Kukkulakukkapenkissäni puutarhakeiju on pulassa, pelkää varmaan hukkuvansa kotilehdelleen kertyvästä sadevedestä. Onneksi sillä on tikkaat, joiden avulla keiju pääsee kapuamaan vieressä olevaan riippahernepensaaseen.
Onpa ollut pimeä viikko, monin tavoin. Valoitta ei ole pärjännyt edes keskipäivän aikaan, sillä taivas on enimmän aikaa paksujen pilvien peitossa ja ellei sada niin ainakin melkein. Monessa pihassa ja ikkunassa on jo jouluvaloja piristämässä arjen harmautta ja eilen olin itsekin jo viittä vaille kellarissa tutkailemassa valojen kuntoa. Sitten kuitenkin päätin, että mennään nyt viikko eteenpäin, ehtiihän tässä. Jouluvalojen ripustamisesta on tullut eräänlainen kilpailu etenkin pientaloalueilla. Valot lisääntyvät vuosi toisensa jälkeen ja joissakin pihoissa alkaa olla varsinainen discovalaistus.
Pihassa ei pahemmin tule kameran kanssa kuljettua. Ylipäätään en ole kuluneen viikon aikana ehtinyt ottaa kameraa käsiini. Äiti kotiutettiin perjantaina sairaalasta ja olen hoitanut vanhempieni asioita. Tähän saakka vanhempani ovat pärjäneet omin avuin aika hyvin, mutta yhtäkkiä huomaan olevani keskellä suomalaista vanhustenhoitoproblematiikkaa. Pelkästään neuvoja saadakseen joutuu soittamaan sinne ja tänne ja kun jonkun ihmisen langan päähän saa, hän yleensä käskee soittamaan jollekin toiselle. Arvatkaa, miten valtavasti menee aikaa ihan turhaan puhelimessa roikkumiseen, kun odottaa jonkun vastaavan. Kaupungin kotisivuilla kerrotaan monista palveluista hienoin korulausein, mutta totuus on jotain aivan muuta. Espoossa on kotihoitoa, kotisairaalaa, kotiutustiimiä ja kotiutushoitajaa. On hämmentävää, kun kyseisten palveluiden edustajat eivät edes itse tiedä, mitä heidän alueeseensa kuuluu puhumattakaan siitä, että tuntisivat jonkun toisen työsarkaa. Ja kun vihdoin tavoittaa asiansa osaavan ja ystävällisen ihmisen, hänellä tuntuu olevan niin valtava työtaakka, ettei siihen enää mitään muuta mahdu. Miten ihmeessä selviävät ne vanhukset, joilla ei ole omaisia puhumassa puolestaan?
Olen minä sentään jotain hyödyllistäkin saanut aikaan. Joulukortit on askarreltu ja kuoria vaille valmiina. Siivosin myös tietokoneeltani nipun turhia tiedostoja. Lisäksi jouduin rakentamaan itselleni uuden facebook-profiilin, koska kadotin turvakoodini, enkä monista kyselyistä huolimatta saanut uutta. On niin turvallinen systeemi, ettei käyttäjä itsekään pääse kirjautumaan sisään. Päivittäessäni uuteen profiiliin siviilisäätyäni, sain facebookilta onnittelut naimisiinmenon johdosta. No, vastahan tuosta tulee kohta kuluneeksi 34 vuotta, mutta kivahan sitä on onnitteluja saada vähän myöhässäkin.
Onneksi meillä on tuo karvainen lohduttaja, Juuso-kissa. Kyllä taas eilen illalla tuntui ihanalta, kun katti ilmestyi naukumaan tuolin viereen istuessani telkkua katsomassa. Siinä se selitti, että nyt olisi mammakulta pienen rapsutussession aika ja niin sitten hellin sitä, kunnes naamaa kutisi vimmatusti pölisevistä kisssankarvoista. Juusokin tykkäsi, että tämä riittää ja loikkasi pitkällä hypyllä pois sylistäni ja tepasteli olohuoneen nojatuoliin torkkumaan.