Olen selkeästi aamuihminen. Kaikki isot ja monet pienemmätkin projektit on aloitettava aamusta. Silloin riittää energiaa ja intoa tarttua hikisiinkin tehtäviin. Usein kesällä hellejaksojen jällkeen saapuva sade ja ilman viilentyminen tuo syksyn lähestymisen tunteen konkreettisesti pintaan. Suomen kesä on niin kovin lyhyt. Vaikka syksy olisikin lämmin, päivät pimenevät nopeasti ja jonkinlainen haikeus valtaa mielen. Kaikki tämä ihana vihreys ja vehreys loppuu. Tulee aika luonnon vaipumiselle pitkään horrokseen. Talviuneen. Kevät on minulle kuin aamu, jolloin olen virkeimmilläni ja tartun innostuneesti raskaimpiinkin tehtäviin. Onneksi haikeus tulee ja menee. Paneutumalla arkeen ja päivään kerrallaan, löytää jokaisesta uudesta päivästä - jos ei iloa, niin ainakin rauhaa.
Radiossa pakinoi parhaillaan Pertti Koskimies luontoäänistä, lähinnä lintujen laulusta. Hän kehottaa menemään metsään, kuuntelemaan lintujen ääniä. Miten minusta tuntuu, että tänä keväänä ja alkukesästä linnut lauloivat tavattoman paljon ja äänekkäästi. Ehkä niillä oli ympäristössämme sopivat olosuhteet. Tai sitten olen ollut muita vuosia vastaanottavaisempi kuuntelemaan luonnon ääniä. Tunnen huonosti lintuja ja harvan tunnistan äänestäkään. Tämän kevään ja kesän suosikkini on ollut Mustarastas, eikä ainoastaan sen vuoksi, että sellainen pariskunta teki pesänsä ja muni munansa talomme päätyköynnökseen. Mahtoiko olla juuri sama yksilö, joka koko kevään luritteli joko pihapihlajan latvassa tai toisella puolella taloa olevassa kuusessa? Iltaisin hakiessani pyykkiä narulta tai kissaa alapihalta, kuuntelin mustarastaan monivivahteista laulua, joka kaikui kirkkaana illan hiljaisuudessa. Aika pysähtyi ja olo rauhoittui. Siitä oli hyvä lähteä valmistautumaan yöpuulle. Minun ja kissan. Lintu jäi pihlajan latvaan jatkamaan lauluaan.