhuksillahan on myös isot lehdet näyttävän kukinnon lisäksi ja ne kukkivat elo-syyskuussa, jolloin puutarhan monet muut kukat ovat jo kukintansa lopettaneet. 

Purppurapunalatvat ovat kukkineet jo jonkun aikaa sisääntulon edessä. Kovasti olen odotellut niihin perhosia, joita yleensä tässä elokuun aikana ilmestyy useampaakin lajia. Yksittäisen Nokkosperhosen olen parina päivänä nähnyt, mutta vihdoin tänään tuli myös Neitoperhosia. Samanaikaisesti näin kuusi perhosta ja lukuisia kimalaisia. Toissakesänä purppurapunalatvat olivat täynnä ohdake-, nokkos- ja neitoperhosia sekä amiraaleja. Nyt ei taida tulla samanlaisia määriä, sillä kukat alkavat olla lakastumassa.

Nokkosperhonen ja Neitoperhonen Purppurapunalatvassa (Eupatorium purpureum)

Neitoperhosessa on jotain sadunomaista. Se esiintyy monissa runoissa ja lauluissa. Hectorin lauluissa on usein neitoperhosia; hänen 70-luvun alkupuolella ilmestyneellä Nostalgia-levyllään on Neitoperho -niminen laulukin. Siivissä on ikäänkuin silmät tarkkailemassa. Kaiketi niiden tarkoitus on toimia suojana vihollisilta. 

Luulisi, että nämä loppukesän perhoset tykkäisivät purppurapunalatvojen vierellä olevista syysleimuista, jotka koreina ja värikkäinä kilpailevat huomiosta. Vaan ei, paljon vaatimattomampi punalatva saa täyden suosion niin perhosilta kuin kimalaisiltakin. Auringon oikein paistaessa lämpimästi, kukintoihin on suorastaan tungosta.

Perjantai-iltana huomasin ison männyn alla runsaasti kuolleita sittiäisiä. Mikä oli saanut ne kellahtamaan selälleen ja heittämään henkensä? Luulin ensin lintujen pudottaneen tuomenmarjoja maahan nähdessäni maassa noita sinisiä pilkkuja, mutta tarkemmin katsottuna näitä sittiäisiä löytyi lukemattomia. Ehkä ne eivät olleetkaan kuolleita, leikkivät vain liikkumatonta, jotta jättäisin ne rauhaan. Kuvaamisen jälkeen jätinkin, mutta ei niihin liikettä ole tullut senkään jälkeen.

Luultavasti Metsäsittiäinen

Tämä loppukesä on meikäläistenkin puutarhassa sadonkorjuun aikaa. Herukat on jo mehustettu ja nyt tulee karviaisten vuoro. Kasvimaalta on haettu salaattia, ruohosipulia ja tilliä. Saapa nähdä, ehtivätkö kurkku ja kurpitsa kypsyä ennen kylmyyden saapumista. Myös aroniapensaissa on paljon raakileita, osa jo muuttunut viininpunaisiksi. Sääli, ettei omenapuista tule tänä vuonna juuri mitään, niitä olisi voinut hyvin soseuttaa aroniamarjojen kanssa. Pelkästä aronian mausta en kovin paljon pidä. Täytyy tutkailla reseptejä ja etsiä hyviä vinkkejä. Mitä sitä ilmaista syötävää kompostiinkaan kantaa. Ai niin, melkein unohdin kriikunat, joita on tulossa ihan mukavasti. Ne kyllä syödään sellaisenaan.

Terassin kaiteet vihdoin valmiit!

Sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Minä odotin terassin kaiteita 25 vuotta, vajaa kuukausi vaille. Olen kovasti tyytyväinen. Talon kummankin puolen terassit ovat nyt paljon kodikkaammat ja käyttökelpoisemmat. Ehkä talvella ei tule luntakaan ulko-ovelle niin paljon, kun on vähän suojaa sivuilla. Ukkokulta suunnitteli ja toteutti. Kiitos hänelle!

Sisäänkäynnin terassi toiseen suuntaan...

...ja sitten toiseen suuntaan.

Ulkoapäin toisesta suunnasta...

...ja taas toisesta suunnasta.

Tasaista klonksutusta

Päivä on alkanut tasaisessa klonksutuksessa, sillä kotitiellemme ilmestyi mustanpuhuva vekotin, jolla kairataan maanäytteitä tienparannusta varten. Alkukesästä tienoilla kulki kaksi kaveria mittakeppien kanssa samaista tiehommaa alustamassa. Vihdoin näyttää siltä, että kunta tekee jotain näillä seuduin. Kenties mekin saamme kunnon tievalaistuksen, jalkakäytävät - uskaltaako toivoa jopa hidastuksia, ettei enää tarvitsisi pelätä jäävänsä ohi kiitävien autojen alle postilaatikolla käydessään. Toivoa saattaa.

Upea kesäsää jatkuu, vaikkakaan ei enää yhtä helteisenä. Ruoho kasvaa kohisemalla ja vuoro on karviaisten kypsyä. Kurpitsakin kukkii vyöryttäen lonkeroitaan pitkin kasvimaata. Myös tillit, punajuuret ja sipulit ovat hyvässä jamassa. Perunoitakin tulee muutama, vaikkemme ole ainuttakaan tänä vuonna multaan laittaneet. Aina niitä jokunen taitaa edellisiltä vuosilta jäädä ja niin voimme kerätä talteen pienen perunasadon. Eilen sain päätökseen omenapuiden vesiversojen leikkaamisen. Muutamia versoja jäi puiden yläosiin ja nyt leikkasin ne korkealle ylettävällä monitoimileikkurilla. Samalla poistin yhdestä kriikunasta kokonaan kuolleen oksan. Ja sitten innostuin taas kulkemaan leikkurien ja sahan kanssa ympäri tonttia. Muutama alastaipuva oksa sai lähteä vaahterasta ja tuomesta. Tuloksena oli iso kasa haketettavaa. Kunhan tässä keritään siihen hommaan.

Kunnon työvälineet on puutarhassakin välttämättömyys

Ja taas on haketettavaa odottamassa vuoroaan. Edelliset hakkeet onkin jo kärrätty mm. omenapuille

Kissaveljekset haettiin sitten kotiinsa ja meidän perheemme palaa jälleen normaaliin päiväjärjestykseen. Yritin viikon aikana kuvata "pikkupoikia", mutta erityisen helppoa se ei ollut, sillä ne viipottivat koko ajan johonkin suuntaan. Ruoho niille maistui, kuten omallekin kissallemme. Ruohoa syömällä kissa puhdistaa vatsaansa sinne kertyneistä karvoista. Monet kissoihin liittyvät sanonnat ovat täyttä puppua. Raapiessaan esimerkiksi puuta, kissa ei suinkaan terota kynsiään, vaan paremminkin lyhentää pitkiksi kasvaneita kynsiä.

Nemo haukkaamassa herkullista heinää.

Nämä tyttäreni kissat ovat kyllä hyvin ilmeikkäitä katteja. Kun ne lisäksi touhuavat koko ajan aktiivisesti jotain, saa niistä välillä tosi hauskoja kuvia. Meidän oma Juuso-kissamme on 10-vuotias ja se tuntuu arvokkaalta vanhalta herrasmieheltä, joka harvoin yltyy hulluttelemaan.  Näille pojanviikareille se suostui vain murisemaan ja sihisemään. Koki pohjat uhaksi omalle reviirilleen. Juuso on aina ollut ainoa kissa, eikä oikein tykkää toisista kissoista. Kyllä sitä kovasti kiinnostaa muiden kattien touhuilu, kunhan eivät tule hänen tontilleen. Kaikesta huolimatta Juuso on melko arka kissa ja yleensä se tyytyi uhittelemaan näillekin pojille vain kaukaa. Kun Nemo ja Loki lähtivät lähestymään Juusoa tehdäkseen tuttavuutta, Juuso otti jalat alleen ja pakeni mahdollisimman pitkälle tarkkailemaan tilannetta.

Nemolla kynsienhoitosessio. Samassa paikassa meidänkin kissamme käy kynsihoidossa

Vanhemmiten Juusostakin on tullut enemmän hellyydenkipeä. Sylikissa se ei ole koskaan ollut, mutta talvella se hyppäsi oma-aloitteisesti syliini rapsutettavaksi ja viihtyikin siinä pitkiä aikoja. Myös viereeni nukkumaan se saattaa tulla useana iltana peräkkäin. Odottaa olohuoneen matolla, koska menen makkariin päin. Ja kun sitten sanon sille meneväni nukkumaan, katti saattaa olla jo ennen minua sängyssä. Se ei onneksi tapaa nukkua jalkojen päällä eikä samalla tyynyllä vaan haluaa oman tilansa. Onneksi on leveä sänky. Siinä se sitten kuorsaa ja tuhisee kuin kuka tahansa kumppani.

Nemo (vasemmalla) on löytänyt jonkun mielenkiintoisen hajun puukasaa peittävästä pressusta ja Loki ilmeisesti jonottaa vuoroaan tuoksuttelemaan.

Vintiöiden hoitaminen on siinä mielessä koko päivä hommaa, että Nemo osaa avata ovien ja ikkunoiden kahvoja ja lukkoja. Se on kyllä varsinainen houdini halutessaan esimerkiksi ulos. Sinnikäs ja taitava. Välillä tuntuu, että se suorastaan vihaa suljettuja ovia. Viimeksi pojat olivat meillä hoidossa talvella ja silloin Nemo kulki huoneesta toiseen rämpyttämässä ovia. Oli sitten kyseessä vaatehuone tai varasto, ovet vaan auki. Loki on onneksi vähän rauhallisempi ja se käyttää paljon aikaa vain tarkkailemalla veljensä touhuja. Toki sekin innostuu painimaan ja kierimään, mutta Nemoa voisi kyllä kutsua adhd-tapaukseksi. 

Onneksi kuitenkin kaikki kissatkin ovat omia persooniaan. Niiden touhuja on hauska seurata ja kissat ovat kyllä aikamoisia pehmoleluja. Niin sileitä ja puhtaita. Ei niille kerta kaikkiaan voi olla pitkään vihainen. Lemmikeillä on kyllä valloittava tapa kietoa ihminen puolelleen. Eläimiä karttava ihminen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka paljon mielihyvää voi saada lemmikiltä. Kissa, koira, kani tai lisko. Yhtäkaikki tärkeitä omistajalleen.

Pelargoniat, muratti ja maahumala sulassa sovussa.

Ostin muutama vuosi sitten eräästä puutarhaliikkeestä kaksi korkeaa ja hyvin painavaa piharuukkua edullisesti. Ne eivät olleet kovin kauniita. Niiden pinta oli jonkinlaista harmaata laastia, joka oli jo liikkeessä alkanut rapautua pois. Siinä syy hinnan pudotukseen. Ostaessani ruukkuja minulla ei ollut vielä käsitystä mitä niille teen. Yhden talven ne seisoivat pihamaalla, kunnes sitten seuraavana keväänä raahasin ruukut autotalliin. Koitin raaputtaa harmaan laastin pois, mutta paikotellen se oli erittäin lujasti kiinni. Mietin, miten saisin niistä siedettävämmän näköiset. Laastin alla on punamultaruukun tapaista materiaalia, joka sinänsä olisi mukavaa. Kun en kuitenkaan saanut laastia kokonaan pois, maalasin ruukut betonisokkelimaalilla ruskeiksi. Niistä tuli aika siistin näköiset ja niinpä siirsin ruukut portinpylväiksi. Itse ruukut ovat jo niin painavat, että niitä ei huvikseen alituiseen liikutella. Kun vielä täytin ne mullalla (alaosaan laitoin karkeampaa ainesta), ei voisi kuvitellakaan siirrettävän niitä mihinkään. Onneksi ruukkujen pohjissa on reikä, joten ylimääräinen vesi poistuu sieltä. Viime talvena sokkelimaali hilseili jonkun verran toisesta ruukusta; lähinnä niistä kohdista, joista en ollut saanut harmaata ainesta pois. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa raaputtaa ruukkuja uudelleen, josko saisin alimmaisen pinnan esiin. 


Luin aikoinaan jostain puutarhalehdestä, että maahumala on eräs parhaita maanpeitekasveja. Kävin sitten kysymässä moista eläjää kaupoista, kunnes yhdessä puutarhaliikkeessä sanottiin, että maahumalaahan löytyy miltei jokaisen pihalta. Niinpä sitten kaivoin kasvikirjat esiin ja tunnistin paljon puhutun maahumalan myös omalla pihallani. Sen jälkeen olen laittanut sitä keväällä kesäkukkien tapaan ruukkuihin reunuskasviksi. Alkuun jopa hiukan liikaa, sillä se on kova leviämään ja valtaamaan alaa. Porttiruukuissa maahumala on ollut oivallinen lisä kesäkukille, koska se tosiaan kasvaa hurjaa vauhtia melko näyttäväksi vihreäksi pehkoksi. Kannan maahumalan syksyisin kompostiin ja seuraavana keväänä kaivan sitä taas omasta pihasta. Eikä maksa mitään.