Suru vieraanamme

 

Viimeisten kahden viikon tunteiden vuoristorata huipentui tänä aamuna tietoon anopin kuolemasta. Ukkokulta vei äitinsä kaksi viikkoa sitten sairaalaan pahaksi äityneen influenssan vuoksi. Anoppia tutkittiin, lääkittiin ja hänet siirrettiin Jorvista Espoon sairaalan puolelle toipumaan. Seuraavana aamuna Ukkokullan puhelin soi. Hänen äitinsä oli kaatunut ja loukannut itsensä pahasti. Anoppi siirrettiin Jorviin, jossa hänellä todettiin lonkan ja leukaluun murtumat sekä muita pienempiä vammoja. Jorvista hänet kiidätettiin Töölöön sairaalaan, jossa lonkka leikattiin. Töölöstä anoppi siirrettiin takaisin Jorviin. Olemme käyneet häntä katsomassa erilaisilla kokoonpanoilla.

Perjantaina istuin kolme varttia anopin vieressä. Hän nukkui koko ajan, eikä häneen saanut kontaktia. Juttelin hoitajan kanssa tämän käydessä välillä anoppia katsomassa. Hoitaja laittoi pipetillä anopin suuhun limakalvojen kautta imeytyvää kipulääkettä, sillä pergamentin ohueen ja hauraaseen ihoon ei enää voitu laittaa kanyyliä suonensisäistä lääkitystä varten. 

Ajattelimme, että anopin selviytyminen olisi ihme. Iäkäs ja reistaileva sydän tuskin kestäisi kaatumisen aiheuttamia vammoja ja niiden hoitoa. Niinpä puhelinsoitto sairaalasta aamulla ei tullut yllätyksenä. Anoppi oli menehtynyt.

Iäkkään ihmisen kuolema on aina yllätys, vaikka toki olimme jo pitkän aikaa varautuneet, että mitä tahansa voi sattua. Influenssa voi olla kohtalokas iäkkäälle ihmiselle, mutta sen suhteen ei nyt ollut mitään hälyttävää näköpiirissä. Kaatuminen muutti asetelman hetkessä.

 
Kuvittelin 91-vuotiaan anopin mieleltään virkeänä ja omatoimisena sinnittelevän vielä jonkun aikaa. Henkisesti olen asennoitunut siihen, että isäni lähtee ennen anoppia. Näin ei sitten käynytkään.

94-vuotias isäni on sokeudestaan, huonosta kuulostaan ja muistisairaudestaan huolimatta fyysisesti aika hyvässä kunnossa. Edelliskerralla hän ei näyttänyt tunnistavan minua ollenkaan, vaan sijoitti minut lapsuudenmaisemiinsa. Eikä minulle selvinnyt, keneksi hän minua luuli. Viimeksi käydessäni hän oli taas hyvin virkeä tunnistaen minut ja kysellen sekä perheenjäsenistäni että sisaruksistani.

Lähipiirin vanhukset lähtevät yksi toisensa jälkeen. Vuoronumero siirtyy meidän ikäpolvellemme, mikä väkisinkin aiheuttaa pohdintaa elämän rajallisuudesta. Vanhuksen kuoleman synnyttämä suru on myös surua oman vuoromme lähestymisestä.

Kaipaamme keskuudestamme poistunutta anoppia. Hän oli avarakatseinen, positiivinen ja huumorintajuinen. Hänen kanssaan kanssakäyminen oli helppoa, mutkatonta. Uskomme, että hänen on nyt hyvä olla.

Hyvää matkaa sinulle Eeva, anopeista parhain!