Kaikkea kivaa

Kyllä vain pienet asiat saavat ihmisen tuntemaan itsensä iloiseksi. Viime aikoina kohdalleni on osunnut kaksikin tällaista. Yksi niistä on Ukkokullan tuoma kaunis ruusukimppu hääpäivänämme. Viime vuonna hän ei muistanut ollenkaan ja silloin monen sattumuksen summana koin sydänjuuria myöten itseni loukkaantuneeksi. Tänä vuonna en itsekään päivää niin muistellut, joten ruusukimppuyllätys tuntui tosi mukavalta.

Yhteiskuvassa Ukkokullan kanssa

Toinen mukava asia on hieman arkisempi. Ikäni pääkaupunkiseudulla asuneena olen parhaani mukaan vältellyt ajamista Helsingin keskustassa. Joitakin kertoja olen siellä olosuhteiden pakosta suhannut, mutta silloinkin tarkasti reitin etukäteen katsomalla ja mieluummin ajoittamalla ajeluni mahdollisimman hiljaiseen ajankohtaan. Yleensä olen pyrkinyt jättämään auton jonnekin kaupungin reunamille ja jatkanut sitten sieltä julkisilla.

Rozetta-amaryllis availee toista kukkavanaa.

Keskiviikkona olin päiväreissulla Tallinnassa. Edulliseen tarjoukseen kuului autopaikka laivassa. Se oli myös käytännöllinen ratkaisu, sillä julkisilla kulkiessani olisin joutunut illalla odottamaan kotibussia tunnin Kampissa tai vastaavasti Ukkokullan olisi pitänyt tulla minut Katajanokalta hakemaan. Toki olisin voinut jättää auton myös sataman parkkiin, joka olisi maksanut enemmän, kuin koko Tallinnan reissu. Niinpä kaikkia vaihtoehtoja punnittuani päätin tarttua rohkeasti auton rattiin ja ajaa auton läpi ydinkeskustan Katajanokalle ja laivaan. 

Kolmaskin vana on tuloillaan.

Ei Helsingissä ajaminen vaikeaa ole. Päinvastoin. Siellä on hyvät opasteet, ajonopeudet aika alhaiset ja runsaasti liikennevaloja helpottamassa liikennettä risteyksissä. Toisaalta väärän kaistan valitseminen saattaa aiheuttaa isojakin lenkkejä matkaan ja pahimmillaan harhauttaa reittejä tuntemattoman todella pahasti. 

Ajaminen ruuhkassa vaatii myös herpaantumatonta ympäristön tarkkailua, sillä jalankulkijoita puikkelehtii muuallakin, kuin suojateillä, taksit vaihtavat vikkelästi kaistaa ja sitä tehdessään yrittävät selvästikin oikaista autoni sivuovesta kautta. Bussit lähtevät pysäkeiltä tasan juuri silloin, kun itse olet siinä kohdalla ja yleensä vielä pitkänä letkana, joten sinne niiden takalistoon yksi pikkuauto juuttuu melkoiseksi toviksi. Siellä täällä nousee yllättäviä katutöitä ja putkiremontteja, joiden vuoksi kaistoja on suljettu. Kaikkien on ahdettava oma autonsa johonkin pieneen välikköön ja mielellään samanaikaisesti. Silmät pitää olla selässäkin selvitäkseen yllättävistä tilanteista.

Tottumattomuudesta huolimatta selvisin erinomaisesti ottamastani haasteesta ja sain autoni ajallaan ja kokonaisena niin Katajanokalle ja laivaan kuin sieltä poiskin. Tavallaan olen pala palalta ottanut Helsinkiä haltuun ratin takaa käsin, mutta jotenkin tämä Katajanokan reissu oli ikäänkuin piste iin päälle. Ylitin jonkin sellaisen rajan, joka on pitkään hiertänyt minua ja joka olisi taatusti hiertänyt jatkossakin, ellen olisi siihen tarttunut. Olen kovasti ylpeä itsestäni ja ajattelin, että tällä mallilla saatan kukistaa muitakin elämässä ajoittain vastaan tulevia ja sitä rajoittavia kummallisuuksia.

Harmaa päivä 8.12.16

Helsingin omarattisesta valloituksesta huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että Helsinkiin kannattaa mieluummin mennä julkisilla, jos se vain on mahdollista. On se vaan niin paljon mukavampaa istua bussissa tai junassa ja antaa jonkun ammattilaisen hoitaa kaistanvaihdot ja jonottamiset. Minä voin istua mukavasti lämpimässä vaikka kirjaa lukien tai kännyn viesteja siivoten. Eikä tarvitse etsiä parkkipaikkaa ja vihdoin sellaisen löydettyään maksaa siitä hunajaisia lukuja.

Nyt ne tontut kurkkivat jo niin kiivaaseen tahtiin, että olkaapa erityisen kilttejä.