Ei mitään ihmeellistä tällä tontilla

Lumimörköjä näkee pihassa silloin tällöin.

 
Ei mitään ihmeellistä tällä tontilla eli päivät kulkevat eteenpäin tasaista tahtia. Hyvä niin, sillä maailmanpolitiikan kiemuroissa on ihan riittävästi hässäkkää. Rusakot loikkivat puutarhassa sinne tänne. Illan hämärtyessä ne ilmestyvät tönkimään hangesta pikkutalvioita, sammalleimua ja sulkaneilikoita. Yhdellä rusakolla on tapana istua Syreenipenkissä mennessäni illalla nukkumaan. Siinä sitten hetken tuijotamme toisiamme ikkunan molemmin puolin, kunnes rusakko päättää loikkia jonnekin  muualle.

Mustarastaat taasen pöllyttävät talon seinustalla jokaisen maahan jääneen kuivan lehden ympäriinsä. Olen nakannut käytäviltä lunta peittääkseni syyslehdet. Onpahan ainakin hetken aikaa nätimmän näköistä.

Lumitilanne pihassa 24.1.2026

Viime viikon pikkupakkaset ovat kiristyneet -10 asteen tienoille. Lunta on satanut pari päivää jatkuvasti hiutaloiden. Jättikokoiset lumihiutaleet eivät ole kuitenkaan kasvattaneet hangen pintaa kovinkaan paljon. Mikäli nyt tulisi nolla- tai plussakelit, tuo höttöinen lumi olisi nopeasti muisto vain. Kolaamista on ollut vähän. Unelmankevyen lumen kolaaminen ei ole rasittanut sen enempää selkää kuin jalkojakaan.

Lumitilanne pihassa 31.1.2025

Vuosi sitten lunta oli todella vähän. Toki sitä satoi helmikuussakin lisää, mutta mitään polviin upottavia hankia ei meille silloinkaan tullut. Viime vuotisten kuvien perusteella maaliskuussa oli lumetonta. Mikään lämmin kevät ei silti ollut.

Krookukset alapihan Vapaapenkissä 31.1.2025

Joulukuun lopusssa löysin joitakin piippoja. Suojasin niitä verkoilla. Sittenhän vuodenvaihteessa maahan satoi lunta. Sen jälkeen vähän lisää. Näin paljon piippoja ei ennen lumia ollut näkyvissä, mitä tässä vuoden 2025 tammikuun lopun kuvassa näkyy. Näin ne vuodet ovat kovin erilaisia.  

Lumitaidetta tarha-alppikärhössä.

Ulkona kuvaaminen on typistynyt muutamiin otoksiin niin omassa pihassa kuin lenkeilläkin. Olkoon unelmankeveä lumi kuinka kaunista tahansa, ei se jaksa inspiroida loputtomiin.

Meneillään olevana viikonloppuna on BirdLifen pihabongaus. Pihakoristeen tintti pysyi hyvin paikallaan sitä kameralla tähdätessäni. Toisin kävi ihka oikeiden lintujen kanssa. Ne pyrähtävät heti kauemmas lähestyessäni niitä. Kamerani putkella ei pääse tarpeeksi lähelle, jotta saisin loistavia ikuistuksia tinteistä. Toimivat kuitenkin kuvallisina todisteina, että tämä ja tuo lintu on pihassa vieraillut.

Tänä vuonna lintujen lajikirjo on melko rajallinen. Tinttejä käy kyllä paljon ruokinta-automaateilla, mutta moni aiemmilta vuosilta tuttu laji puuttuu lähes kokonaan.

Pyrstötiaisia on pihassamme monta kertaa viikossa. Varmaan useamminkin, mutta enhän minä kaiken aikaa ole päivystämässä ikkunassa tai pihamaalla. Nämä pyrstikset olen kuvannut työhuoneen ikkunasta. Niitä oli maassa ja puussa. Lauantaina satuin pihalla ollessani kuulemaan lähestyvän "sirinän", josta osaan jo tunnistaa pyrstötiaisten saapuvan. Söpöt nappisilmät valloittivat syreenipuskan talipötkön. Sitten paikalle saapuikin käpytikka, joka aiheutti pyrstötiaisten joukkolehahduksen pois pötkön kimpusta. 

Takkaa on lämmitetty ahkerasti. Takkatulen loimu ja palavien puiden räiske tuntuvat kodikkaalta. Saatamme istua takkahuoneessa kirjaa lukemassa tai ihan vain tuleen tuijottaen. 

Tammikuussa olen lukenut monta erinomaista kirjaa. Juha Itkosen "Huomenna kerron kaiken", Outi Airolan "Äiti Airolan parempi maailma", Maggie O'Farrelin "Hamnet" ja Claire Keeganin "Aivan viime hetkellä". Näiden kirjojen tarinat ovat koskettaneet, tehneet vaikutuksen syvälle sieluuni. Kun lisäksi aivokasvaimeen sairastuneen ystäväni tila on heikentynyt merkittävästi, on oma olo täynnä haikeutta. Hetki sitten luin blogiystävän lemmikin kuolemasta. Se avasi kyynelkanavat. 

Suunnittelin kylväväni keijunmekkoa. Taidankin jättää kylvöt johonkin toiseen päivään ja leivon Runebergintorttuja.

Mukavaa sunnuntaita kaikille!