Tuli joulu - ja flunssa

Tulihan se joulu meille ja tuli myös flunssa. Ukkokulta kaatui sänkyyn jo sunnuntaina. On tainnut potea vuosikymmenen kuumetautia. Aattona hän kömpi ruokapöydän ääreen laulaakseen meidän kanssamme Porsaita äidin oomme kaikki ja todetakseen vanhemmilleni, ettei hän ole jaksanut nostaa lusikan vertaa jouluruokien valmistamiseksi.

Koti on ollut koko joulunalusen harvinaisen hiljainen, kun minä olen yksikseni touhunnut keittiössä ruokia valmistamassa ja iltaisin istunut telkun ääressä sukkia kutomassa. Aatonaattona muistin, ettei linnuille taida olla tallessa ainuttakaan talipötkylää ja lähdin niitä auringonlaskun aikaan kävellen hakemaan lähikaupasta. Nautin aivan suunnattomasti ympärillä olevasta hiljaisuudesta ja rauhasta. Missä lie kaikki ihmiset? No, paljastuihan se kaupalle päästyäni, sillä kassalla kiemurteli pitkä jono. Kummasti muuten linnunruoka painaa repussa, vaan pitikö minun ahnehtia kahden kilon säkin kuorittuja auringonkukansiemeniä ja kolme kilon painoista talipötkylää. 

Linnuista olen iloinnut aivan erityisesti. Ensimmäisen kerran olen nähnyt pihassamme töyhtötiaisen. Ensin huomasin sen marjakuusessa lumitöitä tehdessäni ja toisen kerran kurkistin keittiön ikkunasta ja siellähän se töyhtis katseli minua ikkunan takaa tuijan oksalla keinuen. Kyllä voikin pienet asiat saada ihmisen hyvälle tuulelle.

Aattoaamuna katselin olohuoneen ikkunasta, kuinka harakka ja orava olivat kummissaan, kun eivät enää päässeetkään roikkumaan talipötkylään. Laitoin sen nimittäin talipalloja varten ostamaani metallihäkkyrään. Ilmeisesti harakan suuri koko esti sitä samanaikaisesti keikkumasta metallissa ja syömästä talipötköä. Sen sijaan orava keksi lopulta roikkua takajaloistaan naapurioksalla ja etujaloilla metallista kiinni pitäen sai naposteltua talia.

Poika on ollut viettämässä hiljaista jouluaikaa kanssamme, mutta tytär ei jaksanut ajaa lumimyräkässä aattona luoksemme. Hänkin on rajun flunssan jäljiltä toipilas. Käväisi sentään joulupäivänä.

Nuorempana tuskailin joulujen rasittavuutta, kun piti ehtiä jokaisen sukulaisen luo ja välillä jakaantua suorastaan kahtia miellyttäkseen kaikkien vaatimuksia ja toiveita. Mitä vanhemmaksi tulen, sen paremmin ymmärrän, ettei kerta kaikkiaan kaikkia pysty koskaan samanaikaisesti ilahduttamaan. Etenkään kärsimättä siitä itse. Jouluun latautuu niin valtavasti sanattomia traditioita ja itse kunkin vakaita ajatuksia siitä, kuinka joulu KUULUU viettää. Kun perheessä ei enää vuosiin ole ollut pikkulapsia, tuntuu aikuisten joulu usein hiukan teennäiseltä. Vaikka pidänkin joulun rakentamisesta ja joulusta kaikkinensa, alan yhä enemmän miettiä, voisiko aikuisten joulun järjestää jotenkin toisin. Lähtemällä vaikkapa perheen kesken tai vain aviopuolison kanssa muutamaksi päiväksi jonnekin. Kokonaan toisiin maisemiin. Siitä nyt keskustelimme ja päätimme laittaa aiheen muhimaan.

Aaton vastaisena yönä näin hassua unta. Olin eräässä kukkakaupassa, mutta en suinkaan kukkia ostamassa vaan aikomuksenani kuvata kaupan tarjontaa blogipostausta varten. Kuten unissa usein, oikein mikään ei tuntunut olevan kohdallaan. Ensin en saanut lupaa kuvata ja vihdoin luvan saatuani kaupassa ei yksinkertaisesti ollut mitään kuvattavaa. Myyjät totesivat, että he ovat siivonneet kaikki joulukukat pois, kun ne olivat niin huonossa kunnossa eivätkä menneet edes kaupaksi. Lopulta pyysin saada kaupan hauskan oloisen logon kuvattavaksi, mutta yllättäen sitä ei löytynyt mistään. Kauppias kyllä vannotti, että kaupalla on yli satavuotiset juuret ja heidän logonsa on pysynyt alusta saakka samana, vaan ei sitä mistään löytynyt. Unessa oli ihan mukava tunnelma. Se ei ollut laisinkaan painajaismainen, eikä siitä jäänyt epämiellyttävää tunnelmaa. Enemmänkin aamulla huvitti.

Eilisaamuna heräsin itse yskivänä ja pää humisevana. Minua ei helposti mikään tauti sänkyyn kaada, joten lähdimme iltapäivällä sovitusti vanhimman veljeni luokse syömään. Olin luvannut toimia kuskina ja kyyditä myös vanhempani sinne vieraisille. Ukkokulta jäi edelleen kotiin potemaan. Oli kiva olla vierailulla, mutta iltaa kohden olo kyllä muuttui yhä surkeammaksi. Viime yö olikin sitten varsinaista takomista ja tuntui, että olen kääntynyt itseni ympäri vähintään miljoona kertaa. Lopulta nousin ylös, koska henki tuntuu siten kulkevan helpommin.

Juuso tykkäsi kovasti aattovieraista ja taisi kietoa isäni karvaisen häntänsä ympärille kellahtamalla isän jalkojen päälle venyttäen itsensä samalla pitkäääääääkin pidemmäksi ja kiehnäämällä oikein kunnolla. Ulkona Juuso ei sen sijaan ole viihtynyt laisinkaan ja usein vessamatkat ovat typistyneet suoraan varaston ovelta tehtyyn syöksyyn syreenipuskien alle pikakuopan kaivuuseen ja asioinnin jälkeen saman tien sisälle. Aatonaattona koitin kuvailla sitä lumisessa luonnossa, mutta Juuso lähinnä naukui ja nosteli vuorotellen tassujaan ilmoittaen siten, että nyt mamma äkkiä flexi irti juoksunarusta ja sisälle. 

Etupäässä Juuso on viettänyt aikaa omassa nojatuolissaan - tuolissa, johon muilla ei nykyisin ole asiaa laisinkaan. Tai sitten välillä ikkunalaudalla maaten. Siinä alla kun sähköpatteri huokuu mukavasti lämpöään. Nytkin Juuson kuorsaus kuuluu takkahuoneen puolelta äänekkäänä. Ehkä kissa sieltä ponkaisee mukaani keittiöön, sillä se tietää jääkaapissa olevan herkullista kalkkunaa.

Tänään olisi ollut ihanteellinen ulkoilusää, sillä välillä aurinko pilkottaa pilvien takaa ja pakkanenkin on lauhtunut alle viiden asteen. Maailma on kääritty valkoiseen vaippaan, joten voisiko jouluinen luonto enää kauniimpi olla. Taidan kuitenkin pysytellä sisällä, sillä vilunväristykset kulkevat pitkin selkäpiitä ja pää on kuin Haminan kaupunki (mistä lienee sanonta tulevan?). Onneksi ei ole mitään luvattuja tapaamisia, ei edes toivottuja. Voin ihan hyvällä omallatunnolla juoda kuumaa glögiä ja kaivautua sohvan nurkkaan odottamaan flunssan häipymistä. Niin tulee aikanaan tapahtumaan, joten eihän tässä ole mitään valittamista.

Koska en jaksa lähteä ulos kuvaamaan, eikä minulla ole lintukuvaamiseen sopivaa kalustoakaan, aion silloin tällöin kurkistaa ikkunoista ulos ja katsella, josko joku uusi lintulaji eksyisi minua lasin läpi tiirailemaan. Ja jatkuva yskän takominenkin taitaa voimistaa löystyneitä vatsalihaksia eli kinkunsulatusjumppa hoituu itsestään.. 

Ystävät rakkaat, pienestä syntyy usein suuret ilot. Kokeilkaa vaikka!