Tämä kasvukausi lienee ensimmäinen, jolloin olen nostanut puutarhahommien suhteen kädet pystyyn, kellahtanut kirjan kanssa sohvalle ja ajatellut, että pärjätkööt hetken aikaa ominensa. Vaihteleva sää on asettanut omat kiemuransa, milloin mitäkin voi pihamaalla tehdä. Jollei ole kylmää, on tosi kuumaa. Jollei sada, on äärimmäisen kuivaa. Tai päinvastoin. Jos haluaisi pitää kaikki paikat tiptop, se vaatisi kokopäiväistä uurastusta. Lottovoittajana saattaisin pari kertaa kesässä palkata puutarhurin tekemään inhottavimmat hommat. Muuten ei kyllä ole halua päästää vieraita sähläämään omien mieltymystensä mukaan.
Puutarha on tärkeä harrastus, tapa viettää aikaa ja kunnia-asia saada kasvit kasvamaan ja kukkimaan. Joskus vain tulee tunne, kuin puutarhan hoitaminen olisi alituista kilpajuoksua kasvien kanssa. Kuin ne eläisivät omaa elämäänsä ihmisestä piittaamatta - kuten tekevätkin. Kasvavat, kukkivat, kaatuvat, rehottavat, kuihtuvat, katoavat ja kuolevat.
Tänä kesänä kaikki rehottaa tavallista runsaammin. On korkeutta ja on leveyttä enemmän kuin kullekin on tilaa varattu. Harvemmin kasvit alkavat nyrkein toistensa kanssa tappelemaan, mutta joskus puutarhurin on mentävä väliin ja rajoitettava kumppanuuksien sopimatonta yhteiseloa. Nyt tuollaista rajoitustoimintaa on riittänyt yllinkyllin, kun jokainen haluaa kiihkeästi tehdä tuttavuutta toisten kanssa.
Oma porukkansa ovat rikkaruohot. Nuo kasvit, jotka puutarhurin mielestä kasvavat aina väärässä paikassa. Niin kaunis kuin voikukka on kukkiessaan, ei sen koko sukua halua kuunliljan tai pionin viereen. Varsinkaan, kun voikukan kitkeminen on loputon urakka. Jollet saa juurta kokonaan, pian on samalla paikalla samanlainen lehtirypäs.
Entä jos annat mielestäsi sopivaan paikkaan nokkosille kasvurauhan perhostoukkien kodiksi. Yhtäkkiä niitä kasvaa ruusupensaiden välissä, syreenien juurella ja marjapensaissa. Ai, että polttaa paljaita kinttuja makeasti herukoita poimiessa nokkosten ollessa seurana.
En ole koskaan istuttanut ainuttakaan puna-apilaa Oikearinteeseen. Enkä muuallekaan. Kuka kumma on antanut osoitteeni niille, kun juhlivat satapäisenä joukkona kesäfestareitaan perennojeni joukossa? Jos olet joskus koittanut kitkeä puna-apiloita, tiedät niiden juurten puikkelehtivan taatusti naapurikylään saakka. Eivätkä meinaa irrota mullasta kiskomalla tai lapiolla kaivamallakaan. Pitäisikö kokeilla dynamiittia?
Puutarhallani on jo paljon ikää. Sen rakentamista aloittaessani intoa oli enemmän kuin tietoa tai kokemusta. Rakenteita ja istutuksia tuli tehtyä osin mutu-tuntumalla. Perussuunnitelma oli, mutta sitä ei noudatettu kirjaimellisesti monestakin syystä. Alkuvuosien jälkeen tarpeet ja mieltymykset ovat muuttuneet. Kasvimaailma on tullut tutummaksi, aikaakin on enemmän. Puutarhan olosuhteetkin ovat muuttuneet.
Monta asiaa tekisin nyt toisin. En istuttaisi agressiivisesti leviäviä perennoja. Tai ainakin varmistaisin, etteivät ne pääse valtaamaan alaa. Pikkutalvio on yksi sellainen, jolle laittaisin ankaran kiellon ylittää omia rajojaan. Joitakin pensasruusuja jättäisin kokonaan hankkimatta. Eipä tarvitsisi kiskoa niiden juuriversoja vääristä paikoista tai miettiä, mitä reittiä saisi pikkuisen kaivurin mahtumaan pihaan suuremmitta vaurioitta. Harkitsisin kahdesti myös kriikunapuun istuttamista. Kukkii toki kauniisti ja sen hedelmäkin maistuu hyvälle. Mutta kriikunan vapaan kasvamisen ideologia saa minut puhumaan joka kesä rumia.
Toukokuussa ajattelin, etten millään ehdi tai jaksa tehdä kaikkia puutarhan vaatimia töitä ajallaan. Harva se päivä oli olo, kuin juoksisi pää kolmatenta jalkana saamatta riittävästi työlistaa lyhemmäksi. Niin vain lähes kaikki tärkeä on tullut tehtyä. Ja monta vähemmän tärkeää. Kanttausurat kylläkin kaipaavat kohennusta. Tilanne on kohtalaisen tasapainoinen siitäkin huolimatta, että kirja poikineen on päässyt sohvamakuulla viimeisille sivuille asti. Yhtään ei sentään kannata huokaista helpotuksesta. Puutarha ei lepää laakereillaan. Se päättää itse, miten siellä kasvetaan ja kehitytään.
Fiilistelykierroksilla löytyy aina yllätyksiä, joista osaan on puututtava pikimmiten. Voi käydä myös niin, että kylävierailulta kotiin tulee uusia kivoja kasveja, joille on keksittävä asuinpaikka. Se johtaa yleensä melkoiseen domino-peliin, jossa vanhat kasvit siirtyvät uusien tieltä. Hetken puutarhassa pyörii kasvikaruselli, jossa lapio viuhuu ja multa kastuu.
Muutamia vuosia sitten ratkaisin uusien kasvien asuinpaikat verottamalla nurmikosta palan jos toisenkin. Näin leikattava nurmikko pieneni ja syntyi uusia istutusalueita. Nyt alkaa joka paikka olla tupaten täynnä. Jos aukkopaikkoja talven jäljiltä olikin, ovat nekin muisto vain. Suorastaan ihme, miten yksittäisille kaupasta liimapaperin lailla mukaan tarttuneille ihanuuksille on löytynyt paikkansa. Yhä vaikeammaksi se kuitenkin käy. Käsillä on aika, jolloin jonkun uuden tuleminen merkitsee vanhan lähtöä.
Katson aina ihaillen viimeisen päälle siistejä puutarhoja, joissa kasvit on istutettu oikeaoppisesti koon ja yhteensopivien värien mukaan. Joissa kasvit ovat terveitä ja reheviä ja hyvinhoidettuja. Ei rikkaruohoja, ei huojuvia rakenteita, hiekkakäytävätkin haravalla kuvioidut. Yhtä ihaillen kierrän puutarhoissa, joissa villeys näkyy ihan kaikessa. Miten lujahermoisia tällaisten puutarhojen omistajat ovatkaan. Ei vaivaa rikkaruohot, ei polviin saakka ulottuva heinikko.
Oma puutarhani on perennojen sillisalaatti ja pensaiden puskanurkkaus. Kaikki on omin käsin multaan kaivettu sillä taidolla ja tiedolla, joka kulloinkin on ollut käytössä. Tunnen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki kasvini. Olemme tehneet sinunkaupat. Alkuvuosien puutarhasuunnitelma on venynyt ja paukkunut joka suuntaan. Muutamasta omenapuusta ja tasaiseksi leikatusta nurmikosta on ahkeran lapioinnin ja kiihkeän kasvikiinnostuksen johdosta syntynyt ikioma viidakko.
Olen läpikäynyt ruusukuumeen, kärhökuumeen, koristepuukuumeen. Olen rakastunut kevätkurjenmiekkoihin, kellukoihin, syyshortensioihin ja marhanliljoihin. Vain joitakin mainitakseni. Tungosta on vähän joka nurkalla. Edelleen olen altis saamaan tartunnan jos jonkinlaisten kasvien esittelyihin törmätessäni. Silti en kaipaa immuniteettiä tai edes lyhytaikaista rokotussuojaa. Kaikki kukat kukkikoon, kaikki pensaat pörhistelköön. Joku puukin voi vielä ahtautua mukaan.
Jospa kaikki maailman johtajat ja poliitikot ryhtyisivät istuttamaan ja kasvattamaan, rakentamaan puutarhaa. Vaihtaisivat kasveja keskenään ja lapioihinsa nojaten juttelisivat omenasadosta ja kompostin kääntämisestä. Ehkä he huomaisivat, ettei yhtä oikeaa puutarhaa ole olemassa. Että kaikille puutarhoille ja puutarhureille on aikansa ja paikkansa.
Rakastan puutarhaani. Olen siitä ylpeä.
Ihanaa alkanutta heinäkuuta kaikille!