Sivut

tiistai 31. tammikuuta 2012

Kaikki talven elementit

Ihanaa, patteri lämmittää. Nyt pitää saada nopeasti tassut lämpimiksi.

Ulkona pakkasta 15 astetta ja sisällä mukavan lämmintä. Auringonpaiste saa hangen kimaltamaan ja maisemaa jaksaisi katsoa vaikka kuinka. Pakkanen on huurruttanut puiden ja pensaiden oksat, mutta linnut ovat jo alkaneet visertää lupaavasti. Miten tässä onkin niin kevättä odotteleva ja enteilevä olo? Johtuisiko se allakan sivun kääntymisestä helmikuulle vai tuosta upeasta auringosta?

Eläimet ovat viisaita; kun on kylmä, lötkötellään lämpimässä. Meidän katti menee heti ulkoilun jälkeen ikkunalaudalle, alla hohkaavan patterin lämpöön. Aikansa siinä köllötettyään se tassuttelee kirjaston sohvalle, joka on nykyisin sen lempipaikkoja. Siellä se ajoittain tarkkailee isäntäväkensä puuhia ja ajoittain nukkuu kovaäänisesti kuorsaten. Eipä silti, kyllä minäkin kissaani tarkkailen. Minusta on hauska katsella, kun se ilmeisesti unia nähdessään säpsähtelee ja saattaa silmänräpäyksessä nousta jaloilleen venyttelemään voimakkaasti palaten pian takaisin kerälle nukkumaan. Seuraavassa hetkessä se onkin jo selällään jalat kohti kattoa, mutta odotapas vain, jos itse lähden liikkeelle. Kissa ehtii taatusti ennen minua keittiöön, vaikka olisi ollut kuinka syvässä unessa. Refleksit sillä kyllä toimivat erinomaisesti.

Teepäs tämä perässä, laita takajalka korvan viereen ja painu unten maille!

Tulppaanit ovat ihania kukkia, mutta valitettavasti kestävät melko lyhyen aikaa kauniina. Ehkä niitä pitäisi siirrellä viileään yöksi, mutta huonelämpötilamme on noin 20 astetta, joka ei ole kovin korkea näin talvella. Olemme tottuneet viileään ja jos paleltaa, laitamme ensin villasukat ja lisäämme vaatteita. Vasta sitten aletaan veivaamaan pattereiden termostaatteja. Öisin makkarissa ei ole patterit päällä laisinkaan. Tykkään nukkua ja nukunkin hyvin vilpoisassa paksun peiton alla. Siivottuani keittiön ikkunalaudalta joulukynttelikön, se jäi pitkäksi aikaa tyhjilleen. Juuso-kissa viihtyy siellä hyvin ohikulkijoita tiiraillen, mutta vaihdettuani myös keväisemmät verhot, tuntui tuo ikkunalauta kovin tyhjältä. Ostin kukkakaupasta kaksi kellokukkaa piristämään keittiön ilmettä. Olisi tietenkin mukavaa, jos saisin ne säilymään puutarhan heräämiseen saakka, jolloin voisin istuttaa kukat pihamultaan. Valon määrän lisääntyminen näkyy selvästi myös huonekasveissa. Niitä minulla ei kovin paljon ole. Sähköpatterit ovat suoraan ikkunalautojen alla ja siitä paahteesta eivät kukat pidä. Joitakin juoruja roikkuu amppeleissa; niitä on niin helppo monistaa.


keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Talvinen päivä

Aurinko loimottaa lumisateisen pilven takaa järven toisella puolella.

Lunta on satanut tänäänkin, mutta onneksi se on hyvin kevyttä pakkaslunta. Tuleepa kuitenkin ulkoiltua ja kuntoiltua, kun kolaa lumet pihamaalta. Käydessäni kävelylenkillä, huomasin runsaasti pikkulintuja pyrähtelemässä orapihlaja-aitojen lomassa. Ja monenlaista sirkutusta jo kuului, vaikka vielä on aikaa kevääseen. Tiiraillessani aurinkoa kameran etsimen läpi, heräsi puutarhaminäni siitä horroksesta, jossa se on tämän sydäntalven uinunut. Heti alkoi päässä pyöriä suunnitelmia tulevaksi kevääksi. Enpä tohdi niitä vielä tähän kirjoittaa; muhikoon ja jalostukoon.

Kyllä on mukava kävellä näissä lumimaisemissa, kun pakkasta on vajaa 10 astetta. Ei palele, mutta poskensa saa punaisiksi. Viime viikolla oli niin vietävän liukasta; kaaduin kaksi kertaa ja kolme kertaa horjahdin, mutta sain tasapainoni takaisin. Seurauksena oli kuitenkin muutaman päivän selkäkipu. Tänään ei ollut laisinkaan liukasta ja osittain tiet olivat vielä auraamatta viimeisimpien lumisateiden jäljiltä.

Komeaa kuusiaitaa tien molemmin puolin. Jollain tavalla vanhanaikainen maisema sähköpylväineen. Ennen en erityisemmin pitänyt kuusista, mutta viime aikoina olen miettinyt, josko omankin tontin yhdelle sivulle istuttaisi kuusiaidan. Eihän sen tarvitse antaa kasvaa taivaisiin asti, vaan sen verran matalana, että aurinko pääsisi hyvin ylitse paistamaan. Olisi kuitenkin aika näyttävä näköeste ja myös puutarhaa suojaava aita. Yllättävän nopeasti tavallinen kuusi kasvaa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Lunta tulvillaan

Marjakuusi kumartaa lumikuorman alla illan hämärässä
Jos joku ehti surra lumetonta talvea, niin nyt on kääntynyt itku pitkäksi iloksi. Täksi illaksi on jälleen luvassa lumisadetta, etelärannikolle jopa sankkaa sellaista. Joka päivä on voinut kuntoilla lumikolan ja -lapion kanssa riittämiin, eikä tarvetta muunlaiseen lenkkeilyyn ole kaivannut. Onneksi lumi on kuitenkin melko keveää pienen pakkassään vuoksi. Saattaa olla, että hangen pinta humahtaa puoleen heti, kun tulee suojasää. Mutta nyt on kaunista kuin postikortissa. Pihan kolaamisen ohessa täytyy tiputtaa lumet myös marjakuusen oksilta. Hyvin se on kestänyt kaksi edellistä lumitalvea, yhtään oksaa ei ole katkennut. Silti haluan helpottaa sen oloa heiluttelemalla pitkävartista harjaa kuusipoloisen oksia lumesta vapauttaakseni.

Eilen päätin vihdoin sulattaa molemmat pakastimet. Olivathan ne sulaneet Tapaninpäivän sähkökatkon vuoksi, mutta silloin niiden siivoaminen ja inventoiminen jäi vähän puolinaiseksi. Nopeasti vain sisältö pihamaalle ja virrat pois niin kaappipakastimesta kuin arkustakin. Kovin paljon ei tavaraa takaisin laitettavaksi jäänyt, sillä sähkökatkon jälkeen piti heittää ruokia pois ja sen jälkeen ei pahemmin ole kaappeja täytetty. Ajateltiin, että tällainen kunnon inventaario olisi ajankohtainen. Ja lisäksi olimme päättäneet asentaa kaappipakastimen ja jääkaapin alle muoviset kaukalot mahdollisten vesivahinkojen varalle. Arkkua ei sitten laitettu edes takaisin päälle, sillä sinne ei riittänyt sisältöä. Toivottavasti ensi kesänä tulee puutarhasta sen verran hyvä sato, että on taas pakastimiin laitettavaa. Tällaiset must-hommat, kuten pakastinten sulatus, eivät ole niitä miellyttävimpiä, mutta kun ne on saanut pois päiväjärjestyksestä, on olo sitäkin upeampi. Tulipa tehtyä! 


Ja kun lauantaipäivän vauhtiin olin päässyt, silitin myös pinon pyykkiä ja samalla vaaleammat verhot keittiöön. Jouluverhotkin saivat mennä kaappiin odottamaan ensi talvea. Näistä keittiön kesäkauden verhoista olen alusta lähtien tykännyt kovasti. Nekin on jo ties kuinka monta vuotta vanhat, aikanaan Ikeasta hankitut. Miten sitä tuleekin tällainen keväänodotustunnelma aina, kun olen siivonnut joulun pois. Nytkin taivaalta sataa taas lunta ja ulkona on erittäin talvista ja minä jo haaveilen keväästä. Ja sen saa aikaan verhot - tai olisiko se toisin päin. Kevääseen valmistautuminen alkaa verhoista.

Työhuoneen pöydälle on kasautunut kaikenlaisia korjaushommia. Pyyhkeiden irronneita ripustuslenkkejä, ratkenneita saumoja ja irronneita nappeja. Vuosia, vuosia sitten, en edes muista kuinka monta vuotta sitten ostin naisten joulumarkkinoilta pyyhemollan, joka oli varustettu kahdella käsipyyhkeellä. Olen tykännyt tuosta pyyhemollasta ja lisäksi siinä olleet pyyhkeet ovat kuivanneet käsiä hyvin. Jo jonkin aikaa olen katsellut pyyhettä sillä silmällä, että se alkaa näyttää aika kulahtaneelta. Käsipyyhkeitä tulee pestyä aika usein, eikä nekään ikuisuuksia kestä. Ostin varmaan puoli vuotta sitten pyyhemollaa varten uuden vaaleansinisen pyyhkeen, josta oli tarkoitus ommella uudet "mekot" mollalle, vaan en ole saanut aikaan. Jokin ahkeruuspuuska lienee tänään iskenyt ja istahdin ompelukoneen ääreen hoitaakseni tuon rästitehtävien kasan pois päiväjärjestyksestä. Ja ihan viimeisenä tartuin rohkeasti pyyhemolla-projektiin. Ensin piti tietenkin purkaa vanha pyyhe pois ja sitten ommella uusi tilalle. Leikkasin tavallisen käsipyyhkeen kahtia ja siitä tuli ne kaksi mekkoa mollalle. Toista reunaa piti hieman rypyttää, jotta saisin mekon hyvin istumaan mollalle. Taisi tänään olla erityisen hyvä päivä, sillä ompelukone ei temppuillut laisinkaan ja mollan mekot onnistuivat hyvin. Oikein hyvin.

Kävin tuossa hetki sitten leipomassa muutaman Runebergin tortun. Viime helmikuussa päätin ensimmäisen kerran elämässäni kokeilla noita runoniekan nimikkoleivonnaisia. Kumma, että aina etukäteen kuvittelen asioiden olevan niin monimutkaisia tai peräti vaikeita, etten edes ryhdy niitä itse kokeilemaan. Näin kävi ristipistojen kanssa ja sama juttu noiden Runebergin torttujen kanssa. Kunnes viime talvena bongasin jostain ohjeen ja ryhdyin toimeen. Eihän minulla ollut - eikä ole vieläkään - sopivan korkeaa muottia, mutta ei hätää. Tavallisen paperimuotit passaavat mainiosti. Tuleepahan hieman pienempiä torttuja ja sitäkin enemmän. Onnistuivat silloin vuosi sitten hyvin ja niinpä laitoin ohjeen odottamaan aikoja myöhempiä. Kaivoin siis tuon reseptin jälleen esiin ja ryhdyin toimeen. Ei ollut arrakkipunssia eikä rommia, mutta korvasin ne Cointreaulla. Ei tietenkään sama, mutta hyvältä maistuu. No, ei kyllä ollut paistonkestävää, kiinteätä vadelmahilloakaan, mutta jotenkin tuo nyt pysyy tuossa kasassa. Teen sitten oikeaoppisempia ja ulkomuodoltaan fiinimpiä, kun itse Runeberginpäivä on ajankohtainen.


Tänään olen ollut niin ahkera, että suon loppupäivän itselleni lötköttelyä kirjan parissa. Vedän ystävältäni joululahjaksi saamat kirkkaanpunaiset villasukat jalkaan ja kellahdan olkkarin sohvalle. Ja odottelen iltapäiväkahviaikaa, jolloin maistellaan Ukkokullan kanssa noita runollisia torttuja. Mikäs sen mukavampaa!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Jotkut ihmiset jaksavat marista siitä että ruusuissa on okaita.
Minä olen kiitollinen siitä että okaissa on ruusuja.

-Alphonse Karr-
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *



perjantai 20. tammikuuta 2012

Kissamaista tutkailua


Luin juuri kirjan kissan käyttäytymisestä. Se oli varsin mielenkiintoinen ja korjasi monia erheellisiä käsityksiä. Jos esimerkiksi kissa tuo pyydystämänsä hiiren ihmiselle näytille, ei se suinkaan tee sitä saadakseen kehuja. Oikeastaan sen tuoma lahja on eräänlainen loukkaus ihmistä kohtaan. Kissa haluaa vain jakaa saaliinsa itseään kehnompien metsästäjien kanssa. Ehkä se haluaa myös vähän opettaa ihmistä hiirenpyynnin taidoissa. Toinen mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiota oli kissan ja sitä pelkäävän ihmisen kohtaaminen. Joskus olen miettinyt, onko kissa niin pirullinen otus, että se ehdoin tahdoin kiehnää juuri sen ihmisen jaloissa, joka sitä eniten pelkää tai jostain muusta syystä välttää. Kissa ei välttämättä pidä vieraiden ihmisten innokkaista rapsutuksista ja huomionosoituksista, sillä sen elämän pääteemana on aina yrittää vaalia omaa mukavuuttaan ja turvallisuuttaan. Se löytää porukasta kissakammoisen henkilön ja tuumaa, että tässähän kukaan ei ahdistele minua. Saatuaan olla siinä hetken aikaa rauhassa, se kiertyy kissakammoisen jalkoihin saadakseen olla rauhassa.

Meidän Juusomme useimpien muiden kissojen tapaan hakeutuu nukkumaan paikkaan, josta sillä on hyvä näköyhteys ympäristöönsä. Alkuun se on kerällä, mutta vaihtaa sitten asentoaan ja on välillä täysin selällään. Tämä osoittaa sen tuntevan olonsa turvalliseksi, sillä vatsapuoli on sille herkkä ja arka alue. Joskus nukkuvaa kissaa katsoessani mietin, miltä tuntuisi itse olla yhtä ketterä ja taipuisa. Juuso vaihtelee nukkumapaikkojaan jonkun meille tuntemattoman systeemin mukaan. Välillä se köllöttää takkahuoneen ikkunalaudalla, mutta siellä ei juurikaan syvässä unessa. Johtuisiko ikkunalaudan kapeudesta ja vierellä olevan ikkunan kylmyyttä hohkaavasta tuntumasta. Kunnon unet se tykkää ottaa kirjaston sohvalla, kahden ison tyynyn saumakohdassa ja takamus kohti selkänojaa. Toinen tämän hetken in-paikka on työhuoneeni tuoli, jossa on pehmuste ja sen päälle suojaksi asetettu froteepyyhe. Olen todennut, että kissankarvat saa helpommin pois froteepyyhettä pesemällä kuin paksua pehmustetta imuroimalla. Vaatekaappeihin Juuso tykkää kovasti kavuta, mutta ei viihdy siellä pitkään. Heti, kun itse poistun huoneesta, se hyppää pois kaapista ja tallustelee muualle.

Loppukesästä ja syksyllä Juuso tuli likimain joka ilta minun viereeni nukkumaan ja saattoi viettää yönsä ihan aamuun saakka sängyssäni. Yöllä saatoin herätä ja ojensin käteni koettaakseni, onko kissa vielä paikallaan. Heti se alkoi kehräämään ja kellahti selälleen jalat kohti kattoa. Joinain aamuina heräsimme samanaikaisesti, mutta useimmiten katti oli kyllä lähtenyt muualle ennen heräämistäni. Iltaisin kissa saattoi tulla kirjaston ovelle istumaan ja jopa naukumaan merkiksi siitä, että nyt on nukkumaanmenoaika. Tai sitten se odotti olohuoneen matolla kehotusta lähteä nukkumaan. Koska kissat ovat tarkkoja reviireistään, pidin oman sänkyni Juusolle varattuna paikkana tytön kissojen ollessa meillä hoidossa. Vaan kuka voisi kieltää pehmeän palleroista kattia viereensä tulemasta, kun kyseessä on Nemon kaltainen hellyyden anelija (kuvassa).

torstai 19. tammikuuta 2012

Lunta tulee - muttei tupaan

Tämän talven myräkkä saapui rannikolle aamuyöstä ja työmatkaliikenne olikin sitten totaalisen sekaisin heti aamusta. Talvi tuli jälleen ja yllätti autoilijat!!! Miten ihmeessä voi lumi yllättää suomalaiset tammikuun 19. päivä? Paremminkin luulisi olevan yllätys, ettei talvella sada lunta. Aikamoista pöperöä tiet olivat täynnä, mutta hyvin siellä selvisi hiljaa ja maltilla ajamalla. Toki olisi voinut pysytellä kokonaan pois auton ratista, mutta olin lupautunut kuskaamaan lähimmäistäni sairaalaan tutkimuksiin. 

Iltapäivällä lumisade meidän kylällä jo päättyi ja joka nurkalla pörisi jos jonkinkokoista traktoria auraamassa lumimöhnää sivummalle. Harvoin tulee kylällä kävellessä tuntemattomien ihmisten kanssa orapihlaja-aitojen ylitse juteltua, mutta sään aiheuttamat myllerrykset herpaannuttavat suomalaisten kielenkannat ja mielipiteitä pitää vaihtaa, vaikka ei olisi ohikulkijaa ikinä aiemmin nähnyt. Likipitäen joka talon portilla oli miehet ja naiset kolaamassa lunta sivuun, jotta peltilehmän saisi omaan pihaan. Siinä oli mukava analysoida lumen määrää ja koostumusta ohi tallaavien kanssa ja muutenkin vaihtaa ajatuksia lumen luomisen kuntoa ylläpitävästä voimasta. Kyllä meitä nyt on tänä talvena hemmoteltu. Ensin oikein kunnon talvimyrsky kumoaa puita sähkölangoille kuin tulitikkuja ikään ja katkaisee samalla tuhansien talouksien sähköjakelun. Kun vihdoin on toivuttu vetämättömien vessojen hajusta ja lukemattomien kynttilöiden tunnelmavalaistuksesta, tuleekin yhteen syssyyn 15 cm lunta ja taas on sähköt vaarassa. On tässä muistelemista ja lapsenlapsille kertomista pitkäksi aikaa.


Pitihän sitä käydä kameran kanssa kotipihakierroksella mittaamassa lunta. Kovasti ollaan vielä parista edellisestä talvesta jäljessä. Mutta onhan tässä tietenkin vielä aikaa lumisateille. Alapihalla pärjäsi vielä hyvin, vaikka pehmeään lumeen upposikin jo polvia myöten. Viime talvena käveleminen omenapuille oli likipitäen mahdotonta, sillä jalka kun holahti lumihankeen, oli sen ylös saaminen erinomaisen hankala toimenpide. Siellä se oli tiukasti upoksissa haaroihin saakka ja jos jalan vielä ylös saikin, piti vielä kaivaa saapas lumesta esiin.


 Vasta satanut lumi muuraa maiseman hauskan näköiseksi. Pehmeitä muotoja ja äänetkin vaimenevat. Oma ongelmansa on saada valkeasta lumesta kameralla taltioitua moniulotteisia kuvia eikä vain tasapaksua harmautta. Juuri kun kevättalvesta alan oppia sopivat asetukset kameraani, tuleekin kevät ja kesä ja tuo valkea lumi on tipotiessään. Hauskoja muotoja pihamaalta sentään löytyi. Uusiokäyttöä odottavat sementtilaatat ja puupöllit näyttävät lumen verhoilemina paljon itseään hienommilta.

Kameran kanssa lumessa tarpoessani pohdin sitä, kuinka ihminen tulee omassa elinpiirissään päivittäin liikkuessaan jotenkin sokeaksi tutuille asioille ja esineille. Yritin katsoa ympärilleni uusin silmin ja löytää jonkin toisenlaisen näkökulman. Ei se ihan helppoa ollut.  Jos vielä ajatuksena on, ettei kuviin mielellään saisi tulla naapurien autoja tai puhelinpylväitä ja sähkölankoja, nousee kuvaamisen haasteet merkittävästi. Joskus tuttujen lapinvaelluksella otettuja kuvia katsellessani tuumaan, että jonain päivänä minäkin menen sellaiseen paikkaan kameran kanssa, jossa taatusti ei kaiken aikaa tarvitse miettiä, miten rajata kuvista pois jos jonkinlaista ihmisen rakentamaa. Nykyisin on ylen helppoa kuvata rakennettua ympäristöä, kaupunkimaisemia, liikennettä, ihmisvilinää. Kuvittelet matkanneesi luonnon rauhaan, metsään tai maaseudulle. Ja kas, kymmenien kilometrien päässä ihmisasutuksista joku on naputtanut maahan pystyyn kyltin "yksityisalue".

Nopeasti päivä oli laskemassa iltaan ja maisema hämärtyi. Tähtäsin kameran puun alla seisoessani ylöspäin ja vahingossa olin säätänyt kamerasta salamavalon räpsähtämään. Hauska kuvakulma. Puista tuli kummituspuita tai muuten vain hassun näköisiä.
Pihlajat hamuavat jäisillä oksillaan toinen toisiaan.

Tiiviissä metsässä lähekkäin kasvavien kuusten alaoksat ovat melkein neulasettomia.





torstai 12. tammikuuta 2012

Kadonneen sukan arvoitus

Tykkään pyykin ripustamisesta ja kuivan pyykin viikkaamisesta - mikäli ei ole mihinkään kiirettä. Ripustaessani sukkapyykkiä kuivumaan, pyrin etsimään kullekin sukalle parinsa. Näin niiden narulta pois korjaaminen on helpompaa ja tarvittaessa puhtaita sukkia kaipaava voi kipaista hakemassa uuden parin suoraan narulta. Sukkia ripustaessani käyn samalla läpi niiden kuntoa. Rikkinäiset joutavat roskiin. Kummasti aina jalkaan löytyy reiällisiä sukkia ja itse ainakin päätän joka kerran rikkinäistä sukkaa jalassani katsoessani, että heitän sen taatusti illalla pois. Jostain syystä hyvä aikomus tuppaa unohtumaan iltaan mennessä ja huomaamatta reiällinen sukka seilaa pyykkikoriin ja sieltä pesukoneen kautta takaisin jalkaan. Pyykkiä ripustaessa näyttää olevan ainoa hetki poimia rikkinäiset pois ikuisuuskierrosta. Meidän taloudessamme ei siis yleensä tarvitse puhtaita sukkia kaapista hakiessa etsiä niille paria. Pari päivää sitten oli taas isohko sukkapyykki koneessa pyörimässä. Olen kuullut, että monissa perheissä on "sukkia syövä pesukone", mikä käytännössä tarkoittaa alituiseen kadoksissa olevia sukkapareja. Etenkin aamulla, kun muutenkin olisi kiire päästä liikenteeseen. Pesukoneen ohjelman päätyttyä ryhdyin siis lajittelemaan sukkia pareittain ja ripustamaan niitä narulle. Kumma kyllä, viimeinen sukka ei löytänyt pariaan ja se oli kaiken lisäksi oma sukkani. Tutkin pesukonerummun ja pesukoneen yltympäriinsä. Ei yhtään sukkaa. Tutkin pyykkitelineen ja sinne ripustamani pyykit. Ei ollut sukkaa hupparin hupussa eikä paidan hihassa. Enkä ollut parittanut sukkia väärin, en edes heittänyt yhtään rikkinäistä sukkaa pois. Niitä piti olla parillinen määrä, mutta ei ollut. Käsittämätöntä. Tuumasin, että arvoituksen on pakko joskus ratketa, mutta miten. No, tänään ajattelin pitää siivouspäivän. Ensin pitäisi kuitenkin tyhjentää narulta siellä kuivuvat sukat ja muut vaatteet. Päätin samalla hoitaa silitettävätkin pyykit pois, etten enää imuroinnin jälkeen pöllyttäisi vaatteita. Viimeistä poolopaitaa silittäessäni sen kaulus tuntui omituisen jäykältä. Ja kuten arvata saattaa, sieltähän se kadonnut sukka löytyi. Olivat kumpikin kuivuneet, sukka ja paita. Hienosti tuo sukka oli sijoittanut itsensä poolopaidan kaulukseen sileäksi nauhaksi, jolloin sitä oli vaikea sieltä havaita. Kummastelin sentään sitä, ettei se paitaa ravistaessani ollut kuitenkaan lentänyt pois. Ei se kadonnut sukka suurta murhetta aiheuttanut, mutta pari päivää ehdin ajoittain pohtia, mihin kummaan voi yksi sukka kadota.

Pari päivää sää on taas ollut viehättävimmillään. Vuoroin sataa silkkaa vettä ja vuoroin märkiä lumirättejä. Eilen lähdin urheasti aamupäivälenkille, mutta siitä tuli odotettua lyhyempi, sillä vartin kuluttua olin jo aikamoisen märkä. Silmälasit ovat sateella erinomaisen hankalat käytettävät. Jos joku fiksu ihminen keksisi niihin vaikka pyyhkijät, jotta näkisi eteensä hieman paremmin. Käännyin puolesta matkasta takaisin kotimatkalle, mutta se toinen vartti tiheässä vesisateessa kasteli minusta loputkin kuivat kohdat. Kenties kunnon froteepyyhe olisi tehnyt askelluksen mukavammaksi. Olisi voinut kuivata otsalta noruvat vesivirrat ennen niiden saapumista silmälasien päälle. Koska myös tänään on sää ollut edellisten päivien kaltainen, jätin suosiolla päiväkävelyn tekemättä ja keskityin kodin siivoamiseen. Kuntoiluahan sekin.

Onneksi näiden sadepäivien joukkoon on mahtunut myös muutama kohtalaisen mukava ulkoilupäivä. Pakkasta on ollut parhaimmillaan kymmenisen astetta, eikä lumessa ole tarvinnut kahlata. Yhtenä päivänä kävin vilkaisemassa kylän avantouintipaikkaa. Ketään ei ollut juuri silloin polskuttelemassa, mutta tiedän avantouinnin olevan meidän kylillä suosittu harrastus. Järvellä näyttäisi olevan jää ja sen päällä kerros lunta, mutta en kyllä suosittelisi ketään edes kokeilemaan jäällä kävelemistä. Niin vähän on kunnon pakkasia ollut ja nekin harvat pakkasjaksot ovat aina keskeytyneet vesisateisiin. 

Omaa pihaa katsellessani olen miettinyt, kuinka kasvit selviävät näin leudosta ja sateisesta talvesta. Paksut lumikinokset ja pakkanen tarjoaa monille kasveille niiden tarvitseman lepoajan lumen suojissa. Kun tietää lumikerroksen kasveja suojaavan vaikutuksen, suorastaan sielua korventaa katsellessani jäähileistä puutarhaani. Vaikka pari edellistä talvea olikin runsaslumisia ja melko kylmiäkin, lienevät tällaiset sateiset ja leudot talvet ilmastomuutoksen mukanaan tuomia hankaluuksia. Ihmisistä on tietenkin mukavaa, kun ei tarvitse uurastaa jatkuvien lumitöiden parissa, mutta luonnon järjestystä tällainen meno vääjäämättä muuttaa. Ja toki sitä itsekin talvella mieluusti menisi hiihtämään ja luistelemaan. 



Sain ystävältäni ihanan joululahjan, vanhan soittorasian. Ystäväni oli löytänyt sen vanhojen tavaroiden kaupasta. Soittorasia on hyvin painava ja mikä parasta, se toimii erinomaisesti. Se soittaa Fûr Eliseä rauhallisessa tahdissa ja aika pitkään. Sen sisäosa on vuorattu punaisella sametilla ja koneiston vieressä on pieni syvennys vaikka muutamalle korulle tai jollekin tärkeälle pienelle esineelle. Soittorasia tuli postin mukana ja ilmeisesti sen paino oli osittain rikkonut kirjekuorta. Onneksi soittorasia oli rikkoutuneesta kuoresta huolimatta pysynyt kuoren matkassa ja saapui eheänä minulle. Joskus joku esine viehättää, usein ei laisinkaan. Harvoin eteen tulee sellainen esine, johon ihastuu heti ensisilmäyksellä. Tämä soittorasia on juuri sellainen, johon helposti ihastuu. Kun sain sen käteeni, tiesin saaneeni jotain ainutlaatuista - jotain sellaista, joka yksinkertaisesti viehättää. Nostan soittorasian usein sohvalla istuessani käteeni, avaan sen ja kuuntelen muutaman soinnun. Punnitsen esineen painoa kädessäni ja mietin, mikä on sen historia. Kuka on sen tehnyt, missä ja kenelle? Ehkä jonain päivänä menen soittorasian kanssa johonkin antiikkiliikkeeseen etsimään esineen alkuperää. Se ei ole kovin tärkeää, enkä usko, että rasialla suurta rahallista arvoa on, mutta kuitenkin haluaisin tietää tuosta soittorasiasta vähän enemmän.


lauantai 7. tammikuuta 2012

Kivituikku räjähti

Ei ole aina kotonakaan turvallista. Sytytin illalla tapani mukaan tuikkukynttilöitä. Jonkin aikaa käsityön kanssa istuttuani kuului olohuoneesta kova pamaus ja kilinää. Pöydällä olleista kivituikuista yksi oli räjähtänyt ja lasia oli lentänyt ympäri huonetta. Laakealla lasilautasella oli neljä vihreää kivituikkua, joissa kussakin Havin tuikkukynttilä. Ei siis voi puhua halpatavarasta vaan ihan ehtaa kotimaista laatutyötä oli kerrankin käytössä. Teräviä lasinsirpaleita oli tosiaan ympäriinsä ja paksu kivituikku oli sirpaleina. Laitoin Iittala Groupille reklamaation sähköpostilla ja odotan saavani siihen myös vastauksen. Onneksi kukaan perheenjäsenistä ei ollut aivan lähellä, ei kissakaan.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Ristipisto - sanaristikko

Ristipistotöitä on Suomessa tehty enemmänkin ruotsinkielisillä alueilla. Ristipistoja pidetään usein myös vanhojen ihmisten käsityönä. Ristipistotöitä nähdessäni olen ajatellut niiden olevan vaikeita toteuttaa ja työläitä. Kun runsas 10 vuotta sitten sain tilaisuuden opetella ristipistoja, hurahdin niihin täysin. Aloitin kirjomalla paksulla villalangalla valmiiksi painettuun malliin. Tein joitakin tyynynpäällisiä, kunnes rohkenin siirtyä vaikeampiin malleihin. Ryhdyin metsästämään mallilehtiä ja -kirjoja, mikä ei edelleenkään ole kovin helppo tehtävä. Muutaman vuoden saatoin tilata italialaista mallilehteä, mutta nyt sekään ei enää ole mahdollista. Onneksi nuo paksut lehdet sisältävät niin paljon malleja, että niitä riittää pitkäksi aikaa. Myös aidakangasta ei ole kovinkaan monessa liikkeessä. Muliinilankoja on sentään helpompi löytää, mutta niidenkin hinnat on Suomessa aika tyyriitä. Kun löydän hyvän mallin, leikkaan varastostani sopivan palan aidakangasta, valitsen sopivan väriset langat ja lasken kankaasta aloituskohdan. Se on menoa. Toisinaan ei millään malta lähteä nukkumaan, kun on "hyvä kohta käsityössä" meneillään. Ristipistotyö on kuin sanaristikko. Yhdessä työssä saattaa olla lähes 30 eri väriä ja kunkin värin paikka mallissa on tarkkaan määrätty. Jos teet yhdenkin piston väärin, virhe kertautuu koko työssä ja saattaa näkyä valmiissa työssä häiritsevästi. Purkaminen kuluttaa lankaa ja kangastakin. Isoa työtä voi olla erittäin vaikea purkaa.

Wikipedia sanoo ristipistoista:
*Ristipistotyö on perinteinen kirjontamuoto. Ristipistotyössä tehdään ristikkäisin langoin muodostetuista pienistä vinoristeistä taidokkaita ja värikkäitä kuviointeja. Ristipistotöiden tekemiseen käytetään yleisimmin tylppäkärkistä kirjontaneulaa. Neulan koko valitaan kirjontakankaan tiheyden mukaan. Kirjontakankaita ovat aidakangas ja muut tasakudoksiset kankaat (evenweave: pellava-, puuvilla- ja sekoitekankaat). Ristipistoja voidaan kirjoa myös muille materiaaleille tasaruutuisen apukankaan avulla. Kankaita on saatavana eri tiheyksisinä. Kirjontalankoina käytetään yleisimmin kuusisäikeisiä muliinilankoja, joista on helppo erotella kirjontaan tarvittava määrä säikeitä. Muita kirjontalankoja ovat esimerkiksi silkki- ja pellavalangat sekä erilaiset tehostelangat. Ristipistomalli on paperille piirretty kuva, jossa ruudut ovat symboleina tai väreinä. Kuva voidaan jäljentää tämän ohjeen avulla kankaalle, jolloin ohjeen seuraaminen saattaa helpottua. Malli voi olla myös valmiiksi piirretty kankaalle. Harjaantuneimmat voivat käyttää paperille piirrettyä kuvaa suoraan mallina, ilman jäljentämistä kankaalle. On olemassa myös valmiita ristipistopakkauksia, jotka sisältävät kaikki tarvittavat materiaalit.*

Mihin sitten käytän valmiita töitä? Paljon olen tehnyt niistä kortteja ja aika moni on päätynyt tauluksi jonkun sukulaiseni tai ystäväni seinälle. Olen sanonut lahjani kohteille, etten laisinkaan loukkaannu, vaikka ristipistotyö ei heidän seinälleen päätyisi. Toiset ihmiset eivät vain yksinkertaisesti laisinkaan tykkää ristipistotöistä. Osittain siihen on varmasti syynä se, ettei vanhoillekaan ristipistotöille lasketa suurta rahallista arvoa. Ne ovat toki antiikkia, mutta niiden arvo perustuu usein omistajansa henkilökohtaisiin muistoihin. Tunnearvoihin. Koska ristipistotöitä ei ole oikeastaan koskaan kovin korkealle arvostettu, ei niitä ole siten hyväkuntoisena paljon säilynytkään.  

Pidän välillä pitkiäkin taukoja ristipistoissani. Etenkin kesäisin aika kuluu pihalla ja puutarhassa. Vaikka käsiä sisälle tullessa pesenkin, saattaa silti käydä niin, että ohimennessäni olen tarttunut johonkin kukkaan tai lehteen. Ja valkoisessa aidakankaassa kyllä heti näkyy pienikin läikkä. Ristipistotöitä voi toki pestä, mutta silti on parempi huolehtia käsien puhtaudesta erityisesti. Ja kuten mihin tahansa, myös ristipistoihin kyllästyy ajoittain niin totaalisesti, että kaikki siihen liittyvä on hyvä siirtää pois silmistä odottamaan uutta tulemistaan.

Näitä kuvissa olevia kahvikuppeja ryhdyhin kirjomaan joulunpyhinä. Alkusyksystä järjestelin ja inventoin kaikki muliinilankani. Nyt kaivoin sellaisia lankoja, joita oli kohtalaisen vähän ja päätin tehdä pienehköjä kuvia kuluttaakseni jämälangat pois. Mukana oli myös sellaisia lankoja, joiden koodinumeroa minulla ei ollut tallessa. Tai sitten langat oli jo alunperinkin ns. halpaostoja, eli eivät merkkilankoja, joiden koodeille yleisimmät ristipisto-ohjeet on suunniteltu. Kuppien suhteen en vielä tiedä, mihin niitä käytän. Yksinkertaisesti on taas ollut todella hauska pistellä värejä ristiin.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vanhoja aarteita

Tässä päivänä eräänä ystäväni kysyi, löytyisikö minulta lasten villakaulaliinan neuleohjetta. Lupasin tutkia asiaa ja ryhdyin selaamaan vanhoja käsityölehtiäni. Osan olen jo aikoja sitten laittanut kiertoon, mutta parhaat mallit olin onneksi säilyttänyt. Löysinhän minä sen toivotun kaulaliinaohjeenkin ja löysin myös muutamia muita mukavia muistoja herättäviä juttuja. Samalla tuli siivottua "käsityökaappi". Annoin pois suurimman osan villalangoista, sillä nykyisin ei kutominen oikein innosta. Viime talvena testasin, vieläkö ylipäätään osaan mitään kutoa ja sain aikaiseksi muutamat villasukat, parit villatöppöset ja yhdet tumput. Eli kyllä se sujuu, mutta siitä huolimatta langat lähtivät - mitenkäs muuten kuin kiertoon. Paljon tuossa kaapissa on myös kankaita, vaan ne saavat ollakin. Aina välillä pitää löytyä tilkku siihen, toinen tähän. Tyynyjen päällisiä tykkään myös vaihdella ja joskus myös joihinkin tuoleihin tekee mieli uusia päällinen. Päätin etsimis- ja siivousurakkani päätteeksi skannata itselleni parhaat ohjeet ja toimittaa nekin vähät käsityölehdet uusiokäyttöön. Tallessa oli Kinder Burda, jonka ohjeen mukaan tein toiselle lapselleni nätin mekon ihan hänen ensimmäiseksi koltukseen. Harvinaisen hyvin siinä onnistuin, vaikken olekaan mikään ompelijalupaus. Usein tulee muisteltua sitä tai tätä tekelettä, jonka suhteen on kokenut onnistumisen iloa. Vaikka olen aina räpsinyt kuvia suurella innolla, moni kohde on kuitenkin jäänyt ikuistamatta. Kudoin myös lapsilleni kauniit villapuserot ja -pipot. Toiselle sinisenä ja toiselle punaisena. Kuinkas muutenkaan. Vaan niistä ei ole kaunista muistoa kummempaa todistetta vaikka niin ylpeä kudonnaisistani olin. Nyt sain skannattua tuonkin ohjeen ja voin niitä ihania villaneuleita muistella hamaan vanhuuteen saakka. Pienet on ilot ihmisellä.

Käsitöitä on kyllä mukava tehdä. Kummasti oppii tekemään sellaista, minkä on kuvitellut erityisen vaikeaksi ja suuritöiseksi. Aikanaan koulussa inhosin käsitöitä, mikä osittain saattoi johtua vanhakantaisista opettajista ja materiaalien mielenkiinnottomuudesta. Opetussuunnitelmaan lienee kirjattu, että kaikkien tuli oppia kutomaan, virkkaamaan, neulomaan ja ties mitä. Riippumatta siitä, tykkäsikö niistä laisinkaan. Eihän lankojen ja kankaiden kirjo minun kouluaikanani ollut tietenkään niin valtaisa kuin nykyään. Eikä myöskään koulujen määrärahat silloinkaan suuren suuret. Sukat piti kutoa harmaasta, mustasta tai tummansinisestä. Virkkaamisesta ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa, mutta ompelemisessa opeteltiin ensin tekemään käsin vauvan paita, jonka saumat piti olla kaksinkertaiset ja niin hienot, ettei vauvan iho vaan kärsisi. Eipä enää silloin juurikaan vauvan paitoja käsin ommeltu, kun kaupasta sai trikoisia kohtuuhintaan. Eikä varhaisteinin elämässä ylipäätään ensimmäisenä mieleen tullut vauvanvaatteiden tekeminen. Ompelukoneen käyttöön olisin toivonut enemmän oppia, mutta koulun kalliit Husqvarnat tuntuivat olevan opettajan mielestä enemmänkin näyttelykappaleita. Jostain kummasta syystä minulle ei sattunut kouluaikana yhtään innostavaa käsityöopettajaa. Vain kovin vanhanaikaisia ikäneitoja, jotka tuntuivat inhoavan tyttöjä.  

Nuorena ei omasta mielestään tule koskaan tarvitsemaan sukankutomistaitoa tai pannulapun virkkausta. No, niitä vauvanpaitoja en ole käsin ommellut, mutta sukkia on kyllä tullut kudottua ja pannulappujakin olen virkannut. Myöhemmin olen kyllä usein ajatellut, että käsityötunnin oppeja olisi voinut tarkemmin omaksua. Olisi kenties moni käsityöohje avautunut helpommin, mutta onneksi ihminen kykenee oppimaan lapsuuden ja nuoruuden jälkeenkin. On hienoa tehdä omin käsin jotain hyödyllistä ja kaunista. Käsitöiden tekeminen on myös rauhoittavaa ja osittain rentouttavaakin puuhaa. 

Käsitöissä on selviä trendejä; värit ja mallit muuttuvat, mutta myös se, mitä kulloinkin käsin tehdään. Meni vuosia, että kauppojen lankavalikoimat olivat todella mitättömiä. Parista isosta tavaratalosta lopetettiin käsityöosastot kokonaan. Nyt on jälleen kutominen huudossa. Erilaisia lankoja on tarjolla pilvin pimein ja aivan uusia lankakauppoja on avattu. Nuoretkin tytöt kiertelevät kirpputoreja retrokankaita etsien voidakseen tuunata niistä itselleen vaatteita. Ja mikä hienointa, teini-ikäiset pojat virkkaavat metromatkoillakin itselleen uusia pipoja. Joillekin käsityöksi riittää farkkujen lahkeiden lyhentäminen tai verhon alakäänteen ompeleminen. Toiset ovat taas varsinaisia taitureita luodessaan uskomattoman hienoja vaatekappaleita itselleen ja läheisilleen. Joulunajan markkinat ovat erinomainen paikka tutustua ihmisten kädentaitojen monipuolisuuteen. Huovutettuja vaatteita ja koristeita, villasukkia kaiken kokoiseen jalkaan, tilkkutöitä, poppanoita, mattoja ja vaikka mitä hienoa. 

Myös askarteleminen voitaneen lukea käsitöihin. Yhä useampi väsää nykyisin joulukorttinsa itse, puhumattakaan korujen tekemisestä. Näyttää siltä, että kekseliäisyydellä ei ole rajoja. Itse tykkään, että askartelun eräs olennaisimpia asioita on vanhojen, olemassa olevien materiaalien hyödyntäminen ja yhdistäminen joihinkin kaupasta hankittuihin tarpeisiin. Kaupasta on kyllä saatavissa askarteluunkin ihan mitä vain, mutta niinhän sieltä saa täysin valmistakin tavaraa. Idea onkin siinä, että saa tekemiseensä omien kättensä jäljen. Persoonallisen leiman. Ja hyvää mieltä niin tekemisestä kuin niistä kiitoksista, joita askartelemieni tuotosten vastaanottajat lähettävät.