Kevät on tosiaan peruuttamattomasti läsnä, eikä enää taida olla yhtä askelta enempää kesään täällä pääkaupunkiseudulla. Iltapäivällä mittari näytti varjossa +14, mutta auringossa täytyi olla merkittävästi enemmän. Olin ystäväni taidenäyttelyn avajaisissa, joten pihamaalle ehdin vasta kolmen aikoihin ja silloin oli kyllä pakko heittää pitkähihainen pois. Varpaatkin oli lopulta paljaina, joskin viisaampaa olisi ollut pitää sukat jaloissa. Flunssa ei ole vielä kukistunut ja tietenkin villiinnyin haravan varteen saaden jalat pölystä mustiksi. Tulipa tienvarresta toinen oja siivottua, toisessa on vielä hivenen lunta. Alapihakin on täysin sulana ja suurimmaksi osaksi myös kuiva. Ainoastaan portaiden alapäässä oli vielä eilen lunta, eikä se ollut ehtinyt kuivua.
Vaikka sadetta on tullut yllinkyllin kalkin levittämisen jälkeen, on sitä yhä nurmikolla. Luulisi, että moinen jauhe imeytyy sateella nopeasti, vaan niin ei näköjään tapahdu. Rakeinen kalkki olisi oikeastaan helpompi ja siistimpi levittää, mutta tuo jauhe oli huomattavasti edullisempaa.
Torstain puutarhaohjelmassa askarreltiin leppäkertuille oma hieno pesä. Materiaaleina olivat mm. tuohi ja ontot bambutikut, jotka sidottiin nätisti niinellä. Idea oli hyvä ja lopputulos kaunis, joten innostuin väsäämään oman leppäkerttukotini. Köyhäksi jäi meikäläisen tekele, kun mitään ohjelmassa mainituista materiaaleista ei löytynyt. Ainoat ontot putket löytyivät syksyllä leikatuista jättitatareista, jotka onneksi olivat hyvin kuivuneet. Ja niinen sijasta piti käyttää tavallista narua. Jollei tällainen köyhän naisen mummonmökki kelpaa paikallisille leppäkertuille, keikkukoon tekele sireenin oksalla koristeena. Ehkä sinne joku hyötyötökkä löytää tiensä.
Muutamana päivänä olen käynyt tiirailemassa alppikärhöäni. Onko siinä mitään eloa. Kovin on näyttänyt kuivalta ja elottomalta, mutta kas tänään! Hienoja silmuja. Hyvä, etten alkanut hyppimään ilosta käsiäni taputtaen. Olisi tallaantunut joukko viattomia pikkutalvioita. Pienet on ilot.
Kärhö oli viime alkukesän piharuukussa talon seinustalla, mutta tarvitsin ruukun muuhun käyttöön ja kokemuksesta tiesin, ettei kärhö talvehdi siinä kuitenkaan. Niin sitten kaivoin sen kesken kasvukauden varovasti uudelle paikalleen ja sinne se näytti silloin kotiutuvan. ajattelin kuitenkin, ettei se välttämättä tykännyt viime vuoden muuttotalkoista ja heittäisi henkensä. Ei siis ainakaan vielä. Sen vierellä kasvaa Clematis de Lyon, mutta siinä ei ole kyllä minkäänlaista eloa. Odotellaan rauhassa. Olen niin tottunut siihen, että kevät on paitsi positiivisten, myös negatiivisten yllätysten aikaa.
Tätä kevätvuohenjuurta voi varmuudella talven jälkeen odottaa. Siirsin pienen taimen viime kesänä tonttimme rajalla olevan kiven juureen ilman mitään kummempia suunnitelmia. Kunhan nyt tyrkkäsin väriä tuomaan ja mahdollisesti myös odottamaan aikoja parempia. Naapurilla on ollut vuosikausia aivan tien vieressä, näkyvällä rinnepaikalla tällainen kevätvuohenjuuri. Sitkeästi se sieltä putkahtaa ja kukkii hämmästyttävän kauan. Aikanaan tuo naapurin keltainen kukka ikäänkuin tervehti minua töistä tullessani ja kehotti vaihtamaan pihavaatteet ja rientämään oman puutarhan pariin. Oma vuohenjuureni on ollut vuosikausia hiukan mitättömässä paikassa ja ansaitsisi paremman näkyvyyden. Tuo emokasvista erotettu pieni taimikin joutui toissijaiselle paikalle, mutta ei sitä ole silti unohdettu. Ja vasta tätä kuvaa koneella katsoessani huomasin, että siinähän on jo nuput.
Akileija ansaitsisi palkinnon sitkeydestään. Sen siemenet taitavat liitää yli kaikkien esteiden, sillä kukkia putkahtelee mitä omituisimmista paikoista. Tämä yksilö nousee omenapuun juurelle. Aika hienon sommitelman se tekee lehdillään. Kuin kukka tämäkin. Tarkoitus on ollut pitää hedelmäpuiden alustat karikkeella, mutta enpä taida raaskia näitä akileijoja irti repiä. Kriikunan alla muista kasveista oli sen verran haittaa, että pudonneet hedelmät piiloutuivat kukkien joukkoon ja ehtivät usein mädäntyä sinne. Mietin muutaman kerran, että poimisiko kriikunoita, kuten Välimeren maissa poimitaan oliiveja. Pressu tai jokin peite puun alle ja sitten puupalikalla napautus puun runkoon. Kypsät hedelmät putoavat puhtaalle alustalle, josta ne on helppo kerätä käytettäväksi. Ehkä testaan menetelmää kriikunoihini tänä vuonna.
Tuoksuköynnöskuusamakin on lämmitellyt tiilipylvään lomassa ja aukaissut hiirenkorvansa levälleen. Jos jollakulla on hyvä keino saada köynnöskuusama tiheämmäksi ja runsaslehtisemmäksi, otan kiitollisuudella vinkkejä vastaan. Köynnös tuppaa tekemään lehtensä ja kukkansa aina vain ylemmäs ja alaosa jää pelkäksi kuivan näköiseksi "rangaksi". Kerran olen köynnöksen leikannut alas, mutta lopputulos oli pian entisen kaltainen. Ihan tuoksuvia kukkia se kuitenkin joka vuosi tekee.
Kieloja tulee joka vuosi talon puistopäätyyn valtavasti. Niitä ei vain vielä kovin hyvin ohi kävellessä huomaa, koska ylhäältä katsoessa nuo kolmen sentin varret naamioituvat erinomaisesti maan väreihin. Kumarruin alas ja laitoin kameran maahan, jolloin perspektiivi vaihtui koppakuoriaisen tasolle ja näkymä olikin tällainen. Jos näin lämpimänä pysyy, ei mene montaa päivää, kun kielot humahtavat täyteen lehteen. Ja pian sitten löytyy kukkiakin. Ja niiden ihana tuoksu.
Eikä tietenkään bloggausta ilman sanaista Elämääkin-Ihanammasta-Kissasta. Ai, että Juuso tykkää kieritellä hiekassa. Olen jo joskus aiemminkin miettinyt, mikä on tuon kierittelyn tarkoitus; viilentääkö se oloaan, putsaako turkkiaan, jättääkö oman hajujälkensä vai mitä? Tällaisen ympäriämpäri pyörimisen jälkeen sen karva on tietenkin täynnä jos jonkinlaista siementä ja haituvaa, jota se ei millään siedä putsattavan pois. Pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti jälleen ruokakupin ääreen.
Näiden parin risun viereltä lienee kulkenut jokin mielenkiintoisen hajun jättänyt elikko. Eilinen jänöjussiko? Tai jokin toinen kissa? Joka tapauksessa risua piti haisteltaman äärimmäisen tarkasti, hartaasti ja pitkään. Siihen hierottiin poskea ja korvaa, mutta häntää Juuso ei tällä kertaa tainnut yhtään värisyttää. Sekin nimittäin kuuluu noihin vakiokuvioihin. Kissarukka kun ei muista olevansa eunukki, mutta hyvä niin. Jos hännän värisyttäminen tekee sen mielen hyväksi, niin värisyttäköön. Tässä samaisessa paikassa kasvaa myös herkullista tuoretta heinää, jota meidän karvainen kissamme hamuaa yhtä tyylikkäästi kuin lehmät konsanaan. Pääsee näin putsaamaan vatsastaan sinne joutuneita karvoja. On se vaan kissankin elämä ihan toista näin keväällä talveen verrattuna. Enää ei päivät kulu kylkeä sohvan raossa käännellen vaan luonnossa hajuja ihmetellen ja monia mielenkiintoisia asioita tutkien.
En voi vastustaa kissa-aiheisia jääkaappimagneetteja ja tässäpä teksti parista magneetista:
Naiset ja kissat tekevät mitä haluavat.
Miesten ja koirien tehtävä on sopeutua asiaan.
***
Koirilla on isännät, kissoilla henkilökuntaa!
