Vähiin käy ennen kuin loppuu

No niin, näin sitä elellään tämän vuoden viimeisiä tunteja. Ukkokulta lähti aamulla hoitamaan työasioita ja minä jäin viettämään uudenvuodenaattopäivää oman itseni seurassa. Koska ehdin toimia ajatusta nopeammin ja latasin astianpesukoneen päälle, en voinutkaan lähteä lenkille (meillä ei jätetä pesukoneita yksikseen vatvomaan, jos vaikka sattuu poissaollessa vesivahinko) vaan piti keksiä ajankulua jotenkin muulla tavoin. Niinhän siinä sitten kävi, että melkoinen osa joulukoristeista otti ja lähti kellariin. Näin tuppaa käymään joka vuosi, vaikka kuinka päättäisin jaksaa joulukoristeita vähintään loppiaiseen saakka katsella. Vaan jäi meille edelleen joulukuusi ja kaikki jouluvalot niin sisälle kuin uloskin. Keittiössä on edelleen jouluverhot ja erilaisia punaisia tekstiilejä kodissa siellä täällä.

Vihdoin astianpesukone lopetti ohjelmansa ja saatoin vetää saappaat jalkaani. Reppu oli jo pakattu kirjastokäyntiä varten, kamerakin oli repussa. Pihalle päästyäni auratraktori meni toiseen suuntaan ja päätin jäädä odottamaan sen paluuta. Vesisateiden jälkeen meidän tie on vetistä lumimössöä täynnä ja aura heittää sen sitten kunkin talon portille niin, että on pakko tehdä lumityöt ennen mössön jämähtämistä jäiseksi. Hain lapion ja ryhdyin tarmokkaasti kaivamaan sisäänkäyntiä esiin. Siinä tulikin niin paljon ulkoiltua, etten enää viitsinyt kirjastolle lähteä kävelemään. Sen sijaan päätin tehdä retken alapihan omenapuille, jänisten jälkiä on hanki täynnä, joten nyt oli sopiva hetki käydä tsekkaamassa omenapuiden kunto.

Suojasäiseen lumeen on helppo tallata polku, ja vaikka lunta onkin satanut aika paljon, ei sitä määrällisesti niin valtavasti alapihalla tuntunut olevan - vielä. Ukkokulta laittoi hedelmäpuihin ajoissa verkot ja muut suojat, joten puput eivät olleet niitä päässeet napostelemaan. Sen sijaan norjanangervon maahan taipuneista oksista oli kuorta järsitty. Se ei ole kovin suuri vahinko, sillä angervo kestää leikkausta ja niin ollen myös pupunhampaita.

Jotenkin sitä polkua oli aika hauska tallata lumihankeen ja huomaamattani tulin kiertäneeksi alapihalla pidempään kamera kaulassa roikkuen tai välillä myös etsimen läpi maailmaa tiiraten. Lintujakin oli kiva katsella välillä eri vinkkelistä, mutta minun putkellani niiden kuvaaminen ei onnistunut. Mielessäni näin pihan taas kesäisen vihreänä ja lähtipä jälleen kaikenlaiset istutusajatukset päässäni villiintymään ja vaeltelemaan kohti uusia ideoita. Kyllä naapurit saivat taas ihmeteltävää meikäläisen kahlatessa lumessa. Vaikka mitäpä minä muiden ihmettelyjä miettimään.

Pilvet kulkivat taivaalla hurjaa vauhtia ja välillä näkyvissä oli aivan sinistä taivasta. Hetken kuluttua taas koko maailma oli ihan harmaana ja ehdinkin jo välillä miettiä, että kohta tulee vettä. No, ei tullut, mutta kuvia ottaessani saatoin havaita, kuinka vähän valoa pilvisessä säässä ulkona nyt on.

Märkä lumi on todella painavaa ja vasemmassa rinteessä kasvavat Vuorimännyt olivat jälleen painuneet aivan lakoon, kuten niille käy aina talvisin. Pohdin, pitäisikö minun vapauttaa niitä lumen ikeestä, mutta sitten totesin, että mahdollisesti teen vain lisävahinkoa taivuttelemalla jäisiä runkoja vastentahtoisesti. Joka kevät ne ovat lumien sulatessa nostaneet päänsä entiselleen kohti taivasta.

Luulisi, että tunnen jokaisen kasvin omalla tontillani, mutta niin vain tänään törmäsin yllätykseen - eikä ihan pieneenkään. Leikkimökin rinteen puoleiselle sivulle on kasvanut mänty, jota en ole aiemmin huomannut. Vuorimännyt ovat sitä piilotelleet, mutta miten se on talvisin jäänyt huomaamatta? En kylläkään ole parina aiempana talvena tallustellut alapihalla leikkimökin kohdalla, joten rauhassa on näköjään saanut kasvaa. 

Pitäisikö se keväällä siirtää, vai olisiko tuossa tilaa männyn kasvaa? Täytyy miettiä, nythän asialle ei paljoa voi tehdä. Ellei sitten sahaa koko komeutta nurin, joka ei taida olla se ensimmäinen vaihtoehto.

Ulkona paukkuu ja räiskyy, vaikka kello on vasta vähän yli kuusi. Juuso jo vilahti peloissaan sängyn alle. Radio on soinut tuntitolkulla ja valoja olen sytytellyt, jotta ei tuntuisi niin pelottavalta, mutta kyllä nuo paukut pitävät ihan omanlaistaan ääntä, eikä kissaressukka niistä tykkää.

Vietämme tätä Uuden Vuoden aattoa Ukkokullan kanssa kahden - niin tai onhan meillä tuo kissa sängyn alla. Nyt  lähden laittamaan ulos pari roihua ja ehkä tässä vielä hiukan kuplivaakin nautitaan.

Leppoisaa aattoiltaa itse kullekin ja 

Onnea huomenna alkavalle 

Vuodelle 2013!

 

Viimeisiä viedään

Vasen kuva muutama päivä sitten ja oikea kuva vuosi sitten uudenvuoden aatonaattona.

Jokin äkillinen mielenhäiriö sai minut pukemaan ulkoiluvaatteet ylle, nappaamaan kameran ja lähtemään lenkille. Jo muutaman askeleen otettuani totesin idean olleen huonoakin huonompi, sillä taivaalta satoi silkkaa vettä ja melkoisen rivakkaan tahtiin. Mutta päätetty mikä päätetty, huonosta ideasta ja surkeasta säästä huolimatta suuntasin askeleet eteenpäin, tie ei ollut laisinkaan liukas ja siinä vaiheessa näin vielä hyvin eteenpäin. Kaikki kunnia silmälasit keksineelle henkilölle, mutta pientä kohennusta niihin toivoisin jonkun fiksun ja filmaattisen ihmisen tekevän. Sateessa kun silmälasit huurtumisen lisäksi täyttyvät ulkopinnaltaan pisaroista ja sen jälkeen näkymät ovatkin enemmän kuin puutteelliset. Onneksi jäätävässä sateessa ei ollut lisäkseni muita lenkkeilijöitä eikä etenkään autoja. Sain rauhassa suunnistaa jalkatuntumalla ja muistin perukoilta nousevia muistikuvia hyödyntäen.

Alkumatkasta pysähdyin nappaamaan yhden ainokaisen kuvan ja sen jälkeen kamera pysyttelikin tiukasti nyrkissä. Tuumasin, että siellä se saattaisi pysyä sen verran kuivana, että ehjänä säilyisi myös kotiin saakka. Kolme varttia sain aikaa kulumaan pirteään tepasteluun. Tehokkuutta mitattaessa reissun anti oli monin verroin enemmän, sillä reipasta haipakkaa meikäläinen asteli päästäkseen mahdollisimman nopeasti takaisin kotiin. Onneksi eletään vielä tätä vanhaa vuotta, joten enpä ole tullut tehneeksi minkäänlaisia suuria lupauksia puoleen tai toiseen. Kuntoilu on ihan ok ja usein olen sanonut, että säässä kuin säässä on mahdollista ulkoilla, kunhan muistaa oikean pukeutumisen. No, kun kerran ei ole pakko kaatosateessa reippailla, eikä noita kaatosateitakaan nyt ihan joka päivälle sentään osu, voisi totisesti enemmän nauttia ulkoilusta vähemmän kosteissa merkeissä.

Huomenna siis eletään tämän vuoden viimeistä päivää. Todennäköisesti teemme sen kotosalla hyvin rauhallisissa merkeissä, sillä jouluun on mahtunut jo ihan riittävästi sukulaisvierailuja ja runsaasti katetun pöydän ääressä istumista. Juusoa jo tässä etukäteen suren, sillä se pelkää rakettien pauketta ja kirkkaita välähdyksiä nököttäen sänkyni alla perimmäisessä nurkassa täristen, ressukka.
 

Portteja aukaisten kesää kohti

Vielä ei siis sovi luopua joulukuusesta ja muista koristeista. Sylvi tuumasi, että Knuutinpäivään saakka kuusi pidetään ja sen jälkeen sen ympärillä tanssitaan ja sitten kuusi nakataan ulos. Todennäköisesti meidän kuusi pääsee kellariin odottamaan seuraavaa joulua tuossa loppiaisen tienoilla, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Päätinpä kuitenkin kuvata tekokuusemme, kuten teen joka vuosi, ja laittaa sen tähän blogiin. Alunperinhän lähdin blogia kirjoittamaan voidakseni hyödyntää valokuvia ja korvatakseni tavanomaisen päiväkirjan. Nyt on tämäkin joulu kirjoihin ja kansiin merkitty.

Perheenjäsentemme kesken olimme etukäteen päättäneet, ettei mitään lahjavuoria toinen toisillemme jaeta. Kukin saisi yhden lahjan. No, tulihan niitä toki enemmän, kun antajiakin on useampia. Lapsi eli tyttäreni on nähtävästi kuunnellut ranne- ja käsivaivojani sen verran ahkerasti, että hän antoi minulle ergonomisesti muotoillun hiiren ja rannetuen. Luulisi, että tuon "pystyyn nostetun" hiiren käyttö olisi vaikeaa, vaan ei ole. Päinvastoin, se on todella mukava ja aivan ihanan herkkä verrattuna vanhaan tavalliseen rottaani. Musta möhkäle hiiren vieressä on rannetuki, joka materiaaliltaan on luultavasti jonkinlaista silikonia. Se antaa ranteelle hyvän tuen ja yhdistettynä tuohon ergonomiseen hiireen muuttaa ranteen työskentelyasentoa pystymmäksi, jolloin käsi on tietokonetyöskentelyssä ikäänkuin lepäävässä asennossa. Muun ajan musta rannetuki voikin sitten toimia vaikkapa stressileluna, sillä se on aivan ihanan sileä ja viileän pehmoinen. Hieman samaan tapaan kuin virtaavan jokiveden siloittama kivi, jota tulee huomaamatta pyöritellyksi käsissään vaikka tuntitolkulla.

Tuohon rannekipujen hävittämispakettiin kuului myös  Back on Trackin rannesuoja. Oheisen selostuksen kopsasin suoraan rannesuojan paketista:

"Rannesuoja on keraamista (kangas sisältää sulatettua hienoa keraamista jauhetta kuiduissaan) kangasta, joka heijastaa kehon omaa lämpöä infrapunasäteilynä, minkä vuoksi Back on Track voi vähentää tulehduksia, samoin kuin lievittää kipuja lihaksissa, nivelsiteissä, jänteissä ja nivelissä. Lämpö lisää verenkiertoa ja nopeuttaa niiden paranemista."

Alkuvaiheessa rannesuojaa suositellaan käytettäväksi vain 4 tuntia päivässä ja käyttöä pidennetään 2-3 päivän jälkeen jopa 10-20 päivään asti. 

Vielä en ole huomannut merkittäviä muutoksia, mutta rannesuojaa on mukava pitää. Se on napakkaa, joustavaa kangasta ja antaa miellyttävän tuen lämmittäen samalla rannetta. Ei näytä ainakaan olevan haitaksi. Kiputilani on kestänyt sen verran pitkään, että tuskin se ihan parissa päivässä tälläkään menetelmällä pois lähtee. Koska en nyt ihan pian pääse lääkäriin sitä kortisonipiikkiä tai jotain muuta kohennusta anelemaan, voin aivan hyvin kokeilla tätäkin jippoa. 

Paikallista porttimallistoa 

 

Tänään on säässä tapahtunut totaalinen käänne. Koko joulukuu on ollut pakkasta, vähimmillään -4 ja ankarimmillaan -19 pakkasastetta. Viime yönä satoi jonkin verran räntää ja aamulla taivaalta tuli lähinnä vettä vajaan yhden plusasteen harmaudessa. Ukkokulta kävi tekemässä lumityöt ja vaikka määrällisesti uutta lunta ei paljon ollutkaan, painavaa se oli ja näin ollen kolaamiseen kului milteipä enemmän aikaa kuin kevyen pakkaslumen siirtämiseen.

Tämän päivän olen käyttänyt keittiöhommien lisäksi kuvatiedostojeni ja muistikorttieni siivoamiseen, joten ulkona on tullut käytyä vain pikaisesti postilaatikolla ja kaivamassa marjakuusesta maahan pudonnut linnunruoka-automaatti hangesta takaisin puun oksalle.

Runsas viikko sitten teimme kirpeässä pakkassäässä kävelylenkin Länsirannalle. Meidän kylässä on tosiaan sen niminen tie, joka polveilee melkoisen mäkisessä maastossa kiertäen yhtä paikallisista järvistä. Vaikka tekemämme lenkin pituus ei kovin merkittävä ollutkaan, edestakainen matka mäkiä ylös ja alas tarpoen kulutti kyllä jokusen kalorin normaalia enemmän. Alue, jossa kävelimme, on itse asiassa vanhaa kesämökkiasutusta, eikä siellä vieläkään kovin tiivistä uutta asujaimistoa ole, sillä luvan uudelle rakennukselle saa vähintään 5000 neliön tontille. Aikamoisia pytinkejä sinne sitten olikin rakennettu. Tulihan niitäkin taivasteltua, mutta enemmän ihastutti vanhat portit, joita oli monenlaisia. Kaikkia en päässyt kuvaamaan, koska joidenkin taakse oli noussut uudenuutukainen talo, enkä kehdannut tähtäillä uusien talojen porteilla kamerani kanssa.

Osa vanhoista porteista oli myös sortunut tai niin lumen vallassa, että kuvaaminen siltä osin muodostui vaikeaksi. 

Entisaikaan kesämökillä saatettiin viettää viikkotolkulla yhteen menoon, joten porttia ei välttämättä tarvinnut aukaista edes kerran päivässä. Autojakin oli vähemmän, joten porttien merkitys oli ehkä enemmänkin rajata omaa aluetta. Joidenkin porttien kauneus ja hienot yksityiskohdat kertovat puolestaan siitä, että niiden ulkonäköön haluttiin panostaa, esteettisyys oli tärkeää.

Useissa porteissa näkyy vielä portin pystyttäneen omistajan nimikirjaimet tai tontin vanha numero, joka ei välttämättä enää pidä paikkaansa. 

Kylässämme ja sen läheisyydessä on monta järveä; useimmat melko pieniä, osa milteipä enemmän lampia kuin järviä. Kylän läpi kulkeva vanha valtatie ja vajaan 40 kilometrin matka Helsinkiin ovat tehneet kylästämme aikanaan hyvin suositun kesämökkipaikkakunnan. Rakentaessamme 80-luvulla talomme paikkakunnalle, oli järvien rannat vielä täynnä vanhoja kesämökkejä ja rantasaunoja. Osa oli jo selkeästi katoamassa luonnon huomaan; puut ja pensaat valtasivat kuistit ja kivijalat, portinpylväät makasivat maassa sammaleen peittäminä ja aikanaan hienot syreenikujanteet olivat risuuntuneet ja menettämässä voimansa pajukoille. Nuo järvenrantatontit olivat suuria ja monella tontilla seisoi mökin sijasta isojakin huviloita. Joihinkin mökkeihin ja huviloihin ilmestyi kesän saapuessa asukkaat, mutta yhä useammat seisoivat kesä toisensa jälkeen tyhjinä ja lämmittämättöminä.

Tiiviimmän kaavoituksen myötä vanhat kesämökkitontit on toinen toisensa jälkeen pilkottu ja rakennettu tehokkaasti. Järvenrantamaisemat ovat tyystin muuttuneet, kun vanha puusto on kokonaan kaadettu ja kasvillisuus raivattu nurmikoiden ja kiveysten tieltä pois. Pienenkin mökin tilalla on nyt kahdesta neljään kaksikerroksista kivitaloa, eikä järveä monestakaan paikasta enää näe laisinkaan. Mielessäni olen usein pohtinut, suojasiko tai kaivoiko yksikään uuden talon rakentaja tontiltaan vanhoja kasveja. Missään ei enää näy niitä upeita rhodopensastoja, syreenimajoja, perennoista puhumattakaan.

Siellä täällä saattaa vielä nähdä palan entistä elämää; risuttuneen kuusiaidan, pätkän kivimuuria ja noita portteja, joita kävelylenkillämme kuvasin. Tuo Länsiranta tuskin kovin pian täyteen rakennetaan, koska se sijaitsee varsinaisen kaava-alueen ulkopuolella. Se jäännee muutaman valtaisan kivilinnan ja puuluomuksen rauhaisaksi sivujuonteeksi. Kenties myös jokunen noista vanhoista kesämökeistä tulee siellä säilymään, kunnes tuleva sukupolvi muuttaa ne rahaksi ja kiveää rannat yksityisiksi grillipaikoikseen.

Katselin eilen telkkarista ruotsalaista dekkaria "Murha Sandhamnissa", jossa liikutaan Tukholman saariston silmiä hivelevissä maisemissa ja romanttisissa huviloissa. Välkehtivää vettä ja ratisevia hiekkakujia katsellessa mieleen nousi kesä ja paljaat jalat sekä lintujen sirkutus. Vaan ei hätää, kohti kesää ja paljaita jalkoja tässä mennään kaiken aikaa.

Juusokin on jo joulusta tointunut ja nukkuu päiväuniaan olohuoneen nojatuolissa. Aattona se sai joulupukilta pienen pussin, jossa oli vaaleansininen kangashiirulainen. Hiiri olikin mieluinen lahja ja sai melkoista kyytiä pitkin iltaa. Juuso oli ilmeisesti kuunnellut radiosta joululauluja ja toteutti käytännössä laulun sanat "...ja vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään...". Taisi kissalle mennä kissanminttu päähän ja nyt sitten täytyy nukkua ylimmät höyryt kunnolla pois.

Tapaninpäivän turinoita

Niin se vain tämäkin joulu on hurahtanut loppupuolelle. Aatto meni mukavan rauhallisesti Ukkokullan, Pojan ja Anopin kanssa. Syötiin nautiskellen ja istuttiin olohuoneessa jutellen. Yllätysmomentin aattoon teki lähellä asuvan Ukkokullan pikkuserkun pyyntö saada meiltä joulupukin apua lahjojen jakoon. Tehtävään kuuluva puvustuskin tuotiin ihan kotiovelle saakka. Hiukan Ukkokultaa näytti jännittävän uusi rooli, mutta rohkeasti hän lähti matkaan. Tiellä oli hänen vierelleen pysähtynyt harmaa auto, jonka ratissa istui - kuinkas muuten kuin toinen Joulupukki. Autoileva pukki oli avannut ikkunan ja tuumannut Ukkokullalle: "Hyvää Joulua, kollega!" ja jatkanut sen jälkeen matkaa. Ukkokulta kyllä tunnisti rattiin asettuneen pukin tämän ajoneuvosta, mutta jääköön se salaisuudeksi.

Perillä joulupukkina toiminut Ukkokulta oli jakanut lahjat ja pyytänyt lapsia laulamaan ja tulemaan syliinsä kuvattavaksi. Vanhempi tytöistä oli kuitenkin pysytellyt tanakasti vähintään kolmen metrin päässä eikä nuorempikaan uskaltanut tulla paria metriä lähemmäs pukkia. Oli sentään käynyt lahjapaketin pukin kädestä nappaamassa. Hyvin meni tehtävä pukin roolissa ja niinpä ennustammekin Ukkokullalle nousukiitoa uudella uralla.

Eilen, joulupäivänä Anoppi lähti omaan kotiinsa ja jotta talon tasapaino säilyisi, syömään tulivat Lapsi ja Vävykokelas. Taas turistiin keittiön pitkäksi venytetyn pöydän ääressä herkkuja nautiskellen ja jaettiin myös muutama kuusen alle aattona jäänyt lahja olohuoneen puolella. 

 
Tapaninpäivän kirkasta sinitaivasta piti mennä oikein ulos ihailemaan. Ja onneksi sen tein, sillä aika pian alkoi taivas vetäytyä pilveen. Aamulla heräsimme -19 asteen pakkaseen, mutta vähitellen näyttää tulevan lämpimämpää ja nyt iltapäivällä, kello neljän hämärässä näyttää luvattu lumisade jo alkaneen. Lumitöitä on joulun aikanakin saanut huhkia. Koko joulukuun satanaut lumi on ollut suhteellisen keveää pakkaslunta, mutta runsaasti sitä on satanut. Eilen kuulin radiosta, että Helsinki Vantaan lentokentällä olisi enemmän lunta kuin Kittilässä.

Vielä viikko sitten tiistaina lenkillä käydessäni katselin, ettei ainakaan pelloille ja metsiin ole suksin menemistä, mutta tilanne on ehkä jo muuttunut. Eräs paikallinen talonomistaja tapaa tehdä kunnon ladut heti kun siihen on mahdollista, joten pian päässee jälleen hiihtämään. Anoppi pyysi myös kotitalonsa läheiselle jääkentälle luistelemaan, vaan sen taidan kyllä tältä talvelta jättää väliin. Muutama vuosi sitten hommasin itselleni luistimet, jotta ulkoilu veljentytön kanssa olisi mukavampaa. Tokihan sitä pysyy paremmin lämpimänä ja aika kuluu vikkelämmin, kun voi luistella lapsen kanssa. Pelkäsin, etten pysyisi pystyssä, olihan edellisestä luistelukerrasta kulunut vuosikymmeniä, mutta ei siinä ongelmia tullut. Sen sijaan en edelleenkään osaa jarruttaa eteenpäin luistellessa, vaan aina pysähtyäkseni on pakko luistella penkkaan ja tömähtää sitten sinne polvilleen. Viime talvena kaatua tömähdin suorilta jaloilta selälleni ja löin pääni jäähän. Se kyllä sattui aivan mielettömästi. Muutaman päivän selkä oli jäykkänä ja päässä kuhmu.

Eilen illalla Juuson kanssa ulkona käydessäni kuu kumotti jo melkoisen ympyräisenä, ei kuitenkaan ihan vielä täysinäisenä. Se heitti hienoja varjoja sinisenä hohtavalle hangelle. Pakkasta taisi silloin jo olla sen verran paljon, että Juuso suorastaan singahti kaivamaan kuopan ja pian pissattuaan takaisin sisälle. Tänään ulkona ollessani keräsin ensitöikseni lyhdyistä sammuneet kynttilät ja täytin lintujen ruokinta-automaatit. Paikalla näytti pörräävän ainoastaan talitinttejä. Minne ovat muut linnut lentäneet? Pukkasin maljamaisesti kasvavasta marjakuusesta ylimääräiset lumet, jotta sen oksat eivät aivan maahan saakka taipuisi. Tintit tykkäävät oleilla kuusen oksiston suojissa ja sieltähän on varsin lyhyt matka lähimmälle talipötkölle ja siemenasemalle.

Pupujussi oli päättänyt piirtää loikillaan sydämen lumeen. Nyt täytyykin käydä säännöllisin väliajoin katsastamassa alapihan omenapuut ja tallaamassa puiden alustojen lunta tiiviimmäksi, sillä pupujussi kiertää tarkkailemassa, josko jokin oksa vihdoin taipuisi niin lähelle maata, että se ylettäisi napsaisemaan ristihuulillaan makoisan suupalan omenaista oksaa. Täytynee käydä levittämässä kompostin viereen kasattua haketusta odottavaa risukasaa. Siellä on niin syreeniä kuin muistaakseni myös muutama oksa kriikunasta. Niitä sopii ristihuulen järsiä mieluummin kuin kasvavia omenapuitani.

Valokuvaaminen sisällä on tosiaan nyt aika haasteellista, ellei halua  käyttää salamavaloa. Hetken aamupäivällä aurinko heitti säteitään yläpihalle siten, että olohuoneessakin oli pitkästä aikaa kohtalaisen valoisaa. Äkkiä vain kamera käteen ja kukkia kuvaamaan. Säästöpörssistä viidellä eurolla ennen joulua ostetut hyasintit ovat nyt parhaimnmillaan ja tuoksu huumaa aina ohi kulkiessa. Kukat olivat aivan nupussa niitä ostaessani, joten värisävy jäi täysin arvailujen varaan. Hauskasti kuitenkin oli mukaan valikoitunut kaikkia värejä.

Pikkuveljeni piipahti ennen joulua ja toi tullessaan hienon joulutähden, jonka latva on huikean suuri ja sen alla muutamia pienenmpiä punaisia lehdyköitä. Ystävältä saamani joulutähti on taasen aivan erilainen. Se on täynnä pieniä punaisia ruusukkeita. Olen koittanut hoitaa joulukukkiani kuuliaisesti kaikkia hyviä neuvoja noudattaen. Ei vetoa eikä liikaa vettä. Valon määrään on nyt kuitenkin melko vaikea vaikuttaa. Tosi mukavaa, että joulukukkia riittää useaan paikkaan ja niistä pääsee iloitsemaan oikein kunnolla.

Vanhemmiltani sain valkean atsalean. Tai sen valitsin, kun olimme yhdessä kukkakaupassa. Ajattelin, että pian joulun jälkeen punainen väri alkaa kyllästyttämään ja tykkään kovasti valkoisista kukista. Kun kumpikaan nuppuisena ostamistani amaryllisista ei osoittautunut valkoinen, jäikin tämä atsalea ainoaksi valkoiseksi joulukukakseni. Niin, tai onhan tuossa hyasinttikokoelmassa myös valkoinen versio.

 
Anoppi puolestaan toi tullessaan komean Flamingonkukan. Jos vain saan sen säilymään hengissä, on siinä viherkasviakin pitkäksi aikaa. Täytyykin googlettaa hoito-ohjeet tämän tarinoinnin jälkeen. Kukkia on nyt niin paljon, että oikeastaan kaikki niille edulliset paikat on käytetty. 

Myös tämä ystävältäni saatu viherkasvi on vihdoin innostunut kukkimaan. Kukinto on aika pieni, mutta sen punainen väri loistaa pitkälle. Lehdet tuovat mieleeni vanhan Nukkumatti -kasvin. Eivät tosin mene illan tullen kippuralle. Lehdet kasvavat ruukun reunan yli putoavaan varteen ryppäinä, josta taas kasvaa uusia lehtiryppäitä. Lehtien pinnalla kasvaa nukkaa. En tiedä kasvin nimeä, joten siinäkin illaksi tehtävää kaivaa kasvikirjasta tietoa.

Vanhempani tulevat lauantaina meille syömään, joten joulusisustus jääköön vielä paikalleen. Muuten ehkä jo alkaisin sitä osittain purkaa, sillä jotenkin on kovin täyden tuntuista. Yleensä olen tykännyt viettää joulua sentään uuteenvuoteen saakka, mutta nyt on jostain syystä kova kiire kohti tammikuuta. 

 

 

Hyvää Joulua!

Eilinen talvipäivänseisaus toi mukanaan ihmeellisen valoilmiön. Aurinko pilkotti metsän takana ennen laskeutumistaan ja sitähän täytyi sitten käydä kameran linssin läpi tiirailemassa. Pitkään ei pihamaalla paljain näpein tarkentunut kuljeskella, sillä mittari näytti -15 pakkasastetta. Kunhan täytin lintujen siemenautomaatit ja kiersin talon kameran ja kissan kanssa. Kissalla oli kyllä vielä kiireempi sisälle, mutta ihmekös tuo, kun pojan polkuanturoita palelsi oikein kunnolla.

Aurinko paistoi vielä hetken myös metsään saaden puiden varjot venymään pitkiksi. Miten tärkeää ihmiselle onkaan aurinko ja valo ylipäätään. Sen taas saatoin huomata yrittäessäni tallentaa näitä päivän viimeisiä säteitä ennen auringon laskua. Kesä ja syksy ovat olleet hyvin sateisia, eikä aurinkoa ole pahemmin päässyt palvomaan. Koko joulukuun on ollut pakkasta ja lunta on satanut harva se päivä. Kun muutenkin harmaat päivät valaistuvat vasta aamuyhdeksän jälkeen ja iltapäivällä kolmen jälkeen on taas pimeää, ei ole ihme, jos sitä vähän hullaantuu nähdessään pilkahduksenkin auringosta. 

Kävin tänään päivälenkillä kirjastossa noutamassa varaamani kirjan ja kaupasta hain torstain reissulla  unohtamani kotikaljan. Kaupalla oli kaikki parkkipaikat täynnä ja ihmiset parveilivat sinne tänne. Kaupassa vanhempi pariskunta riiteli äänet kireinä keskenään ostoksista. Tulipa sitä äyskimistä kuunnellessani mieleen, ettei kaikkien joulu ole niin rauhallinen ja seesteinen kuin meidän. Monissa perheissä on rahapulaa, sairautta, epäsopua, kenties työttömyyttä, mielenterveysongelmia, alkoholismia, väkivaltaa. Meidänkin maassamme on asunnottomia ja todella köyhiä ihmisiä, joille joulu saattaa olla samanlaista puutteen ja kärsimyksen taivalta kuin mikä tahansa päivä vuodessa. 

Tätä joulua vietämme Ukkokullan kanssa jälleen vähän erilaisella kokoonpanolla; tytär on päättänyt aloittaa oman perhejoulunsa viettämisen ja tuleekin vävykokelaan kanssa vasta joulupäivänä meille syömään. Vanhempani menevät isoveljeni luokse, mutta sen sijaan Poika ja anoppi ilahduttavat meitä seurallaan.

Joulun alla avautumista

Sain Konnadonnalta oheisen tunnustuksen, johon vastataan kertomalla itsestä kahdeksan totuutta.

 

Koska nyt on joulu aivan ovensuussa, kerronkin jouluisia totuuksia eli

1. Olen isäni tapaan jouluihminen eli useimmat jouluhömpötykset kuuluvat tähän juhlaan ja niihin valmistautumisen aloitan marraskuun lopulla yleensä joulukorttiaskartelulla. Olennaisinta joulussa ovat: joulukuusi, jouluiset ruoat ja kodin koristeleminen jouluiseksi.
2. En erityisemmin välitä joulukinkusta, vaan korvaan sen mieluummin kalkkunafileellä ja kalaruoilla.
3. Teen joka jouluksi riisipuuron sijaan Viktorian kiisseliä, jonka tärkeimpänä ainesosana on jäähdytetty riisipuuro. Puuroon lisätään vatkattu kerma ja mausteita. Kiisseli on ehkä hiukan erehdyttävä nimi, sillä enemmän on kuitenkin kyse puuroakin kiinteämmästä jälkiruoasta, joka meillä nautitaan mansikkasoseen kanssa. Mansikkasoseen laitan lasiseen astiaan, jota lapset nimittävät kukkavaasiksi.
4. Ihmettelen aina lehtien juttuja siitä, kuinka joulun pitkinä pyhinä on aikaa levätä ja seurustella ystävien kanssa ja kaivautua uuden torkkupeiton uumeniin lukemaan joululahjakirjoja. Kyllä joulu on tavallisessa perheessä paljolti sitä samaa keittiössä hääräämistä ja astioiden koneeseen tunkemista. Eikä läheskään kaikilla ole mahdollisuus pitää töistä ylimääräisiä lomapäiviä. Jouluaatto, joulupäivä ja Tapaninpäivä, siinä on vain yksi vapaapäivä enemmän kuin tavallisessa viikonlopussa. Lisäksi joulu on meidän kulttuurissamme hyvin vahvasti perheen juhla, jolloin ystävien tapaaminen ei ole niinkään helposti järjestettävissä.
5. Joulu tuntuu jotenkin enemmän joululta silloin, kun läsnä on pieniä lapsia. Lapset uskovat joulupukkiin, menevät ihan sekaisin lahjoista ja laulavat iloisia lauluja kainostelematta. Aikuisten joulussa on usein hiukan teennäisyyden makua.
6. Jouluna syön suklaata kaloreita laskematta erittäin hyvällä omallatunnolla (muulloin syön sitten sillä huonolla omallatunnolla). 
7. Vuosien ajan minulle on riittänyt lahjaksi kulloinenkin Finlandia-palkinnon voittanut kirja. Yritän saada aikaan muutosta, että aikuiset eivät ostaisi laisinkaan lahjoja tai jokaiselle vain yhden. Kaikilla on jo niin paljon tavaraa ja jouluna on muutenkin paljon rahamenoja. Henkilökohtaiset lahjat voisi erinomaisesti keskittää vaikka syntymäpäiviin.
8. Niin paljon kuin joulusta tykkään, yhtä nopeasti siihen kyllästyn. Joulun jälkeen päivä alkaa nopeasti pidetä ja silloin tuntuu, että kaikki punavihreät kullankiilteiset koristeet ovat kovin tunkkaisia ja ne on pikapikaa pakattava kellariin odottamaan jälleen seuraavaa joulua.

Ohjeiden mukaisesti tämä tunnustus tulee jakaa eteenpäin kahdeksalle blogille, jotka sitten puolestaan kertovat itsestään kahdeksan totuutta ja laittavat tunnustuksen eteenpäin kahdeksalle blogille.

 

Koska jokaisella taitaa olla kiireitä jouluvalmistelujen kanssa, ehdotan, että tunnustuksessa kerrottaisiin jouluisia asioita, mutta vain, jos siihen on itse kullakin aikaa ja halua. Tunnustuksen saa ottaa myös ilman velvollisuuksia.

 

Nuo kahdeksan blogia ovat:

 

Elämää eri muodoissa

Förmaaki ja puutarha

Garden of my Dreams

Mummula matkan takana

Kolibrin kiemurat

Kädet mullassa

Parasta aikaani

Viher- ja käsityöpiiperrystä 

 

 

Hyvä on saanut kiertää meille saakka

Postilaatikossa oli tänään ihana yllätys. Paksun pullukka kirjekuori, josta löytyi vallan monenmoista kivaa. Stevialla makeutettua suklaata, heijastava magneetti, herkän kauniit korvakorut - aivan selvästi itse tehdyt sekä upeasti tuunattu tulitikkurasia, josta aion ottaa mallia - jollen täksi jouluksi niin seuraavaksi. Mukana sydänkortti jouluntoivotuksineen. Hetken ihmettelin, kuka minua näin upealla tavalla muistaa ja lähestyy, kunnes älysin kääntää tuon sydänkortin. Saraheinä oli mukana marraskuisessa "Anna hyvän kiertää" -haasteessa ja minä onnellisena sain olla vastaanottamassa tuon haasteen hyvää. Minulla on äärimmäisen surkea tuuri kaikissa arpajaisissa, kilpailuissa ja muissa onnenkantamoisia jakelevissa tilaisuuksissa, joten tämä pienen pullukka paketti sai minut todella iloiseksi ja kuinkas muuten - myös liikuttuneeksi. Kunpa ihmiset muistaisivat, miten vähällä voikaan toista ihmistä ilahduttaa. Aina siihen ei tarvita ainuttakaan tavaraa, vaan jo lämpimät sanat vilpittömästi lausuen tuovat arkeen niitä ilonaiheita, joita itse kukin meistä tarvitsee.

Sattumoisin rakastan koruja ja erityisesti korvakoruja. Suklaatakaan en osaa vastustaa. Kiitos sinulle Saraheinä! Hyvä tuli tosiaan perille.
 

Kissan unta ja runsaasti lunta

Meikäläisen saamattomuus vaan lisääntyy joulun lähestyessä. Luultavasti olen parhaimmillani pienessä stressitilanteessa ja nyt sitten mitä ilmeisimmin olen moista painetta itselleni keräämässä. Käytän aikaani haahuilemalla siellä sun täällä, toki osa haahuilemista on ihan päivittäisiin tai viikottaisiin velvollisuuksiin kuuluvaa - kuten eilinen omaishoitopäivä, mutta voisihan sitä jotain konkreettistakin välillä tehdä. Pakastimessa on riimihärkä ja lohta, mutta jääkaapin puolella ei oikeastaan mitään jouluun liittyvää. Ostoslistakin on vasta tekeillä.

Viikko sitten vaihdoin keittiöön jouluverhot ja joulukoristeita olen kantanut kellarista tipottain varmasti jo kuukauden ajan. Vahvasti näyttää siltä, että melkoinen osa koristeista jää tältä joululta laittamatta kun nyt jo tuntuu kumman täydeltä. Eikä noita ikkunalautoja parane ihan täyteen lastatakaan, täytyyhän talon karvakuonolle jättää oma tiirailutilansa. Juuso kun tykkää jättää nenänjälkiään vähän joka puolelle talon ikkunoita.

Maanantaina leivoin hedelmäkakun, jota jouduin hieman taas säveltämään kun kaapeista ei löytynyt kaikkia ohjeen aineksia. En myöskään koristellut kakkua, sillä laitoin sen pussiin ja jääkaappiin mehustumaan. Uumoilen, että kakku saattaa olla aika mehevä, sillä siihen tulleet hedelmät marinoitiin konjakissa. Leivoin myös kakun takana näkyviä pipareita, jotka kyllä hieman epäonnistuivat. Minulla ei nimittäin ollut tarpeeksi pientä tähtimuottia ja tuo päällimmäinen osa tuppasi repeämään uunipellille siirrettäessä, vaikka kuinka yritin olla varovainen. Kävi myös niin, että unohdin vahtia paistumista, jolloin lopputulos osassa pipareista tuli liian tummaksi. Maku kyllä on aika mukava, ei laisinkaan hiiltyneen makuinen (sanoi Ukkokulta). 

Luntahan täällä etelärannikolla on tullut suorastaan hillittömästi ja ajokelit ovat olleet karseat. Etenkin sunnuntai oli varsinaista luistelua, mutta ei eilistäkään kehumaan pääse. Lähteepä sitten liikkeelle jalan tai kumipyörillä, on paras varustautua taivaltamaan umpihangessa.  Auraaminen lienee menneen ajan muistoja, josta kohta voidaan tuleville sukupolville tarinoida iltasadun parissa: "Kuulehan mummin kulta, silloin kun sinä olit vielä margariinipaketissa, Helsingin kaduilla saattoi talvisinkin liikkua ilman lumikenkiä ja suksia, ihan vain tavallisissa talvikengissä. Ja bussillakin pääsi aina Kamppiin saakka, ei jouluostoksille lähtiessä tarvinnut tilata koiravaljakkoa Kehä III:n tienoille."

Meidän Juuso inhoaa nykyisin lunta yli kaiken. Sen luontaiset metsästysvaistot ovat tyystin tyrehtyneet ja pikkulinnutkin saava aivan vapaasti pyrähdellä sen nenän edestä. Mitä väliä, kunhan vaan pääsisi sisälle lämmittelemään. Maanantaina laitoin linnuille lisää ruokaa ja annoin Juuson odotella sen aikaa sisällepääsyä pihamaalla. Se viiletti flexissään aina tarpeen mukaan sen oven suuntaan, jonne minä olin menossa päästäkseen mahdollisimman pian edes johonkin lämpimään. Ja minä, ilkeä emäntä ryhdyin vielä toista kuvaamaan tämän yrittäessä pitää kaikkia tassujaan yhtä aikaa ilmassa, mikä ei tietenkään onnistunut.

Sisälle päästyään Juuso yleensä kiertää ruokakupin kautta ikkunalaudalle sulattelemaan tassujaan. Alla kun on sähköpatteri. Kun se on mielestään riittävästi kerännyt lämpöä itseensä, se köpöttelee olohuoneen nojatuoliin nukkumaan. Sitten hetken kuluttua kuuluukin oikein kunnon kuorsaus ja kissa makaa rötköttää selällään jalat tuolin reunan yli roikkuen. Olo on lämpöinen ja turvallinen.

Sanotaan, että eläin nukkuessaankin havaitsee ympäristönsä tapahtumat suojatakseen itseään ja jälkikasvuaan. Useimmiten tietynlaisen varuillaanolon huomaa ihminenkin; silmät eivät ole täysin kiinni, korvat ja häntä liikahtelee, viiksikarvatkin värähtelevät. Ikääntymisen myötä olen kuitenkin Juusossa havainnut hetkiä, jolloin se taatusti nukkuu hyvin syvää unta. Karvakaan ei siinä värähdä, eikä se näytä mitenkään reagoivan ympärillään oleviin ääniin ja liikkeisiin. Tuo yllä oleva kuva on juuri sellaisesta tilanteesta. Häärin kamerani kanssa ja napsin kuvia. Normaalisti Juuso ainakin nostaa päätään tai vaihtaa asentoa, mutta nyt se nukkui rauhallisesti puhisten täydessä unessa.

Juusolla on myös tapana vaihtaa tietyin väliajoin vakituista nukkumapaikkaansa. Syksyllä se nukkui miltei aina työhuoneeni tuolilla. Siitä se siirtyi asteittain olohuoneen nojatuoliin ja maanantaina yllättäin kirjaston sohvalle. Monen monta kertaa olen aiemmin sitä houkutellut sohvalle ja joskus siihen nostanutkin, mutta ei se ole siinä viihtynyt. Toissa iltana se vain pysähtyi sohvan luokse, hyppäsi sinne nuuskimaan tyynyjä ja kellahti pesemään itseään. Eilen päivällä se kävi myös ottamassa torkut kirjaston sohvalla, mutta yö on näköjään kulunut taas nojatuolissa. Väitänpä, että jälleen on menossa jonkinlainen siirtymävaihe ja seuraavaksi vakipaikka tulee olemaan tuo sohva. Olen joskus yrittänyt miettiä kissan logiikkaa näiden nukkumapaikkojen valinnassa. Juuso nimittäin noudattaa jonkinlaista vuodenkiertoa tässä unipaikkavalinnassaan. Työhuoneen tuoli, minun sänkyni, tuulikaapin matto, kirjaston sohva, olohuoneen nojatuoli, olohuoneen pöydän alla oleva matto. Jaa-a, pitäisikö ryhtyä tekemään oikein tieteellistä tutkimusta kotikissan unipaikkavalinnoista. Jos ihan väittelisi tohtoriksi. Onhan sitä hullummistakin asioista tohtorinhattu hankittu. Vitsi, vitsi. Kenties ihan puujalkavitsi.

Pihalla on tullut vähemmän kameran kanssa kuljettua, kun siellä on useimmiten liian pimeää tai sitten lunta tupruttaa taivaan täydeltä ja aika on käytettävä lähinnä lapion tai kolan liikuttamiseen. 

Tällaisia hassuja menninkäisiä meidänkin pihalle on lumisateiden myötä ilmestynyt. Ehkä tämä on valkoiseen asuun naamioitunut Smurffi tai Teletappi. Tosiasiassa alla on jalokuusi, joka on päättänyt olla kasvamatta koskaan isoksi. Se on kerran jouduttu siirtämään, kun alueellemme tuli vihdoin kunnallistekniikka ja kaivoimme lokakaivon pois maasta. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, mutta kuusi on yhä samassa tilanteessa. Täytynee jonain päivänä etsiä kuva kuusen alkuvuosista, jotta voin vertailla, onko siihen tullut mittaa laisinkaan näiden vuosien aikana. Vaan eipä kyllä ole kuollutkaan. Sitkeä kaveri.

Ulkona tuulee taas navakasti. Kuulen sen katolla olevan viirikukon kääntyilyn aiheuttamasta narinasta ja tuulikellon kilinästä. Toivottavasti ei sentään lunta sada. Eiköhän tuo nyt vähäksi aikaa riitä.

Naistenmessuilla Nummelassa

Tänään täällä pääkaupunkiseudulla on tuullut navakasti ja lunta satanut vaakasuoraan ihan koko päivän. Ukkokulta on jo kahdesti tehnyt lumityöt ja aamulla pääsee takuuvarmasti jälleen kuntoilemaan lumikolan kanssa. Ajokeli oli liukas ja näkyvyys olematon, mutta siitä huolimatta lähdin liikenteeseen, sillä olin luvannut tiputtaa muutaman joulupaketin lähemmäs lahjansaajia, koska viikolla en taas millään ehdi. Samalla reissulla kävin Vihdin Lions Clubin järjestämillä Naistenmessuilla Nummelassa. Yleensä kävijöitä on ollut niin runsaasti, että myyntitiskien lähelle on ollut vaikea päästä. Ilmeisesti huono sää kuitenkin verotti innokkaita ostajia niin paljon, että ihan rauhassa pääsi tavaroita ihastelemaan.

Monet olivat varmaan kuukausien ajan valmistaneet tuotteitaan myytäväksi ja se ilmeni ehkä vähän liiallisenakin myynti-intona. Tuli samanlainen olo kuin Tallinnan Merekeskuksessa, jossa niin oikealta kuin vasemmaltakin huudetaan: "Osta nätti alushousu, osta lapselle paita, osta, osta, osta...!!!". Ja kun et osta, sinulle käännetään selkä, hyvä ettei sentään takamukselle potkua anneta. Ymmärrän kyllä tunteen, kun kauppa ei käy eikä tavara kulje. Ihan samanlainen pettymys nousee pintaan, kun kantaa kirpparilta täysiä kasseja takaisin kotiin. Monelle näiden joulumyyjäisten tulo saattaa olla tae oman joulun onnistumisesta. Toivotaan kuitenkin, ettei kenenkään lanttulaatikko jää tekemättä, vaikka muutama kaulaliina matkaakin takaisin omaan kotiin.

Huomasin Naistenmessuilla saman kuin torstaina Helsingissä Vanhan joulumyyjäisissä ja Tuomaanmarkkinoilla, että äärettömän paljon löytyy osaamista ja kekseliäisyyttä kädentaitajien piirissä. Mutta jos on monta rahanreikää, useimmat kauniit mollat ja huovutuskorut jäävät kyllä ostamatta, sillä ilman niitäkin ihminen pärjää erinomaisesti. Mietin myös kannattaako joulukorttien myynti enää tässä vaiheessa joulukuuta, kun suurin osa on varmasti postitettu jo viime viikon lopulla. Ehkä niitä myöhäisiäkin postittajia vielä löytyy, toivotaan. Eniten ihmisiä tuntui pörräävän kuivakakkuja ja säilykkeitä myyvien pöytien ympärillä, mikä ehkä kertoo siitä, että niitä on kuitenkin joko itse leivottava tai kaupasta ostettava. Ovat niinsanotusti hyödyllisempiä ostoksia kuin pehmosydämet tai joulukoristeet.

Omalla tavallaan nämä joulumyyjäiset ja -markkinat ovat aika kiva tapa. Eihän niissä kaikissa tarvitse käydä ja jokaista pöytää kiertää. Joku varmasti löytää joululahjansa näistä myyjäisistä ja ainakin mattimyöhäisille tarjoutuu mahdollisuus hankkia lahjoja, jotka useimmiten ovat taattua käsityötä, lähellä valmistettua ja monin tavoin ekologista. Tosin tänään sain kuulla tulleeni Tuomaanmarkkinoilla huijatuksi. Ostin sieltä huovutetun hatun ja mielestäni vielä edullisesti.  Myyjä väitti itse huovuttaneensa ensin harmaanmustan huopakankaan ja siihen sitten punaiset ruusut. Lopuksi hän oli ommellut hattuun fleecevuorin. Kun tarkemmin hattuani tänään asiantuntijan kanssa tutkin, saatoin itsekin todeta, että puppua oli minulle syötetty. Hattupa olikin ommeltu huovutuskankaasta, jota saa ostaa valmiina ruusuineen päivineen. No, kaunis hattuni silti on, lämmin myös eikä niin kalliskaan. 

Tämänpäiväisistä myyjäisistä en ostanut mitään. Mitään ei erityisemmin tehnyt mieli, enkä mitään sen kummemmin tarvinnut. Ne muutamat lahjat, joita olen aikonut hankkia, on jo hankittu. Lisäksi jouluna on syötäväkin - ja myös joulun jälkeen, joten budjetissa on pysyttävä. Mukavaahan näissä myyjäisissä on käydä kurkistamassa, mitä uutta kuuluu käsityösektorilla ja joskus jokin kiva idea alkaa omassakin päässä muhimaan.

Olisin kovasti halunnut ottaa lähikuvia myyntipöydistä ja tuotteista, mutta tunsin itseni tunkeilijaksi ja koin jonkinlaista myötähäpeää siitä, että ostavia asiakkaita näytti olevan niin kovin vähän. Pitäisikö minun rustata itselleni jonkinlainen lehdistökortti, jotta kehtaisin avoimesti tähtäillä kamerani kanssa. Vasta kotona älysin, että olisin toki voinut kertoa kuvaavani blogiini, jolloin se ehkä olisi tuntunut hyväksytymmältä. Toisaalta en niin kovin innostunut ole markkinoimaan kenenkään tuotteita. 

Tulipa mieleeni vielä eräs asia. Aamupäivällä kotoa lähtiessäni ajattelin kipaista oman kylän kukkakaupan kautta viedäkseni samalla reissulla ystävälleni joulukukan. Vaan meidän kukkakauppa avautui vasta iltapäivällä. Seuraavaksi ajelin lähikylään, jossa on peräti kolme kukkakauppaa. Niistä kuitenkin vain yksi oli auki ennen puolta päivää. Sinne sitten saapastelin lumisena sisään ja ryhdyin tutkiskelemaan tarjontaa. Olinpa lentää takamukselleni, sillä aika kovat oli hinnat. Yksittäinen hyasintti 18 €, kaksivanainen amaryllis 28 €, kukkakorit 48 eurosta ylöspäin. Oman kylän kukkakaupassa sentään aika näyttävän korin saa jo 30 eurolla ja amarylliksen 20 eurolla. Alle 20 euron oli ainoastaan tuo vaatimaton hyasintti, jollaista en sentään viitsinyt ystävälleni viedä, koska hän ei voi pienessä asunnossaan voimakkaasti tuoksuvia kukkia pitää. Harmitti niin, etten odottanut oman kylän kukkakaupan aukeamiseen. Kun käytössäni oli vain 60 euroa ja tarkoitus oli hankkia kukan lisäksi muutakin, hipsin hiljaa pois tuosta kukkakaupasta ja päätin viedä joulukukan ystävälleni jonain toisena päivänä. 

Toiseen äärimmäisyyteen törmäsin käydessäni paikallisessa Hongkongissa, jossa pyydettiin viittä euroa kolmesta hyasintista, joissa käyttökelpoista taisi enää olla vain sipulit. Oli sitten kyse kesäkukista, perennoista tai mistä tahansa kasvista, säälittää, kun niistä ei kaupassa huolehdita laisinkaan. Kesällä kukat seisovat päivä toisensa jälkeen paahtavassa paisteessa ilman vedentilkkaakaan ja näin talvella aratkin joulukukat ovat vetoisassa ovenpielessä. Mainitsemani hyasintit oli ladottu rullakkoon, jossa kukinnot olivat itsekseen kasvaneet ja lakastuneet niin olemattomassa tilassa, että pitkälti jo kuihtuneet kukat olivat vaakasuorassa kuin viivottimet. Eihän niitä kukaan ostanut ja tuli ihan sääli, miten hukkaan menivät nekin kukat.

Eiköhän suurin osa kukista tähän aikaan vuodesta tule kuitenkin samoista lähteistä ja varmasti suhteellisen samoin hinnoin, joten kovat on katteet joillakin. Mutta niinhän se on, ettei se ole hölmö, joka pyytää vaan se, joka antaa.

Päiväretki jouluiseen Helsinkiin

Vaikka asun kohtalaisen lähellä Helsinkiä, tulee siellä käytyä melko harvoin. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta yhä harvemmin. Ruokatarvikkeet tulee hankittua lähikaupoista ja muut tarvittavat jonkun kilometrin päässä olevasta kauppakeskittymästä. Yhä enemmän on ryhdytty suosimaan oman kylän palveluja. Niinpä pääkaupunkiin matkatessani tunnenkin itseni aikamoiseksi turistiksi ja hieman myös maalaiseksi. Tällä kertaa olimme sopineet ystäväni kanssa treffit lounaan merkeissä. Päätimme myös kurkistaa Vanhan joulumyyjäisiin ja Senaatintorin Tuomaanmarkkinoihin. 

Vanhalla ylioppilastalolla ei onneksi ollut tungosta ja tavaroita pääsi ihastelemaan ja hypistelemään läheltä. Myynnissä oli jos jonkinmoista käsityötä, useimmat taidolla ja luovuudella tehtyjä. Pääosassa näyttivät olevan erilaiset korut, niin hopeasta kuin lasistakin valmistetut sekä myös kaikenlaiset huovutetut korut ja muut tavarat. Jonkin verran myös keramiikkaa ja toisessa kerroksesta löytyi muutamia kuvataiteilijoita. Ilahduttavan moni näyttää käyttävän käsitöissään hyväksi kierrätysmateriaaleja. Koruihin oli hyödynnetty vanhoja karkkipapereita, nappeja, kierrätyskumia, lasten lelufiguureja ja luonnosta kerättyä materiaalia.

Hinnat olivat melko korkeita. Ymmärrän, että käsityölle täytyy laittaa materiaalin ja tehdyn työn hinta, mielellään myös vähän design-hintaa. Eihän kukaan ilmaiseksi halua töitään antaa. Silti tule sellainen tunne, että paljon tuotteita jää myymättä, koska niille ei yksinkertaisesti ole ostajia. Voisin ajatella ostavani yhden kalliimman tuotteen esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi, mutta kun pitäisi saada rahat riittämään moniin joululahjoihin, jää 35 euron huovutettu rintakoru taatusti myyjän pöytään. Ylipäätään toivoisin kaikkiin myyjäisiin enemmän niitä 1-2 euron tai enimmillään 5 euron tuotteita, joita raaskisi ostaa useamman kappaleen ja yhden vaikka itselleen iloksi. Kun omilla käsitöillä kilpaillaan ulkomailta tulevan rihkaman kanssa, on hinnoittelu äärimmäisen tarkkaa, ettei tule hinnoitelluksi ulos koko kilpailusta. Jos on vähän rahaa käytettävissä, ostaja äänestää jaloillaan ja hankkii sen, mitä hänen roposillaan on mahdollista ostaa. Niin paljon kuin itse tehtyä arvostammekin, viime kädessä kuitenkin useimmiten ratkaisee hinta. Niin se vain näyttää olevan.

Sää oli Helsingissä viheliäinen. Hienoa lunta satoi kovan tuulen saattamana ja lumi suli lämmitettäville katualueille kenkiä kastelevaksi vedeksi. Auraaminen ei ilmeisesti enää kuulu nykytalvien vakiotoimenpiteisiin, sillä paikoin jalkakäytävät olivat möykkyisiä ja töhnäisiä käytäviä, joissa jalka lipesi ehtimiseen suolalla ja hiekoitushiekalla jalostetussa sohjossa. Eihän noita kuvassa näkyviä lämmitettyjä alueita kovin laajalla Helsingissäkään ole; lähinnä muutama keskustan keskeinen paikka. Kuinkahan taloudellista ja ympäristöystävällistä tuo katualueen lämmittäminen on? Vai tapahtuuko se kenties jollain hukkalämpösysteemillä? En tiedä.

Helsingin Stockmann on aina panostanut jouluvalaistukseen ja -koristeluihin. Stockan jouluikkunaa on käyty ihastelemassa vuosikymmenten ajan ja sen tradition minäkin muistan jo omasta lapsuudestani. Isä ei meidän lasten kanssa pahemmin missään liikkunut, mutta minut hän on ainakin yhtenä jouluna pukenut uusiin vaatteisiin ja vienyt katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Oli kuulemma ollut onnellinen kotiin tullessaan, kun ympärillä olevat ihmiset olivat ihastelleet nättiä pikkutyttöä isänsä olkapäillä. Siitä en itse muista mitään, äitini on kertonut.

Myös omat lapset vietiin joulun alla katsomaan, mitä kekseliästä kaupan ikkunaan oli kulloinkin leluista rakennettu. Aina on jotain jännää ja liikkuvaa, pyörivää, katosta alas laskeutuvaa, ja ikkunaa jaksaa tutkailla pidemmän aikaa, jotta kaiken ehtisi mieleensä painamaan. Stockan jouluikkuna on minusta siinä mielessä aina onnistunut, että se on ajatuksella somistettu tarinaksi ilman tuotemerkkejä ja hintalappuja. Toisin kuin ne paksut joululeluluettelot, joita kauppiaat jakavat joka kotiin lasten houkutukseksi ja vanhempien harmistukseksi.

Helsingin Stockmannin jouluikkunaa

Olin ajatellut, että tällä Hesa-retkellä myös ottaisin runsaasti kuvia jouluvalaistuksista ja lumisesta pääkaupungista. Sää oli kuitenkin niin viheliäinen, että näpit jäätyivät kameran vimpaimilla ja silmälasit olivat alituiseen niin huurussa, ettei läpi nähnyt yhtään mitään. Kunpa joku joskus keksisi aineen, jolla estää silmälasien huurtuminen tai sitten laseihin voisi ostaa lisävarusteena pyyhkimet.

Onneksi olin laittanut matalat ja lämpimät kengät, joten käveleminen sujui niin märällä asfaltilla kuin möykkyisillä sivukaduilla.

Emme käyneet missään kaupassa hypistelemässä tavaroita, vaan tyydyimme tällä kertaa joulumyyjäisten antiin ja tietenkin noihin jouluvaloihin. Lumisissa vaatteissa olisikin ollut hankala liikkua lämpimissä liikkeissä, lumi olisi sulanut ja vaatteet kostuneet, minkä jälkeen taas ulkona oleminen olisi äkkiä muuttunut varsin viluiseksi touhuksi. Ihmettelin kyllä vaakasuoraan kasvoille lentävää lunta naamaltani pyyhkiessäni nuoria naisihmisiä, jotka tepsuttelivat paljain päin ja 10 cm:n koroissa. Kuuden asteen pakkanen kun tuntui mereltä tulevassa viimassa ja lumituiskussa enemmänkin 25 asteen hyydyttävältä pakastusoperaatiolta.

Espan valaistuja puita

Monissa liikkeissä oli ikkunat somistettu hienoiksi ja meille riitti iloa jo pelkkien ikkunoiden takana tavaroiden taivastelemisesta. Espan ja Mikonkadun kulmassa sijaitsevan Louis Vuittonin liikkeen ovella seisoo tummaan pukuun pukeutunut herrasmies, jonka rinnassa lukee vartija. Olen usein miettinyt, päästäisikö hän meikäläistä edes sisään vai pitäisikö näyttää ensin tiliote. Onneksi en ole erityisemmin ihastunut ko. merkkisiin laukkuihin, joten ei tee tiukkaakaan ohittaa mainittu liike ilman minkäänlaisia sisäänmenohaluja.

OIkeastaan tuntui ihan mukavalta nähdä eräällä Aleksin parhaalla paikalla Minna Parikan kenkämyymälä. Kyllä meillä Suomessa osataan suunnitella kauniita ja yksilöllisiä tuotteita ja niitä kelpaa myös mainostaa ja markkinoida Helsingin ydinkeskustan ulkomaalaisia ostosmatkailijoita vetävillä alueilla.

Minna Parikan kenkiä

Kluuvikadun Fazerin ikkunanäkymä

Etenimme ystäväni kanssa hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti Senaatintoria ja siellä vielä ensi viikon olevaa Tuomaanmarkkinoita. Edellisen kerran kävin Tuomaanmarkkinoilla niiden pitäessä majaa Espan puistossa, mutta minusta Senaatintori on parempi paikka, josta tietenkin ollaan hyvin montaa mieltä. Jotkut asiakkaat ja kauppiaat ovat esittäneet toiveensa päästä takaisin Espalle. Senaatintorilla on kuitenkin enemmän avaraa tilaa, eikä tarvitse ahtautua kojujen, katselijoiden ja kaiken maailman penkkien ja pystien väliin nähdäkseen, mitä kussakin kojussa on myytävänä. Enemmän ehkä olisin toivonut lämpimin juomien kojuja ja jotain tuoksuvia houkutuksia, kuten monilla Euroopan kaupunkien joulutoreilla.

 
Senaatintorin markkinoillakin oli mukavan väljää, mikä taatusti johtui osittain tuosta ikävän kylmästä säästä. Osa ihmisistä taisi myös olla parhaillaan Tuomiokirkossa, jossa oli alkamassa vuoden 2012 Lucia-neidon kruunaus. Siksipä mekään emme pitäneet kiirettä, jotta näkisimme edes vilahduksen kulkueesta ja itse valontuojasta. Kiersimme rauhassa kojun toisensa jälkeen ja tiirailimme myytäviä tuotteita. Jotkut kauppiaat olivat hyvällä tuulella ja ryhtyivät juttusille kun taas jotkut istuivat hiljakseen kojunsa nurkassa; ehkä kylmissään, ehkä harmissaan vähäisistä asiakkaista.

 
Tuomiokirkon eteen olikin jo alkanut kerääntyä katselijoita ja järjestysmiehiä sekä palomiehiä sytyttämään tulia kirkon portaille. Me jatkoimme vielä rauhassa kojujen tutkimista. Niissä oli myynnissä osittain samanlaista tavaraa kuin Vanhan joulumyyjäisissäkin. Huovutettuina niin hattuja, tumppuja kuin korujakin, paljon monenlaisia joulukoristeita, lasi- ja hopeakoruja sekä muutama seppä takomassa rautaa. Ystävälläni ei ollut mukanaan hattua, tosin hänellä oli kyllä varsin lämmin ja hyvä huppu. Eräässä kojussa myytiin kauniita huovutettuja hattuja, joita innostuimme kokeilemaan sillä lopputuloksella, että kumpaisenkin päässä keikkui uusi huovutushattu. Lämmin ja kaunis, tummalla pohjalla ruusumaisia punasävyisiä kuvioita.

Omassa ryhmässään olivat ruokakojut; maustekalaa, puolukkaglögiä, tyrnihilloa, suklaassa ja tomusokerissa pyöritettyjä karpaloita, erilaisia piirakoita, savulihaa. Kaiken keskellä oli lämmittimillä varustettu kahvilateltta, jonne mekin päätimme mennä hetkeksi sormia sulattamaan. Vieressä oli vähän isompi teltta, jossa oli mahdollisuus maistella paistettuja muikkuja ja jotain paellan tapaista ruokaa kuin myös grillattuja makkaroita.

On se Lucia-neito siellä, jos tarkkaan katsoo...

Kahvitteluhetken jälkeen sormet olivatkin jo sen verran sulaneet ja kello niin paljon, että oli aika siirtyä etsimään sopivaa tiirauspaikkaa Lucia-neitoa varten. Löysimmekin ihan hyvän paikan kirkon portailla, muurin vieressä, mutta hetken odottelu oli kyllä jäädyttää meidät ihan tönköiksi. Odottelevat lapset laskivat portaita pitkin muodostuneita railoja pitkin, eikä heillä taatusti ollut laisinkaan kylmä. Olisi pitänyt heittää "tittelit pois" ja mennä mukaan pyllymäkeen, olisi veri alkanut kiertämään ja lämpö palannut varpaihin. 

No, vihdoin alkoi kirkonkello soida ja Lucia oli ilmeisesti astumassa kirkosta portaille ja niitä pitkin alhaalla odottavaan autoon. Muut ihmiset totesivat saman kuin mekin ja muodostivat melko läpitunkevan ihmismuurin alas astelevan Lucian eteen, joten näimme suurinpiirtein hänen kutreillaan keikkuvan kynttiläkruunun laen. Ja kun Lucia vihdoin pääsi nousemaan autoonsa, olimme me niin jäässä, ettei pahemmin enää tehnyt mieli jäädä kuikuilemaan sopivaa kuvauspaikkaa. Ei, me otimme suunnan suoraan kohti Kamppia, josta pääsisimme bussilla kotimatkalle.

Koffin kaljakärryt Aleksanterinkadulla

Hauskat lamppu-ukot

Mikonkadun näkymiä

Kotimatka sujui mukavasti lämpimässä linja-autossa. Ei huolta lentävästä loskasta tai tuulilasiin jäätyvästä lumesta. Oli leppoisaa katsella jalkakäytävien lumisohjossa ja tuulessa tarpovia ihmisiä ja katukaistoilla liukastelevia autoilijoita. Bussissa ei tällä kertaa ollut yhtään kännykkäänsä henkilökohtaisuuksia kailottavaa teini, joten jopa omiin ajatuksiin vaipuminen oli mahdollista.

Pääkaupunkiretki oli ohi onnistuneesti, uusi pipo päässä keikkumassa, kivoja kokemuksia rikkaampana, lumessa tarpomisesta ja raittiista ilmasta terveesti väsyneenä.