Rikkaruohoinen juttu

Vikkeläjalkainen otus nurmikolla - ja kookas.

Voisihan sitä vaihteeksi ryhtyä tyytyväiseksi ihmiseksi, voisihan! Nyt on niin lämmintä, ettei kunnolla henki kulje. Ilman kosteus lienee 90 %:n paremmalla puolella, päätellen siitä, että pientä suurempi liikahdus aiheuttaa hikinoron otsan lisäksi ihan kaikkialle kroppaan. Aurinkokin porottaa täydeltä taivaalta viime yön mahtavan ukkosmyrskyn jälkeen. Narulle ripustettu pyykki tuskin kuivuu tämän vuorokauden puolella vaikka tuuli hiljaa ulkona henkäileekin. Kissakin on niin naatti, että makaa täydessä unessa sohvalla tassut kohti kattoa. Kurnauttaa vaan hengissä olemisen merkiksi ohi kulkiessani. Kun satoi, satoi liikaa. Kun oli koleaa, oli liian koleaa. Nyt on helteistä ja niin saa ollakin. Kyllä sitä taas hetken päästä joudutaan kylmässä värjöttelemään.

Pojan kanssa käyskenneltiin eilen alapihalla ja hän totesi puolijoukkueteltan yhä olevan pystyssä. Ehdotti savupiipun pystyttämistä teltan katolle. No, teltastahan ei ole kysymys vaan syntymää odottavasta uudesta kukkapenkistäni. Se on ympyrän muotoinen keko, jonka olen toistaiseksi peittänyt parilla vihreällä muovipressulla. Hiljalleen ideat kukkapenkin olomuodosta ja asuttamisesta ovat kypsyneet mielessäni, mutta kuka idiootti tällaisella helteellä lähtee lapiota heiluttamaan tai kottikärryjä ajamaan. Ei, odottakoon päiviä parempia ihan rauhassa. Ehtivät rikkaruohotkin kuolla valon puutteeseen siellä pressun alla.

Saimme hienot viljelylaatikot sopivasti valmiiksi alkukesäksi ja pääsimme kylvämään niihin sitä sun tätä. Pettymys on ollut melkoinen, kun itäminen on ollut niin onnetonta. Minun laatikossani rehottaa kaksi riviä Kehäkukkaa, yksi rivi Persiljaa ja muutama vaivainen Tillinvarsi. Ukkokullalla parhaan menestyksen ovat tuottaneet tavallinen sipuli ja Punajuuri. Salaatista ei ole näkynyt yhtikäs mitään. Olemme harrastaneet kasvimaallaamme vuoroviljelyä ja kärränneet kompostia kasvimaalle, mutta olisiko multa sittenkin liian köyhää? Yhteen viljelylaatikkoon tuli huononlaista multaa, se myönnettäköön. Mutta ainakin kahdessa olisi pitänyt olla edes vähän ytyä. No, jatkossa täytyy parantaa multaa - ja ehkä vähän voi laittaa myös kostean kolean kesän syyksi. Rikkaruohoja ei ole ollut kovin paljon, olemmehan vuosikausia niitä kitkeneet ja lisäksi laatikoiden päällä oli pitkään harsot.

Peruna näyttää viihtyvän kasvimaallamme. Varsinkin, kun emme ole ainuttakaan perunaa kahteen-kolmeen vuoteen sinne kylväneet. Aiempina vuosina perunaa kylvettyämme, Juuso kaiveli kasvimaalla kuoppiaan ja lennätteli perunoita sinne tänne. Niin ne ovat nähtävästi jääneet elämään omaa elämäänsä ja putkahtelevat milloin mistäkin. Nyhdin jo kesäkuussa jokusen yksilön pois viljelylaatikostani, mutta laatikoiden ulkopuolella on useampi varsi parhaillaan kukkimassa. 

Kylvin keväällä kirsikkatomaatin siemeniä. Mielessäni ajattelin, että niin pienet tomaatit kasvavat pienessä pensaassa. Kohta nuo tomaatinvarret ovat pidempiä kuin minä itse, mutta alkoivat sentään kukkia. Tiedä häntä, ehtivätkö hedelmiksi saakka kehittyä? Taitaa tämän kesän kasvun ihme kohdata vähän yhden sun toisen kasvin kohdalla. Kultapallonkin varsi huitelee reippaasti Ukkokullan päätä korkeammalla ja hänen mittansa on suomalaista keskivertoa eli 175 cm. 

Karhunköynnös yrittää tehdä uutta valloitusta.

Eräs bloggari kirjoitti rikkaruohoista mainiten esimerkkeinä mm. Vuohenputken, Rönsyleinikin ja Niittyhumalan. Niistä kaikista minulla on omakohtaisia kokemuksia. Omakotiasumisen alkuvuosina olin aikamoisen vihreä näissä puutarhahommissa - ja osittain olen totisesti vieläkin. Meidän ongelmalliseen rinteeseemme ilmestyi mukavan näköistä keltaisena kukkivaa ja pitkin vanoin sinne tänne lisääntyvää kukkasta, jonka kasvikirjojen avulla tunnistin Rönsyleinikiksi. Ei ollut silloin netin keskustelupalstoja, joista tarkistaa ihmisten kuvauksia ja mielipiteitä, joten päätin luottaa omaan arviointiini ja totesin kukan nätiksi sekä hyvin leviäväksi. Sitten istutin sitä oikein urakalla rinneluiskaan ajatuksena, että leinikki ajan mittaan leviäisi koko rinteeseen ja sitoisi maan paikoilleen. Levisihän se, myös rinteeseen, mutta sen ohella kaikkialle muuallekin. Ja erityisesti sieltä muualta sitä olin äärimmäisen vaikea saada pois. Eikä se nyt niin kaunis ollut, että sitä olisi ehdoin tahdoin pitänyt istuttamaan ruveta. No, työllä sain sen vihdoin pois kukkapenkeistä, mutta nurmelle se kotiutui ja yrittää sieltä käsin aika ajoin valloittaa muita osia puutarhasta.

Myös Niittyhumalaan ehdin ihastua ja vähän sitä jo siirtää Pikkupuutarhan yhteen loukkoon maata peittämään. Niittyhumala on hauskan näköinen kukkiessaan, eikä sen lehdistökään hassumpi ole. Se tosiaan leviää tehokkaasti. Liian tehokkaasti, sillä nyttemmin se tykkää kasvaa osoitetun paikkansa lisäksi pikkupuutarhan käytävillä. Se juurtuu helposti hiekkaankin ja kattaa nopeasti ja peittävästi isompiakin alueita. Annoin sille lähtökäskyn, mutta sen verran hellämielisen, että se saa jäädä Norjanangervojen alueelle. Keväällä leikkasin angervopensaat muutaman sentin tapille ja nyttemmin ne ovat jo puolimetrisiä pensaita. Tiheitä ja reheviä, kuten oli tarkoituskin. Angervojen alla ei jatkossa mikään kovin hyvin menesty valon ja varmaan myös ravinteiden puutteen vuoksi.

Lyhtykoiso nupulla

Onneksi olen älynnyt välttää Vuohenputkea ihan alusta saakka, enkä ole erehtynyt käyttämään sitä nopeasti leviävänä perennan korvaajana. Sen tuo putki uhkaa tehdä ilman avustustakin. Toistaiseksi olen pärjännyt kohtalaisen hyvin taistelussa Vuohenputken kanssa, mutta kyllä se vaatii säännöllisiä iskuja niihin paikkoihin, joissa putkea esiintyy. 

Rikkaruohot ovat selvästi kehittyneet taistelemaan elintilasta, jonka huomaa mm. siitä, että niitä on lähes mahdoton saada kokonaisina mullasta irti. Aina jää jokin juurenpätkä tai pala, josta seuraavan sateen tullen roihahtaa kymmenen ellei peräti kymmeniä uusia innokkaita alkuja. Vuohenputkiin en ole Fiskarsin rikkaruohonpoistajaa kokeillut, mutta kylläkin Rönsyleinikkiin ja Voikukkaan. Kumpaiseenkin tuo oranssimusta työkalu on ehdoton. Voikukkakin nousee kokonaisen juurensa kanssa, kun muuten se on likimain mahdotonta.

Espoon rautatieasema Espoontorilta katsottuna

Kuukausi sitten liikuin Espoon keskustan rautatieasemalla. Sateinen ja harmaa päivä piristyi kummasti nähdessäni kirkkailla väreillä maalatut betoniset kukka-altaat. Aseman ympäristö ei ole niitä viehättävimpiä paikkoja, eikä myöskään tämä torialue, jossa tuskin koskaan näkee minkäänlaista toritoimintaa punavalkoisine myyntikojuineen. Toki nämä kukka-altaat olisivat vielä vetävämmän näköisiä, jos niihin olisi istutettu kauniita kukkia. Ehkä istuttamista pidetään turhana rahan tuhlauksena, jos vaikka kasvit riivitään heti pois. Sinänsä harmillista.

Vaikka mikään tekniikan mestari en olekaan, tietokoneen kanssa osaan yhtä jos toistakin. Silti tämä aiheuttaa usein minulle harmaita hiuksia. Muutaman päivän ajan olen taistellut bloggerin kanssa. Yhtenä päivänä käyttämäni pohjan taustavärit olivat muuttuneet ja niiden kanssa tässä on tullut tapeltua. Kirveelläkään en saa mieleisiäni, tai oikeastaan enää se kirves onkin kokeilematta...

Ukkosta odotellessa

Liljoja en ole vuosiin istuttanut ja jäljellä näyttääkin olevan enimmäkseen keltaisia ja oransseja lajeja. Keltaisia en ole tainnut koskaan ostaa, vaan niitä on tullut nettikaupasta mm. tilaajalahjana ja uskollisena olen nekin tunkenut multaan. Ja kuten olen ennenkin sanonut, keltainen ja oranssi taitavat olla erityisen kestäviä lajikkeita, koska jaksavat kukkia ja kasvaa vuodesta toiseen muiden värien paikalta kaikottua.

Väsynyt kasvimaan vartija ei tykännyt mamman kuvausinnosta. Juuso oli sen näköinen, että voisi tuo mamma jo lähteä muualle, että hän saisi rauhassa nautiskella torkkumisesta.

Mahtaako kukaan ihan tarkoituksella ukkosta odottaa, mutta sellainen tuntuu olevan tulossa. Pihalla on virinnyt tuuli, josta huolimatta ilma on seisovan kuumaa ja sähköisen tuntuista. Lännen ja etelän suunnalta taivaalle on muodostunut pilviä. Liiemmin ei täällä meikäläisen leveysasteella ole ukkosta tänä kesänä kuultu, ei nähty. Muutama hassu jyrähdys ja pari salamaa. Vettä on sen sijaan tullut myös ukkoskuuroina, niitä en kaipaa laisinkaan. Kuivuudesta ei ole ollut huolta. Keskiviikosta lähtien olemme saaneet nauttia auringosta ja lämmöstä. Siis lähes helteistä ja lämmön soisi jatkuvan, jotta tuntuisi edes jonkin aikaa oikealta kesältä. Sinänsä en hirveästi helteistä välitä, koska silloin ei jaksa mitään ahkeruuteen viittaavaa pihalla tehdä. Tokihan ihan silkka laiskottelukin on sallittua ja jokaisen lomalla myös toivottua. Mitenpä muuten talveen voisi tankata.

Jotain hienoa löysin tänään puutarhasta. Pojan kanssa mittailimme alapihaa ja tarkastelimme tiluksia. Vuosi sitten istutettu ja punaherukaksi luultu marjapensas onkin valkoherukka. Jippii!!! Ostin sen valkoherukkana, mutta ryhtyessäni pensasta istuttamaan, huomasinkin siinä punaherukan nimikilven. En jaksanut enää lähteä sitä vaihtamaan ja laitoin maahan, vaikka rankasti harmitti. Onhan meillä jo ihan riittävästi punaherukkapensaita. Ja nyt löysin tuosta kovan onnen pensaasta näitä ihania valkoisia terttuja. Marjat ovat vielä hieman raakoja, mutta yllättävän monta hienoa terttua oksilla riippuu. 

Näitä kesäkukkia tulee joka kesä kylvettyä; tuoksuhernettä, kehäkukkaa ja krassia. Helppoja, tuoksuvia ja kauniita. Keltainen ja oranssi eivät ole laisinkaan minun värejäni, mutta krassissa ja kehäkukassa ne ilahduttavat ja tuovat lapsuuden kesät mieleen. 

Ja nyt alkaa ulkona olla sen näköistä ja kuuloista, että tietsika on parasta laittaa kiinni. Uutisissa väitetään rajujen ukkosten saapuvan Uudellemaalle vasta puolenyön aikaan, mutta ei tainnut toimittaja vilkaista ikkunasta ulos.

Puutarha sairastaa

Puutarhassa ei aina kaikki ole hyvin. Runsaan etanapopulaation ja kirva-armeijoiden lisäksi erilaiset homesairaudet näyttävät iskeneen tulevaan satoon. 

Karviaishärmääkö?

Åkero-omenapuussakin jotain vialla?

Lintu - siis ihan oikea sellainen - oli pyrähtänyt pikkuvessan ikkunalaudalle ja pudottanut toisen siellä nököttäneistä keramiikkalinnuista. Tipulta lohkesi pyrsö ja pää. Oli tainnut oikea lintunen säikähtää, koska oli jättänyt paikalle hätäkakat.

Kun tuossa kesäpäivän pimeyttä Ukkokullalle harmittelin, hän totesi: "Ei haittaa, kun on itse tarpeeksi välkky!" Niin, mitäpä siihen lisäämistä.

Sadepäivän jorinoita

Pikkupuutarhan polku on hetken aikaa siisti

Eilisen aurinkoinen ja lämmin päivä salli Pikkupuutarhan siivoamisen jatkamisen. Rikkaruohot lähtivät helposti märästä mullasta, lauantai-illan rankkasateesta oli ainakin tällä tavoin hyötyä. Kahden päivän kovan urakan jälkeen Pikkupuutarha on nyt hetken ajan siisti ja polut ovat selkeästi nähtävissä. Kunpa kaikki kauniit kukat kasvaisivat yhtä vikkelästi kuin monet rikkaruohoiksi luokitellut kasvit. Kitkin voikukkaa, ahomansikkaa, niittyhumalaa, hiirenvirnaa ja monia muita, joita en äkkipäätään tunnistanut. Ahomansikka on kaunista, niittyhumala on kaunista ja hiirenvirnakin on kaunista, kunhan eivät kasva keskellä varta vasten ostettuja ja huolella istutettuja perennoja.

Talviot ovat hetken omalla reviirillään

Malttamaton luonteeni näkyy hyvin puutarhassani. Istuttaessani jotain kukkalajia, en millään jaksa odottaa sen kasvua ja tilan ottamista vaan harrastan monistamista eli tungen joukkoon muista kukkapenkeistä jaettavaksi sopivia kukkia. Tämä on johtanut siihen, että minulla on kaikkea kaikkialla. Ei siis mitään hienoja ja harkittuja perennapenkkejä, joissa eri lajikkeet kukkisivat toukokuusta syyskuuhun tuuheina ja tiiviinä puskina etualan pienimmistä taustan korkeimpiin. Enpä tiedä, mihin olet vuosikaudet multasormeani tökkinyt, mutta tuntuu kuin vasta muutaman viime vuoden aikana olisin löytänyt jonkinlaisen punaisen langan, jota kykenen seuraamaan tulevinakin kesinä.

Möyriminen mullassa ei aina ole ongelmatonta. Milloin lapionvarsi kopsahtaa kipeästi varpaille, milloin iso kivi vyöryy jaloille, ihon alle tunkeutuneista ruusunpiikeistä ja nokkosen poltteesta puhumattakaan. Niin ja kutiavat hyttysenpaukamat tai paarmanpuremat sekä kaikenlaiset muut nirhaamat ja mustelmat. Mahtoiko minulla olla lapsenakaan niin kolhiintuneet raajat kuin nykyisin pyrkiessäni täyttämään puutarhaunelmaani.

Monen kesäperinteeseen kuuluu mattojen ja vuodevaatteiden pesu. Meidän räsymatot ovat niin pieniä, että pystyn pesemään niitä omassa pesukoneessa aina tarpeen tullen, vaikka monta kertaa talven mittaan. Vuodevaatteitakin tulee pestyä muulloinkin kuin kesällä. Mutta kesäpyykkiin liittyy silti jonkinlaista ylimääräistä puhtauden tuntua. Täkit ja tyynyt raikastuvat kuivuessaan kesäauringon poltteessa ja iltatuulen vireessä. 

Siihen nähden, miten paljon tänä kesänä on satanut, olen saanut hienosti pyykättyä peittoja, verhoja ja muita raskaampia tekstiilejä. Eilen pyöri useampi koneellinen ja suurimman osan sain myös ennen iltaa viikattua pois narulta. Viimeinen koneellinen jäi kuitenkin narulle roikkumaan. Tarkoitus oli hakea ne ennen nukkumaanmenoa sisälle, mutta tyystin unohdin. Niinpä ne ovat yön aikana alkaneessa sateessa imeneet itseensä niin paljon märkyyttä, etteivät sisälläkään ihan heti kuivu.

Tuo Pikkupuutarhan siistimisurakka ja Vasemmanrinteen kunnostus imivät kyllä mehut muutamaksi päiväksi eteenpäin, eikä juuri nyt ole minkäänlaista intoa astua saappaisiin ja noutaa lapio kellarista. Lisäksi ulkona sataa. Ei kaatamalla eikä tihuttaen vaan tasaisesti ripsuttaen, ja taivaskin on niin läpitunkevan harmaa, ettei sade ihan heti taida lakatakaan. Siis puutarha ja puutarhuri levätköön. Tauko saattaa olla hyväksikin, koska nyt on aikaa miettiä noiden naapurin miniältä saamieni lahjakasvien sijoituspaikkoja ja sen pressujen alla lymyävän uuden kukkapenkin tulevaa olomuotoa. Ja voisihan sitä vaihteeksi askarrella korttejakin.

Pieni polku metsän halki vie...

Metsän sijasta tämä polku kulkee Pikkupuutarhaan. Polkua ei kuitenkaan juurikaan näy, sillä talvio kumppaneineen on ryhtynyt kasvattamaan siltaa yli synkän polun. Syvemmällä Pikkupuutarhassa ahomansikka ja maahumala ovat niinikään käyttäneet sateisia säitä ja muita kiireitäni hyväkseen lähettämällä etäpesäkkeitään pitkin poikin istutuksia. Puoli ämpärillistä punaisia herukoita pois räkättien ruokalistalta kerättyäni ja hiekkakäytävät haravoituani iskin hansikoidut kynteni Pikkupuutarhaan. Kylmästi leikkasin  polun reunoilta ylimääräisiä talvioita ja  kevätkaihonkukkia kiikutettavaksi kompostiin. Ahomansikoita kiskoin juurineen pois. Kivojahan ne olisivat pysyessään omassa paikassaan, mutta kun niiden pitää lähettää pitkiä sateliittejään ympäri Pikkupuutarhaa. Eikä punaisia marjoja viitsi niin läheltä tietä poimia syötäväksikään. 

Ai, että tuntui hyvältä saada polku näkyviin ja aina ohi kävellessä silmänurkkaan pistäneet rikkaruohot kuriin. Pikkupuutarhan kulmassa Pajuangervo, Metsäruusu ja Töyhtöangervo ovat myös muutamassa vuodessa rehevöityneet ja laajentaneet reviiriään. Olisi iso urakka ryhtyä kaivamaan niitä maasta ja rajoittamaan kasvualaa. Niinpä sitten käytin taikasaksiani ja kiikutin oksia kottikärryihin odottamaan siirtoa haketettavien paikalle. Eivät ne hukkaan mene hakkeenakaan, päinvastoin, haketta tarvittaisiin taas yhteen jos toiseenkin paikkaan.

Kylläpä tuntui hyvältä olla vauhdissa jälleen. Ilmeisesti en ole saanut tarpeeksi kiskoa rikkaruohoja ja siistiä vanhempia kasvustoja, kun ihan huomaamatta kului tunti jos toinenkin. Havahduin ajatuksistani ja työn tuoksinasta Pojan saapumiseen. Hän oli tullut viettämään Ukkokullan kanssa saunasessiota. Siinä hän vierelläni kummasteli, miksi olen rakentanut polkuja, jotka eivät johda mihinkään. No, olihan minulla jossain vaiheessa ajatus tehdä Pikkupuutarhan polusta ympäri käveltävä ja parikin uloskäyntiä sisältävä reitti. Koskaan ei kuitenkaan saa aliarvioida luonnon valintaa ja kasvien mittasuhteita. Ennen kuin huomasinkaan, oli yksi reittivaihtoehto umpeenkasvanut ja toisen taas totesin muuten epäkäytännölliseksi. Pikkupuutarhallahan ei ole sinänsä mitään tarkoitusta. Se vain syntyi nurmikon hävityksen tuloksena ja hiukan ehkä myös muualta poistettujen kasvien kaatopaikkana, tai välivarastona, tai tai tai... 

Siinä vaiheessa, kun Pikkupuutarhassa alkoi olla enemmän pensaita ja kukkia, kuin nurmikkoa, huomasin myös rikkaruohojen viihtyvän siellä erinomaisesti. Helpottaakseni liikkumista ja kasvien hoitamista, rakensin polun huoltokäytäväksi mutta myös tieksi kukkien luo. Pitäähän niitä päästä ihan läheltä ihailemaan, haistelemaan, nyppimään. Pikkupuutarha ei ole laisinkaan valmis alue. Ei, kaukana siitä. Sieltä poistuu ja sinne muuttaa varmasti tänä kesänäkin yhtä sun toista. Eikä mikään ihme olisi, jos nuo huoltopolut jossain vaiheessa kohtaisivatkin toisensa ja Pikkupuutarhan poluista muodostuisi ympäri käveltävä reitti. Kissan ja Pojan iloksi.

Ihanan lämmin ja aurinkoinen päivä oli kulkenut iltapäiväkahviaikaan. Kippasin rikkaämpärin kottikärryihin ja suunnistin kohti kompostia. Ajatus oli vielä illan aikana haravoida Pikkupuutarhasta kunnostetut osuudet, kunhan kävisin juomassa kupposen kahvia Ukkokullan ja Pojan kanssa. Eihän sitä heinäkuussa yleensä iltaviideltä tarvitse keittiöön valoja sytytellä, vaan nyt meni niin pimeäksi, että vesisade olisi vain muutamasta minuutista kiinni. Sade tuli ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Sadetta tuli itse asiassa kaatamalla ja sen verran pitkään, ettei enää tehnyt mieli mennä märkään puutarhaan. Vaan sainpa hyvän mielen ja huomenissa on jälleen luvassa sen verran aurinkoista, että voin siivota Pikkupuutarhasta loputkin polkuosuudet.

Jokunen viikko sitten tein näitä rapskulehti-betoni -linnunjuoma-astioita useamman kappaleen. Tähän yksilöön sain vihdoin liimattua tuon pienen linnun ja kiikutin lehden nimipäivälahjaksi naapurilleni. Vielä on yksi tallella, mutta siihen en ole saanut riittävästi kulhomaista syvyyttä. Se saanee jossain vaiheessa paikan jossain päin omaa puutarhaa.

Älä nuoruuden ruusuja kauniita

sinä maailman turmella anna.

Muuten kadotat helmen kalleimman,

jota muistojen ketjussa kannat.

Kiiltokuvakirjastani 9.10.1965

Kyllä auringonpaiste tuntuu hyvältä

Alituisten sateiden ja omaishoitopäivien vuoksi puutarha on jäänyt totisesti toiselle sijalle, ellei sitten peräti kolmannelle. Jonkun kerran olen kaihoisasti katsonut ikkunasta ja todennut, että tuonne pitäisi ehtiä... Puutarhasta ei montaa päivää poissa tarvitse olla, kun jo ruoho rehottaa ja rikkaruohot valtaavat uusia alueita. Toisaalta melko nopeasti paikat saa kuntoon, jos pihalla vallitsee jonkinlainen perusjärjestys. Sama pätee tietenkin myös kodin sisätiloihin.

Vasemman rinteen kunnostusprojekti on odotellut jatkoa viikon ja eilen sitten pääsin sen kimppuun heti aamusta. Aurinko paistoi likimain siniseltä taivaalta ja shortseissakin tuli kuuma kaivella ja kärrätä. Rinteessä odotti vanha räsymatto ja osin myös maanrakennuskangas. Levitin lopun kankaan ja seuraavaksi kaivoin rinnettä ja nurmea erottamaan vyöhykkeen, jonka rotin nurmikosta ja rinteestä suodatinkankaalla, täytin pikkukivillä ja kivituhkalla. Tämän jälkeen istutin Sammalleimua, Sulkaneilikkaa ja Maksaruohoa pieninä tuppaina. Leikkasin suodatinkankaaseen pienen viillon, jonne laitoin istutettavan kasvin ja sen jälkeen painoin vielä multaa sen ympärille. Rinteen alareunaan oli laitettava tuki kivistä, jotta multa pysyy rinteessä, kunnes kasvien juuret sitovat sen. Rinteen portaiden vierustaan istutin kiviä kivituhkaan. Laitan sinne Mehitähteä ja sammalkasvia pieniin multataskuihin - kunhan kerkiän. Aroniapensaiden alle laitoin kostutettua sanomalehteä ja sen päälle levitin oksahaketta. Lopuksi siivosin roskat ja haravoin nurmikon sekä korjasin pois työkalut. Vielä riittää viimeistelyhommia ja sen jälkeen täytyy seurata, lähtevätkö kasvit kasvamaan ja ihan varmasti myös joudun rikkaruohoja nyppimään. Aina niitä nousee ihan uusiinkin penkkeihin. Yritin seuloa vanhaa multaa, mutta se oli toivotonta liian pienisilmäisen verkon vuoksi. Niinpä pyrin nyppimään pois kaikki silmin nähtävissä olevat juurenpalaset ja mielestäni epämääräiset kokkareet.

Kaivaminen, kärrääminen ja kivien siirtely on hikistä puuhaa kesäauringon paisteessa. Äkäiset paarmat hyökkäsivät hikiseen ihoon ja niitä sitten lätkin multaisilla hanskoilla. Olin siis yltä päältä multainen ja tuntui hyvältä mennä viileään suihkuun sananmukaisesti huuhtomaan pölyt pois.

Alkuillasta oli tarkoitus tehdä tutkimuskierros pihalla ja puutarhassa. Hetken jouduin kierrostani siirtämään, sillä yllätys, yllätys: taivaalle oli ilmestynyt musta pilvi, jonka tietenkin piti roiskaista sadekuuro maahan. Onneksi sade ei kestänyt kauaa ja saatoin tehdä tilannekartoituksen puutarhani jamasta. Tietenkin kameran kanssa. Ihan alkuun piti kuitenkin etsiä kissa. Sen flexi sojotti talon seinustalle, mutta Juusoa ei näkynyt missään. Ajattelin sen sotkeutuneen flexinsä kanssa, kuten aina joskus tapahtuu. Kissa oli naamioitunut talon harmaaseen sokkeliin Köynnöshortensian juurelle. Ilmeisesti se oli mennyt sadekuurolta suojaan ja todennut paikan olevan niin viihtyisä, ettei sillä ollut mitään kiirettä pois.

Juuso on tykännyt kovasti näistä muutamista aurinkoisista päivistä. Sen on malttanut käydä sisällä vain kiireesti syömässä ja palannut takaisin pihalle. Kun se vihdoin iltasella tulee sisälle, se syö ruoka-annoksensa nopeasti ja tassuttelee olohuoneen pöydän alle iltapesulle. Kun minä lähden yhdentoista jälkeen kohti omaa sänkyä, kissa herää koiranunestaan ja sipsuttaa arvokkaasti viereeni. Selittää vielä tullessaan, että olisi emäntä saanut vähän aiemmin jo sänkyynsä kömpiä, jotta kissa olisi saanut rapsuttavaa seuraa. Muutamana aamuna ollaan herätty yhtä aikaa kissan kanssa, mutta useimmiten se kyllä on jossain vaiheessa siirtynyt olohuoneen nojatuoliin.

Juuson sadesuoja Köynnöshortensian lomassa

Malvan vierelle on tupsahtanut suurikukkainen ruusu. Mistä se on tullut? Ei kyllä aavistustakaan, sellaista en ole koskaan itse ostanut tai saanut. Kaunis se on ja hyvin tanakka. Toinen, joskin vähän pienempi yllätys, on Valkoisen Särkyneen sydämen löytyminen. Ostin sen puutarhamessuilta ja kevätkiireissä istutin jonnekin, vaan en laisinkaan muistanut, minne. Tapani on kirjata kasvien istutuspaikat, mutta tänä keväänä muutaman kasvin osalta tämä jäi tekemättä ja sitä olen myöhemmin kovasti harmitellut. Hyvä, että särkynyt sydän löytyi ja se saa olla toistaiseksi paikoillaan. Jossain vaiheessa sille on etsittävä parempi paikka kasvaa.

Kehäkukka kuuluu kesään, yleensä kasvimaalle, mutta tällä kertaa ruukussa.

Ruukkuun kylvämäni Kehäkukat ja Kurkkuyrtit ovat aloittaneet kukintansa. Värililjojen turvonneet nuput aukeavat vähitellen. Aikoihin en ole uusia liljoja istuttanut ja yhä edelleen näyttää kukkivan lähinnä keltaiset ja oranssit lajikkeet. Yläpihan kivipolun vierellä kukkii Myskimalva horjuen. Sen varsi on kiero jos johonkin suuntaan ja pystyssä se taitaa pysyä lähinnä muihin kukkiin tukeutumalla.

Tornionlaaksonruusukin kukkii pienin kerrotuin kukin. Pieniä ovat sen kukat, mutta pieni on vielä pensaskin. Elämänlanka on uhkaavasti lähestymässä Tornionlaaksonruusua. Se on ihan nätti valkoisine kukkineen, kunhan ei tukehduta perennojani. Ohjasin elämänlangan kasvamaan tuoksuvatukkoon, jossa se on ennenkin majaillut.

Tornionlaaksonruusu

Kurkkuyrtti kelpaa vaikka syötäväksieksti

Kadonneeksi luulemani valkoinen Särkynyt sydän löytyi

Niska ja hartiat ovat nyt niin jumissa, ettei tästä kirjoittamisesta tule yhtään mitään. Täytynee siirtyä Ukkokullan seuraksi viettämään lokoisaa perjantai-iltaa.

Aurinkoista viikonloppua

kaikille puutarhureille!

Mikälie kesäflunssa...

Kimppuuni iski rankka kesäflunssa. Ei nuhaa eikä yskää, vaan jokaisen lihaksen ja nivelen kolotus, päänsärky, yöllä kuin karvoja kurkussa ja kuume, joka nousi ja laski päätellen siitä, että välillä palelsi horkassa ja välillä kylvin hiessä. Olo on nyt todella vetämätön ja siihen vielä sekoittuu harmitusta, ettei pääse pihalle jatkamaan jo aloitettuja projekteja. Pohdin jo, että olinko saanut myyräkuumeen touhutessani parin päivän ajan tuolla mullan kanssa. Ei sentään, myyräkuumeen itäminen kestää pari-kolme viikkoa ja oireet voivat olla todella rankat. Minuun kun flunssat tarttuvat erittäin harvoin ja kestävät todella lyhyen aikaa. Nyt sitten piti tulla kesken parasta kesää.

No, siitä parhaasta kesäajasta voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Meillä päin vettä on tullut usein ja runsaasti. Vettä tuli niin lauantaina kuin eilenkin. Ja yöllä ihan kaatamalla. Ihan pieni sade ei meille sisälle kuulu, mutta moiseen kohinaan olisi herännyt unisempikin tyyppi. Pihalla kaikki on todella märkää ja sade on hakannut kukat pitkin maata. Jopa sisääntuloterassilla roikkuvat riippabegoniat ovat sateen hakkaamat, vaikka katos suojaakin niitä melko hyvin. Puutarhassa pitäisi kulkea saappaat jalassa ja sadetakki yllä, koska sinne tänne sateen hakkaamat pensaat kastelevat ohikulkijan tehokkaasti ja maa litisee märkyyttään. Jo kesäkuu oli sateinen eikä tämä heinäkuu näytä paljon sen paremmaksi muodostuvan. Ihan hirveästi en helteitä kaipaa, mutta viime päivien kaltaiset rankkasateet kyllä haittaavat ulkona olemista ja puutarhassa puuhaamista.

Ruusuangervo nupulla - kuin pieniä tähtiä

...ja auenneet Ruusuangervon nuput.

Pinkki Sormustinkukka.

Valkoinen Sormustinkukka.

Ukkokulta lähti tutustumaan ruohonleikkuritarjontaan. Tuota vanhaa vempainta kun ei useista yrityksistä huolimatta näytä saavan kuntoon. Ikää sillä on runsas viisi vuotta, mikä ei minusta ole laisinkaan niin yksinkertaisen mekaniikan hajoamisajankohta. Kummallista, miten kaikki nykyvehkeet kestävät entistä vähemmän aikaa. Oli sitten kyse jääkaapista, mikrouunista tai ruohonleikkurista, aina pitää olla korjaamassa tai uutta hankkimassa. Myös ulkoinen kovalevy sanoi sopimuksensa irti ja nyt valokuvani ovat vain yhdessä paikassa tallessa. Toivoa sopii, että tämä tietokoneeni pysyy toimintakuntoisena.

Olikos tämä pillike?

Selkä vähemmän notkeana

Vasen rinne työn alla

Eräs sukulaiseni tapaa sanoa, ettei lapselle ja hullulle parane näyttää keskeneräistä työtä. Sen verran työläästä projektista on kuitenkin kyse, että otan riskin ja kehun jo tässä vaiheessa vihdoin käynnistynyttä Vasemman rinteen kunnostusta. Kaksi päivää olen nyt seisonut vuoroin mullassa vuoroin murkkupesässä ja kaivanut, kaivanut, kaivanut. Eilisiltana ei meinannut unikaan millään tulla, kun silmissä vilisi juurenpaloja toinen toisensa perään. Aina silmät ummistaessani seisoin rinteessä kiskomassa pitkääkin pidempää juurta, jonka päätä en millään meinannut tavoittaa. 

Putsattuja kukkia matkalla väliaikaiseen varastoon.

Rinteessä kasvoi Vuorenkilpeä, Sammalleimua, Maksaruohoa, Sulkaneilikkaa, Elokuunasteria (jostain rinteeseen levinnyt) ja lukematon määrä pieniä sipulikasveja. Ja kaikkien näiden kasvien joukossa juurensa Kiinaan ulottanutta Puna-apilaa, Ahomansikkaa ja heinää sekä vähemmässä määrin muita rikkaruohoja.

Aloitin kunnostuksen kaivamalla lapiollisen kerrallaan ja tutkien, mitä tuo annos kulloinkin sisälsi. Isommat ryppäät hyödynnettäviä kasveja pyrin putsaamaan rikkaruohoista ja siirsin vateihin, sankoihin ja muihin väliaikaisiin säilytyspaikkoihin. Jossain välissä Ukkokulta käväisi kysymässä, miten erotan rikkaruohot ja hyötykasvit toisistaan, varsinkin kun katselukulma oli lähinnä juurien suunnasta. Harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa, tai ainakin mestarioppilaan. Varmaan alkuun lensi kottikärryihin jotain hyödyllistäkin, mutta olen minä ennenkin meidän pihassa perennoja silmäillyt juuripuolelta. Kaivamisen loppuvaiheessa eilisiltana alkoi tuntua tyystin samalta, lensikö Sammalleimua rikkakasvien joukkoon. Ajatus liikkui lähinnä siinä, saisinko pahimman kaivuhomman valmiiksi ennen vuorokauden vaihtumista. No, sainhan minä.

Onneksi eilen oli kohtalaisen hyvä ilma kaivamiseen ja kärräämiseen. Välillä aurinko paistoi lämpimästi, välillä se viihtyi pitkäänkin pilvien takana. Ei kuitenkaan ollut helteisen kuumaa ja pieni tuulenvire silloin tällöin piristi kummasti. Onneksi ei myöskään satanut ja näin saatoimme syödä ja kahvitella ulkona. Ukkokulta huolehti muonituspuolesta ja saatoin siirtyä ruokintapisteeseen vain kädet pesemällä. Sisällä syöminen olisi vaatinut mittavan pesu-urakan ja vaatteiden vaihdon ja se taas olisi kenties johtanut väsähtämiseen sekä urakan siirtymiseen. Oikein kunnolla multaiset jalat ja käsivarsiin listityt itikat pitävät työmotivaatiota kummasti yllä; urakka kerralla kuntoon ja sitten suihkuun. Ihanaa ja ah, niin hyvä olo!

Joku lukija saattaa jo kärsimättömänä odottaa selitystä tuon ensimmäisessä kuvassa näkyvän maton tarkoituksesta multaisessa rinteessä. Näitä mattoja on aikoinaan ollut kaksi samanlaista, mutta toisen olen kaiketi hävittänyt jo aikoja sitten. Matto ei ole niin hyväkuntoinen, kuin kuvasta saattaisi kuvitella. Loimilangat ovat niin haperoa materiaalia, että katkeilivat jo muutaman viikon käytön jälkeen. Imuroidessa irtonaisia loimilangan pätkiä pölisi ja mattoon ilmestyi sormien mentäviä rakoja. Pesin matot ja pakkasin kellariin, jonne meillä tuppaa hautautumaan ylen määrin kaikenlaista turhaakin turhempaa tavaraa sillä ajatuksella, että sitä saattaa joskus johonkin tarvita. Valitettavasti surkeita mattoja ei tällä kertaa kellarin aarteistosta enempää löytynyt. Niille olisi ollut nyt ihan todellinen tarve.

Suurenmoisen puutarhan ihan omin käsin itselleen rakentanut ystäväni on upottanut kaikki käytöstä poistetut mattonsa puutarhan multiin. Eikä sitä kyllä kukaan uskoisi, kun noita hänen upeita perennapenkkejään ja istutusalueitaan pääsee ihailemaan. Räsymatot toimivat maanrakennuskankaana, suodatinkankaana ja maatuvat vähitellen multaan siinä kuin jokin kaupasta varta vasten hankittu materiaali. Koska käytettävissä ei tällä kertaa ole kuin tuo yksi matto, pitänee pysytellä ihan kaupan tavarassa. Yläosaan, aroniapensaiden alle ajattelin kyllä tyhjentää lehtikeräystä odottavat sanomalehdet ja niiden päälle vielä oksahaketta. Aivan varmasti rinteen multaan jäljelle jää lukuisa määrä rikkakasvien juurenpaloja ja toki ahomansikkaa luikertelee pensaiden toiselta puolelta, vaikka miten putsaisin ympäristöäkin. Niitä on kuitenkin helppo napsia yksitellen, kunhan muistaa tehdä sen säännöllisesti ja vieraan kasvin ollessa vielä pieni.

Laitoin portaiden vierestä pois kaivetut Vuorenkilvet männyn vierelle. Leikkasin suodatinkankaaseen pienet viillot ja niiden kautta tungin Vuorenkilvet multaan. Vaikka ne kuvassa näyttävät kärsineiltä, uskon suurimman osan virkoavan ja juurtuvan uuteen paikkaan. Tätä menetelmää olen käyttänyt aiemminkin ja hyväksi havainnut. Tietenkin aion peittää suodatinkankaan mullalla. Kysymys lienee, miten saan mullan pysymään rinteessä, suodatinkankaan päällä? Rinteestä löytyi sinne aikoinaan kätkettyjä kivenmurikoita, jotka saavat palata tukemaan rinteen multaa, kunhan pääsen niin pitkälle.

Tänään rinne saa levätä - ja minä myös. Selkä oli aamulla joltisenkin jäykkä, mutta näyttää päivän mittaan vetristyvän. Jaloissa on mustelmia ja nirhaumia. Yksi iso kivi vieri suoraan nilkkaan ja kuori vähän nahkaa ohikulkiessaan. Kokonainen leegio erilaisia ötököitä kävi minua maistelemassa ja niitä tuli multaisilla hanskoilla läiskittyä iho punaisen läiskikkääksi. Lisäksi ulkona sataa tasaisin väliajoin kaatamalla. Suurin syy tähän lepopäivään on kuitenkin Pojan syntymäpäivä, joka tosin on vasta huomenna, mutta hän tulee Ukkokullan seuraksi saunomaan ja siinä ohessa ajattelimme keittää kakkukahvit. Vasemman rinteen tarina siis jatkuu...

Pullataikinan kohoamista eilen aamulla odotellessani lueskelin kirjastosta lainaamaani kärhökirjaa. Löysin lukuisia uusia mahdollisuuksia istuttaa kärhöjä omaan puutarhaani. Onhan noita kärhöjä tullut vuosien mittaan muutama istutettua, mutta vasta tämän kirjan luettuani tajusin, miksen ollut niiden kanssa onnistunut. Aina olen laittanut hankkimani kärhöt talon seinustalle ja se ei hyvä paikka olekaan. 

Kasvi ei saa riittävästi vettä ja usein myös sen arka tyvi jää paljaaksi. Pari vuotta sitten älysin kokeilla muitakin paikkoja ja istutin Alppikärhön ja Jalokärhö ´Ville de Lyonin´  pikkupuutarhan köynnöskaaren juureen, jossa kasvaa myös Kevätkaihonkukkaa ja Pikkutalviota sekä Vuorimänty. Se on osoittautunut sopivaksi omille kärhöilleni, jotka kumpikin kasvaa, kukkii ja voi hyvin. Kirjan lukeminen keskeytyi pullataikinan vyöryessä kulhon reunojen yli ja kiirehdin leipomaan korvapuusteja tulevien kahvihetkien seuraksi. Niin jäivät kärhöt kuitenkin päähän pyörimään, että toista korvaripötköä täyttäessäni unohdin tyystin kanelin. Kuvassa oikealla olevat ovat siksi vähän vaaleampia ja enemmän eri makuisia.

Sammalruusu on aukaissut nuppunsa nyt kun muut pensasruusuni ovat jo kukkineet tai parhaillaan lopettamassa. Ensin aloitti Juhannusruusu, sitä seurasi Metsäruusu ja pian myös Punalehtiruusu. Hansaruusu on kukkinut pisimpään ja todennäköisesti avaa muutaman kukan vielä Sammalruusun jälkeenkin. Vahvasti näyttää siltä, että tapani on omaksua kaikki yksioikoisimmat ohjeet kirjoista. Tästä esimerkkinä on ajatus, ettei pensasruusuja tarvitse liiemmin leikata. Kun tässä ihmettelin Hansaruusun kaatumista sadekuuroissa juuri parhaan kukinnan aikaan, löysin ruusukirjasta kohdan, jossa mainittiin Hansaruusun tarvitsevan pitkäksi hujopiksi kasvettuaan uudistusta. Niinpä siis kevään korvalla napsin osan noista hujopeista matalammiksi, jolloin toivon mukaan saan tuuheutta, tanakkuutta ja kauneutta uudistuneessa paketissa.

Ja Tornionlaaksonruusun olen tyystin unohtanut. Se kun majailee omenapuiden takana, aivan tontin perällä, jonne en kiireissäni ole ehtinyt. Nuppuja siinä kyllä viime käynnillä oli eli täytynee käydä päivittämässä tilanne. 

Kovasti nyt surraan käsillä olevan kesän koleutta ja kosteutta. Eiköhän tämä ole enemmänkin sellainen normikesä; parina edellisenä vuotena olemme saaneet nauttia helteisistä ja aurinkoisista kesäilmoista, joiden jälkeen tällainen vajaan 20 asteen lämpö tuntuu entistäkin kalseammalta. Vettä on kyllä satanut tavallista enemmän, etenkin kesäkuussa. Hesarissa oli kirjoitus ihmisten suurista odotuksista kesän sään suhteen. Kun suuria odotetaan, seuraa iso pettymys, jos nuo odotukset eivät täytykään. Pitäisi opetella suhtautumaan realistisesti ja ajattelemaan positiivisesti. Ymmärrän kyllä, ettei se ihan helppoa ole; Suomen kesä kun on muutenkin kohtuuttoman lyhyt - minun mielestäni.

Kesän sato alkaa vähitellen kypsyä. Raparperia on korjattu jo viikkoja ja nyt on punaherukoiden väri muuttumassa yhä punaisemmaksi. Mustikastakin on tulossa hyvä sato, joten lähiaikoina suunnataan saappaat jalassa ämpäri kädessä keikkuen metsää kohti. Onneksi hyttyset ovat vähentyneet, lieneekö syynä viileys - tiedä häntä.

Mustaherukkaa meillä on vain yksi pensas ja sekin kituu. Mustaherukkkapensaisiimme tuli jo vuosia sitten äkämäpunkki ja olen hävittänyt yhtä lukuunottamatta muut pensaat. Nyt näyttää olevan tuon viimeisenkin päivät luetut ja tilalle täytyy hankkia jokin kestävämpi lajike.

Punaherukat maistuvat räkäteille, eikä sellaista pelotinta taida ollakaan, joka pitäisi linnut poissa marjojen kimpusta. Siiman varassa pyörivät romput (käytöstä poistetut cd- tai dvd-levykkeet) saavat räkätit hiukan varovaisemmiksi, mutta aina joku lintu uskaltautuu napsimaan kypsyviä marjoja.

Huvitus kypsyy

Omenasadosta näyttää tulevan runsas. Hyvä, sillä viime vuonna Huvituksessa taisi olla peräti neljä omenaa ja Punakanelissa muutama enemmän. Emme siis juhlineet oman puutarhan hedelmillä puhumattakaan lämpimäisestä omenapiiraasta vaniljajäätelön kera. Omenapuissa oli ainakin kirvoja kukinta-aikaan runsaasti ja aiempina vuosina Åkeröta on vaivannut omenarupi ja sen seurauksena muumiotauti. Tarkoitukseni oli keväällä ruiskuttaa omenapuita, mutta taas jäi tekemättä. En ole kovin innostunut minkäänlaisiin myrkkyihin ja muutenkin toivoisin oman sadon hoituvan ilman erilaisia kommervenkkejä. Ilmeisesti se ei ole mahdollista.

Valkeakuulaassa mielenkiintoinen muoto

Muistan, kuinka ensimmäisen kerran kävin aamulla poimimassa oman puutarhan omenoita hameen helmaan. Se tuntui juhlalliselta, koskaan aiemmin en ole asunut paikassa, jossa olisi omassa puutarhassa omenapuita. Lapsena ja nuorena kierreltiin naapurustossa kyselemässä, myisikö joku runsaasta sadostaan kilon tai pari. Aina joku myi ja joskus joku antoi jopa ilmaiseksi poimia maahan pudonneita hedelmiä. Vaan on se ihan erikoisen upea juttu kävellä kasteisella nurmikolla keräämässä kypsiä omenoita ihan vain siinä hetkessä syötäväksi.

Pionien aika ei pitkään kestä ja sade lyhensi sitä tänäkin vuonna. Nuppuja on vielä aukeamatta ja isoja kukkiakin yhä notkistamassa korkeaa vartta. Tämän kuvan runsaudesta olen jo leikannut useita varisevia kukintoja pois ja näkymä on varjo vain. Hetken hurmasta huolimatta tätä näkymää jaksaa joka vuosi odottaa ja kukinnan jälkeen hartaudella muistella. Miten sitä tuntuukin, että tänä vuonna  kukinta olisi ollut tavallistakin komeampi.

Arvaapa kuinka iloinen oisin
jos pionin lehdellä asua voisin!
Vaaleanpunaiset pionipilvet
soutaisi kattoni yllä,
saisin taivaan tuoksua hengittää,
tuntisin, miten leviää
suojaksi pionin kukka.
Arvaa nauttisinko? -Kyllä!

Lena Anderson 

(suomentanut Hannele Huovi)