Koko talven olen saanut ihailla muiden blogeissa toinen toistaan hienompia kuvia erilaisista pihapiiriin pyrähtäneistä linnuista. Joitakin niistä olen nähnyt myös omassa pihassani, mutta ei punatulkkua ja sitä olen kovasti kaivannut. Pari päivää sitten Ukkokulta kertoi sisään tullessaan nähneensä punatulkku-uroksen lintulaudalla. Harmittelin asiaa, mutta sitten sen unohdin. Perjantaina olimme taas siivoamassa pihasta kaadetun koivun oksia ja pöllejä sivummalle. Sain vihdoin oman osuuteni hoidettua ja hain sisältä kameran ottaakseni kuvia päivän saavutuksista. Aikani kameran kanssa räpsittyäni käännyin lähteäkseni sisälle ja näin talon kivijalan edessä punaisen läiskän. Siinä se punatulkku-uros könötti angervon oksalla ja napsi jotain lumihangesta. Yritin huhuilla Ukkokultaa ihastelemaan lintua kanssani, mutta ei hän kuullut moottorisahan pärinältä, enkä juurikaan uskaltanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä, jotten pelottaisi lintua pois.
Kamerassani ei ole mahdollisuutta zoomata kovinkaan lähelle ja lintu näkyi etsimessä aika pienenä pilkkuna. Päätin vähitellen hiipiä lähemmäksi ja yllätyksekseni punatulkku ei ollut milläänsäkään, vaikka pääsin lähes metrin päähän linnusta. Siinä se tapitti minua mustilla silmillään ja ja välillä ravisteli siipiään. Oli se vaan niin pehmoisen näköinen, eikä oikeastaan lainkaan kirkkaan punainen, kuten kaukaa katsottuna saattaisi luulla. Sulkien ja höyhenten väri vaihteli enemmänkin oranssin eri sävyissä. Koska lintu pysyi pitkään samassa asennossa, sain siitä räpsittyä useamman lähestulkoon samanlaisen kuvan. Millään en olisi malttanut jättää lintua angervon oksalle istumaan, mutta olin hikoillut ja muutenkin kastunut puutöissä ja nyt kuuden asteen pakkanen alkoi jähmettää kosteita vaatteita ja saappaita. Pelkäsin aivastavani ja siten pelottavani linnun pois, joten lähdin sisälle vaatteiden vaihtoon ja tarkastelemaan, miten kuvani olivat onnistuneet.
Kovin kauaa en ehtinyt sisällä olla, kun perässäni tullut Ukkokulta kehotti ikkunasta katsomaan metsikön laidassa lahoa leppää nakuttavaa palokärkeä. Oheisen kuvan nappasin ikkunan läpi ja siitä sitten kiireesti kengät jalkaan ja pihamaalle kuvaamaan. Valitettavasti palokärki oli eri mieltä mallina olemisesta ja pyrähti metsikön toiselle puolelle. Vaan olinpa iloinen sen nähtyäni, eikä minua pahemmin häirinnyt, vaikka kuva ei olekaan kovin kummoinen.
Ymmärrän hyvin lintubongareita. Heitä, jotka matkustavat vaikka maan äärestä toiseen nähdäkseen jonkun harvinaisen linnun. Punatulkkuja ja palokärkiä ei voi sanoa harvinaisiksi, mutta itselläni punatulkun näkemisestä on vuosikausia ja palokärjestä taatusti vielä enemmän. Käpytikkoja pihassamme on vieraillut useinkin ja ilolla niiden touhuja seurailen. Palokärki sen sijaan on harvinaisempi vieras ja melkoisen paljon suurempi kooltaan. Sen nokkakin näytti varsin pitkältä. Meidän piti romauttaa tuo pystyyn lahonnut leppä vielä tämän talven aikana, mutta luulenpa, että se saa siinä vielä seisoa. Jos se lähtee itsekseen kaatumaan, siitä ei ole vahinkoa kenellekään. Tuossa metsikön laidassakaan siitä ei ole muuta kuin kenties muodollista kauneushaittaa. Jos se jotakuta häiritsee, antaa häiritä. Suotakoon linnuille kaikki mahdollinen ilo niin kauan, kun puu tuossa pysyy
Tässä kuvassa ei vielä suinkaan ole kaikki kaadetun koivun oksat, mutta kasa on mahtava. Taisin edellisissä postauksissa mainita, että nyt on haketettavaa vähäksi aikaa. On toki sitäkin, mutta joidenkin kommenteista tajusin, että tuossahan on aivan ilmaista risuaskartelumateriaalia. On se hyvä, että muut ihmiset näkevät mielenkiintoisia mahdollisuuksia sielläkin, missä itse ei tajua muuta kuin arkisen työmaan. Kaivelenpa vielä tämän päivän päätteeksi työkalupakistani rautalankaa ja pihdit muistuttaakseni itseäni siitä, mitä mukavaa voin tuosta risukasasta tulevina päivinä aikaansaada.
Tämän tapahtumarikkaan päivän päätteeksi toivotan kaikille mukavaa alkavaa viikkoa!