Pakko myöntää, että tällainen lämmintä rakastava kesäkissa on iloinnut ja nauttinut helmikuun ja maaliskuun alun auringonpaisteisista päivistä. Tiukoista pakkasista huolimatta. Poikkeuksellisen pimeän syksyn jälkeen päivä toisensa jälkeen siniseltä taivaalta loistanut aurinko on piristänyt ja virkistänyt. Ulkona liikkuessa tuntui, kuin omat akut latautuisivat jokaisesta auringonsäteestä. Olen imenyt valoa ja vähän jo lämmittävääkin kevätvaloa itseeni ihan vastaisuuden varalle.
Täällä etelässä ei talvisin enää ole kovin yleistä päästä järvien ja meren jäälle liikkumaan. Nyt tätä harvinaista herkkua on ollut tarjolla runsain määrin. Oman kylän kolmesta järvestä keskeisimmälle on vapaaehtoisvoimin tehty 4 kilometrin mittainen hiihto- ja luistelurata. Koko järvi on täynnä sinne tänne risteileviä polkuja ja kulkijoiden jälkiä. Sen verran vähän jäälle on lunta kertynyt, ettei ole tarvinnut tarpoa umpihangessa tai haitata hiihtäjien menoa.
Kyläyhdistys oli rakentanut jäälle napakelkan, joka on ollut etenkin lasten keskuudessa kovassa käytössä laskiaistapahtuman jälkeenkin.
Ymmärrän hyvin lämpimistä maista saapuneiden turistien kummastelevan, miten ihmeessä voi järven jäällä kävellä. Vaikka tällainen syntyperäinen suomalainenkin hyvin tietää töppösten alla olevan vankkaa jäätä, on silti jotenkin maagista kulkea keskellä järveä ja katsella sieltä käsin samoja rantoja, joilla yleensä seisoo ulappaa tähyillen.
Vesi on kiehtova elementti. Myös talvella ja jäisen kannen alla levätessään. Kuinka mielelläni asuisinkaan veden äärellä. Ymmärrän hyvin, ettei kukaan halua omaan rantaansa vieraita töllistelijöitä sen enempää talvella kuin kesälläkään. Siksi on tärkeää, että vesistöjen rannoille jätetään aukkoja ja yleisiä paikkoja, joita käyttämällä rannattomat ihmiset pääsevät nauttimaan veden tarjoamista mahdollisuuksista.