Ahvenlampi huhtikuussa

Älkää nyt hermostuko tähän Ahvenlampi-hehkutukseeni. Paikka on niin terapeuttinen, oikea rauhansatama kaikenlaisen hulinan keskellä, että sinne on pakko mennä vähintäänkin muutaman kerran vuodessa. Ja joka kerran yhtä lumoutuneena erämaalammen miljööstä on ihan pakko kirjata kuvat tänne muistiin.

Ajattelimme, että lammella saattaa nähdä keväisiä lintuja, joten Ukkokulta varustautui kiikarilla. Vähäinen oli lintujen määrä. Sorsapariskunta ja muutama telkkä.

Joka käynnillä ihastelen lammen rannan ruohotuppaita. Edelleenkin olen sitä mieltä, että metsän peikot ja mitkä lie haltijattaret siellä uinuvat hiukset vain ihmisten näkösällä.

Aurinkoisena päivänä lammen tumma vesi heijasti taivaan sinen. Suopursut olivat vielä talven jäljiltä ruskeita ja risuisia, mutta tuoksu niissä on lujasti tallella.

Samainen lampeen romahtanut kelo täytyy kuvata joka kerran. Nyt se kertaantui lammen pinnasta kuvajaisena.

Eteläinen ranta oli vielä osittain jäässä, sillä aurinko ei ehdi tuonne paistaa vielä kovin pitkään.

Jään pinta oli silmin nähden haperoa ja siihen oli muodostunut mielenkiintoisia kuvioita.

Eipä tehnyt mieli mennä kokeilemaan, kantaisiko jää. Olisi tullut kylmä kylpy ja nopeasti.

Sulakohtaan taivaan pilvet heijastuivat, kuin valkoiset lampaat tai puuvilla.

Metsä on täynnä toinen toistaan hienompia käkkyrämäntyjä. Pohdimme, mikä saa männyn mutkistumaan noinkin voimakkaasti.

Joku tuulinen sää tai syysmyrsky oli romauttanut jälleen uuden männyn pitkin pituuttaan maahan. 

Tämä maahinen on painunut piiloon maan sisään keskelle polkua. Hiukset vain näkyvät. Meitäkö pelästyi, vaikka hiljaisuudesta ihastuneina puhuimme miltei kuiskaten?

Ojien ja purojen yli joskus tehdyt puusillat alkavat monin paikoin olla kunnostuksen tarpeessa. Hyvin vielä yli pääsi, kun katsoi, mihin askeleensa sijoittaa.

Polulla risteilee lukemattomia juuria. Päällekkäin, allekkain, sinne tänne. Tuossahan olisi voinut pelata vaikka kivien avulla ristinollaa.

Juuret ovat kuvauksellisia ja välillä niin hienoja, ettei niiden päälle edes raaski astua. Tulee hypeltyä, kuin rusakko konsanaan, juurien yli ja välillä vähän sivuunkin.

Kenties nämä ovat puiden sormia, joilla ne tarttuvat maahan kiinni pysyäkseen pystyssä.

Tämä puu on jo osin romahtanut lammen pohjaan. Rannalle on jäänyt rungonosia, jotka aikaa myöten lahoavat kokonaan.

Näille peikkotädeille on tullut niin kiire, että vain pelkät hiukset ovat jääneet rannalle. Sen verran maa tuossa upotti, etten mennyt tarkastamaan, ovatko peikot kenties hyisessä lammessa uimassa vai näkyisikö kalju pää ja pimeydessä vilkkuvat silmät tuonne koloon kurkistaessa.

Sinne se taas jäi, Ahvenlampi. Vaan älä huoli, tulemme pian uudelleen.