Sammalrakkautta

Marraskuu on kohta puolivälissä ja vuosi etenee vääjäämättä kohti loppua ja uuden alkua. Puutarhassa ei ole mitään tähdellistä tekemistä. Katselukierroksetkin ovat jääneet vähiin. Lähinnä tulee tarkastettua, että suojaverkot ovat paikallaan ja siinä ohessa kerättyä tuulen alas riepomia oksia.

Päivänpesän elämää -blogin Katja sanoi kommentissaan, että marraskuu on  jonkinsortin välikuukausi. Sitä se nimenomaan on. Jouluvalmisteluja ei vielä kannata aloittaa, vaikka mennyt vuosi alkaa olla paketissa. Ja kaikki kevättoimet ovat vielä auttamattomasti liian aikaisia. No, aloitin sentään joulukorttiaskartelun. Joskin hyvä inspiraatio on täysin kadoksissa. Taidan tänä vuonna mennä vanhoja materiaaleja hyödyntäen.

Ulkoilua olisin harrastanut enemmänkin, mutta jostain syystä kaikenlaisia menoja on kertynyt tasaisen säännöllisesti. Influenssarokotuksen järjestäminen aikatauluun ei tuottanut ongelmia, mutta samalle viikolle ei sitten taas useampia ylimääräisiä tiettyyn kelloaikaan sidottuja menoja ole innostavaa haalia.

Kävelylenkit ovat suuntautuneet lähinnä kylän raitille. Onneksi vaihtoehtoja löytyy sen verran monta, ettei aina tarvitse samoja jälkiä tallata. Metsään ei nyt tee mieli, sillä siellä aseet paukkuvat tasaiseen tahtiin. Joko peuroja ja hirviä on jonoksi asti tai sitten metsästäjät ampuvat turhautuneina kaarnaa männyistä.

Kotona riittäisi töitä toisillekin jaettavaksi. Vähintäänkin ikkunat kaipaavat taas pesua. Kertaalleen pesin kaikki ikkunat syyskuussa. Nyt ulkopinnat ovat sen näköisiä, kuin eivät olisi ikinä vettä ja lastaa nähneet. Pihapuolen ikkunoiden ulkopinnat käyn jonain päivänä pesemässä. Ulos katsoessa näkee sitten muutakin, kuin harmaita läiskiä vieri vieressä. Ainahan sitä voisi kaihtimet laskea alas. Tykkään kuitenkin auringonläikistä lattialla. Näin lyhenevien päivien aikaan vähäinenkin valo on mannaa sielulle.

Kausivaloja minulla on ollut ulkona muutamia jo syyskuusta alkaen. Viikko sitten viritin ensimmäiset jouluvalot, joista vasta yhden olen ajastanut syttymään illan pimetessä. Sisäänkäynnin isoon tuijaan laittamani valosarjan sytytän ehkä tulevana viikonloppuna.

Viime joulun jälkeen toteutin pitkäaikaisen suunnitelman. Valosarjoja pois ottaessani laitoin kunkin sarjan omaan pussiinsa ja merkkasin maalarinteipillä päälle, missä ko. valosarja oli ollut. Näin nyt on helpompi pohtia, minkä sarjan laitan mihinkin. Heitin myös rikkinäiset valosarjat pois, jonka vuoksi aion käydä hakemassa kaupasta pari uutta.

Blogielämä näyttää viettävän hiljaiseloa; niin oma kuin monen muunkin. Puutarhan ja kasvien vaipuessa talviunille, jutut luonnollisesti vähenevät. Valokuvaaminenkin on hankalampaa, kun valoisaa aikaa on vuorokaudessa kovin vähän. Kamera kulkee mukanani lyhyemmilläkin kävelylenkeillä. Harmaina päivinä ei vain mielestään näe kiinnostavaa kuvattavaa. Vaikka kuinka kulkisi katse pientareilla, puissa ja maisemassa, ei sieltä nouse uudenuutukaista versoa tai silmua. Toista on keväällä, jolloin jokainen silmäys pusikkoon on täynnä toivoa.

Ukkokullan kanssa on kiva kävellä ja ruotia siinä ohessa maailman asiat. Yksinään kulkiessa taasen saa pysähdellä mielensä mukaan. Ei tarvitse harjoittaa intervalliulkoilua, jossa seisahdutaan kuvaamaan ja sen jälkeen juostaan pitkälle edennyt Ukkokulta kiinni. Kerta toisensa jälkeen. 

Viikko sitten kävin itsekseni kävellen kaupassa, josta palasin pidemmän kaavan mukaan. En noussutkaan tavanomaisesta purorannasta takaisin tielle, vaan seurasin purouomaa niin pitkälle kuin se oli mahdollista eli seuraavaan siltaan saakka. Sen jälkeen puro sukeltaa tien alittavaan isoon betoniputkeen. Putken jälkeen puro kulkee niin lähellä omakotitaloja, jolloin tuntisin olevani heidän pihapiirissään, vaikka puro onkin kunnan aluetta. Ja pian talojen jälkeen puro laskeekin järveen.

Paikoin oli tosi ryteikköistä ja hyvin märkääkin. Jalkineet pitivät hyvin kosteutta, joskin saappaat olisivat olleet fiksummat ja mahdollistaneet suoraviivaisemman kulkemisen. Tosin en yhtään kaivannut suoria linjoja, vaan nautin mutkista ja lahonneiden puiden yli loikkimisesta.

Tunnelma puron vierellä kulkiessa oli jotenkin sadunomainen. Olin aivan keskellä asutusta. Tielle on purouomasta matkaa ehkä 20-30 metriä. Autoja ja ihmisiä kulki samanaikaisesti tiellä muutamia, mutta näkyvyys on olematon ryteikön ja puron paljon tietä alempana olevan sijainnin vuoksi.

Runsaiden sateiden vuoksi purossa on parhaillaan aika paljon vettä. Se myös muodostaa laskureitin kahden järven välillä. Puroa katsellessani mietin, että sitä pitkin voisi meloa pienikokoisella kanootilla, jos puroa vähän putsattaisiin. Ainakin puron ympäristöön olisi aika pienellä panostuksella mahdollista tehdä hieno ulkoilureitti, jollaisesta olen kuullut puhuttavankin. Nytkin siellä kulkee polku, josta tosin monikaan ei taida edes tietää. Puroalue on vuosikymmenet virrannut syvässä uomassaan kiinnittämättä sen suuremmin suuren yleisön huomiota.

Puron alkupäässä on yleensä runsaasti roskia ja paikallisten ipanoiden veteen heittämää rojua. Eteenpäin kulkiessa roskia oli yllättävän vähän. Siitäkin huolimatta, että yksi kylän keskeisimmistä kierrätyspaikoista on aivan lähellä. Ehkä kierrätyspaikkaa puron puolelta rajaava verkkoaita pitää irtoroskat paremmin kurissa, vaikka tuuli keräysastioiden ulkopuolelle jätettyjä roskia välillä ympärille riepottaakin.

Kauneinta minusta tuolla puroalueella on sammaloituneet puunrungot ja kivet. Vihreän värin raikkaus korostuu lakastuvien lehtien keskellä syksyisen harmaassa säässä. 

Edelleen ihmettelen, miksi en ole aiemmin älynnyt mennä tutkimaan puroa pidemmälle. Iloisena löydöstäni aion jatkossa käydä säännöllisesti katsomassa, millaiselta siellä eri ajankohtina ja vuodenaikoina näyttää. Runsaslumiseen aikaan ei ehkä ole viisasta kahlata umpihangessa, jotta ei vahingossa uppoa polvia myöten lumen alla virtaavaan veteen. Sen sijaan keväällä voin jo mielessäni nähdä valkovuokkoja ja korvissani kuulla lintujen sirkutusta...

Puutarhan nukkuessa voin siis käydä tankkaamassa voimaa ja väriä sammaleista. Nauttimassa sammalrakkautta.

Mukavaa viikkoa kaikille!