Iloa kesäkukista

Välillä sitä ajattelee, että on ihan turhaa laittaa rahaa runsaisiin kesäkukkiin, kun niiden elämä on kuitenkin niin lyhyt. Ehkä niinkin, mutta etenkin tänä vuonna olen iloinnut kesäkukistani harvinaisen paljon. Miksikö? Ehkäpä juuri siksi, kun aurinkoisen ja lämpimän sään vuoksi pihalla on tullut vietettyä normikesää enemmän ja samalla on ollut tilaisuus katsella kesäkukkien kasvua ja kukkimista.

Orvokeilla tulee yleensä avattua kesäkukkakausi. Ostin jo toukokuun alkupuolella Honkkarista halvan lootallisen orvokkeja, jotka ovatkin osoittautuneet runsaasti kukkiviksi ja tanakkavartisiksi. Aurinkoisella paikalla olevat orvokit ovat nyt alkaneet venyä turhankin paljon pituutta, joten ehkä ne pitäisi leikata lyhyemmiksi. Sen sijaan hiukan varjoisemmassa paikassa orvokit kukkivat hyvin ja ovat pysyneet kohtuumitoissa.

 
Jo useana kesänä olen ostanut sisääntuloterassin molemmille puolille riippabegonian. Paikka on hieman varjoinen, joten begonia viihtyy siinä hyvin. Riippabegonia kukkii runsaasti koko kesän, eikä sitä tarvitse nyppiä. Kastelemisenkaan kanssa ei ole tullut ongelmia, sillä varjossa multa ei kuivu samoin kuin aurinkoisella paikalla. Kukat ovat jo aika isoja ostaessani ne oman kylän puutarhalta. Joka kerran puutarhuri muistuttaa begonian kylmänarkuudesta ja tänäkin vuonna hän lupasi pitää valitsemani kukat kasvihuoneessa, kunnes olisi sopiva aika laittaa ne ulos

Niin ikään sisäänkäynnin tuntumaan laitoin tänä vuonna rungolliset verenpisarat isoihin ruukkuihin. Vaikka ehkä olisi ollut tyylikkäämpää hankkia samanväriset kukat, ajattelin kokeilla, onko niiden pärjäävyydessä jotain eroa. Punavalkoinen näköjään on tanakamman mallinen ja sen kukat pysyvät kauniina pidempään. Se ei roskaa yhtä paljon kuin tuo lila-pinkki -versio. Sääli, ettei ole paikkaa, jossa verenpisarat voisi talvettaa.

Pinkki petunia on takuuvarma kesäkukka ja väritykseltään se sopii meidän pihaamme. Olen aina pitänyt kovasti tuosta pajusarvesta ja yllättävän monta kesää se onkin kestänyt. Jokunen vuosi sitten käsittelin sarven ruskealla puuöljyllä, mutta nyt alkaa pohja hajota yhä pahemmin. Täytyy ensi keväänä katsella uutta kartiota tuohon metallitelineeseen. Maahumalalla saa mukavasti valuvaa vihreyttä kukka-asetelmiin. Ja ihan ilmaiseksi, sillä meidän pihalta maahumalaa riittää.

Porttipylväisiin laiton tänä vuonna riippuvaa pelaguuta ja lisäsin niihin muutaman päivän päästä vielä tavallista pelaguuta, kun sorruin ostamaan turhan monta - ihan vain siksi, että halvalla sain. Ette varmaankaan huomaa, että ruukuissa kasvaa myös murattia. Istutus oli alussa niin kovin alastoman näköinen ja tyrkkäsin pelaguiden juurelle pari maahumalan tainta. Jälleen kerran unohdin, kuinka vikkelästi maahumala kasvaa ja valtaa alaa. Loppukesästä se on jo matkalla ojaan ja aloittanut juurtumisensa pientareille. Ei hätää, hyvin sen saa sieltä nyhdettyä pois ja ainakin nuo ruukut ovat varsin rehevän näköisiä.

Pelaguita ja petunioita on toki lisääkin, mutta eilen illalla alkoi jo hämärtää liikkuessani ulkosalla kameran kanssa. Heti, kun lakkaan köyhtymästä, hankin valovoimaisemmat kuvausvehkeet. Rikastumisesta ei kyllä ole pelkoa, koska aina unohdan lotota. Enkä edes usko lottovoittoon.

Tänään on pitkästä aikaa ollut ihan kokonaan sateinen päivä ja mamman karvakasa on pysytellyt tiiviisti sisällä. Se kun ei tykkää tippaakaan märkyydestä. Vesisade sinänsä ei sitä pahemmin haittaa, kunhan sateen jälkeen taas paistaa ja katti voi palata vakituisille metsästysmailleen. Sen sijaan tällainen tuntien märkyys ei viehätä sitä laisinkaan; ehkä tuo hakekasa lämmittää silloin vähemmän.

Eilen leikittiin Juuson kanssa pikkaisen piilosta. Iltaisin Juuso on pirteimmillään ja lähestyessäni hakekasaa, se meni kuvan taka-alalla olevan koivun taakse piiloon. Olin leikissä mukana, enkä mitenkään voinut nähdä tuollaista pulleaposkista kissaa yhden koivun takaa. En, vaikka Juuso parhaillaan notkisti etutassunsa koivun runkoa vasten ja kynsi puuta erittäin äänekkäästi. Kun sitten kurkkasin puun taakse ja sanoin "PÖÖ", ponkaisi kissa selkä köyryssä ja häntä paksuna kylki minua kohti tanssahdellen muka hirvittävän pelottavana otuksena. Ja heti sen jälkeen pikainen spurtti koivuun parin metrin korkeuteen, josta pitkä loikka kiehnäämään jalkoihini. Ja sitten taas hakekasaan köllöttämään, kuin ei mitään olisi hetki sitten tapahtunutkaan. Aikamoinen viilipytty olevinaan.