Tyttömäistä touhuilua

Tässä on jo monen kanssa todettu, ettei aurinkoa ole juurikaan näkynyt. Jopa uutisissa mainittiin, että viime vuosi oli pilvisin 25 vuoteen. Tänään aamusella taivaanrannassa kajasti siihen malliin, että jotain hämmästyttävää olisi tarjolla: aurinkohan se sieltä nousi piristämään muuten niin laiskottavaa oloa. Ukkokullan kanssa tehtiin tunnin lenkki pikkupakkasessa. Vaikka tienoo oli kovin hiljainen meneillään olevan hiihtolomaviikon vuoksi, törmättiin lenkillämme sentään kahteen naapuriin. Pellolla risteilevät ladutkin oli jälleen ajettu kiinteiksi ja hiihdettäviksi.

Paluumatkalla taivaalle oli purjehtinut paksuhko pilvimassa ja ehdimme jo harmitella, että olipa se auringonpaiste kovin ohimenevä ilmiö. Onneksi kuitenkin pilvet matkasivat jonnekin muualle ja taivas selkeni jälleen. 

Toissa päivänä kävimme veljentytön kanssa hiihtolenkillä näillä lähistön pelloilla. Minun sukseni luistivat enimmäkseen taaksepäin ja ylämäkien kapuamiseen lipsuvilla suksilla menikin päällimmäisin hiihtointo. Siiri-tytöllä kyllä virtaa riitti hiihtolenkin jälkeenkin ja kotipihalle päästyämme hän ryhtyi harjoittelemaan mäkihyppyä - meidän yläpihalta alapihalle. Pari tuntia siinä hupeni ihan kummasti lumessa möyriessä ja tytön helakkaa naurua kuunnellessa.

10-vuotiaan tytön mielenmaisemaan olen parin päivän aikana päässyt paneutumaan enemmänkin Siirin viettäessä hiihtolomaansa meillä. Omasta lapsuudesta varmasti parhaiten muistan juuri nuo ikävuodet 9-11. Syynä lienee monet isot tapahtumat silloisessa perheessämme; muutimme pienestä ja ilman mukavuuksia olleesta omakotitalosta espoolaiseen lähiöön, kerrostaloasuntoon. Oli sisävessa, sähköhella, oma vaatekaappi ja makuuhuoneenkin jaoin ainoastaan siskon kanssa. Perheeseen syntyi pikkuveli ja saimme ottaa lemmikkikissan. Naapurissa oli paljon samanikäisiä lapsia ja leikkiympäristönä kallioita ja metsää. Kirjastoauto pysähtyi niin lähelle kotia, että sinne saattoi kipittää ihan yksikseen. Luetuiksi tulivat mm. Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iiris rukka, Enid Blytonin Viisikot, L.M. Montgomeryn Anna-kirjat, L.M. Alcottin Pikku naisia ja F.H. Burnettin Salainen puutarha, josta pidin kaikkein eniten.

Ihan kunnon suojasäätä ei vähään aikaan ole ollut, mutta hyvin saimme Siirin kanssa muotoiltua kummituksia pihamaalle. Pitkään minun onkin pitänyt rakentaa lumiukko kevättä odottamaan, mutta eipä ole sattunut sopivaa säätä eikä ajankohtaa. Siirille ei kahdesti tarvinnut asiasta vihjata, kun hän oli jo kanssani rakennuspuuhissa. Muutaman kerran hän kääntyi puoleeni kysymään, onko aivan varmaa, että puhtaan lumihangen saa möyriä ja sotkea. "Anna mennä", totesin ja taputtelin lunta siinä minäkin. Eiköhän tuo kohta ala sulamaan ja silloin on yhdentekevää, onko pinta sileä vai kuhmurainen. Lumisten puuhiemme ohessa tuli juteltua kaikenlaista ja tietenkin myös lemmikkieläimistä. Onhan Siirinkin perheessä sekä kissa että koira. Meetu on 16-vuotias töpöhäntäinen pikkukolli, jolla on vähintään yhtä paljon virtaa kuin Siirilläkin. Meetu on aina viihtynyt yläilmoissa, kaappien ja hyllyjen päällä. Nyt tuosta ominaisuudesta saattaa olla jotain konkreettistakin hyötyä, sillä Siirin perheeseen tuli vajaa kaksi vuotta sitten myös mäyräkoira Nuno.

Kyllähän se vahvasti siltä näyttää, että Meetu määrää ja Nuno tottelee. Silti on omalla tavallaan hyvä, että kumpaisellakin eläimellä on kodissa ikäänkuin omat tasonsa, jolloin molemmille löytyy omat rauhaisat paikkansa. Hyvin nämä kissa ja koira tulevat keskenään toimeen. Jomman kumman ollessa pidempään poissa, toinen selvästi etsii ja kaipaa kaveriaan. Kun muistaa omasta lapsuudestaan, miten tärkeä rooli lemmikillä on, ymmärtää myös Siirin kiintymyksen sekä kissaan että koiraan. Eikä laisinkaan pidä aliarvioida lemmikin kasvattavaa vaikutusta lapseen.

Jos on lemmikistä työtä, on siitä hyvin paljon iloakin.Se on hyvä muistaa silloin, kun perheen koira tekee selvää vasta hankitusta lelusta. Kyse oli onneksi Nunolle ostetusta pehmosta, joka sillä oli lupakin silputa. Ja sen se tosiaan teki, viimeiseen nöyhtään saakka.

Oltiinhan me Siirin kanssa sisälläkin. Tytön toivomuksesta teimme mansikkajuustokakun. Tosin Siirin osallistuminen jäi lähinnä seuranpidoksi, vaikka yritinhän minä saada häntä touhuun mukaan. Mansikat hän asetteli täytteen pinnalle ja avusti liivatevaiheessa,  koska se oli hänelle ihan vieras ainesosa. Tällaisia tuorejuustokakkuohjeita löytyy netistä pilvin pimein, mutta laitanpa kuitenkin tähän, jos joku haluaa vaikka heti  sellaisen valmistaa.

MANSIKKA-JUUSTOKAKKU

Pohja:
n. 200 g keksimurskaa (esim. domino tai suklaamurukeksi)
50-75 g sulatettua voita

Täyte:
2 ½ dl vispikermaa
200 g maustamatonta tuorejuustoa tai esim. sitruunalla maustetua
3-4 dl mansikkasurvosta
5 liivatetta
½ dl sitruunamehua liivatteiden sulattamiseen
1-2 tl vaniljasokeria
sokeria (maun mukaan)

Päälle:
mansikoita

Kiille:
2 dl mansikkamehua
1 dl hyytelösokeria

Pohja:
Murskaa keksit ja sekoita voisula keskimuruihin. Painele seos leivinpaperilla päällystetyn rengasvuoan pohjalle (vuoan halk. n. 23 cm).

Täyte:
Pane liivatteet pehmenemään kylmään veteen (n. 10 min.)
Vatkaa kerma vaahdoksi, sekoita tuorejuusto ja mansikkasurvos, mausta sokerilla makusi mukaan. Lisää lopuksi vaahdotettu kerma.
Liota puristetut liivatteet kuumennettuun mehuun. Jäähdytä hieman ja lisää ohuena nauhana täytteeseen koko ajan hyvin sekoittaen. Kaada seos vuokaan keksimuruseoksen päälle.
Anna hyytyä yön yli viileässä (hyytyi kyllä 3 tunnissa).

Kiille:
Kiehauta 2 dl marjamehua ja sekoita siihen 1 dl hyytelösokeria. Kuumenna ja anna hetken jäähtyä. Levitä lusikalla ohuelti mansikoiden ja täytteen päälle. (Tarkat ohjeet kiilteen tekemiseen löytyvät mm. hyytelösokerilaatikon kyljestä).