Liljat ja tuijat

On sitten aurinkoinen tai pilvinen päivä, loistavat nämä liljat keittiön ikkunan takana kirkkaina. Ne nousevat vuosi toisensa jälkeen könöttämään keskelle kuunliljapehkoa. Mielestäni en ole niitä sellaiseen paikkaan koskaan istuttanut, mutta syystä tai toisesta en raaski poiskaan kaivaa. Pitäisi päättää, kumman siirrän; sen kuunliljan vai nämä värililjat. Jotenkin minusta tuntuu, että niillä on jokin ihan oma yhteinen salaisuus, hengenheimolaisuus, joka saa ne voimaan hyvin ja viihtymään erityisesti samassa paikassa kasvamalla. Ehkä ne tykkäävät, että kun tässä ollaan kuitenkin liljoja kumpainenkin... Puuhaillessani keittiössä näen liljojen loiston miltei ulos katsomatta. Niiden varret nousevat korkealle kuunliljapuskastaan. Ikäänkuin tuo kuunlilja olisi päättänyt olla tyystin erilainen kuin sen lajitoverit vierellä ja pukata ilmoille kokonaan toisenlaisen kukan. Ei hentoa sinikelloista vartta vaan tukevia patukoita huipussaan kaikesta ympäristön vihreästä selkeästi erottuvia maljamaisia ihanuuksia.

Jokaisessa perheessä ja parisuhteessa on omia sanontoja ja jankutuksia, jotka eivät yleensä aukene sisäpiirin ulkopuolisille; jos aina sisäpiirillekään. Ukkokulta ei ole kovin innostunut kukista, ellei se kukka ole kiinni kurpitsassa, avomaankurkussa tai muussa hyötykasvissa. Hänelle kaikki kukat ovat yksi ja sama kirjovehka. Sinänsä hassua, sillä meillä on kyllä ollut joskus huonekasvina kirjovehka, mutta siitä on suorastaan ikuisuus. Minulla on jo iäkäs sukulaispariskunta, joiden etunimet ovat Yrjö ja Lilja. Samoin kaksi hyvää ystävää, Ulla ja Tuija, joiden kanssa oli vuosien ajan tapana käydä syömässä; usein vielä pizzaa, sillä olimme tavanneet Italian-matkalla. Voitte olla varmoja, että Ukkokulta kysyy heti: "Missä Yrjö?", jos puhun liljoista ja heittää takuulla kommentin Ullasta viitatessani jossain yhteydessä pihalla kasvaviin tuijiin. Näin nuo iäkkäät sukulaiset ja ystäväni Italian-matkalta elävät varsin vilkasta elämää puutarhassamme.

Lämmin tiilikatto höyryää sateen jälkeen

Netin säätutka ilmoitti, että puolen päivän aikaan tulee sade ja niin myös tuli. Mustat pilvet vyöryivät taivaan yli jyristen ja salamoiden ja kohisten rankkasateena maahan. Koko näytös oli ohi vartissa ja sitä seurasi jälleen auringonpaiste, joka sai lämpimälle tiilikatolle sataneen veden höyryämään.

Odottelin sateen päättymistä terassilla ja kurkistelin maailmaa orvokkien takaa. Eipä ole hullumpi kukka selkäpuoleltakaan katsottuna. Tänä kesänä olen saanut orvokit kasvamaan ja kukkimaan kauniina. Usein niiden varret venähtävät pitkääkin pidemmiksi ja itse kukka kutistuu olemattomaksi. Ehkä taika on jatkuvassa nyppimisessä, jota on tullut viime aikoina harrastettua. Kun iltaisin kulkee puutarhassa tekemässä tilannekatsausta ja näppäämässä valokuvia kukistaan, tulee samalla nypittyä ja tutkailtua kasvejaan tavallista yksityiskohtaisemmin.

Kevättalvella kaadetut puut on pilkottu ja odottavat parhaillaan pinoamista. Aie on jäänyt tyystin puolitiehen, sillä mehiläiset ovat rakentaneet pesiään kalikkakasaan, eikä lähelle ole menemistä. Jo parin metrin etäisyydellä liikkuminen saa aikaan sellaisen kuhinan ja pörinän, että mielellään katselee ympäriltään sopivia pakoreittejä. Ukkokulta sai jo piston jalkaansa yrittäessään saada jokusen kalikan reunamilta pois. Täytynee odottaa mehiläisten muuttoa ja jättää kalikat joksikin aikaa rauhaan.

Vaikka kuinka yrittäisi tasata pihahommia eri päiville, tuppaa joukkoon päiviä, jolloin tekemistä riittää aamusta iltaan. Eilen lähdin heti aamusta ämpärin kanssa alapihalle poimimaan punaherukoita. Ne olivat jo niin kypsiä, ettei oksia parantanut liikoja ravistella. Marjat ovat isoja ja kiinteitä, kuin minikokoisia tomaatteja. Yhdessä tertussa on toistakymmentä kypsää marjaa. Viidestä pensaasta sain neljä ämpärillistä marjoja, jotka pakastin sellaisenaan. Yhden ämpärillisen annoin naapurille, jotta meidän pakastimeen jäisi tilaa myös mustikoille ja omenapakasteille. 

Marjat poimittuani ja pakastimeen säilöttyäni, ryhdyin nurmikonleikkuuseen. Olipa se taas venähtänyt pitkäksi. Viikko on maksimi leikkuuden väliksi. Jos pidempään antaa nurmikon olla omassa rauhassaan, sitä joutuu tahkoamaan useampaan kertaan ja kenties vielä haravoimaan leikkuujätteen. Meillä kun ei ole keräävää leikkuria vaan vanha vekotin nakkaa silpun sivulle. Ja leikkaamisen päätyttyä on myös syytä poistaa leikkurin pohjaan jämähtänyt aines, kun se vielä on tuoretta ja lähtee helposti pois. 

Jotta saisin nollattua puutarhatyölistani, hain vielä tikkaat talon päädystä ja ryhdyin sitomaan pitkäksi venähtänyttä - kaikkiko nyt venyy - villiviiniä. Alkoi jo talon sisällä olla kovin hämärää päiväaikaankin, kun villiviini roikkui ikkunoiden edessä. Aikoinaan istutin talon seinustalle tuon villiviinin ja Pohjantähti -ruusun ja mm. Norjanangervoita. Sittemmin kaivoin angervot ylös ja siirsin kokonaan muualle. Rakensimme talon seinustalle pation ja jätimme köynnökset paikoilleen. Niitä varten patioon tehtiin aukot. Jos nyt saisin päättää, en välttämättä istuttaisi mitään ihan kiinni taloon. Eivät ne näytä vahingoittaneen taloa, kunhan muistan käydä kiskomassa kattotiilien alle ja väliin kasvaneet villiviinin versot pois. Jotenkin vaan kasveja olisi helpompi hoitaa eikä niiden kasvua tarvitsisi rajoittaa, kun ei olisi talon seinää ihan vieressä.

Kun villiviini oli ohjattu omille urilleen ja patio lakaistu sadoista koivunsiemenistä ja muusta roskista, olikin aika mennä vilvoittavaan ja puhdistavaan suihkuun. Mikä onkaan mukavampaa, kuin ahkeran työpäivän päätteeksi käydä suihkussa ja viettää loppuilta lokoisasti joko kirjan tai telkkarin ääressä.