On ihan pakko hehkuttaa äidiltä saamaani valkoista amaryllistä. Tai pikemminkin koko asetelmaa, joka on rakennettu joulunpunaiseen peltiastiaan.
Kukan tuodessaan äiti pyyteli kovasti anteeksi sen vaatimattomuutta ja muistutti, että olin toivonut nimenomaan valkoista amaryllistä. Sainkohan äidin vakuuttuneeksi, että kukka ilahdutti minua jo sen saadessani ja ilahduttaa päivä päivältä enemmän. Pidän kovasti amarylliksen nupuista. Ihan samoin, kuin kesällä liljojen nupuista. Niiden pullistumista on hauska seurata ja niiden avautumista kukiksi.
Jouluisissa kukka-asetelmissa on sekin mukavaa, että yleensä niistä jää jokin muisto. Kori tai pieni koriste, jonka nähdessään muistaa koko asetelman ja sen antajan. Tiedän jo, että tuo punainen pelti-astia tulee löytämään uusiokäyttöä kodistani. Ehkäpä muulloinkin kuin vain jouluna.
Parasta asetelmassa on kuitenkin upeat, kerrotut kukinnot, jotka ovat alkaneet avautua toinen toisensa jälkeen. Kahden avautuneen lisäksi kaksi vanaa on vielä täysin nupulla ja niiden välissä näyttää olevan nousemassa kolmas vana, joka takaa kotiimme iloa pitkäksi aikaa. Taidanpa ihastua yhä enemmän tähän valkoiseen amaryllisunelmaan.