Bongasin elämäni ensimmäisen koskikaran. Tuolla se on purossa välillä sukeltamassa ja välillä sulkiaan sukimassa. Joo, ette te sitä tässä kuvassa näe, kun en näe minäkään. Kyllä lintu tuossa kuvassa on, mutta minun obiskallani ei sinne saakka millään zoomattu. Olemukseltaan mustana lintu häipyy kuvassa puron mustan veden taustaan.
 |
| Kuva: Luontoportti.fi |
Monen monta kertaa olen ohi kulkiessani tuota puroa koskikara mielessäni silmäillyt, koska olen kuullut koskikaran siellä liikkuvan. Nytkin kamera oli mukana, mutta repussa juuri silloin, kun lintu oli riittävän lähellä. Saatuani kameran repusta, koskikara oli jo sukellellut ja kipittänyt rantaa pitkin niin etäälle, etten saanut sitä kuvaan tunnistettavasti.
Tällaiseksi höppänäksi blogimaailma on meikäläisen tehnyt. Ei riitä, että hullun lailla kuljen katse kohti tienpenkkoja ja pusikoita nähdäkseni kaikenlaisia luonnonkukkia. Kasvien bongaamisen ja tunnistamisen lisäksi täytyy nähdä kaikki maailman linnut ja oppia niiden nimet. Tähän ilmiöön pätee erinomaisesti vanha sanonta "nälkä kasvaa syödessä". Mitä enemmän kasveihin ja lintuihin tutustuu, sen enemmän niistä haluaa tietää.
On tämä sellaista hyvän mielen höppänyyttä, josta ei eroon halua edes päästä. Pikkuinen mustavalkoinen lintu valkeaa rinnassaan sai minut ilosta miltei tyttömäisesti hyppimään pitkin kävelytietä. Aikuinen minussa asetti töppöset tiukasti tien pintaan ja esti hyppelyn, mutta hymyä huulilla taitaa säilyä iltaan saakka.