Ylös alas Andalusiassa eli patikointi Caminito del Reyllä

 

Ennen matkalle lähtöä etsin aktiivisesti tietoa kohteestamme ja mahdollisista kiinnostavista paikoista kohtuullisella etäisyydellä. Törmäsin useammassakin yhteydessä Caminito del Reyhin eli Kuninkaan polkuun - reitti nimettiin Kuninkaan poluksi vuonna 1921, kun Espanjan hallitsija Alfonso XIII kulki sitä pitkin padon avajaisiin. Caminito del Reystä en ollut aiemmin kuullutkaan. Pelkästään kuvat paikasta nostivat tutustumisinnon korkeuksiin, jossa ne sitten koko retken ajan pysyivätkin. Konkreettisesti.

Caminito del Rey (alempana lisää faktaa, paikan viralliset kotisivut täällä) on patikointireitti jylhissä maisemissa, kahden kanjonin läpi kallioisen vuoren kyljessä kulkien. Onneksi en kärsi korkean paikan kammosta. Muuten retki olisi jäänyt tekemättä.

Alkuun tarkoituksemme oli ajaa autolla El Chorroon ja aloittaa retki omatoimisesti. Suunnitelma muuttui autonvuokrausongelmien vuoksi ja lopulta päädyimme hotellista ostettuun valmispakettiin, mikä ei ollut laisinkaan hullu idea. Paketti maksoi 45 €/hlö ja se sisälsi bussikuljetuksen, sisäänpääsyliput ja opastuksen. Polulle päästäkseen liput kannattaa ostaa hyvissä ajoin etukäteen. Samalla kannattaa ostaa myös lippu bussiin, jolla pääsee takaisin aloituspaikkaan, jonne oma auto on jäänyt. Itse polku maksaa 10 €/hlö ja bussilippu päälle 1,50 € eli ei ole kallista. Sisäänpääsy- ja bussilipun voi tulostaa varaussivuilta.

Ardales, kylä 445 metrin korkeudessa

Lähdimme hotellilta puoli kahdeksalta (meidän aikaa puoli seitsemältä, sillä Espanjassa kello on tunnin jäljessä). Lähtiessä oli vielä pimeää, mutta matkan aikana päivä nousi ja valostui. Itse ajomatka Malagan seudulta kestää noin tunnin, mutta meillä kesti pidempään, koska kiersimme Benalmadenan, Torremolinoksen ja muiden paikkojen hotellien edustoilta poimimassa lisää porukkaa. Lopulta bussi oli täynnä ja matka kohti vuoria alkoi.Kuskinamme oli Rafael ja oppaana Fernando.

Ardelasissa oli lyhyt tauko, jolloin saattoi käydä kahvilassa ja vessassa. Sen jälkeen bussi vei meidät kolmen kilometrin päähän, jossa jalkauduimme polulle.

Noin 50 henkilön ryhmässä oli edustettuina monia kieliä. Opas jakoi meille radiot, joista saatoimme valita viidestä kielestä sopivimman. Valitsimme englannin, mutta radio rätisi ja enimmäkseen kuulimme oppaan puuskutusta ja saksaa. Meiltä meni ohi tieto, että ensin kävelemme runsaan kilometrin ripeää tahtia päästäksemme Kuninkaan polun lähtöportille.

Retken ensiaskeleet menivät siis minulta muutaman kiukustuneen kommentin merkeissä. Olisin halunnut ottaa kuvia, mutta ne muutamatkin johtivat juoksuaskeliin, jotta sain pitkälle edenneen ryhmän kiinni. Kerrottakoon, että kiukku laimeni oitis, kun pääsin itse kohteeseen.

Retkelle kehotettiin varustautumaan hyvin jalkinein. Korkokengissä sinne ei olisi edes päässyt. Lämmintä oli myös hyvä ottaa mukaan, sillä korkeuksissa saattaa olla viileää. Huonolla säällä, sateella ja tuulella Caminito del Reylle ei pääse. Meitä onnisti, sillä päivästä tuli aurinkoinen ja lämmin. Takki vilahti jo alkumatkasta reppuun.

Erilaisia havupuita oli alkumatkasta rinteissä runsaasti. Onnistuin myös kuvaamaan iriksen, jollaisia kasvoi pitkin vuoren rinnettä lukuisia. Suurin osa oli jo kukkimisensa loppusuoralla. Ylipäätään pyörittelin koko matkan ajan päätäni väkkärän lailla nähdäkseni kaikki oudot ja upeat kasvit. Harmittelin, etten ottanut matkalle mukaan jotain Välimeren alueen kasvistoa käsittelevää kirjaa.

Vihdoin saavuimme lähtöportille, jossa oli tilaisuus käydä vessassa ja ostaa juotavaa. Opas jakoi kaikille kypärän turvaksemme. Kallioilta saattaa pudota kiviä ja lisäksi paikoin kulku oli ahdasta ja pään kolauttaminen mahdollista. Lisäksi jokainen portista kulkija laskettiin, jotta sama määrä ihmisiä saadaan myös pois reitiltä.

Caminito del Rey on Espanjassa, Andalusian itsehallintoalueella olevassa Malagan maakunnassa sijaitseva vaellusreitti. Se tunnettiin aiemmin maailman vaarallisimpana vaellusreittinä. Reitti kulkee vuoren seinään tehtyjä polkuja pitkin, korkeimmillaan sata metriä rotkon pohjalla virtaavan Guadalhorce-joen yläpuolella. Caminito del Rey suljettiin reitin rapistumisen ja siellä tapahtuneiden onnettomuuksien vuoksi. Reitti avattiin kunnostettuna keväällä 2015 kymmenen vuoden tauon jälkeen. Reitin kokonaispituus on noin seitsemän kilometriä, ja sille pääsy on rajoitettu 600 henkilöön vuorokaudessa. Lisäsi reitille pääsylle on säävaraus.

Caminito del Reyn rakensivat 1900-luvun alussa patotyömaan työtekijät El Chorron kylän ja rakennettavan El Chorron padon välille. Tätä polkua käyttivät myös naiset ja lapset ylittämään Gaitanesin rotkon, vaikka polulla ei ollut paikoin edes kaiteita. Polku kulkee kolmen kunnan Áloran, Antequeran ja Ardalesin alueilla. Kunnat päättivät maakunnan avustuksella jälleenrakentaa polun matkailunähtävyydeksi. Lähde: Wikipedia

Caminito del Rey on maisemiltaan enimmäkseen hyvin kallioinen ja karu paikka. Siitä huolimatta kasvit ovat työntäneet juurensa pieneenkin koloon muodostuneeseen multatilaan. Kuten kuvan narsissi.

Kuljimme pitkänä letkana kallion seinämää reunustamaa reittiä. Edellä ja perässä oli muita ryhmiä ja ajoittain joku reippaili ohitsemme. Rakennettu kulkuväylä oli sen verran leveä, että ohitukset olivat mahdollisia, eikä kovin ahdasta tullut missään. Siellä täällä oli myös levennyksiä, joissa opas kertoi paikasta, sen historiasta ja monia mielenkiintoisia tarinoita.

Reitin kokonaispituus on noin seitsemän kilometriä, josta runsas kilometri meni alkupään polkua kohti aloituspistettä reippaillessa. Lopussa on myös kilometrin osuus Kuninkaan polun ja pysäköintipaikan välillä. Kuljimme siten vuorenrinteessä vajaan viiden kilometrin matkan.

Kahden kanjonin välissä oli hieman matalampi osuus, jossa kulku tapahtui maapohjaista polkua pitkin. Korkeuserotkaan eivät siellä olleet yhtä jyrkät ja korkeat, kuin esimerkiksi tässä kuvan alkupään osuudessa.

Kuvassa oikealla, keskivaiheilla näkyy ihmisiä pieninä pisteinä. Sinne mekin olimme matkalla.

Kulku vuoren seinämän vieressä tuntui kaiken aikaa ihan turvalliselta. Kaiteet olivat vankkaa teräsvaijeria. Paikoin tukivaijeri kulki myös oikealla puolella. Ohitimme jossain vaiheessa ilmeisesti isän ja tyttären, jotka kulkivat melkeinpä selkä rotkoon päin kaksin käsin oikean puoleisesta tukivaijerista kiinni pidellen. En päässyt selville, kumpi pelkäsi enemmän, kumpi tuki toistaan. Viisi kilometriä on pitkä matka kulkea pelosta jäykkänä.

Monessa paikassa oli yhä näkyvissä vanhempi kulkuväylä, jota käyttäen moni oli kohdannut kohtalonsa. Pelkkä ajatuskin kaiteettomalla, kapoisella kivitasanteella kulkemisesta heikotti.

Innokkaana kuvaajana ymmärrän ihmisiä, jotka pysähtyvät alituiseen räpsimään kuvia näkemästään. Niin teen minäkin. Koitin kuitenkin huomioida muut ihmiset, etten olisi kenenkään tukkeena kapealla reitillä. Kulku pysähtyi kaiken aikaa pitkälti sen vuoksi, että osa porukasta otti joka nurkalla selfieitä itsestään, matkakumppaneistaan ja taas itsestään. Selfiekepit oli polulla kielletty, joten kättä venytettiin kännykän ulottuvuuden lisäämiseksi. Alkumatkasta selfieporukat eivät häirinneet, mutta loppumatkasta väsymys ja hiki saivat toivomaan ripeämpää etenemistä.

Yhteen paikkaan polulle oli rakennettu levennys, jossa lattia oli lasia. Siinä seisoessa saattoi katsella allaan olevaa pudotusta syvyyksiin. Lasilevennys täyttyi hetkessä selfieporukasta, joka kuvasi ja kuvasi ja kuvasi. Totesin, ettei lasin päällä seisominen ole niin ainutlaatuista, että sen vuoksi jaksaisin iäisyyden odotella. Jatkoimme matkaa.

Sinänsä kulku kaitein varustetuilla, tukevilla puusilloilla oli helppoa ja turvallisen tuntuista. Oikeastaan missään vaiheessa ei pelottanut. Muutamia innokkaiden kuvaajien aiheuttamia tungoksia lukuunottamatta väylällä oli tilavan tuntuista ja enimmäkseen saattoi kulkea omassa tahdissa. Kiireen tuntu tuli vasta aivan lopussa, kun huomasimme ison osan porukasta ja astuvan bussiin.

Caminito del Reylle on kahdeksan vuoden ikäraja. Pienten lasten kanssa reitillä kulkeminen olisikin vaikeaa, joten ikäraja on ihan ymmärrettävä. Reitti on ainoastaan yksisuuntainen, joten ainoa tapa päästä sieltä pois, on laittaa tossua toisen eteen. Muuta keinoa ei ole.

Alku- ja loppuosan välillä oli matalampi osuus, jossa kuljettiin maavaraista polkua. Ylhäällä silloinkin ymmärsi olevansa, mutta huikeimmat maisemat ja korkeusero oli sekä alussa että lopussa. Voimakas mutka kallioiden väliin ennen loppuosan riippusillalle saapumista oli unohtumaton kokemus.

Opas paimensi ryhmäänsä kiitettävästi. Myös henkilökuntaa oli siellä täällä katsomassa, että kaikki sujuu hyvin. Paikoin näin myös kameroita eli turvallisuuteen on kyllä panostettu.

Kallion seinämässä oli myös ammoniittejä. Yksi niistä ihan kulkuväylältä hyvin nähtävissä. Osa vhän korkeammalla, jolloin opas osoitti niitä valokynällä. Aika historiallisilla paikoilla kuljettiin.
 
Ammoniitit ilmestyivät noin 400 miljoonaa vuotta sitten siluuri- ja devonikausien vaihteessa ja hävisivät sukupuuttoon liitukauden lopun joukkotuhossa 65 miljoonaa vuotta sitten. Koska ammoniitit olivat hyvin yleisiä ja evoluutio tuotti muutaman miljoonan vuoden välein uusia lajeja edellisten kuollessa sukupuuttoon, ammoniittilajin määrittämisellä voidaan arvioida fossiilikerrostuman ikä.

Ammoniitit olivat nilviäisten pääjaksoon ja siinä pääjalkaisten luokkaan luettuja muinaisia merieläimiä, joiden lähimpiä nykysukulaisia lienevät helmiveneet. Ammoniiteillä oli spiraalimainen hieman pässinsarvea muistuttava kuori, ja ne ovat säilyneet hyvin fossiilikerrostumissa. Lähde: Wikipedia

Riippusilta on reitin loppupäässä. Tässä riippusillassa ei ollut mitään pelättävää. Se huojui vähän, mutta sen kesti hyvin. Sillalle suositeltiin yhtäaikaisesti kymmentä henkilöä. Silta on metallirakenteinen ja hyvin vankan tuntuinen

Kuvassa ihmiset ovat jo loppusuoralla. Vaikka nuo kallioseinämän reunalla olevat portaat eivät korkeita olleetkaan ja lisäksi ne oli jaettu tasanteilla, tunsi portaita noustessaan kuitenkin voimiensa ehtyneen reissun aikana. Myös korvien ajoittaisesta lukkoon menemisestä tajusi olevansa korkealla. 

Edessä näkyvä vihreä metallirakenne on junasilta. Juna kulkee siinä mm. Malagasta Rondaan ja Sevillaan. 

Reitin päässä oli jälleen mahdollisuus käydä vessassa. Vessoihin ei ollut pitkiä jonoja, mutta paperi oli tietenkin loppu. Matkan päässä oli myös muutamia matkamuistokojuja ja mahdollisuus ostaa juotavaa. Läheltä lähti myös julkisen liikenteen bussi. Meitä odotti oma bussimme, joka kuljetti meidät jonkin matkan päässä sijaitsevan kylän ravintolaan. Siellä saatoimme tilata syötävää ja juotavaa sekä levähtää jonkin aikaa ennen paluumatkaa.

Paluumatka bussilla alas vuorilta läpi kylien täplittämän maaseudun sujui reippaasti. Opas Fernando kertoi joidenkin paikkojen nimiä. Bussin ikkunasta näimme appelsiini- ja sitruunaviljelmiä sekä oliivilehtoja. Aamulla näin, kuinka appelsiineja poimittiin laatikoihin ja koottiin traktorin peräkärryyn.

Caminito del Reyhin ei ole ylettömän vaikeaa mennä omatoimisestikaan. Järjestetyssä retkessä on hyvinä puolina tietynlainen huolettomuus. Ei tarvitse pähkäillä outojen yksityiskohtien kanssa ja lisäksi hyvän oppaan kohdalle osuessa saa paljon faktatietoa. Vaikka retken alkuosassa opastus meni meidän osalta vähän pieleen, itse polulla opas osoittautui mainioksi ja ammattitaitoiseksi kaveriksi. Hänellä oli aikaa vastata yksittäisen ihmisen kysymyksiin ja hän oli selvästi itsekin innoissaan paikasta. Lopussa hän kertoi minulle ja Ukkokullalle, että oppaallekin retki on sen verran rankka, ettei niitä yhtä enempää päivässä pysty tekemään. Eikä kyllä ajallisestikaan se olisi mahdollista, sillä retkiä tehdään vain valoisaan aikaan ja reitin läpi kulkeminen vei aikaa noin viisi tuntia.

Olen todella iloinen ja tyytyväinen, että Caminito del Reyn patikkaretki tuli tehtyä. Maisemat olivat huikeat ja kokemus tulee jäämään unohtumattomaksi. Koko lomamme oli hyvin onnistunut ja mielestäni Kuninkaanpolun kulkeminen jää matkan kohokohdaksi.

Reportaasi jatkuu ja puutarhaakin on tulossa...