Kesäkuun 15. päivä löysin Kontulan Muhevaisesta vihdoin pitkään etsimäni Ritausma-ruusun. Se oli niin pikkuinen ja heiveröisen näköinen. Hetken jo mietin, kannattaako moista rääpälettä laisinkaan ostaa. Josko odottaisin ja etsisin jostain vankemman yksilön. Olin jo aikani kiertänyt pääkaupunkiseudun puutarhamyymälöitä, joten päätin antaa pikkuiselle Ritausmalle tilaisuuden ja istutin sen heti kotiin päästyäni tulevaan ruusupuutarhaan. Kokoa sille on istutuksen jälkeen tullut tuplasti ja vahvuutta senkin edestä. Korkein oksa ulottuu jo 50 senttiin ja yhdestä ainokaisesta piiskasta on kasvanut peräti viisi oksaa, joissa jokaisessa on tuollainen upea kukkarypäs.
Avautuvat kukat ovat lähes valkoiset, aivan hennosti punertuvat. Kuuntelin lauantaina radiosta Mari Mörön vierailua jossakin yksityisessä ruusupuutarhassa, en vain kuullut kenen puutarhassa ja missä se sijaitsee. Puutarhassa oli lukuisia pensasruusuja, mutta Ritausmaa he tuntuivat kehuvan ihan erityisen kauniiksi. Nyt sen ymmärrän, kun oma Ritausmani on vihdoin avannut kukkansa. Siinä on jotain todella herkkää ja viatonta.
Viime syksynä istutin kesän purkissa viihtyneet kaksi jalohortensiaa sireenien läheisyyteen. Paikkaan, jossa on valoa, mutta ei koko päivän kestävää paahdetta. Ympärillä kasvaa kevätkaihonkukkaa, joka kenties on suojannut jarlohortensioita. Joku sanoi, että jalohortensia pitäisi istuttaa aurinkoiseen paikkaan, mutta ainakin nuo viime kesän ruukuissa asustaneet eivät oikein tykänneet suorasta paahteesta. Sain vielä kolmannen jalohortensian ystävältäni ja istutin sen kahden omani seuraan. Nyt nuo kaksi viime kesän ruukkukasvia ovat ryhtyneet kukkimaan. Se kolmas on kasvanut pituutta, mutta nuppujen aihioita ei ole näkyvissä. Olen kastellut jalohortensioita samalla lannoitteella, jota annan rhodoille. Sekös on saanut ne noin kauniisti kukkimaan?
Auringonkukka on avautumaisillaan. Se on meidän pihassa kuin jonkinlainen villi lapsi ja juuri siksi olen siihen kovasti ihastunut. Vielä talvella sen paikalla kasvoi iso koivu, jonka alimmalla oksalla roikkui punainen mökki täynnä auringonkukansiemeniä lintujen syötäväksi. Aina niitä siemeniä putoili maahan, mutta vain tänä kesänä yksi niistä lähti kasvamaan valoa kohti ikäänkuin kaadetun koivun muistoksi. Ehkä kukan tarkoituksena on viestiä, että paikalle olisi jatkossakin syytä virittää lintuja varten paikka ruokailla. Ehkä se haluaa myös muistuttaa, että ihminen voi toki kaataa yhden koivun, mutta silti luonto sanoo aina viimeisen sanan.
Illalla kiertelin puutarhassa ja päädyin kasvimaan laitaan napsimaan päivän mittaan kypsyneitä vadelmia. Aurinko oli siihen aikaan jo siirtymässä isojen puiden taakse heittäen viimeisiä säteitään punajuurten lehdistöön saaden niiden lehtiruodit loistamaan upeasti.
Useimmiten päiväni ovat hyvin arkisia, eikä niitä jälkeenpäin välttämättä erota toisistaan. Joskus on vaikeaa jopa muistaa, minä päivänä on viimeksi leikannut nurmikon. Ei sillä, että se niin kovin tärkeää olisi, mutta joidenkin tapahtumien avulla voi taasen muistaa toisia tapahtumia, jotka ehkä ovat hieman tärkeämpiä. Tuskin viikon päästä enää muistan, mikä oli se päivä, jolloin auringonsäteet saivat punajuuren lehtiruodin loistamaan. Sen sijaan tuota kuvaa katsomalla muistan aina, miten hienolta se hetki kasvimaan reunalla silloin tuntui.