Päiväretki jouluiseen Helsinkiin

Vaikka asun kohtalaisen lähellä Helsinkiä, tulee siellä käytyä melko harvoin. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuodelta yhä harvemmin. Ruokatarvikkeet tulee hankittua lähikaupoista ja muut tarvittavat jonkun kilometrin päässä olevasta kauppakeskittymästä. Yhä enemmän on ryhdytty suosimaan oman kylän palveluja. Niinpä pääkaupunkiin matkatessani tunnenkin itseni aikamoiseksi turistiksi ja hieman myös maalaiseksi. Tällä kertaa olimme sopineet ystäväni kanssa treffit lounaan merkeissä. Päätimme myös kurkistaa Vanhan joulumyyjäisiin ja Senaatintorin Tuomaanmarkkinoihin. 

Vanhalla ylioppilastalolla ei onneksi ollut tungosta ja tavaroita pääsi ihastelemaan ja hypistelemään läheltä. Myynnissä oli jos jonkinmoista käsityötä, useimmat taidolla ja luovuudella tehtyjä. Pääosassa näyttivät olevan erilaiset korut, niin hopeasta kuin lasistakin valmistetut sekä myös kaikenlaiset huovutetut korut ja muut tavarat. Jonkin verran myös keramiikkaa ja toisessa kerroksesta löytyi muutamia kuvataiteilijoita. Ilahduttavan moni näyttää käyttävän käsitöissään hyväksi kierrätysmateriaaleja. Koruihin oli hyödynnetty vanhoja karkkipapereita, nappeja, kierrätyskumia, lasten lelufiguureja ja luonnosta kerättyä materiaalia.

Hinnat olivat melko korkeita. Ymmärrän, että käsityölle täytyy laittaa materiaalin ja tehdyn työn hinta, mielellään myös vähän design-hintaa. Eihän kukaan ilmaiseksi halua töitään antaa. Silti tule sellainen tunne, että paljon tuotteita jää myymättä, koska niille ei yksinkertaisesti ole ostajia. Voisin ajatella ostavani yhden kalliimman tuotteen esimerkiksi syntymäpäivälahjaksi, mutta kun pitäisi saada rahat riittämään moniin joululahjoihin, jää 35 euron huovutettu rintakoru taatusti myyjän pöytään. Ylipäätään toivoisin kaikkiin myyjäisiin enemmän niitä 1-2 euron tai enimmillään 5 euron tuotteita, joita raaskisi ostaa useamman kappaleen ja yhden vaikka itselleen iloksi. Kun omilla käsitöillä kilpaillaan ulkomailta tulevan rihkaman kanssa, on hinnoittelu äärimmäisen tarkkaa, ettei tule hinnoitelluksi ulos koko kilpailusta. Jos on vähän rahaa käytettävissä, ostaja äänestää jaloillaan ja hankkii sen, mitä hänen roposillaan on mahdollista ostaa. Niin paljon kuin itse tehtyä arvostammekin, viime kädessä kuitenkin useimmiten ratkaisee hinta. Niin se vain näyttää olevan.

Sää oli Helsingissä viheliäinen. Hienoa lunta satoi kovan tuulen saattamana ja lumi suli lämmitettäville katualueille kenkiä kastelevaksi vedeksi. Auraaminen ei ilmeisesti enää kuulu nykytalvien vakiotoimenpiteisiin, sillä paikoin jalkakäytävät olivat möykkyisiä ja töhnäisiä käytäviä, joissa jalka lipesi ehtimiseen suolalla ja hiekoitushiekalla jalostetussa sohjossa. Eihän noita kuvassa näkyviä lämmitettyjä alueita kovin laajalla Helsingissäkään ole; lähinnä muutama keskustan keskeinen paikka. Kuinkahan taloudellista ja ympäristöystävällistä tuo katualueen lämmittäminen on? Vai tapahtuuko se kenties jollain hukkalämpösysteemillä? En tiedä.

Helsingin Stockmann on aina panostanut jouluvalaistukseen ja -koristeluihin. Stockan jouluikkunaa on käyty ihastelemassa vuosikymmenten ajan ja sen tradition minäkin muistan jo omasta lapsuudestani. Isä ei meidän lasten kanssa pahemmin missään liikkunut, mutta minut hän on ainakin yhtenä jouluna pukenut uusiin vaatteisiin ja vienyt katsomaan Stockmannin jouluikkunaa. Oli kuulemma ollut onnellinen kotiin tullessaan, kun ympärillä olevat ihmiset olivat ihastelleet nättiä pikkutyttöä isänsä olkapäillä. Siitä en itse muista mitään, äitini on kertonut.

Myös omat lapset vietiin joulun alla katsomaan, mitä kekseliästä kaupan ikkunaan oli kulloinkin leluista rakennettu. Aina on jotain jännää ja liikkuvaa, pyörivää, katosta alas laskeutuvaa, ja ikkunaa jaksaa tutkailla pidemmän aikaa, jotta kaiken ehtisi mieleensä painamaan. Stockan jouluikkuna on minusta siinä mielessä aina onnistunut, että se on ajatuksella somistettu tarinaksi ilman tuotemerkkejä ja hintalappuja. Toisin kuin ne paksut joululeluluettelot, joita kauppiaat jakavat joka kotiin lasten houkutukseksi ja vanhempien harmistukseksi.

Helsingin Stockmannin jouluikkunaa

Olin ajatellut, että tällä Hesa-retkellä myös ottaisin runsaasti kuvia jouluvalaistuksista ja lumisesta pääkaupungista. Sää oli kuitenkin niin viheliäinen, että näpit jäätyivät kameran vimpaimilla ja silmälasit olivat alituiseen niin huurussa, ettei läpi nähnyt yhtään mitään. Kunpa joku joskus keksisi aineen, jolla estää silmälasien huurtuminen tai sitten laseihin voisi ostaa lisävarusteena pyyhkimet.

Onneksi olin laittanut matalat ja lämpimät kengät, joten käveleminen sujui niin märällä asfaltilla kuin möykkyisillä sivukaduilla.

Emme käyneet missään kaupassa hypistelemässä tavaroita, vaan tyydyimme tällä kertaa joulumyyjäisten antiin ja tietenkin noihin jouluvaloihin. Lumisissa vaatteissa olisikin ollut hankala liikkua lämpimissä liikkeissä, lumi olisi sulanut ja vaatteet kostuneet, minkä jälkeen taas ulkona oleminen olisi äkkiä muuttunut varsin viluiseksi touhuksi. Ihmettelin kyllä vaakasuoraan kasvoille lentävää lunta naamaltani pyyhkiessäni nuoria naisihmisiä, jotka tepsuttelivat paljain päin ja 10 cm:n koroissa. Kuuden asteen pakkanen kun tuntui mereltä tulevassa viimassa ja lumituiskussa enemmänkin 25 asteen hyydyttävältä pakastusoperaatiolta.

Espan valaistuja puita

Monissa liikkeissä oli ikkunat somistettu hienoiksi ja meille riitti iloa jo pelkkien ikkunoiden takana tavaroiden taivastelemisesta. Espan ja Mikonkadun kulmassa sijaitsevan Louis Vuittonin liikkeen ovella seisoo tummaan pukuun pukeutunut herrasmies, jonka rinnassa lukee vartija. Olen usein miettinyt, päästäisikö hän meikäläistä edes sisään vai pitäisikö näyttää ensin tiliote. Onneksi en ole erityisemmin ihastunut ko. merkkisiin laukkuihin, joten ei tee tiukkaakaan ohittaa mainittu liike ilman minkäänlaisia sisäänmenohaluja.

OIkeastaan tuntui ihan mukavalta nähdä eräällä Aleksin parhaalla paikalla Minna Parikan kenkämyymälä. Kyllä meillä Suomessa osataan suunnitella kauniita ja yksilöllisiä tuotteita ja niitä kelpaa myös mainostaa ja markkinoida Helsingin ydinkeskustan ulkomaalaisia ostosmatkailijoita vetävillä alueilla.

Minna Parikan kenkiä

Kluuvikadun Fazerin ikkunanäkymä

Etenimme ystäväni kanssa hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti Senaatintoria ja siellä vielä ensi viikon olevaa Tuomaanmarkkinoita. Edellisen kerran kävin Tuomaanmarkkinoilla niiden pitäessä majaa Espan puistossa, mutta minusta Senaatintori on parempi paikka, josta tietenkin ollaan hyvin montaa mieltä. Jotkut asiakkaat ja kauppiaat ovat esittäneet toiveensa päästä takaisin Espalle. Senaatintorilla on kuitenkin enemmän avaraa tilaa, eikä tarvitse ahtautua kojujen, katselijoiden ja kaiken maailman penkkien ja pystien väliin nähdäkseen, mitä kussakin kojussa on myytävänä. Enemmän ehkä olisin toivonut lämpimin juomien kojuja ja jotain tuoksuvia houkutuksia, kuten monilla Euroopan kaupunkien joulutoreilla.

 
Senaatintorin markkinoillakin oli mukavan väljää, mikä taatusti johtui osittain tuosta ikävän kylmästä säästä. Osa ihmisistä taisi myös olla parhaillaan Tuomiokirkossa, jossa oli alkamassa vuoden 2012 Lucia-neidon kruunaus. Siksipä mekään emme pitäneet kiirettä, jotta näkisimme edes vilahduksen kulkueesta ja itse valontuojasta. Kiersimme rauhassa kojun toisensa jälkeen ja tiirailimme myytäviä tuotteita. Jotkut kauppiaat olivat hyvällä tuulella ja ryhtyivät juttusille kun taas jotkut istuivat hiljakseen kojunsa nurkassa; ehkä kylmissään, ehkä harmissaan vähäisistä asiakkaista.

 
Tuomiokirkon eteen olikin jo alkanut kerääntyä katselijoita ja järjestysmiehiä sekä palomiehiä sytyttämään tulia kirkon portaille. Me jatkoimme vielä rauhassa kojujen tutkimista. Niissä oli myynnissä osittain samanlaista tavaraa kuin Vanhan joulumyyjäisissäkin. Huovutettuina niin hattuja, tumppuja kuin korujakin, paljon monenlaisia joulukoristeita, lasi- ja hopeakoruja sekä muutama seppä takomassa rautaa. Ystävälläni ei ollut mukanaan hattua, tosin hänellä oli kyllä varsin lämmin ja hyvä huppu. Eräässä kojussa myytiin kauniita huovutettuja hattuja, joita innostuimme kokeilemaan sillä lopputuloksella, että kumpaisenkin päässä keikkui uusi huovutushattu. Lämmin ja kaunis, tummalla pohjalla ruusumaisia punasävyisiä kuvioita.

Omassa ryhmässään olivat ruokakojut; maustekalaa, puolukkaglögiä, tyrnihilloa, suklaassa ja tomusokerissa pyöritettyjä karpaloita, erilaisia piirakoita, savulihaa. Kaiken keskellä oli lämmittimillä varustettu kahvilateltta, jonne mekin päätimme mennä hetkeksi sormia sulattamaan. Vieressä oli vähän isompi teltta, jossa oli mahdollisuus maistella paistettuja muikkuja ja jotain paellan tapaista ruokaa kuin myös grillattuja makkaroita.

On se Lucia-neito siellä, jos tarkkaan katsoo...

Kahvitteluhetken jälkeen sormet olivatkin jo sen verran sulaneet ja kello niin paljon, että oli aika siirtyä etsimään sopivaa tiirauspaikkaa Lucia-neitoa varten. Löysimmekin ihan hyvän paikan kirkon portailla, muurin vieressä, mutta hetken odottelu oli kyllä jäädyttää meidät ihan tönköiksi. Odottelevat lapset laskivat portaita pitkin muodostuneita railoja pitkin, eikä heillä taatusti ollut laisinkaan kylmä. Olisi pitänyt heittää "tittelit pois" ja mennä mukaan pyllymäkeen, olisi veri alkanut kiertämään ja lämpö palannut varpaihin. 

No, vihdoin alkoi kirkonkello soida ja Lucia oli ilmeisesti astumassa kirkosta portaille ja niitä pitkin alhaalla odottavaan autoon. Muut ihmiset totesivat saman kuin mekin ja muodostivat melko läpitunkevan ihmismuurin alas astelevan Lucian eteen, joten näimme suurinpiirtein hänen kutreillaan keikkuvan kynttiläkruunun laen. Ja kun Lucia vihdoin pääsi nousemaan autoonsa, olimme me niin jäässä, ettei pahemmin enää tehnyt mieli jäädä kuikuilemaan sopivaa kuvauspaikkaa. Ei, me otimme suunnan suoraan kohti Kamppia, josta pääsisimme bussilla kotimatkalle.

Koffin kaljakärryt Aleksanterinkadulla

Hauskat lamppu-ukot

Mikonkadun näkymiä

Kotimatka sujui mukavasti lämpimässä linja-autossa. Ei huolta lentävästä loskasta tai tuulilasiin jäätyvästä lumesta. Oli leppoisaa katsella jalkakäytävien lumisohjossa ja tuulessa tarpovia ihmisiä ja katukaistoilla liukastelevia autoilijoita. Bussissa ei tällä kertaa ollut yhtään kännykkäänsä henkilökohtaisuuksia kailottavaa teini, joten jopa omiin ajatuksiin vaipuminen oli mahdollista.

Pääkaupunkiretki oli ohi onnistuneesti, uusi pipo päässä keikkumassa, kivoja kokemuksia rikkaampana, lumessa tarpomisesta ja raittiista ilmasta terveesti väsyneenä.