Selvittiin myrskystä ja sen seurauksista

Kylän keskustan huoltoaseman pihamaalla oli isot männyt kaatuneet pitkin poikin. Ilmeisesti mitään suurempaa vahinkoa ei ollut syntynyt. Kuva: ystävän lapsen ottama

Tapaninpäivän myrsky lienee sellainen, jota muistellaan vielä lastenlapsillekin. Meille ei sisälle kuulu sade, ei tuuli. Kodinhoitohuoneessa ja vessassa sateen ropinan saattaa kuulla ilmastointihormista ja sopivasti osuessaan tuuli kilkuttaa tuulikelloa. Tiilikatto ei aiheuta ujellusta eikä sateen rummutusta, joten myrskyn voimakkuus paljastui vasta tapaninpäivän aamuna ulos mennessä. Lähdimme ajamaan kohti Tamperetta ja ihan kotinurkilla oli ensimmäiset puut nurinniskoin. Kt 25:lla oli joitakin tien yli kaatuneita puita jo käyty raivaamassa ja joitakin pitkin pituuttaan kaistoilla makaavia pääsimme hiljaa ajaen ohittamaan. Hiukan kyllä arvelutti matkan teko tuulen notkistaessa isojakin kuusia ja mäntyjä miltei vaakasuoraan. Kolmostiellä ajaminen vaati tiukkaa otetta ratista, jotta auton sai etenemään suorassa. Menomatkalla ei satanut, mutta vettä lensi naapurikaistalta vaakasuorassa tuulilasiin. Autoradiosta kuulimme harvinaisen poliisitiedotuksen: ihmisiä kehotettiin mm. Helsingissä pysymään sisätiloissa myrskyn lennättämän tavaran aiheuttaman vaaran vuoksi. Perillä kyläpaikassa uutiset välittivät tietoa maahan lentäneistä kattopelleistä ja talojen päälle kaatuneista puista. Kun alkuillasta lähestyimme kotikylää, laskeutui kaikkialle pimeys. Ei tievalaistusta, ei valonpilkahdustakaan mistään. Myrsky oli katkonut sähköt.

Piha ja talo olivat todella pimeitä, kun missään ei ollut sähkövaloa. Aamulla portille jättämäni kynttilä paloi edelleen, mutta sen valossa ei olisi nähnyt muutamaa senttiä pidemmälle. Joulun vuoksi esillä oli runsaasti kynttilöitä ja löytyihän niitä kaapin perältä runsaasti lisää. Kaivoimme esille taskulamppuja ja pattereita, yksi otsalamppukin löytyi. Ensimmäinen ilta meni oikeastaan aika romanttisissa merkeissä. Kaikkialla paloi kynttilöitä ja kissakin hiipi viereeni sohvalle kiehnäämään. Oli mukava uppoutua hyvään kirjaan taskulampun valossa. Seuraava aamu toi sitten lisää murheita. Ei tullut vettä keittiöstä, ei vessasta. Kännykässä oli kyllä virtaa, mutta puhelut eivät menneet mihinkään, ei myöskään puheluja tullut. Kännykällä saattoi kuunnella radiota kuulokkeiden avulla. Kaivoimme esiin pari vanhaa radiota, jotka toimivat myös pattereilla. Toiseen ei kuitenkaan ollut riittävästi pattereita ja toinen ei suostunut toimimaan. Olimme siis edelleen kännyradion varassa. Sattumalta kuulin, että kylän torille on perustettu vedenjakelupaikka. Ukkokulta lähti sinne kanistereiden kanssa. Minä lähdin pihalle siivoamaan. Kärräsin monta kottikärryllistä puunoksia ja kaikenlaista myrskyn alas lennättämää roskaa. Luvassa oli uusi myrsky ja voimakkaasti huojuvat puut näyttivät tuon lupauksen myös toteutuvan. 

Onneksi talossamme on varaava takka, jota lämmittämällä saimme sentään mukavuutta elämään. Pakastinta en kuitenkaan uskaltanut avata, jotta kylmyys pysyisi mahdollisimman pitkään siellä. Joulun takia pakastimessa oli runsaasti ruokaa marjojen ja mehujen lisäksi. Jääkaapin sisältö siirrettiin autotalliin ja terassille. Lounaaksi, päivälliseksi ja illalliseksi tarjolla oli kylmää ruokaa. Hampaiden pesu jääkylmällä vedellä ei ole suuri nautinto, mutta onneksi oli kuitenkin tuota säiliöautosta noudettua vettä. Vessaahan ei voinut vetää eikä kyllä kylppärin peilistä pahemmin itseäkään kannattanut peilata. Enimmäkseen aikaa tuli vietettyä sohvalla, jonka ympäristössä oli enemmistö kynttilöistä ja johon takan lämpö ulottui. Sisälämpötila laski pahimmillaan +16 asteeseen. Eihän se hirvittävän kylmä ole, mutta kyllä varpaat ja nenä palelivat, vaikka päällä oli pari-kolme pitkähihaista ja jalassa villasukat. Ensimmäisen yön nukuin huonosti, koska murehdin pakasteiden sulamista. Seuraavat yöt sitten uni maittoi, kun yökkärin lisäksi päällä oli kaksi peittoa ja edelleen sukat jalassa. Tunnetustihan ihminen nukkuu paremmin viileässä makuuhuoneessa. Illalla mentiin varhain sänkyyn, sillä olohuoneessa kyyhöttäminen alkoi jo tuntua tylsältä. Peiton uumenissa ja lämmössä oli sentään mahdollista lukea kirjaa taskulampulla sivuja valaisten.

Kun keskiviikkokin valkeni ilman sähköä, alkoi jo vähitellen tympiä. Radiosta ei saanut yhtään enempää tietoa kuin aiemminkaan. Uutiset kertoivat myrskytuhojen laajuudesta ja sähköttömien talouksien paljoudesta. Viranomaiset harmittelivat kriisivalmiuden heikkoutta, mutta kukaan ei kertonut, missä vaiheessa korjaustyöt edistyvät. Ei mitään arvioita, koska sähkö palautuisi tai kännyt alkaisivat toimia. Kynttilävalaistuksen romanttisuus oli ohimennyttä ja kaipasin erityisesti kunnollista valoa. Ja lämpöä. Alkuillasta osa kylästämme oli saanut sähkön. Meilläkin sai jo vettä ja kännyt toimivat.

Heräsin torstaivastaisen yön pimeydessä kuuluvaan voimakkaaseen piipitykseen 23.50. Sähkö oli siis palannut, sillä pakastin ilmoitti liiasta lämpimyydestä. Kävin näpäyttämässä pakastimen hiljaiseksi ja vilkaisin ulos, jossa seonneen ajastimen sytyttämät jouluvalot loistivat kirkkaasti. Loistakoon, pimeys oli vihdoin loppu. Palasin sänkyyn ja heräsin torstaiaamuna iloisena siitä, että pitkä matka pimeydessä oli ohi. Kyllä ihminen on orpo ilman sähköä. Mikään ei toimi ja siihen toimimattomuuteen hermostuu. Onneksi sentään tuli ihasteltua taivaan miljoonia tähtiä. Ne näkyivät erityisen hyvin, kun taivaalta puuttui kaikki muu valo. Myös hiljaisuutta riitti tuon sähkökatkon ensimmäisenä päivänä. Seuraavina päivinä naapureissa alkoi puksuttaa agregaatit.

Joulunviettoa

Joulua ja jouluaattoa odotetaan hartaasti. Jouluun panostetaan niin ajallisesti kuin materiaallisestikin melkoisesti; ostetaan lahjoja, valmistetaan ruokia, lähetetään kortteja ja kukkia. Monet aloittavat jouluvalmistelut jo hyvissä ajoin, jopa heti edellisen joulun päätyttyä - olen kuullut. Lapset kirjoittavat pitkiä toivelistoja joulupukin ja vanhempien toteutettavaksi ja vanhemmat taas odottavat pääsevänsä olohuoneen sohvalle lepäämään ja nollaamaan kiireisen syksyn paineita. Sitten naps! Aatto tuli ja meni. Sen jälkeen roskissa on kasoittain kierrätykseen kelpaamatonta paperia ja vatsa pullottaa kinkusta ja lanttulaatikosta. Taas taisi tulla ylensyödyksi, vaikka niin lujasti lupasimme tänä vuonna syödä hitaasti ja nautiskellen - ja vähemmän kuin edellisenä jouluna. No, meillä ei sentään tullut kovin paljon lahjapaperia, sillä teimme yhteisen sopimuksen olla ostamatta lahjoja toisillemme. Tulihan sitä yksi jos toinenkin paketti jotain pientä, mutta yllättävän kiitettävästi lupauksessa pysyttiin. Suklaata, muutamat villasukat ja viiniä. Syötävää ja käytettävää, mutta ei kallista tai turhanpäiväistä.

Ruokaa tuli valmistettua monenlaista. Yhtä lajia kohtalaisen pieni annos, mutta montaa eri lajia. Savusiikaa, loimulohta, graavilohta, lasimestarin silliä. Riimihärkää, savukalkkunaa ja muutama viipale valmista kinkkua. Herkullista lanttulaatikkoa ja maistuvaa rosollia. Ja jälkkäriksi tietenkin Viktorian kiisseliä ja mansikkasosetta. Se on ihanaa ja kuuluu meidän jouluumme. Parannettu ja juhlavampi versio joulun riisipuurosta.

Sää noudatti syksyn ja alkutalven linjaa eli vettä satoi. Sisällä loistivat monet kynttilät ja jouluvalot, ja ulkona myös. Ei tullut sadetta ja pimeyttä muisteltua. Aina ei ole jaksanut jouluun panostaa, mutta tänä vuonna on ollut mukava kaivaa joulukoristeita kellarista ja asetella niitä pöydille ja hyllyille. Sohvalle ompelin viininpunaiset tyynynpäälliset ja muutenkin kodissa on punaista siellä täällä värittämässä jouluiseksi. Olen saanut myös ihania joulukukkia. Vanhemmilta upean valkoisen joulutähden, lapselta ja hänen poikaystävältään kauniin jouluasetelman, naapurilta mahtavan kimpun eri punaisen sävyisiä leikkoruusuja, ystävältä upean orkidean. Ja itse ostin kotiin pari pientä hyasinttia, sillä niiden tuoksu kuuluu jouluun. Kun joulukoristeet kerätään taas kellariin vietäväksi, jäävät kukat vielä ilahduttamaan ehkä pitkäksikin aikaa.

Parikin ystävääni harrastaa kirpparikierroksia. Kumpaisellakin on vielä kaiken lisäksi aivan erinomainen kirpparisilmä, mikä minun sanomanani tarkoittaa taitoa bongata hienoja ja edullisia löytöjä niin omaan käyttöön kuin toisille lahjoitettavaksikin. Sain toiselta kirpparibongariystävältäni joululahjaksi soittorasian, jolla täytyy olla ikää jo melko paljon. Soittorasia on hyvässä kunnossa ja toimii moitteettomasti. Se painaa aika paljon ja sitä kädessä pidellessä mieleen hiipii arvostava ja iloinen mieli. Joku on joskus osannut valmistaa niin kauniin esineen, joka on kaiken lisäksi säilynyt ehjänä päätyäkseen vihdoin minun käsiini. Tykkään kovasti soittorasioista, mutta en niitä mitenkään intensiivisesti kulje etsimässä ja keräämässä. Jos eteen sattuu silmää ja korvaa miellyttävä yksilö kohtuulliseen hintaan, se saattaa löytää tiensä kokoelmaani. Tämän tietää myös ystäväni, jolta tämän kaunokaisen nyt sain. Kiitos vaan kovasti.

Muistan lapsuudesta joulun, jolloin sain isältäni lahjaksi pienen marsipaaniporsaan. Marsipaanin maku jakaa ihmisiä tasan tarkkaan kahteen; siitä joko tykätään tai ei tykätä. Ja syynä varmaankin on marsipaaniin laitettavan karvasmantelin maku. Minä olen aina tykännyt kovastikin marsipaanista. Ihan nuorena likkana tehtiin vuosittain huviristeily Tukholmaan ja siihen kuului ohjelmanumerona myös kahvilakäynti johonkin Vanhan kaupungin tunnelmalliseen kahvilaan syömään palan Prinsessa-kakkua. Ihan viimeisenä lautaselta lusikoitiin se herkullinen vihreä marsipaanikuori. Mutta takaisin siihen marsipaaniporsaaseen. Isäni oli varmaan käynyt ostamassa pienen possun Stockmannilta tai Fazerilta, jossa niitä on vuosikymmenien ajan myyty jouluisin. Muistan säästäneeni tuota herkkua useita päiviä pureskellen siitä aivan pieniä paloja kerrallaan pitkittääkseni nautintoa. Loppuihan se tietenkin aikoinaan. Kerroin tämän joulumuistoni joskus pojalleni ja eräänä jouluna hän oli käynyt ostamassa opiskelijan ansioillaan Stockalta pienen pienen marsipaaniporsaan. Tosiaan aivan minimaalisen pienen, mutta ei se koko vaan tarkoitus. Niin marsipaaniporsaasta on tullut meille perinne, joka toistui tänäkin jouluna ties kuinka monetta kertaa. Ja vähitellen nuo possut ovat hiukan lihonneet ja kasvattaneet kokoa. Nyt possussa oli jo muhkeasti marsipaania, mutta vielä en ole siitä yhtään haukannut. Kun muut jouluherkut vähenevät, alkaa possunkin elämä uhkaavasti lähetä loppuaan. Kenties siitä ei loppiaisena ole enää murustakaan.

Juuso se ei tykkää näistä vesisateista laisinkaan. Ei siinä, ettäkö se vettä pelkäisi, mutta sillä ei ilmeisesti ole mitään tekemistä ulkosalla sateella. Kunhan se kiireesti tekee tarpeensa ja haluaa heti takaisin sisälle lämpimään. Yllättäen se on keksinyt uuden päiväunipaikan - kirjaston sohvan. Juuri siinä kahden ison tyynyn saumassa on nähtävästi niin mahdottoman mukava vetää hirsiä. Alkuun se ei oikein viihtynyt meidän tultuamme istumaan sen seuraksi, tosin omiin nojatuoleihimme. Vähitellen se on lakannut piittaamasta meidän pulinoistamme ja vaihtelee vaan asentoaan mukavasta vieläkin mukavammaksi. Luulisi, että pää kierossa selällään rönöttäen olisi paha nukkua, mutta mitä vielä. Tämä katti nukkuu äänekkäästi kuorsaten ja vähät välittäen muiden äänistä.

Olen yhtenään manannut sateisia säitä, mutta välillä ulkonakin voi yllättyä. Eräänä iltana satoi hiukan valkeaa lunta ja se jopa pysyi pari päivää maassa. Silloin oli mukavan valoisaa. Ja vaikka eilinen jouluaattosää oli varsin vesisateinen ja leuto, oli tänä aamuna muutaman asteen pakkanen - niin ja kirkas auringonpaiste. Vaan iltapäivään mennessä pakkanen oli taas tiessään ja taivaalta tuli sitä silkkaa vettä, mihin olemme jo menneinä päivinä ja viikkoina tottuneet. Huomiseksi on luvassa oikein kunnon myrsky, erityisesti merelle.

No, näitä kukkiani olen taas kuvannut ja samalla harjoitellut valokuvaamista eri kamerasäädöillä. Tuloksena huonoja ja vielä huonompia otoksia. Siis harjoittelu jatkukoon.

Tämän orkidean kanssa on meneillään ihan uuden haasteen kukistaminen. Kukka tulee saada pysymään elossa ja lisäksi kukkimaan jossain vaiheessa uudelleen.

Viittä vaille joulu

Lamminjärvestä Kalljärveen johtava Välipuro

No nyt alkaa tuntua joulun läheisyys. Osaltaan siihen varmasti vaikuttaa ulkona oleva pikkupakkanen ja valkea kuura puissa ja maassa. Ei kuulemma kestä tämä jouluinen sää pitkään, mutta otetaan siitä kaikki nyt irti. Aamulla kävimme pitkällä kävelylenkillä taivastelemassa purojen ja järvien kohonnutta vesipintaa. Enpä muista aiemmin nähneeni kotikylän järven nousseen niin korkealle kuin noiden viime aikojen sateiden jälkeen on tapahtunut. Muutama vanha kesämökki lienee jalkansa kastellut. Järvet eivät vielä ole kunnon jäässä; eihän tässä ole ollut pakkasiakaan. Jonkinlainen riite tai kalvo veden pinnalla kuitenkin on vaan sinne ei pidä mennä onneaan kokeilemaan. 

Eilen ajelin kirkolta kotikylään päin oikein sakeassa sumussa. Oli sitä jo menomatkallakin, mutta tullessa laitoin autossa sumuvalot päälle. Tuumasin, että ehkä siten näyn paremmin muulle liikenteelle. Kunpa vielä nuo jalankulkijat muistaisivat laittaa heijastimet vaatteisiinsa. Ihan pimeitä ihmisiä poukkoili tien reunalla, eivätkä kyllä näkyneet yhtään mihinkään. Olivat siis pimeitä myös latvastaan, kun eivät ajattele omaa turvallisuuttaan.

Kuusenkynttilät DDR:läistä laatua

Toissapäivänä hain kuusenkin sisälle ja koristelin sen kynttilöin, joulupalloin ja -nauhoin. Nostalgisesti kaivoin kellarin kätköistä 70-luvulla ostetut kuusenkynttilät; legendaarista DDR-tuotantoa. Ja kuusenkoristeiden joukossa oli myös Fazerin Verraton-suklaarasia. Ei taida sen merkkistä suklaata enää kaupasta saada, mutta moni varmaan muistaa rasian. Ei siitä nyt niin hurjan pitkää aikaa voi olla. 20-30 vuotta. Meillä ei olekaan moneen vuoteen ollut joulukuusta sisällä. Pihalle olen kyllä erilaisia näreitä valoin koristellut. Miten onkin tänä vuonna niin perinteinen joulumeininki.

 Tänään keitin punajuuria ja porkkanoita rosollia varten. Ja valmistin Charlotte Russen tekeytymään aattoa varten. Huomenna on siivoussessio. Ihan sellainen tavallinen imurointi, mattojen ravistus ja pölyjen pyyhkiminen. Isommat siivot on tehty. Kun imuri on takaisin kaappiin laitettu ja matot sisälle kannettu, onkin sitten aika jatkaa jouluruokien valmistusta. Aatoksi ei suurempia hommia pitäisi jäädä. Joulun viettäminen on tarkoitus aloittaa joulurauhan julistuksen aikoihin. Mitä nyt pöydän kattamista ja pientä järjestelyhommaa toki riittää.

Viikolla olin kyläilemässä Espoon keskustassa. Auringon laskiessa valtaisa naakkaparvi laskeutui vastapäisen talon katolle ja liiteli sieltä taas Espoontorin katolle. Tuli kyllä hitchcockmainen olo lintujen pyöriessä ja raakkuessa taivaalla. Myöhästyin hiukan kameran kanssa, sillä suurin parvi ehti pyörtää näkymättömiin, mutta tunnelmaan kyllä pääsee näilläkin otoksilla. Muistan kuulleeni, että naakat ovat lisääntyneet asutuskeskuksissa korkeiden talojen myötä. Ennen niitä varten oli lähinnä kirkontornit ja -tapulit, mutta nykyisin korkeita rakennuksia ja rakennelmia riittää miltei joka kylään.

Tämän syksyn hyödyllisin ostos on ollut uudet kumisaappaat. Niillä olen lampsinut ostoksilla ja asioilla kuivin jaloin. Eikä ole tuntunut laisinkaan maalaiselta. Päin vastoin, punaisissa saappaissani olen kokenut itseni suorastaan kadehdituksi, kun porukka on sipsutellut nahkaisissa nilkkureissaan lätäköitä väistellen. Ostin niihin vielä kunnolliset lämpöpohjalliset. Vähänkin pitkävartisempia saappaita on joskus vaikea kiskoa jaloistaan vaan näissä uusissa saappaissani on fiksu keksintö helpottamassa tätäkin puuhaa. Joku kenkäsuunnittelija on lisännyt saappaiden kantoihin "pykälän", josta toisella jalalla ponnistaen saa näppärästi jalkineet jaloistaan. Pienet asiat tekevät arjesta helpomman.

Kaatosadetta pidellessä

Joulukuu on ollut hyvin sateinen. Ei vain minun mielestäni vaan myös virallisesti myönnettynä. Tänäänkin on satanut koko päivän ja rankasti. Eilenkin satoi ja taisi sataa perjantaina, niin ja torstaina. Ehkä on parempi muistella päiviä, jolloin ei ole satanut.

Sovimme perheen kesken ja lähisukulaisten kanssa, ettei ostella toinen toisillemme joululahjoja. Kaikilla on tavaraa yllin kyllin ja kukin pystyy ostamaan ainakin sen, mitä kulloinkin tarvitsee. Turha juosta kieli vyön alla kaupoissa kaikkien muiden kansalaisten joukossa etsimässä juuri sitä joululahjaa, josta tietty henkilö nimenomaan tykkäisi. Ei, parempi muistaa esimerkiksi syntymäpäivänä jollain sellaisella asialla, jota tietää lähimmäisensä todella toivovan. Säilyy se kauan kaivattu rauha maassa ja hyvä mieli ihmisten keskuudessa, kun on yksi jouluun kuuluva ohjelmanumero vähemmän. Vaan itselleni sorruin ostamaan joululahjan. Kutsuttakoon sitä nyt joululahjaksi, mutta taatusti tykkään siitä joulunkin jälkeen. Ostin taiteilijaystävältäni taulun; ison akryylityön, jonka nimi on "Ääretön". Ihastuin työhön heti ensikerran sen nähdessäni, mutten silloin osannut ajatellakaan, että minulla olisi mahdollisuus joskus ripustaa taulu omalle seinälleni. Nyt taulu on olohuoneessa sellaisessa paikassa, että voi sitä rauhallisesti katsella. Kunhan näistä joulukiireistä pääsen, asetun oikein ajan kanssa pohtimaan, mitä mielikuvia tuo taulu minussa herättää.

Kuva on luonnossa vaaleasävyisempi.

Hengenravintoa

Tähän joulukuuhun on osalleni mahtunut jo kaksi joulukonserttia. Hesari tarjosi tilaajilleen Johanneksen kirkossa Cantores Minores -kuoron konsertin. Mikäs oli kuunnellessa kirkkaita poikien ääniä. Kirkko oli tupaten täynnä ja kuoro lopetti erittäin tunnelmallisesti laulamalla pimäessä Jouluyö, juhlayö vain pienten kynttilöiden loistaessa kuorolaisten käsissä.

Toinen joulukonsertti oli maanantaina Tuusulan kirkossa. Tuusulan Pallon tyttöjen 02-03 jalkapallojoukkueen vanhemmat olivat tehneet valtaisan työn ja organisoineet tangokuninkaallisia esiintymään joululaulujen merkeissä. Tuotto menee tietenkin joukkueen hyväksi. En ole seurannut tangokunin-kaallisten valintoja laisinkaan, joten nämä laulajat olivat minulle uusi tuttavuus. Upeasti lauloivat kumpainenkin, Jenna ja Tommi. Ja huomioivat yleisönsä hienosti. Ajaessamme Espoosta Tuusulaan satoi koko matkan kaatamalla vettä. Kirkon pihalle oli sytytetty lyhtyihin kynttilöitä ja pallotytöt vanhempineen olivat sakastissa vastaanottamassa konserttivieraita. Samoin konsertin päätyttyä olivat pallotytöt jälleen toivottamassa lähtijöille hyvää joulua. Järjestelyt oli kyllä harvinaisen hyvin hoidettu. Tästä tapahtumasta jäi hyvä mieli.

Kädentöitä ja flunssaa...

Flunssassa on se hyvä puoli, ettei ulos tee mieli tippaakaan. Sen sijaan jatkuva töhnäinen olo sotkee joulunalussuunnitelmia, joskaan minkäänlaiseen stressiin en ole edelleenkään taipunut. Mikäs tässä, teen sen mitä ehdin ja jaksan ja loput saa jäädä tekemättä. Kovasti ihmiset puhuvat joulusiivosta. Mitä se on? Jos siivoaa säännöllisesti kotinsa ja pyrkii laittamaan tavarat aina omille paikoilleen, ei varsinaista suursiivousta ole tarvis tehdä. Koska tykkään järjestelemisestä, tulee erilaisia säilytyspaikkoja käytyä läpi useamman kerran vuodessa. Ei meillä tungeta tavaroita kaappeihin entisten päälle ja perään niin, ettei enää tiedä, mitä siellä perimmäisenä oikein on. Liinavaatteita olen vähentynyt siten, ettei kovin paljon ylimääräisiä lakanoita ja pyyhkeitä taloudessa ole. Käytössä on muutama lempipyyhe, joita kierrätän. Pesusta tullut pääsee aina pinon alimmaiseksi ja käyttöön otetaan tietenkin se päällimmäinen. Ruokakaappejakin tulee läpikäytyä useaan kertaan vuodessa. Ihan jo senkin vuoksi, että tietää, mitä kulloinkin on kaupasta kotiin hankittava. Kuluneen vuoden aikana olen vuokrannut kirppispöydän kolme kertaa ja myynyt siellä niin vaatteita kuin taloustavaroitakin. Se, mikä ei mene kaupaksi, joutaa muulla tavoin kiertoon. Turha niitä on takaisin kotiin raahata, ellei tiedä lähiaikoina uudelleen kirppikselle menevänsä. Jos joku vaate roikkuu vuoden kaapissa käyttämättömänä, on ilmiselvää, että jokin siinä on vikana. Väri, koko tai ei vain miellytä. Kiertoon. Joku siitä saattaa tykätä. Paras tietenkin olisi, ettei niitä turhia ostoksia tekisi lainkaan. Säästyisi rahaa ja ympäristö.

Askarteleminen on mukavaa puuhaa ja etenkin näin jouluaikaan siitä on iloa ja hyötyä. Joulukortit on jo postissa, mutta tokihan sitä aina jotain lisääkin voi tehdä. Esimerkiksi vaikka lahjakortin sukulaistytölle. Innostuin taas ristipistoista. Sitä voisi verrata sanaristikkojen tekemiseen. Jokaisen piston paikka on tarkkaan määrätty, kuten kirjaimet ja sanat sanaristikossa. Samoin värien tulee täsmätä mallin kanssa.

Jos ei millilleen niin ainakin siten, että muodostuva kuvio on ymnmärrettävä. Yritän päästä eroon jämälangoista; niistä, joiden värinumerokin on saattanut kadota. Tällä kertaa aloitin pienistä kuvista, joita on valmistunut kaksikin kappaletta illassa. Nyt olen jo siirtynyt vähän isompii töihin ja sitten onkin vuorossa jokin useamman viikon kestävä projekti. Kunhan löydän sopivan mallin. Sääli, ettei mistään enää saa italialaista Le idee di Susannaa, jossa on upeita malleja.

Kyllä vieläkin harmittaa viime kesänä rikkoontunut kamera. Hankin sen tilalle uuden, mutta olisi totisesti pitänyt perehtyä valikoimaan huomattavasti tarkemmin. Uusi kamera on vanha parannettu malli, vaan ei sittenkään parempi. Lieneekö syynä vähän suurempi paino, koska tärähtämättömiä kuvia on äärimmäisen vaikea saada. Ja makrokuvaominaisuutta on muutettu juuri sen verran, että siitä on tehty vaikeampi käyttää. Alan taas vähitellen unelmoida kunnon järkkäristä. Niiden hinnat on kovasti tulleet alaspäin ja mahdollisuus sellaisen hankkimiseen ei ole niin utopistinen ajatus kuin voisi kuvitella. Ehkä ryhdyn pudottamaan kolikoita purkkiin.

Piparit on leivottu jo pari viikkoa sitten vaan jälleen kerran unohdin jättää taikinaa näitä tähtipullia varten. Niin sitten päivänä eräänä kipaisin hakemaan kaupasta valmistaikinaa ja perjantaina ankaran siivoussession jälkeen alustin pullataikinan liinan alle kohoamaan. Sitä odotellessa kaulitsin osan valmistaikinasta ja pistelin tähtiä useamman kappaleen. Hieman pidempään näitä pullia olisi voinut uunissa pitää tummemman värin saamiseksi, mutta maku on herkullinen. Pullat ovat pehmeitä ja ilmavia, enkä niitä rusinoitakaan unohtunut. Tänään törmäsin vihjeeseen, jossa kehotettiin voitelemaan pullat pelkällä keltuaisella paremman värin saamiseksi. Ja hippunen sokeria rikottuun kanamunaan saa valkuaisen ja keltuaisen sekoittumaan paremmin. Hyvä vinkki!

Joulukoristeet ovat kauniita, mutta kovin vähän aikaa niitä loppujen lopuksi tulee esillä pidettyä. No, onhan niitä ihmisiä, joiden joulu kestää kuukaudesta toiseen. Minuun iskee yleensä hyvin pian joulun jälkeen siivous-järjestely-mikä-lie -vimma ja silloin joulukoristeet saavat kyytiä. Usein aika pian joulun jälkeen päivät kirkastuvat ja kotiin tulee valoa myös ulkoapäin. Ei ainoastaan sytytetyistä valaisimista. Silloin punaiset liinat ja kuusi kainalossa könöttävät pukit hyllyillä ja pöydillä alkavat näyttää kulahtaneilta. Vihreä välkkyy edessäpäin ja kevään ensihaiku alkaa kutkuttaa. Ei muuta kuin pukit ja joulupallot takaisin laatikoihinsa ja kellariin. Sieltä ne on taas mukava kaivaa vuoden lopulla. Harrastin valokuvauksen opiskelua joulukoristeideni parissa. Haasteellista tässä joulukuun puolivälin pimeydessä. Eilinen vesisade on loppunut ja maassa on vielä vähän luntakin. Ei kuitenkaan riittävästi valaisemaan maisemaa.

Käytettyjen nenäliinojen pino kasvaa pöydällä, välillä tuntuu, että päästä tulee aivotkin ulos niistäessä. Toivottavasti kurkun kutina ja köhinä helpottaa huomisiltaan mennessä, sillä olen menossa joulukonserttiin Tuusulan kirkkoon. Jos siellä köhii tällä menolla, en kuule mitään itse eikä kyllä moni muukaan. Sain ystävältäni vinkin hankkia imeskeltäviä yskänpastilleja. Heti huomenna käyn apteekissa niitä kysymässä.

Perheen kesken olemme päättäneet olla ostamatta joululahjoja toisillemme. Vielä en tiedä, kuinka päätös pitää. Sain tällaisen Laura Honkasalon hauskan lahjavinkin - ja ekolokisen:

"Jokaisella kirjastokortin omaavalla on mahdollisuus hankkia vastaanottajaa miellyttävä kauno- tahi tietokirjallinen teos, joka tulee joulun jälkeen palauttaa takaisin kirjastojärjestelmään annettuun määräpäivään mennessä."
                                                    Laura Honkasalo, 2002 

 Ihan näin unelias ei oloni ole. Silti silmien kiinni pitäminen tuntuu parhaalta idealta juuri nyt ja siksipä lähdenkin miettimään, josko kellahdan sängylle dekkarin viereen tai istahdan nojatuoliin jatkamaan ristipisto-sanaristikkoani.

Ensimmäiset lumityöt

Eilen satanut lumi on edelleen maassa. Lumilapio ja -kolakin on jo kannettu kellarista varaston nurkalle. Muuten ei olisi vielä tarvinnut lumitöihin ryhtyä, mutta putsattuani autot ja autotallin edustan lumesta, kasaantui tuota valkeaa ja varsin raskasta talvenrakennusainetta sen verran vankaksi valliksi, että katsoin parhaaksi nakata osan siitä pensaiden alle. Vaikea uskoa, että tämä lumi vielä maahan jää, mutta aika näyttää. Virittelin myös jouluvaloja paremmin ja muuten vain tepastelin pihamaalla. Ympärillä oli hiljaista; kylänväki lienee lähtenyt kyläilemään tai jonnekin itsenäisyyspäivän viettoon. Tällaisia rauhallisia pyhäpäiviä on viime aikoina ollut liiankin harvassa. Aina on olevineen kiire jonnekin ja tekemistä yllin kyllin. Hermot lepäävät, kun voi taivastella maailman menoa ilman alituista kelloon vilkuilua.

Juuso ei laisinkaan tykkää lumesta. Se pyytää ulos ja pinkaisee hurjaa vauhtia alapihalle kuoppaa kaivamaan. Lumi kyllä helpottaa sen työtä, sillä kakkakuoppa on helpompi kaivaa ja peittää. Juuso on tarkka vessapaikoistaan. Mikä pläntti tahansa pihamaalla ei kelpaa vaan aina täytyy löytää se oma erityinen paikkansa, jonne asiansa voi tehdä. Nyt näyttää alapihan pensasruusujen katveessa olevan sopiva kissanvessa ja siellä asiansa tehtyään Juuso tuli taas vikkelästi yläpihalla siinä luulossa, että se pääsee samantien sisälle tassujaan lämmittelemään. Minulla oli kuitenkin hommat kesken ja tuumasin, että saapi kissakin nautiskella vähän aikaa raittiista ulkoilmasta. Se nosteli tassujaan vuorotellen ylös ja nuoli lumet anturoistaan samalla kärsivästi naukuen ja flexiään takaovelle kiskoen. Jätin sen seuraamaan maailman menoa ja palasin talon toiselle puolelle omiin hommiini.

Vihdoin riittävästi ulkoilmaa saatuani ja siinä ohessa yhtä sun toista hommattuani, kiersin talon toiselta puolelta kysymään Juusolta, josko se haluaisi lähteä sisälle. Katti heittäytyi leikkisäksi, pörhisti karvansa ja piiloutui kukkapenkin taakse hyökätäkseen sieltä pelottelemaan minua. Harmi, etten ehtinyt napata kuvaa siitä pörheimmillään, se näytti ihan ilvekseltä. Ehkä tässä kuvassa on vielä hiukan jäljellä iveksen ilmeestä. Näyttää vihaiselta, mutta sitähän Juuso ei ole. Kunhan leikkii pelottavaa. Meillä on välillä tapana leikkiä piilosta ja silloin se muka yllättää minut hyökkäämällä sivuttain kaikki karvat pörröllään jonkun nurkan takaa. Aijai, kuinka pelottavaa ja yllättävää. Ja sitten nopeasti johonkin toiseen piiloon odottamaan, että tulen sitä etsimään.

Tein viime jouluksi ulko-oveen ison kranssin. Marjat ovat ihan vain Tiimarin askartelukamaa, mutta siitä huolimatta linnut kävivät niitä popsimassa. Ilmeisesti kirkkaan punainen väri houkuttelee, sillä tuskin värjätyssä styroksissa mitään kummoista tuoksua on. Ystäväni tekemät tontut katselevat alta kulmainsa ikkunalaudalta ohi kulkevia ihmisiä. Odottelin terassilleni kaiteita 25 vuotta ja kun nyt olen ne saanut, tuntuu kuin minulla olisi yksi huone lisää kodissani. Saapa nähdä, miten lumi pääsee tuiskuamaan terassille tänä talvena.

 Opiskeluaikainen ystäväni väkersi meille kestojoulukalenterin muuttaessamme tähän nykyiseen kotiin. Ikkunoista kurkistelee lapset ja kissakin, vaikka vielä silloin meillä ei ollut kissasta tietoakaan. Noihin alareunassa roikkuviin pusseihin tapaan laittaa irtokarkkeja. Jokaisessa pussissa on kunkin perheenjäsenen etunimen kirjain. Kun sitten koittaa oikein suuri makeanhimo eikä kaapeista löydy yhtään mitään naposteltavaa, tuppaa kalenteripussit tyhjenemään ennen aikojaan. Joinain vuosina olen täyttänyt pusseja uudelleen ja uudelleen. Ja joinain toisina jouluina olen taas antanut niiden riippua tyhjillään. Eipähän ole turhia houkuttimia. Tällainen kalenteri on aika hauska ja kohtalaisen helposti toteutettava idea. Kas kun en ole kertaakaan tullut tehneeksi kellekään vastaavaa lahjaksi. Moni hyväkin idea jää usein tekemättä. Sääli.

Tämän viherkasvin nimeä en tiedä, mutta minusta se on aika viehättävä. Jokunen viikko sitten ilmestyivät nämä ensimmäiset kukat ja uutta kasvuakin se työntää ahkerasti. Kukat ovat melko vaatimattomat ja ikäänkuin karvaiset eikä niissä tunnu mitään tuokua. Pitkään olen ollut aikeissa etsiä kukalle nimen, mutta aina on ollut jotain tärkeämpää ja niin on nimi unohtunut.
Enpä löytänyt omasta kasvikirjastani sopivaa nimeä kukalleni. Se voisi olla jonkinlainen Soihtuköynnös.

Tämän joulualusen toiset joulutortut. Tällä kertaa testasin menetelmää, jossa luumusose laitetaankin ristikon päälle. Tässä on se hyvä puoli, että tortut pysyvät paremmin kasassa. (Juuri nyt työpöytäni päässä olevalla tuolilla kuorsaa nukkuva kissa.) 
Monikohan vielä muistaa, millainen homma joulutorttujen tekeminen oli ennen näitä valmistaikinoita. Kaulittiin voita ja jauhoja, uudelleen ja uudelleen. Luumusosekin keitettiin kuivatuista luumuista. Vielä 70-luvun puolivälin jälkeen leivoin joulutortut ihan alusta lähtien. Sitä en muista, milloin valmistaikinat tulivat kauppaan, mutta kyllä ne helpottivat ja nopeuttivat leipomishommaa. Pullataikinaa en sentään kaupasta osta, enkä yleensä kyllä piparitaikinaakaan. Paitsi nyt, kun unohdin pipareita leipoessani jättää osan taikinasta tähtipullia varten. Nyt sitten pakastimessa on valmistaikina sitä varten. Kunhan ehtisin leipoa.

Vuosi sitten askartelin kuvan mukaisen paperinarupallon, jonka sisälle pujotettiin valosarja. Pallo on helppo tehdä, mutta hiukan vaikea säilyttää, sillä sitä ei voi mitenkään painaa kasaan. Muovipussissa se roikkui kesän kellarissa ja pääsi kuin pääsikin jälleen valaisemaan makkarin ikkunalle.

Lumiukot, lumiukot

ketjussa kulkee,

nysäpiipun, nysäpiipun

suuhunsa sulkee.

Olalle he taputtavat

ystävää ja veikkaa,

hangelle heittävät

kupperiskeikkaa!

Kirjasta: "Joulu on jo ovella"

Pimeydestä näkyy valkoista lunta

No niin, tänään se sitten viimein tuli. Iltapäivällä maahan satoi lunta. Olin aamupäivällä autolla liikenteessä ja keli oli varsin viheliäinen. Lämpötila vaihteli nollan molemmin puolin eli välillä mittari oli miinuksella välillä plussalla. Tien pinta lienee ollut lähempänä sitä miinusta. Kotoa lähtiessäni aurinko pääsi hivenen kurkistamaan pilvenlonkareiden takaa, mutta jo ennen Espoon rajaa taivaalta tuli vuoroin vettä, rakeita ja räntää. Autoletka älysi sentään hiljentää, sillä asfaltti kiilsi siihen jäätyneestä vedestä. Paluumatkalla sama sääilmiö toistui, joskin vielä rankempana. Pissapojasta loppui vesi ja lisäksi ajoin kuorma-auton takana. Tuulilasiini roiskui rapaista vettä edellä ajavasta autosta ja taivaalta sitä jäätyneen veden ja rakeiden sotkua. Puoli kolmen aikaan taivaan täytti taas tummanpuhuvat pilvivuoret, jotka sitten satoivat maahan alkuun räntänä ja myöhemmin ihan oikeana lumena. Käydessäni tuossa kuuden aikaan sytyttelemässä pihalla lyhtyihin kynttilöitä, oli maassa viitisen senttiä märkää lunta. Siis ihan oikeaa lunta. Täytyy pian hakea lumilapio ja kola kellarista varaston oven kupeeseen. Sillä toimenpiteellä on joskus lunta poistava vaikutus. Vähän samaan tapaan kuin sateenvarjolla. Jos raahaat mukanasi sateenvarjoa, harvemmin sataa ja päin vastoin. 

Tämä syksy on mennyt jotenkin ihan liian nopeasti. Joulu on aivan ovella, enkä ole siihen vielä kunnolla kerinnyt isompia ajatuksia uhraamaan. Joulukortit on tehty ja kohta postiin vietykin, mutta kaikki muu. Mikä muu. Piparitkin on tietysti leivottu, vaan silti on sellainen tunne, ettei mitään valmisteluja ole tehtynä. Ei edes aloitettuna. Toki jo sovimme, ettei mitään isoja lahjoja perheen kesken osteta. Pari pienempää lasta on tuttavapiirissä ja heidän pukinuskoaan ei sentään tohdi musertaa. Onkohan tämä tunne jouluun valmistautumattomuudesta esimakua aikuisten joulusta, joka ei oikeastaan ole joulu laisinkaan. Ehkä joulu mielessäni on enemmän lasten juhlaa. Odotusta ja jännitystä. Lasten pitkää piinaa aikuisten hössöttäessä ruokiensa ja järjestelyjensä kanssa. Lehdet ovat viikkokaupalla suitsuttaneet joulun rauhaa, köllöttämistä lahjakirjan kanssa lämpimään torkkupeittoon kietoutuneena sohvan nurkassa kynttilöiden loistaessa ja kuusen tuoksuessa. Lomaa ja sukulaisten tapaamista. Tänä vuonna jouluaatto on lauantaina. Töissä käyvillä ihmisillä on siis joulunjälkeinen maanantai vapaata, elleivät ole jättäneet muita lomapäiviä joulunaikaan käytettäviksi. Likimain tavallinen viikonloppu, mutta ylenmäärin enemmän tekemistä ja touhuamista. Näin aikuisen näkökulmasta en kyllä ymmärrä, miten jouluna päivät olisivat sen pidempiä, että silloin voisi viettää pitkiä rauhallisia hetkiä lukuisten sukulaisten kanssa. Puhumattakaan niistä ihanista torkkupeitto-lahjakirja-sohvannurkka -hetkistä. Kyllä se joulun pitkä ja lokoisa rauha tulee jostain lapsuudesta. Silloin joulussa oli lukuisia todella pitkiä hetkiä, jolloin tuntui, ettei aika kulu mitenkään. Ettei kellon viisarit liiku senttiäkään. Ehkä se sama ajattomuuden illuusio on painunut meihin syvälle ja aikuisena yritämme tavoittaa jotain samaa vaikkapa sitten lehtien sivuilta.

Tässä päivänä eräänä pullotin vihdoin valmiin aronialiköörini. Etsin kaupoista ja kirppareilta sopivia pieniä pulloja, jotta voisin antaa likööriä läheisilleni lahjaksi, mutta huonolla menestyksellä. Lopulta sain eräältä ystävältäni muutaman minikokoisen viinipullon ja sitten sorruin ostamaan lahjatavaraliikkeestä karahvipullon, joka on kyllä aikamoisen kaunis. Etiketitkin olen jo kirjoittanut, mutten tulostanut. Piti etsiä jostain vähän erilaisempaa tarramateriaalia, mutta enpä ole muistanut. Tässä jonain päivänä ryhdyn taas vekslaamaan tämän tietokoneen kanssa saadakseni aikaan tavallista nätimmät tarrat - tai sitten en.

Pullottaessani likööriäni tietenkin suoritin esimaistelun ja hyvää on. Ensi vuonna täytyy tuplata satsi ja tehdä kenties osan juomasta vaikka mustaherukasta.
Mahdollisesti olen jo tuon aronialiköörireseptin kaikille antanut, mutta mainitaan se nyt vielä uudelleen:

1 kilo hienoa sokeria

1 litra kirkasta viinaa

1 kilo marjoja (aronia, herukka tms.)

Aineet laitetaan sopivan kokoiseen purkkiin, 

jossa niitä sekoitellaan silloin tällöin. 

Likööri saa tekeentyä kaksi kuukautta, 

jonka jälkeen se siivilöidään ja pullotetaan. 

Herkullista!

Huomenna on itsenäisyyspäivä ja taidan viettää sen täydellisesti laiskotellen. Tänään piti mennä pihalle keräämään viikolla myrskytuulien alas tuomia koivunoksia, mutta mitäpä kiirettä niillä on tuolla lumen alla. En kyllä usko, että tämä lumi vielä maahan pysyvästi jää, joten sieltähän nuo risut myöhemmin löytää. Ehkä olisin taivutellut niistä jonkinsortin koristeita. Tiedä häntä.

Askartelua ja leivontaa

  

Joulukortit on sitten väsätty. Itse asiassa kolmeen kertaan, koska ensin tein paikallisen mielenterveysyhdistyksen kortit. Perinteisesti olen vetänyt joulukorttien askartelusession jo useana vuotena. Mikään mestariaskartelija en ole, mutta korttien tekeminen on kivaa puuhaa. Yritän olla uskollinen ja avoin kierrätysideoille eli kaikkea materiaalia ei kaupasta osteta vaan jotain vanhaa pitäisi voida hyödyntää. Askartelukaupoista saisi lähes mitä tahansa, hinnat ovat kuitenkin melko korkeat ja kaiken uutena ostamalla katoaa tuunaamisen taito. Valitettavasti tämän vuoden ensimmäiseen askarteluryhmään tuli vain yksi henkilö ja hänkin lähinnä turisemaan muita juttuja. Ehkä olin hiukan aikaisessa ja tällä viikollahan on toinen ryhmä. Sain kuitenkin tehtyä yhteistyökumppaneille lähetettävät kortit yksikseni valmiiksi, joten perjantaina kukin saa askarrella ihan omaan käyttöönsä ja itselleen iloksi.

Ehdin jo tehdä omatkin joulukorttini likimain valmiiksi, mutta ne eivät tuntuneet minusta onnistuneilta. Pakkasin ensi vuoteen odottamaan mahdollisia idealisäyksiä ja aloitin uuden korttipinon tekemisen toisella konseptilla. Nyt sitten kolmaskin satsi kortteja on odottamassa vain kuoren liimausta ja postimerkkejä. 

Eilisen päivän ja yölläkin tuuli ja satoi kovasti. Tänään ei ole enää satanut, mutta tuuli on tuivertanut myrskyisästi. Uutisten mukaan sähköt ovat monessa paikassa poikki. Kylmääkin on mittarin näyttäessä vaivaista yhtä lämpöastetta. No, ei huolta. Huomiseksi on taas luvassa lämpimämpää ja ulos katsoessa voisi kuvitella elävänsä enintään lokakuuta. Sammaleet, mustikanvarvut sekä osittain myös nurmikko vihertää oikein upeasti. Jossakin on kuulemma jopa mansikat kukkineet. Lämpimin marraskuu 50 vuoteen. Vaikka kuinka kaktuksiani kesällä kuritin, eivät ne ole lehahtaneet kukkimaan. Yksi ainoa nuppu eikä sekään suostu aukeamaan. Ei taida olla minulla viherpeukaloa.

Viikonvaihde tuli vietettyä leipomusten parissa. Joulupiparit on leivottu ja piiloon laitettu. Muuten joutuisin uudelleen leipomishommiin. Pari ensimmäistä pellillistä meinasi mennä pilalle liian matalan paistolämmön vuoksi. Miten nyt tulinkin säätäneeksi uunin 200 asteeseen ja ihmettelin, kun pipareihin ei tule millään väriä. Vihdoin huomasin erheeni ja korotin lämpöä, mutta niihin ensimmäisiin pipareihin jäi laikkuisuutta. Viime vuona tein elämäni ensimmäisen piparkakkutalon. Tai sanottaisiinko onnistuneen sellaisen. Siitä innostuneena ryhdyin tekemään kolmea taloa samalla kertaa. NiksiPirkassa kehotettiin käyttämään liimaamiseen mikrossa kuumennettuja vaahtokarkkeja. Siis sunnuntaina Lidliin ostamaan karkkeja ja löytyihän niitä. Mutta vaahtokarkkiliimaus oli kyllä aika tahmaista söhläämistä ja lopulta palasin vanhaan keinoon eli sulatin sokeria. 

Kolme taloa yhdellä kerralla oli kuitenkin ylilyönti. Intoni ehti lopahtaa moneen kertaan ja jälki oli sen mukaista. Lopputulokseen voi kyllä olla tyytyväinen, mutta jälleen kerran saatoin todeta, ettei yksityiskohtainen nyhrääminen tässäkään lajissa ole minun heiniäni.

Viimeistelin mökit asettelemalla niiden pihoille piparieläimiä ja kuusia; tyttölapselleni hevosen, kaksi kissaa, kuusi ja pensas (joka todellisuudessa lienee jokin jouluinen kuvio, mutta me olemme tottuneet nimittämään sitä aina pensaaksi). Vielä en ole päättänyt, pidänkö yhden talon itse vai annanko senkin eteenpäin. Yhden talon vien huomenna vanhemmilleni. Lapsuudenkodissani en muista koskaan nähneeni piparitaloa. Voisinkin jossain välissä ehtiessäni tutkia piparitalojen historiaa. 

Ehkä minuun on iskenyt jouluhössötys, vaikka en sitä kyllä itse itsessäni tunnista. On mukava puuhata ja järjestellä. Ja nyt teeman nimi on joulu. Kodin koristeleminen on aina hauskaa ja leipomisestakin tykkään. Lahjatouhu ei minua kovasti viehätä. Johtuisiko siitä, ettei koskaan ole riittävästi rahaa kunnolla toteuttaa läheisten ja ystävien toiveita. Tai onko ihmisillä ylipäätään liian suuret toiveet ja odotukset. Jospa lahjaksi riittäisikin piparitalo tai maustekakku. Silloin saattaisi jaksaa paneutua oudompaankin tehtävään intensiivisesti ja uusia kikkoja kokeillen. Mitä uutta on juosta kaupoissa ja taivastella hyllyjen välissä tavaroiden kovia hintoja omaa tyhjää kukkaroaan surullisin mielin miettien. Kun meillä useimmilla on jo kaikki se, mitä tarvitsemme. Ja jollei ole, sen pystyy kohtuullisella aikavälillä hankkimaan.

Jouluvalojen määrä suomalaisessa maisemassa lisääntyy vuosi vuodelta. Muutama vuosi sitten telkkarista tuli dokumentti amerikkalaisesta omakotiyhteisöstä. Pari naapurusta kilpaili siitä, kummalla on komeampi jouluvalaistus. Talot oli yltympäriinsä valaistu pihaa myöten ja aina vain valojen määrä lisääntyi. Enää en muista valojen tai valaisuun käytetyn sähkön määrää, mutta paljon se oli. Jonkin asteista kilpavarustelua meilläkin jo alkaa olla, mutta kyllä tähän pimeimpään vuodenaikaan valoa saa laittaa elämää helpottamaan. Etenkin nyt, kun maa on musta eikä lumesta ole tietoakaan. Itse tykkään valosta ja valoisuudesta. 

En siis ole mikään syksyn ja talven lapsi vaan kevät ja kesä ovat nimenomaan valoisuuden vuoksi parasta aikaa. Kotonakin haluan sytyttää lamppuja ja valaista pimeitä nurkkia. Tämän vuoksi joudun jatkuvasti käymään itseni kanssa arvokeskustelua, koska sähköä ja energiaa pitäisi säästää. Käytän energialamppuja ja jouluvalot olen vaihtanut ledeihin. Ihan tyhjissä huoneissa en välttämättä valaistusta pidä, mutta itseni lähellä täytyy olla valoa. Kynttilöitä on mukava polttaa näin pimeällä, mutta tällä hetkellä se ei sisällä oikein käy, kun lapsen kissat ovat hoidossa. Niitä ei jaksa ja ehdi niin paljon vahtimaan, että kynttilöiden polttaminen olisi turvallista.

 Mahdottomuuksien kauppa

Kauppa on täynnä mahdottomuutta,

siinä on kaikkea vanhaa ja uutta:

peninkulmasaappaat

viisasten kivi,

Aladdinin lamppuja pitkä rivi,

kissan siivet ja linnun maito,

siellä on purkeissa tieto ja taito.

Mutta mistään ei saa semmoista taikaa,

joka takaisin toisi mennyttä aikaa.

Aale Tynni

Joulu tulee taas...

Ulkona on lokakuisen lämmintä, sateista ja kosteaa. Niin ja pimeää. Sisällä on pidettävä valoja aamusta iltaan, jos aikoo jotain tehdä ja nähdä. Menneellä viikolla virittelin ensimmäiset jouluvalot ulos ja kynttilöitä on toki tullut poltettua jo pidempään. Tässä kosteassa pimeydessä ylimääräiset valot piristävät kenties normaaliakin enemmän. Sinänsä en pakkasia kaipaa enkä suuressa määrässä luntakaan. Kunhan olisi viiden asteen pakkanen ja sen verran lunta, että maisema olisi valoisa. Vain pari kertaa mittari on painunut sen verran pakkasen puolelle, että kasvien lehdet ovat huurtuneet.

Pakkanen on huurtanut kauniisti tuiviot ja monet muut kasvit. Viime vuonna tähän oli jo satanut ihan kunnolla lunta. Naapurin puolella on autiota, sillä he ovat kaataneet puut etupihalta ja pensaat aidan vierestä. Pensaat toki kasvavat uudelleen ja osa niistä on jo tuonut alkunsa meidän puolelle. Se ei haittaa, luultavasti jokin angervo-sukuinen pensas viherryttää aidan vierustaa mukavasti. Keväällä se kukkiikin valkoisena pilvenä. Tämä kohta pihassamme on vähän keskeneräinen. Aikanaan siinä kasvoi mäntyjä ja pihlajia. Niitä kaadettiin rakentamisen tieltä ja maassa on edelleen kantoja ja juurakoita. Multaakaan ei tässä kohtaa ole paljoa, joten esimerkiksi tuijia siihen jokunen vuosi sitten istuttaessani, jouduin etsimään sopivaa paikkaa saadakseni lapion iskettyä kunnolla maahan. Voisihan ne kannot sieltä jyrsityttää, mutta toistaiseksi ne eivät ole minua kovasti haitanneet. Lisäksi jyrsimen tuominen rakennettuun pihaan ja puutarhaan ei ihan ongelmatonta ole. Jos siinä pääsee eroon kannoista, mahdollisesti samalla joutuu myös korjaamaan koneen jälkiä.

Tänä syksynä koitin jättää kuolevia perennoja pystyyn talventörröttäjiksi. Sateet ovat osan niistä mädännyttäneet ja lakoonnuttaneet. Niitä olen sitten käynyt leikkaamassa pois. Samoin koitin välttää pensaiden alustojen haravointia ja metsän reunan ylen määräistä siistimistä. Ajattelin sitten keväällä ripotella multaa maatuvien lehtien päälle ja siten kasvattaa humuskerrosta ja parantaa aluskasvillisuuden säilymistä. Yritän jatkossa lisätä havukasvien määrää saadakseni ympärivuotista viherrystä ja rehevyyttä puutarhaani. Monet havut kasvavat aika hitaasti, mutta kunnolla juurruttuaan esimerkiksi tuijat ja tuiviot venähtävät yllättävänkin nopeasti.

Kaiketi olen ennenkin todennut olevani enemmän kevät- kuin syysihminen. Voisiko se vaikuttaa jopa värimieltymyksiin, sillä vihreästä pidän ja sen valitsen niin sisälle sisustusväriksi kuin ulos moniin paikkoihin. Tuo syksyn ruskea kasveissa saa minut surulliseksi.

 Lapsi lähti matkoille ja kissat pääsivät "mummolaan". Muuten ei olisi mitään hätää, mutta Juuso puolustaa reviiriään voimakkaasti. Tai oikeastaan ei puolusta vaan murisee niin ankarasti, että taitaa kohta käheytyä. Nemo ja Loki tykkäisivät kovasti leikkiä Juuson kanssa, mutta joutuvat nyt tyytymään toinen toisiinsa. Kun ulkona on kovin sateista ja kuraista, ei Juuso viihdy sielläkään ja näin ollen se nukkuu enimmäkseen lukkojen takana sisällä. Vintiöt ovat kyllä hauskoja kissoja. Leikkisiä ja aktiivisia. Nemo ei pidä suljetuista ovista ja kulkee availemassa niitä. Se on varsinainen houdini-kissa, menisi pihaovesta uloskin - ja on mennytkin. Nyt verho on oven edessä, ikkunalaudalla esteitä ja lipasto työnnetty kauemmaksi, joten Nemo ei pääse räpeltämään oven lukkoa.

Ihan yllättäen joulu on taas lähellä. Viime lauantaina kaupassa käydessäni ihastuin Marimekon "Ensilumi" -kankaaseen. Tai oikeastaan olin käynyt ihailemassa niitä jo pari kertaa, mutta metrihinta on huikea 29 euroa. Ehkei se kankaan hintana kova ole, mutta yhdellä metrillä ei pitkälle pötkitä. Juuri kirpparille tavaraa vieneenä totesin kuitenkin, että parempi sijoittaa rahaa sellaiseen, mistä todella pitää. Minulla ei kodin kaikissa ikkunoissa ole verhoja laisinkaan, mutta keittiöön tykkään luoda tunnelmaa verhoja vaihtamalla. Ja tämä Ensilumi toisi joulun meidän keittiöön. Nyt on sitten kangas ostettu, verhoiksi ommeltu ja silittämisen jälkeen eilen paikalleen ripustettu. Enkä kadu. Kauniit ovat.

Kun olet onneton ja voimat poissa on

niin kuusen alle käy.

Istu rungon viereen ja katso ylöspäin.

Oksain välistä vilkkuvan näet sinitaivahan

kuulet linnun laulavan, 

näet oksalla oravan.

Hengität pihkan tuoksua, siihen nukahdat.

Kun siitä havahdut, niin olet muuttunut,

on voimas palannut.

Et ole onneton, vaan kaikki hyvin on.

                        Aila Onkamo