Sivut

tiistai 23. elokuuta 2011

Laiskotusta

Tuoksuköynnöskuusaman marja (Lonicera caprifolium)

Mari Mörö kirjoittaa puutarha-aiheisissa kirjoissaan, että viherturaaja - jollaiseksi hän itseään kutsuu - tunnistaa sielunkumppanin vilkaistessaan tämän käsiä ja kynsiä. Kasvien ja mullan kanssa puuhaajalla ei ole pitkiä rakennekynsiä, hyvä jos kynsiä laisinkaan. Tunnistan itseni, tai paremminkin kynteni Mari Mörön kommentista. Kynteni ovat näin kesäisin aivan karmeassa kunnossa; lyhyet ja liuskoittuneet. Aina ei pesemälläkään saa mustaa viirua kynnen alta pois, sillä kuivan koppurainen iho tuntuu pinttyneen tummaksi ja vaalenee vain talven myötä. Käytänhän minä erilaisia työhanskoja, joihin kuitenkin tuolla työn tiimellyksessä tulee kulumia ja reikiä. Ne kastuvat parhaassa tapauksessa läpi ja kädet ovat näin vain aavistuksen siistimmät kuin kokonaan ilman hanskoja. Vasemman käteni etusormen kynsi on joskus ammoisina aikoina vaurioitunut siten, että kasvettuaan tiettyyn pituuteen, se menee keskeltä pituussuunnassa halki. Kipeähän se silloin on ja kynsi täytyy leikata aivan lyhyeksi, ettei se tarttuisi joka paikkaan kiinni. Välillä pohdin, josko laittaisin itselleni rakennekynnet antaakseni omille kynsilleni aikaa kasvaa ja kuntoutua. Vaan, miten voisin tehdä mitään hienoilla ja kalliilla kynsillä? Ei niillä tehdä multahommia. Ei ainakaan vahingoittamatta kynsiä. Ja mitä iloa on laittaa rahaa kynsiin, joilla ei voi mitään tehdä? Tai paremminkin, mitä iloa on olla tekemättä mitään?

Kamera kaulassani kuljeskelin taas eilen pihalla ja puutarhassa. Kovin on kosteaa ja toisaalta myös lämmintä. Aikaa ei ole ollut liiemmälti käytettäväksi suunniteltuihin pihahommiin, joka minua jonkin verran vaivaa. Koen vaikeaksi aloittaa isompia tehtäviä silloin, kun tietää joutuvansa sen kuitenkin hetken päästä keskeyttämään. Mieluummin aloitan tehtävän vasta, kun varmasti voin viedä sen - jos en nyt päätökseen - niin ainakin puoliväliin. Ja aina on kyettävä varautumaan myös yllätyksiin, siihen dominoilmiöön, johon aina kasvien kanssa puuhatessa törmää. Uusi kamerani on edellisen uudempi versio. Jotain siinä on selkeää kohennusta, mutta makrotoiminto on muutettu sellaiseksi, etten tule sen kanssa millään tutuksi. Näyttää olevan äärimmäisen vaikeaa saada selkeitä lähikuvia, yksityiskohtia, joiden kuvaamisesta olen aina erityisesti pitänyt. Harmittaa, kun useimpien kuvien kohdalla on sellainen tunne, ettei sitä saa tarkennetuksi. Ei saa, kun kuva ei kertakaikkiaan ole tarkka. Ärsyttävää, kerrassaan ärsyttävää.
Ojassamme nökötti kaksi tällaista sientä. Naapuri sanoi niiden olevan syötäviä, mutta jätin ne paikalleen. Kenties ovat syötäviä, mutta ohi ajavat autot pössyttelevät myrkkyjään ja seudun koirat iltakävelyllään kohottavat koipeaan näihin sieniin. Haluan maustaa sieneni ihan itse. Aika hienon näköisiä sienet kuitenkin ovat. Lakissa on selvästi pienen pieniä Ruotsin kruunuja. Ja oikein syksyn muotiväreissä, ruskeina. 
Lakki täynnä pienen pieniä Ruotsin kruunuja.

Eilen kävin kaupassa ja samalla sivuutin rekkitolkulla syksyn syysväreihin soinnutettuja vaatteita; viininpunaista, ruskeaa, harmaata, mustaa. Ei laisinkaan puhtaita, raikkaita värejä. Ei punaista, keltaista, vihreää tai sinistä. Valkoista sentään jonkin verran. Muoti määrittelee, mistä minun tulee tykätä. Poolopuseroita, villaliivejä, paksuja sukkahousuja. Ja ulkona on liki 20 asetetta lämmintä - näin elokuun lopussa. Minulla ei ole vielä syksy, mutta vaihtoehtoja ei juuri anneta. Onneksi ei sentään ole pakko ostaa, jos vain kaapista löytyy puhdasta päällepantavaa.
Syyshortensiat ovat kasvaneet pihallamme liki 20 vuotta ja vasta viime viikolla törmäsin ohjeeseen, jossa kerrottiin noiden pensaiden kukinnan riippuvan pitkälti leikkaamisesta. Tämä Suomessa suosituin syyshortensia tarvitsee kohtalaisen (asteikko oli suurin piirtein voimakas - kohtalainen - kevyt) leikkauksen kukkiakseen kauniisti. Nyt ymmärrän, miksi hortensiani ovat kukkineet, vaikka näinä kovina lumitalvina ovat kokonaan painuneet lumen alle. Ja raskas lumi on katkaissut useita oksia. Ja ymmärrän nyt myös sen, miksi tuo myyrän tyystin jyrsimä yksilö on nyt kasvattanut upeat kukinnot, vaikka jouduin leikkaamaan sen täysin maan tasalle. Sepäs tykkäsi ja ampaisi kasvuun ja kukkaan. Kiitos siis myyrälle, vaikken toivokaan sen jatkossa puutarhaani tulevan ruokailemaan.
Pari päivää olen viikannut ja hinnoittelut tavaraa kirpparille vietäväksi. Juuso tykkäsi, että hänen pitää tutkia ensin kassi ja todeta se kelvolliseksi käyttöön. Juuson korvaan en sentään nitonut hintalappua. Karvakasastani en luopuisi, en sitten millään!
Kirpparikamaako? No, ei suinkaan. Kassin esikokeilija varmaankin.
Vaikka Juuso ei erityisemmin viihdy ihmisten sylissä, haluaa se kuitenkin olla ihmisten parissa. Siellä, missä jotain tapahtuu. Tällä hetkellä se nukkuu mieluiten täällä työhuoneessa, tuossa pöydän vieressä tuolilla. Olen laittanut tuolinpäällisen päälle froteepyyhkeen. Osittain pehmikkeeksi ja osittain myös siksi, että pyyhe on helppo ravistaa ja työntää pesukoneeseen. Näin ei tarvitse imuroida tuoleja ja nyhtää kissankarvoja omista vaatteista. Ehkä tuossa tuolissa on mukava nukkua, kun selkä on turvallisesti pöytää ja seinää vasten. Ja tuolista on hyvä näkyvyys moneen suuntaan. Ei pääse viholliset yllättämään. Niin kai eläimen vaisto laittaa sen toimimaan. Turvaamaan seluksen. Täällä työhuoneessa on muuten ihan rauhallista. Mitä nyt minä naputtelen ja rapistelen, toisinaan puhun itseksenikin. Ja radio on aika usein päällä, jotta tietokoneella työskennellessäni samalla pysyn perillä maailman tapahtumista.