Pikkuveljen Nuno-koira sairastui vakavasti ja se oli päästettävä pilven päälle jatkamaan vahtimistehtäväänsä. Muutamien ihmisten kanssa heräsi taas tässä yhteydessä keskustelu siitä, kuinka tärkeä rooli lemmikillä perheessä aina on. Lemmikin menetys voi tuottaa aivan yhtä suuren surun, kuin läheisen ihmisen menetys. Eipä kai ole edes tarpeellista vertailla erilaisten surujen määrää tai laatua. Oma kokemus ja tunne riittänee.
Juuso-köllykkämme täyttää kesän korvilla 17 v. Se on seniorikissa ja sen korkea ikä alkaa jo näkyä käytöksessä ja toiminnassa. Juuso nukkuu paljon, eikä juurikaan viihdy ulkona. Osittain sen ulkona viihtymiseen vaikuttaa tietenkin myös ympäristössä tapahtuneet suuret muutokset. Mikään talvikissa se ei ole koskaan ollut, mutta nyt se tuppaa kääntymään jo ulko-ovella takaisin sisään aistiessaan märkyyden, tuulen tai kylmyyden.
Epäilen myös, että sillä on kipuja tai jäykkyyttä nivelissä, sillä makuuasentoon asettautuminen on vaikeaa ja hidasta, etenkin etutassujen osalta. Toisaalta se kyllä hyppää keittiön ikkunalaudalle ja sieltä pois varsin sutjakkaasti. Ja kesällä myyrät saivat puutarhassa kyytiä ihan entiseen malliin, vaikka Juusolla on valjaat rajoittamassa sen menoa.
Muutaman ensimmäisen elinkuukautensa jälkeen Juuso on tehnyt tarpeensa lähes poikkeuksetta ulos, mutta viime kesästä alkaen se on siirtynyt likimain kokonaan hiekkalaatikon käyttöön. Vanhakin siis oppii uusia asioita. Useimmiten se kyllä edelleen pyytää ulos ja saattaa jopa kiertää talon, mutta tulee sitten sisälle ja tassuttelee suoraan hiekkalaatikolleen. Sillä on ärsyttävä tapa tulla meille ilmoittamaan käyneensä hiekkalaatikolla. Yöllä varsinkin ottaa päähän, kun katti naukuu sängyn vieressä, että nyt on pissat pissattu.
Leikkiminenkään ei enää niin Juusoa kiinnosta. Ennen hiiret ja pallot saivat kyytiä. Usein leikittiin sen kanssa piilosta. Juuso laukkasi hurjaa vauhtia verhon taakse ja odotti, että tulen sitä kurkkimaan. Kun raotin verhoa, kissa jolkotti jo kiireesti sohvan taakse uuteen piiloon odottamaan löytymistään. Nykyisin se saattaa joskus mennä sohvan kulman taakse kurkkimaan, tuleeko kukaan perässä. Kun sitten menen sitä katsomaan, se on sen näköinen, ettei leikki enää vähempää voisi kiinnostaa.
Minun lankakerääni se sentään välillä paiskoo ja kengännauhoja on toisinaan vaikea sitoa, kun kissa kiskoo nauhan toisesta päästä sidoksen auki. Jos ulkona on rauhallista ja hyvä sää, se on siellä edelleen hyvin kiinnostunut tutkimaan ja nuuskimaan ja saattaa jopa kiivetä metrin verran puuhun.
Vaikka Juuso ei ole koskaan viihtynyt pitkään sylissä, eikä etenkään vieraiden sylissä, on se varsinainen seurakissa. Aina se tulee sinne, missä muutkin ovat. Iltaisin se valloittaa sohvan toisen pään, kun minä kudon samaisen sohvan toisessa päässä. Kerran pari illassa Juuso tunkee itsensä väkisin syliini. Silloin on vain laitettava puikot ja langat syrjään ja keskityttävä rapsuttamaan pehmoista kissaa. Rapsutustuokio kestää maksimissaan puoli tuntia, jonka jälkeen Juuso joko palaa torkkumaan sohvan toiseen päähän tai lähtee napsimaan keittiöön raksujaan.
Juusolla on ollut luonamme kissanpäivät. Siitä on toki ollut vaivaa ja se on sitonut meidän ajankäyttöämme ja menemisiämme suurestikin. Luultavasti se ajattelee meistä samoin. Juuso on ollut äärimmäisen ihana katti ja se on tuonut perheeseemme valtavasti iloa. Tiedän, että Juuson ja meidän yhteiselo alkaa olla loppusuoralla. En ala vähenevää aikaa etukäteen suremaan, vaan annan Juusolle sen tarvitseman ja ansaitseman hoivan ja hellyyden. Ja nautin sen osoittamasta kiintymyksestä upottamalla sormeni sen lämpöiseen ja pehmeään turkkiin.