Tänä vuonna joudun ihan itse nielemään motkotukset jouluvalovarustelukilvan varhaisesta aloittamisesta, sillä taidan olla meidän kadun ensimmäinen varustelija. On niin pimeää, etten enää malttanut odottaa valojen ripustamisessa. Pari päivää sitten hain laatikon kellarista ja katsastin valojen kunnon. Hyvin toimivat ja mikä parasta, olin malttanut edellisellä kerralla kääriä johdot kunnolla. Vältyin tuskalliselta setvimiseltä ja saatoin rauhassa keskittyä miettimään, minkä valosarjan ripustan minnekin. Kaikkia valoja en suinkaan vielä laittanut - ehken enempää laita ollenkaan, ja noita jo ripustettujakin täytynee hiukan käydä säätämässä parempaan asentoon. Näitä nykyisiä ledejä raaskii onneksi sytytellä, koska ne vievät niin paljon vähemmän sähköä entisiin lamppuihin verrattuna. Sain ajastimetkin toimimaan ihan ensimmäisellä kerralla. Yleensä niitäkin joutuu alkuun säätelemään, kun sytyttelevät ja sammuttelevat valoja ihan oman tahtonsa mukaan. Pihan puolelle en aamuloistoa laitakaan, sillä Juuso innostuu valojen syttymisen mukaan pomppimaan sänkyni viereen turhankin varhain.
Kynttilöitä olen poltellut jo pitkät ajat. Vuosi sitten olin kynttiläkutsuilla ja ostin sieltä melkoisen tyyriit ajastettavat led-kynttilät, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat tavallisia valkoisia vahakynttilöitä. Niistä onkin ollut paljon iloa, sillä ne syttyvät täsmällisesti ajastuksen mukaan ja ovat taatusti turvallisia näin kissakodissakin. Tosin meidän Juuso vähät välittää kynttilöistä, pikemminkin pelkää tulen kuumotusta. Pienenä se kyllä tuppasi työntämään viiksensä liiankin lähelle ja kuljeskeli sitten käherretyissä viiksissä jonkin aikaa. Juuso on oikeastaan nykyisin melko rauhallinen katti, eikä se juurikaan harrasta kolttosia. Yksi harmillinen tapa sillä on. Nimittäin se haluaa olla seurassamme iltapäiväkahvien aikaan. Keittiön pöydällä köllöttämässä. Siinä ei auta kiljua puhtaan pöytäliinan puolesta, sillä se loikkaa vaikka suoraan vesisateesta kuraisin tassuin toiseen päähän ruokapöytää, jos kello on vain lähelläkään kahviaikaa ja me Ukkokullan kanssa keittiössä. Ei se yksin keittiön pöydällä viihdy, eikä ruoka-aikaankaan. Erittäin harvoin edes silloin, jos pöydän ympärillä on muitakin ihmisiä.
Kertoessani Juuson iltapäiväkahviseurasta kissattomat ihmiset kauhistelevat, kuinka annamme eläimen tulla pöydälle. No, kissa on siisti eläin; ja luultavasti minäkin olen aika siisti ihminen. Juuso on pöydällä maksimissaan sen ajan, minkä mekin sen äärellä istumme. Yleensä se loikkaa jo ennen meitä alas ja lähtee tepsuttelemaan jonnekin muualle. Meillä ei jätetä ruokia pöydälle seisomaan, ensinnäkin säilyvyyden ja järjestyksen vuoksi, mutta myös Juuson ollessa pentukissa totuttelimme siihen, ettei anneta sille tilaisuutta lipoa mitään suihinsa huomaamatta. Juuso ei tule kahvikuppiemme viereen loikomaan vaan pysyttelee pöydän toisessa päässä siten, että yletyn sitä rapsuttamaan ja antamaan sille pari kissanminttunamia. Kun se on saanut annoksensa hellyyttä ja seuraa, se on tyytyväinen ja lähtee pois.
Silloin tällöin mietin, josko ryhtyisin opettamaan Juusoa tyytymään vaikka tuoliin tai lopettamaan kokonaan kahvihetket kanssamme. Enimmäkseen olemme kuitenkin Ukkokullan kanssa kahden kahvilla, eikä Juuson kahviseura ole meille ylitsepääsemätön ongelma. Kissan tai minkä tahansa lemmikin omistajan on totuttava siihen, että hän vastaa kotiinsa ottamansa eläimen jälkien siivoamisesta ja toisaalta opettelee elämään osittain myös lemmikin ehdoilla.
Me ihmiset tuppaamme olemaan tapojemme orjia, minkäs sille mahtaa, jos kissasta tulee samanlainen.
Leppoisaa viikonvaihdetta kaikille kissallisille ja kissattomille!