Pihaelämää talvella

Luontoäidin kokkauksia: Lumipäärynät

 
Keväällä, kesällä ja syksyllä kaikki vapaa-aika kuluu pihalla ongelmitta. Oikeastaan sekään aika ei edes riitä, vaan toiveissa olisi muutama ylimääräinen tunti lisää jokaiseen valoisaan ja lämpimään kesäpäivään. Talvella tilanne on toinen. Pihamaalle kutsu käy lähinnä silloin, kun lumipilvet ovat pudottaneet lastinsa pihan käytäville ja aura lykkää myräkän jälkeen 70-senttisen vallin sisäänkäyntiin. Se on sitten käytävä siirtämässä pois, jotta autolla pääsee liikenteeseen. Muuten pihalla kuljen enimmäkseen täyttämässä lintujen siemenautomaatteja, vien biojätettä kompostoriin ja haen jotain kellarista. Auringonlaskut ja -nousut sekä pakkasen kuuraamat näkymät houkuttelevat myös kamerakierroksille.

Pikkuinen pyrstötiainen keskellä kuvassa.

Pitkälle ulottuvan zoomin puutteessa tinttiotokset ovat vähissä. Lintuja kyllä tulee ahkerasti seurattua niin ikkunasta kuin ulkona ollessa. Itsenäisyyspäivän aattona keräsin lyhdyistä vanhoja kynttiläjämiä laittaakseni uudet tilalle. 

Kuulin jo kauempaa jännää siritystä, josta arvelin lähistöllä olevan pyrstötiaisia. Ne ovat todella nopeita käänteissään, enkä oikein koskaan onnistu tallentamaan ainuttakaan filmille. Nyt onni suosi tätä rohkeaa, sillä yksi pyrstötiainen jähmettyi maahan, ilmeisesti odottamaan ihmiskummituksen nopeaa poistumista takavasemmalle. Pyrstötiaiset ovat minusta niin söpöjä palleroisia. Niitä nähdessäni alan vaistomaisesti lässyttää samalla tavoin, kuin kissoja paijatessani.

Naapurin Mamis-kissa poistumassa pihaltamme.

Pyrstötiaislässytys sai nopeasti jatkoa nähdessäni adoptiokissamme eli naapurin Mamiksen poistumassa pihamaaltamme. Se kiertää säännöllisesti tonttimme. Lumiseen aikaan sen tassunjäljistä saa helposti selville vakioreitin. Useimmiten Mamis kulkee terassilla olevan pihakeinun takaa ikkunoiden alta kohti puistopäätyä. Jos illalla pihan liikennetunnistevalo syttyy, tietää asialla olevan Mamiksen tai jäniksen. Peurojen reitti kulkee sen verran kauempaa, ettei niiden kulku sytytä tunnistevaloa.

Jäniksiä liikkuu pihassa nyt runsaasti. Jälkien paljoudesta päätellen kohta alapihalla on taas perinteinen moottoritie. Myös Syreenipenkin tarhaviinikärhön ympärille ilmestyi jänisjälkien keskittymä, mistä totesin talttahampaiden suunnitellleen Polish Spiritillä herkuttelemista. 

Verkotin kriittiset kasvit jo aikaa sitten. Polish Spiritin maanpäälliset osat eivät välttämättä kuole talvella, vaan puhkeavat lehteen ja kukkaan uuden kesän saapuessa. Niinpä en halua jänisten napostelevan sitä(kään) suihinsa. Kellarista löytyi yksi sinne unohtunut verkonpätkä, jolla suojasin kärhön.  Viereiset perhoangervon versot eivät ole toistaiseksi jäniksille maistuneet.

Pihakäytävien varsilla on useita pikkutalviokaivauksia, joista jänikset ovat etsineet syötävää. Pikkutalviota on niin paljon, ettei tällainen verotus kantaa uhkaa. Kun hangen korkeus talven myötä kasvaa, tällaiset kaivannot harvenevat.

Kasvimaalla jänikset ovat käyneet maistelemassa lumen alle jääneitä yrttejä. Ehkä joku metsästäjä saa pöytäänsä valmiiksi maustettua jänistä. Persiljaa ja timjamia jäi maahan kunnon rykelmät, kun unohdin niiden korjaamisen ennen lumia.  Kiitokseksi jänikset jättivät kakkapallerot lannoitteeksi. Valitettavasti jäniskakalla ei ole kummoistakaan lannoitearvoa.

Tonttimme viereisen puistoalueen hiekkakäytävät eivät kuulu talvikunnossapidon piiriin. Runsalumisinakin talvina ihmiset oikaisevat puiston halki, jolloin sinne muodostuu muutamia polkuja. Kuvassa näkyvät jäljet eivät kuitenkaan ole ihmisjalkojen aikaansaamia. Suurin osa on jänisten jälkiä. Oikeasta yläkulmasta terävänä vasemmalle kulkeva vana, kuten myös alareunan samanlainen ovat peuran aiheuttamia. 

Laitoin puistopäädyn tuijarivin aukkoon verkon, sillä peuroilla on tapana oikaista siitä meidän puolelle. Näin talviaikaan sinänsä sama, kulkevatko vai eivät, kun suurin osa syötävästä on lumen alla tai verkkojen suojassa. Toiveissani kuvittelen pienilläkin esteillä kouluttavani peuroja valitsemaan jonkun toisen reitin meidän pihamme sijasta. Toinen pointti on saada mielenrauha itselleni, sillä minua ärsyttää suunnattomasti ajatus peuroista ruokailemassa rakkaudella istutettuja kasvejani.

Suurin osa linnuista kulkee enimmäkseen ilmateitse jälkiä jättämättä. Toisinaan ne myös laskeutuvat syystä tai toisesta maan pinnalle. Varsinkin mustarastaat tepastelevat paljonkin maan tasalla. Tämä kuva on kasvimaan viljelylaatikon pinnalta, jonka lumeen on jäänyt jonkun linnun siivistä jäljet. Veikkaan mustarastaan jäljiksi. Samanlaisia on paljon leikkimökin katolla, jossa mustarastaat odottavat tinttien pudottavan muutaman siemenen niille maasta nokittaviksi.

Biokompostori jämähtää jäähän joka talvi. Tänä vuonna tavallista aikaisemmin, mutta eipä joka vuosi täällä etelärannikolla näin pakkaspitoista marras-joulukuuta yleensä olekaan. Tyhjensin kompostorin alaosasta biomassaa marraskuun alussa, mutta koitin jättää tavaraa siten, ettei pömpeli ihan tyhjäksi menisi. Pöhisee paremmin, kun on ennestään jotain kypsytettävää. 

Autotallissa oli varalta tyhjä viiden litran kanisteri, jota olen käyttänyt kuumalla vedellä täytettynä kompostorin käynnistämiseen. Nyt kanisteri on kadonnut. Luultavasti se meni epähuomiossa kesällä muiden kamojen mukana kaatikselle. Vastineeksi löysin ainoastaan 1,5 litran tyhjän muovisen etikka-astian, jonka laitoin kompostoriin. Näyttää siltä, ettei se kooltaan riitä käynnistäjäksi. 

Onneksi kompostorissa on yhä tilaa kipata uusia biojäteannoksia. Ja vieressä on jälkikypsytykseen käytetty anopin vanha biokompostori eli ei tässä mitään hätää ole. Hyvin pärjätään siihen saakka, kunnes kevätaurinko perinteisesti viimein jäätyneen kompostorin herättää.

Välillä menee viikkoja, etten edes ajattele Helsingin suuntaan menoa. Sitten on tällaisia aikoja, jolloin siellä tulee ravattua useita kertoja peräkkäin. Viikko sitten oli museoretkipäivä kälyn kanssa. Itsenäisyyspäiväviikolle taasen osui hääpäivämme. Varasimme Ukkokullan kanssa pöydän ravintolasta, jossa kävimme vastavihittyinä syömässä. Söimme nytkin pitkän kaavan mukaan ja hyvää oli. Talo tarjosi lasilliset kuohuvaa mainitessamme olevamme liikkeellä hääpäivän merkeissä.

Näyteikkunan valtava kukkakimppu.

Ukkokulta ei ole mestari minua lahjomaan. Ei kukilla, ei timanteilla eikä edes hepeneillä. Kyllä hän merkkipäivät muistaa halaten ja onnitellen. Toisinaan hän tekee itse lahjakortin, joka oikeuttaa johonkin palveluun, mieluisaan kirjaan tai muuhun toivomaani. Hän saattaa myös kysyä, mitä haluan ja hankkia sitten sen. Tällainen systeemi toimii meillä hyvin. Pitkä parisuhde on opettanut meidät tuntemaan toinen toistemme tarpeet ja toiveet. Niin kivoja kuin tavaralahjat ovatkin, ne eivät ole tärkeintä elämässä. Parasta on tasa-arvoinen, tasapainoinen, toinen toisemme hyväksyvä ja arvostava yhdessä eläminen niin arjessa kuin juhlassakin.

Iltapilvet itsenäisyyspäivänä 6.12.2023

Kaksi viikkoa jouluun ja minä käyn yhä liian hitaalla. Hieman outoa. Hitaalla minä, jolla on lähes aina aikataulut ja tekemiset järjestyksessä? Joskus terästäytyminen vaatii itsetutkintaa ja itsepotkintaa. Siitä se moottori taas käynnistyy, ajatukset ojentautuvat päässä ja lopulta myös käytännössä. Tähän luotan. Kohti joulua siis.