Niin se vain on ystävät kalliit, ettei vanhuus tule yksin. Jos yhden päivän kuopii pihassa, seuraavan saakin sitten makoilla sisällä. Kesällä reistaili selkä ja näin syysaikaan näköjään muut paikat. Asennosta riippuen rintaan sattuu ja ajoittain jopa hengittäminen tekee kipeää. Tämä ei ole ensimmäinen kerta ja sain vihdoin lääkäriltä kivulle diagnoosin eli kyseessä on Tiezen oireyhtymä (rintakehän alueella tuntuvaa kipua aiheuttava hyvänlaatuinen oireisto. Kipu aiheutuu kylkirustojen tulehduksesta. Oireyhtymä ei ole harvinainen.Sitä pidetään lähinnä tulehduksellisena, joko virusten aiheuttamana tai rasituksesta johtuvana. Perinnöllistä taipumusta sairauteen ei ole poissuljettu. Kyseessä ei ole bakteeritulehdus eikä muu vakava aggressiivista hoitoa vaativa tautitila. Sydämen ja keuhkojen taudeista sen erottaa anamneesin eli potilaan kertomuksen perusteella sekä huolellisella tunnustelulla. Lepo ja tulehduskipulääkitys voivat helpottaa potilasta ja nopeuttaa taudin paranemista. Antibiooteista ei ole apua. Tietzen oireyhtymä on ohimenevä, mutta se voi uusiutua säännöllisesti, tai vuosikymmenienkin kuluttua. Se ei ole vaarallinen.) Vaiva alkoi jo keväällä, mutta tämän alkusyksyn aikana siitä on tullut erityisen hankala. Harmillista on, että jokaisen kunnon puutarhaurakan tai muun rasituksen jälkeen olen aivan rampa seuraavan päivän.
Kolmannen tuijan siirto yläpihan koivupenkkiin ei tapahtunut yhtä näppärästi kuin kahden edellisen. Jouduin jonkin aikaa lapioon nojaten pohtimaan, mitä teen rankasti levinneelle Tarha-alpille. Se on siinä ja siinä, tykkäänkö koko tarha-alpista, mutta sopivana satsina se kyllä tuohon penkkiin saa jäädä. Lopulta kaivoin alpeja surutta pois, mikä ei ollutkaan ihan yksinkertainen juttu, sillä alpin juuret näyttivät kulkeutuvan voikukkien lailla Kiinaan asti.
Päätös istuttaa jotain johtaa aina monivaiheiseen tapahtumaketjuun. Istutusta varten pitää hakea kellarista vähintäänkin lapio ja vesiämpäri ja alapihalta kottikärryt ja niihin multaa. Kasvia varten on kaivettava kuoppa ja mahdollisesti siitä syntyvä maa-aines on kuskattava jonnekin toiseen paikkaan. Ja jos on tällainen ympäri tonttia kasveja kierrättävä tapaus, uuden istutettavan tieltä on siirrettävä jokin muu kasvi pois. Kenties parempaan istutuspaikkaan, kenties kompostiin tai odottamaan ideoita parempia kasvimaan nurkalle. Ja kun vihdoin kasvi tai kasvit on saatu kuopattua maahan, kukin omille paikoilleen, alkaa tehtävässä tarvittujen työvälineiden puhdistus ja kuljetus jälleen omille paikoilleen. Jotta ne löytyvät helposti taas seuraavan urakan ollessa ajankohtainen.
Näistä monivaiheisista työrupeamista muodostuu sitäkin mielenkiintoisempia, kun yhden jos toisenkin työvaiheen välissä siirrän kissan juoksunarusta toiseen, käyn ripustamassa pyykkiä ja lataamassa toisen koneellisen, vahdin kenties uunissa kypsyvää ruokaa ja vastaan Ukkokullan kysymyksiin, missä mikäkin vekotin kodissa on, kun häneltä näyttää puuttuvan looginen päättelykyky erityisesti vaatteiden ja taloustavaroiden suhteen. Harvemmin sentään käy niin kuin eilen eli matkallani paikasta A paikkaan B tein käsittämättömän hienon löydön. Miten katseeni sattuikin kompostialueen reunalle ja löysin sieltä melkoisen vahvan Jouluruusun taimen. Takuuvarmasti en ole tietoisesti ainuttakaan jouluruusua kompostiin tai sen läheisyyteen nakannut. Arvoitusta tänään mietiskellessäni ainoa selitys täytyy olla se, että systemaattisesti jouluruusuja lähellä olevasta penkistä pois kitkemäni rohtoraunioyrtin mukana on kompostialueelle joutunut myös osa jouluruusua, ehkä juurenpala tai lilliputtitaimi. Niin tai näin, jouluruusulöytö pääsi lajikaveriensa seuraan odottamaan kevättä uutta.
Kun istutustyöt oli saatu päätökseen ja työvälineet palautettu paikoilleen päätinkin vielä leikata nurmikon. Se oli venähtänyt pitkäksi, mutta paikoitellen kyllä aika harvaksi. Näin syksyllä näyttää nurmella kasvava sammal oikein roihahtaa esiin ja tylsältä näyttää ruohonkorsi siellä toinen täällä. Niinpä on aina ajettava koko nurmialue, vaikka sammaloituneilla osuuksilla ei paljon leikattavaa olekaan. En vain siedä katsoa niitä yksittäisiä tuppaita muuten siistin nurmikon laidoilla. Käyn itseni kanssa aikamoista taistelua siitä, hyväksynkö tuon nurmisammaleen vai pyrinkö saamaan sen pois. Olen raapinut sammalta pieniltä alueilta kokonaan pois ja uudistanut nurmikkoa. Olen myös lannoittanut, ilmastoinut ja muitakin kommervenkkejä kokeillut, mutta sammal on ja pysyy. Omenapuut ovat vuosien mittaan kasvaneet isoiksi, samoin kasvimaan päädyssä olevat vaahterat ja tietenkin myös ympäröivä kunnan metsä. Varjoa siis riittää. Mutta onhan tuo sammal kauniin vihreää ja ihanan pehmeää kävellä. Ehkä jatkamme eloa sen kanssa...
Hanhikkien ja muiden keltaisten kukkijoiden lisäksi puutarhasta löytyy vielä joitakin muitakin syksyyn väriä tuovien kasveja. Yllättäen päivänliljani on päättänyt aukaista vielä pari punertavaa kukintoa ja kesällä tontin laidalle tekemässäni uudessa Rajamäntypenkissä valkoiset Syysleimut näyttävät pikkuisilta, mutta hyvin pirteiltä. Kuunliljojen vaatimattoman siniset kellokukinnot sojottavat taivaita kohti ja kesäkukkasista pelargoniat ovat vielä täydessä vauhdissa.
Kasvimaalla kurpitsa kukkii täyttä päivää, mutta ainuttakaan kurpitsaa tuskin ehdimme tänä vuonna saada. Jokin aika sitten löytämäni minimaalisen pieni vauvakurpitsakin on kadonnut. Kuka lienee popsinut parempiin suihin? Vaan en raaski käydä riipimässä noita kurpitsantaimia poiskaan. Kyllä pakkaset aikanaan tekevät tehtävänsä. Kasvimaan laidalla väriä ovat alkaneet saada Lyhtykoisot. Onnekseni ne ovat pysyneet omassa paikassaan, eivätkä olet levinneet, kuten olen kuullut niiden helposti tekevän. Ehkä sekin on vielä edessä, mutta sitä ennen täytynee rajata koisojen alue.
Monilla kasveilla on varsin viehättävät nuput ja pelargonian nupuista olen aina pitänyt. Sääli, ettei näissä tämän päivän asunnoissa ole oikein kelvollisia talvettamispaikkoja, saattaisin innostua pelargoniharrastajaksi. On meillä kellari ja autotalli, mutta kellari on liian lämmin ja pimeä ja autotalli liian valoisa ja kylmä. Puuttuu sopivan viileä ja valoisa paikka, jossa kasvit voisivat viettää rauhassa lepoaikaansa.
Aroniapensaat ovat jälleen tänä vuonna satoisia. Olin ajatellut yhdistäväni aroniamarjat omenasoseeseen, mutta kohta en tiedä, mihin enää yhtään pakasterasiaa voisin lykätä. Arkku- ja kaappipakastin ovat kumpainenkin täpösen täynnä. Pitäisikö keittää hilloa, mutta missä sen sitten saisi säilymään, kun ei ole tarkoitukseen sopivaa kellaria? Onpa ihminen tyytymätön; narisee, jos on huono sato ja narisee, jos on hyvä sato. Ainakin olen syönyt omenoita niin paljon, että kohta minulle kasvaa juuret ja oksat. Aroniat kelpaavat kyllä linnuillekin, joten ehkä jätän niille marjat naposteltavaksi.
Tämä on aikaa, jolloin pihalla pitäisi haravoida harva se päivä. Jos nimittäin haluaisi kaiken olevan alituiseen tiptop. Sen verran olen tähän omakotielämään karaistunut, että pystyn kävelemään tuotakin hiekkakäytävää ilman suurempia omantunnontuskia maahan pudonneista lehdistä. Kyllä ne siinä joutavat olemaan muutaman päivän, kunnes löytyy sopiva rako ja säätila pihan rapsuttamiseen. Toisekseen, noita kivituhkakäytäviä ei viitsi alituiseen olla haravoimassa, sillä kohta saa tilata uuden kuorman kivituhkaa käytäville kärrättäväksi.
Tämä sunnuntai on ollut aurinkoisen lämmin, miltei kesäinen. Rintaa piinaavien kipujen vuoksi olen tyytynyt pesemään pyykkiä ja päivittämään blogia. Tosin hetkittäin olen kyllä kääntänyt työtuolini siten, että voin katsella auringonpaistetta pihamaalla. Ne hetket eivät ole olleet kovin pitkiä, sillä näkymää on hämärtänyt pölyiset ja likaiset ikkunat. Sekin työsarka on siis taas edessä. Mutta ikkunanpesuun sopivaa päivää odotellessa poltellaan vaikka kynttilöitä.
Mukavaa alkavaa viikkoa toivotellen!
