Keväästä hullaantuneena

Taponlehti kurkistaa hapertuneen lumen seasta

Tarjolla on ollut silkkaa vesisadetta, räntääkin välillä, paistetta täydeltä taivaalta ja litsislätsis-kelejä. Vaikka kuka mitä sanoisi, kevät on tullut ja siitä olen suorastaan hullaantunut. Aivan varmasti vielä on pakkasia ja luntakin sataa, mutta jokainen lumi tästä eteenpäin ennen ensi syksyä on sitä vanhan surmaa. Meidän pihassa tuota hengiltä laitettavaa riittää, mutta heti ehtiessäni aion käydä sitä varjoisista paikoista hiukan auringolle alttiiksi avittamassa. Sulaapahan nopeammin. Kolmatta talvea ja myös kolmatta varsin lumista talvea aitataimina nököttävät tuijatkin ovat alkaneet puhkoa latvoillaan aukkoja lumivalleihin. Saapa nähdä, miten ne ovat selvinneet. Näyttäisi, ettei aura ole heittänyt niin paljon kovaa lunta tuijien niskaan kuin kahtena edellisenä talvena.

Tämän kaiken lumen alla on alapihalle johtavat portaat. Aroniat ovat sentään jo kaivaneet reittinsä lumen alta kohti valoa. Ne ovat kiitollisia pensaita, eivät ihan pienistä pelästy ja toivon mukaan tekevät jälleen hyvän marjasadon. Viime vuonna pelkäsin, että portaiden alaosassa olisi lunta vielä juhannuksenakin, mutta kyllä se suli toukokuun loppupäivinä. Tosin kävin kiinteimpiä paakkuja useaan kertaan lohkomassa ja levittämässä nurmelle sulamaan. Näin joutunen tänäkin vuonna tekemään, sillä osa tuosta lumesta on kolattu terassilta, johon se ehti tiivistyä. Ensin piti aina kolata kulkuväylät ja terassialueen Ukkokulta puhdisti lumesta vasta parisen viikkoa sitten. Onpa Juusolla mukavampi ottaa aurinkoa, kun tassujen alle on lämmintä puuta.

Leikkimökin nurkalla jököttää yksinäinen aronian oksa. Mökin katolta on auringon lämmössä tippunut vettä suoraan oksan päälle pakastaen sen tikkusuoraksi. Mielenkiintoista seurata, mitä oksa tällaisesta säilönnästä tykkää. Tänä talvena en ole tyhjentänyt lunta leikkimökin katolta - vielä. Luultavasti jonain päivänä innostun edistämään kevättä ja poistan lumen ainakin varjon puoleiselta katonosalta.

Ukkokulta on ehdottanut, että muuttaisimme leikkimökin klapivarastoksi. Siellä ne kuivuisivat ja klapien kantomatka saunaan lyhenisi. Ei onnistu. Omat lapset ovat aikuisia, mutta naapurin lapsenlapset tykkäävät meidän leikkimökistä. Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, antaa leikkimökin olla leikkimökkinä.

Hankikanto ei minua kantanut, mutta Juuso saattoi tepastella kevein tassuin. Olipa silläkin hiukan vaihtelua ulkoilumaisemissa. Edelleenkään se ei erityisemmin tuosta lumesta pidä; lähinnä hoitaa tarpeensa ja kipittää sitten pikaisesti takaisin sisälle. Lauantai-iltana se halusi käydä pissalla, mutta pahus soikoon, ulkona satoi räntää oikein suuren suurina rätteinä. Katti pinkaisi pikavauhtia talon nurkalta leikkimökin editse, hyppäsi yhdellä loikalla hangelle, kaivoi kuopan, teki tarpeensa, peitti ja saman tien takaisin ovelle päästäkseen sisälle. Enpä ehtinyt kunnolla itse ulos päästä, kun se oli jo takaisin tulossa. Hyvä, että on pitkälle ulottuva flexi.

Päivällä yritin ottaa Juusosta ulkona kuvia, mutta sepä ei ollut laisinkaan yhteistyöhaluinen. Käänsi aina päänsä pois kamerasta. Kunhan sitten räpsin sitä kohti ja sain ikuistettua vihdoin sen viirusilmät ja tinttien ääntä kohti kääntyilevät korvat. Taisi pohtia mielessään, että antaisi tuo paparazzi nyt jo olla minun rauhassa.

Mitä vanhemmaksi katti tulee, sen enemmän se näyttää tykkäävän lämmöstä. Ei muuta kuin ruokakupilta sohvan rakoon ja tassut kohti taivasta. Siinä on mukava köllöttää viikset unessa väristen.