Harvinainen näkymä viime aikoina - vanha taivas! Tämän kuvan sihtasin työhuoneen ikkunasta, mutta eiköhän tuota ihmettä ole syytä lähteä ihan ulkosalle kuikuilemaan.
Eilen kiertelin pihamaalla ennen iltapäivällä alkanutta lumisadetta. Jalkojen alla rasahteli paikoin hyvinkin iloisesti ja ryhdyin tutkimaan syytä siihen. Erityisesti sammaloituneilla alueilla märkä maa oli jäätynyt pinnastaan tulitikun mittaisiksi jäähileiksi. Sama ilmiö näkyi myös joidenkin kukkapenkkien multavissa kohdissa. Mitenkähän kasvien juuret selviytyvät tuollaisesta jäätymisilmiöstä?
Mullasta kurkistaa sipulikukkien kärkiä ja ympärillä on näkyvissä samaa jäähilettä, joka rapisi jalkojeni alla alapihan nurmikolla. Eilen illalla ja yöllä satoi hieman lunta maahan, mutta ei se taida vielä kovin paljon suojata kasveja.
Tämä kuva ei suinkaan ole kosteasta asfalttipinnasta vaan meidän vesialtaastamme, joka on ties kuinka moneen kertaan tämän talven aikana täyttynyt vedestä. Jonkun kerran kävin sitä tyhjentämässä, mutta sitten laitoin altaaseen karahkan avustamaan mahdollisia veteen joutuvia oravia pääsemään ylös liukkaasta altaasta. Se kepakko kuultaa nyt tuolta jään läpi vaaleana viivana.
Mahonia ei ole ollut milläänsäkään vesisateista ja leudosta talvesta. Näyttää päinvastoin pukkaavan uutta silmua. Ehkä se nyt pakkasten saavuttua vaipuu horrokseen. Siirsin mahoniat loppukesästä varjoisampaan paikkaan ja hyvin ne näyttävät siirron kestäneen.
Rhodo sen sijaan näyttää heti mielipiteensä, kun kylmä sää saapuu sen asuinsijoille. Lehdet lotkottavat murheellisen näköisinä alaspäin. Eiköhän se tuosta piristy, kun kevät jälleen saapuu.
Perjantai-iltana valmistui viidenneet sukat. Tällä kertaa kudoin isommalla silmukkamäärällä, jotta sukat mahtuisivat miehen jalkaan. Huomaan kutovani jatkuvasti liian löysää neulosta, mutta en millään saa sitä tiukennettua. Yksi vaihtoehtohan olisi tietenkin vaihtaa pienempiin puikkoihin. Mustalla langalla on muita värejä vaikeampaa kutoa, ainakin pitää olla todella hyvä valaistus, jotta näkee kättensä työn. Kutomisessakin näköjään pitää paikkansa sama asia kuin monessa muussakin asiassa eli mitä enemmän teet, sen paremman tuloksen saat aikaan.
Tutkailin erilaisten verkkokauppojen lankatarjontaa. Onhan sitä, mutta ilmeisesti värit ovat uusiutumassa, sillä usein löytäessäni miellyttävän värisävyn etsimästäni langasta törmäsinkin "ei-oohon". Lisäksi alennusmyynnit ovat vielä meneillään, eikä ilmeisesti varastoja ole kunnolla täydennetty.
Meidän uusi karvalankamattoko? Ei.
Pörröistä sukkalankaako? Ei, ei.
Ukkokullan takatukkako? Ei sekään.
Juuson pehmoisia masukarvojahan nämä ovat.
Aika jännä, miten musta-harmaa-valkoinen kissa on vatsastaan enemmänkin beige.
Ja niin ihanan pehmeä, että.
Juusolla on kissanpäivät ikkunalaudalla, sähköpatterin hohkatessa mukavaa lämpöä sen pitkin pituuttaan köllöttävään kroppaan. Välillä kissa siirtyy vieressä olevaan nojatuoliin torkkumaan. Kenelläkään muulla ei sitten olekaan asiaa tuoliin - kahdestakin syystä. Ensinnäkin siitä saa takamuksensa täyteen kissankarvoja, vaikka yritän säännöllisesti ravistaa, imuroida ja välillä pestäkin tuolilla olevaa torkkupeittoa. Toiseksi Juuso on vallannut tuolin siirrettyäni sen takkahuoneen puolelle ja katti kyllä mulkaisee aika rumasti erehtyessäni istahtamaan hänen nykyiseen valtakuntaansa. No, meidän ihmisten kannalta tuolissa on oikeastaan aika huono istua. Tyyny alkaa heti valumaan lattia kohti, eikä selälle saa kunnon tukea. Niinpä tuossa nojatuolissa on aina enemmänkin rötkötetty milloin minkäkinlaisissa asennoissa, kuin istuttu mukavasti.
No, niin. Tässä tietokonetta räpeltäessäni se vanha taivas sitten katosi pilvien taakse ja taivaalta hipsii hissukseen kovin yksinäisen oloisia lumihiutaleita. Pakkanen näyttää kiristyvän, sillä aamukahdeksalta mittarissa oli -7 astetta ja nyt jo -9. Olemme siirtyneet talveen. Kaunista ja valoisaa ja määrällisesti minulle ihan riittävää. Niin lumi kuin pakkanenkin.