Juuson varjoteltta, heinäkuun loppua

Kurjenmiekan lehdet pysyvät hyvin kesän ajan pystyssä, mutta elokuun lähestyessä ja etenkin muutaman kunnon sadekuuron jälkeen ne alkavat horjua kaatuen lopulta käytäville. Eipä siitä niin suurta haittaa olisi, ellei juuri noiden sateiden jälkeen märkien lehtien läpi kulkeminen kastaisi tehokkaasti ainakin puolikkaan ihmisen. Kun lisäksi samalla kohtaa käytävän toisella puolen kasvaa parimetrisiä tuoksuvatukoita, jotka samalla tavoin uhkaavat lätkäistä ohi kulkijan niskaan ylimääräiset vedet isoilta lehdiltään, katsoin parhaaksi sitoa kurjenmiekat hellästi toisiinsa kiinni, jotta ne pysyisivät paremmin pystyssä. Ei ehkä kovin kaunista, mutta käytännöllisyyden vuoksi joutuu toisinaan tinkimään estetiikasta.

Sunnuntaina Ukkokulta tuli jossain välissä sisälle ja ihmetteli ääneen, mihin se meidän karvapeto on oikein kadonnut. Sinänsä outo kysymys, sillä kunhan seuraa juoksunarua, löytyy yleensä sen päästä kissakin. No, miehet eivät aina toimi järjen mukaisesti. Itse olisin ryhtynyt ratkaisemaan ongelmaa ennen kuin lähtisin sisälle kysymään, onko joku kenties siirtänyt kissan jonnekin. Kun sitten totesin, että siellä välipihalla Juuson pitäisi oleman, lähti Ukkokulta sitä omatoimisesti etsimään. Hetken kuluttua hän tuli hymynkare poskilla kertomaan, kuinka fiksu kissa meillä on ja kehotti minua mukaansa katsomaan.

Juuso oli löytänyt itselleen oivallisen varjopaikan, ihan ikioman teltan. Yhteensitomani kurjenmiekat muodostivat keskelleen tyhjän kolon, johon Juuso oli kuumuutta pakoon ryöminyt. Ryhtyessäni sitä kuvaamaan, se nosti päätään ja kurkisti telttansa oviaukosta minua. Luultavasti se totesi, että miksei tällaista ratkaisua ole aiemmin meidän pihaan laitettu.

Hetken jo luulin, että Juuso kyllästyy minun ja kameran työntymiseen hänen yksityiseen varjotelttaansa, mutta ei se kuitenkaan tullut poiskaan, vaan paneutui torkkumaan. Menin muutaman kerran teltan ohi ja siellä kissa pötkötti äänekkäästi kuorsaten pitkälle iltapäivään. Hölmön näköisiä tai ei, kurjenmiekat saanevat seisoa yhteenliitettyinä huomattavasti aiottua pidempään. Enhän minä voi mennä rikkomaan oman kissan varjotelttaa kesken parhainta kesää.

Sää on muuttunut epävakaisemmaksi, mutta edelleen on hyvin lämmintä. Eilen aamulla herätessäni satoi, mutta jo liikkeelle lähtiessäni sade alkoi tauota ja Espooseen päästyäni se oli loppunut jo kokonaan. Piti viedä isä lääkäriin samanaikaisesti kun olisi pitänyt mennä äidin kanssa sädehoitoon. Onneksi äiti sai toisen henkilön kanssaan ja saatoin keskittyä vaihteeksi isän vaivojen tulkkaamiseen lääkärille. Minusta on ihan sama, onko lääkäri syntyisin virolainen, venäläinen vaiko peräti etiopialainen. Kunhan hän puhuu selkeästi suomea ja ymmärtää samoin, mitä potilas hänelle koittaa sanoa. Valitettavasti minulla on aika huonoja kokemuksia muunmaalaisista terveyskeskuslääkäreistä; jos kerran julkisissa viroissa vaaditaan hyvää ruotsin kielen taitoa, niin luulisi samat vaatimukset olevan suomen kielen suhteen. Aika hankalaa on kertoa muutenkin ongelmallisista asioista ihmiselle, joka ei selvästikään ymmärrä sanomaani ja jonka puhetta minun on vielä vaikeampi ymmärtää. Tällä kertaa sain kuitenkin isälle ihan aidon suomalaisen naislääkärin, joka kaiken lisäksi tuntui ottavan isän vaivat vakavasti, eikä heittänyt meitä labralähetteen kera viiden minuutin kuluttua ulos huoneestaan.

Eilinen päivä sitten hurahti omaishoitotehtävissä, mutta tänään on ollut ns. vapaapäivä. Isä ja äiti touhuaa tänään keskenään. Lupasivat mennä sädehoitoonkin ihan kaksistaan. Äiti kun alkaa jo hallita taksilla matkustamisen ja Kela-kortin vilauttamisen ilmoittautumislaitteelle. Kuka väittää, ettei vanhakin voisi oppia. Toivottavasti äiti kuntonsa puolesta jaksaa tuon sädehoitoruljanssin. Entä sitten, jos ja kun tulee niitä hoidon sivuvaikutuksia?

Yöllä nukuin raskaasti, mutta heräsin johonkin aikaan rankkasateen ääniin. Oli pilkkopimeää ja hetken mietin, muistiko Ukkokulta illalla laittaa pihaoven kiinni, mutta enpä jaksanut nousta katsomaan, vaan käänsin kylkeä ja jatkoin nukkumista. Juusokin köllötti pitkin pituuttaan vieressäni, mutta tällä kertaa sen verran sopuisasti, että mahduimme molemmat hyvin nukkumaan. 

Kulunut päivä on ollut mukavan lämmin. Välillä aurinko paistaa, mutta ajoittain se on ollut pitkäänkin pilvien takana. Sadetta ei toistaiseksi ole tullut, vaikka välillä onkin ollut sangen synkät pilvet taivaanrannalla.

Jotenkin kummallisesti ajauduin rikkaämpärin kanssa alapihalle ja sen kummemmin suunnittelematta ryhdyin nyhtämään rikkaruohoja kukkapenkkien, marjapuskien ja yhden kriikunan ympäriltä. Siinä vaiheessa, kun aloin vilkuilemaan vielä nyhtämättömiä paikkoja, suoristin selkäni ja päätin lopettaa urakan. Ei tule maailma päivässä valmiiksi, eikä myöskään meikäläisen rikkaruohourakka. Siellä ne muhivat, mutta mikään katastrofaalinen tilanne pihassani ei nyt ole, joten muhikoon. Kun kerran olin saanut itseni sopivasti hikiseksi ja varpaat multaisiksi, päätin vielä leikata nurmikon. Mukavaa, kun on pihallakin siistiä. Siitä on hyvä lähteä suihkuun ja laittaa pesukone pyörimään.

Huomenna alkaa elokuu. Ilmassa on selkeää syksyn tuntua, vaikka en vielä suostukaan lopettamaan kesästä puhumista ja nauttimista. Postilaatikkoon on jo pidemmän aikaa pudonnut koulureppumainoksia ja kauppojen ikkunat on somistettu ruskean ja viininpunaisin sävyin. Pois kaikki hempeys ja iloiset värit, markkinamiehet ovat päättäneet syyssesongin alkaneen. Elokuu on edelleen kesäkuukausi ja sellaisena sen aion ottaa jatkossakin. Pihalle vain nuuskuttelemaan krasseja ja kehäkukkia. Niissä on kesän tuoksua ja tunnetta, jonka muistaa aina lapsuudesta saakka. Lähdenkin heti pihalle, lähtekää tekin!

 

Tekemätöntä työtä riittää

Tänään on jälleen aurinko porottanut täydeltä taivaalta ja helteinen sää ajanut meikäläisen etsimään varjoa. Huonosti nukutun yön jälkeen ei oikein ole ajatus kulkenut, mutta mihinkä sitä olisi tällaisena leppoisana sunnuntaipäivänä tarvittukaan. Leena Lehtolaisen Paholaisen pentuja lueskellessa aika on kulunut sopivasti. Kävinpä Juuson kanssa tutkimassa myös vadelmatilanteen. Meidän pensaista tulee ensimmäisen kerran oikein kunnon sato. Marjat kypsyvät tipotellen ja joka päivä kannattaa käydä katsastamassa poimittavien herkkujen tilanne. Juuson köllötellessä ison vaahteran varjossa sain kerättyä puolen litran verran hyväkuntoisia vattuja, jotka laitoin oitis pakkaseen jotain sopivaa herkutteluhetkeä silmälläpitäen.

Myös karviaiset alkavat saada väriä. Ne menevät meillä yleensä samantien suihin. Joskus olen tehnyt hyytelöä, mutta parhainten karviaiset kyllä maistuvat tuoreeltaan syötynä. Oheinen kuva on muuten otettu maanantaina, jolloin täällä satoi ihan mukavasti vähän pidempäänkin.

Seuraava isompi projekti on omenapuiden kesäleikkaus. Viime kesänä kokeilin kesäleikkausta ensimmäisen kerran ja olen päättänyt ottaa sen vakiotavaksi. Muutaman talon päässä asuva naapuri leikkaa omat puunsa oikeastaan vain loppukesästä. Hänen puunsa ovat kyllä niin nätin mallisia, että joka kerran ohi ajaessani jaksan niitä ihailla. Kuin sateenvarjoja, eikä laisinkaan liian korkeita. Meidän omenapuut ovat aivan liian korkeita, kun emme osanneet ja älynneet niitä alkuvuosina oikein muotoilla. Olen yrittänyt saada niitä useamman talven aikana jonkinlaiseen kuosiin ja nyt tykkään, että tavoite alkaa olla saavutettu. Ehkä vielä ensi talvena otan jokusen hankaavan oksan pois, mutta suuremmat leikkaustarpeet ovat ohi. Ehkä tuo runsas vesiversojen kasvukin noiden talvileikkausten poisjäämisen myötä vähenee.

Tuossa kuvassa etualalla Huvitus, sen takana vasemmalla näkyy Punakaneli, keskellä Valkeakuulas ja vasemmalla syysomena (jonka lajista en ole varma), joka saattaa saada vielä lähtöpassit, sillä sen hedelmä on joka vuosi varsin rupinen ja sen myötä altis muumiotaudille.

No, onhan näitä isohkoja projekteja toki muitakin. Alapihalle johtavat portaat ovat jo aika törkeän näköiset. Tai siis askelvälit. Koska kyse ei ole varsinaisista rikkaruohoista, en ole pitänyt kiirettä askelvälien perkaamisella. Olen odottanut sopivaa ajankohtaa, jolloin olisi aikaa kaivaa tuosta "väliaikaisesta kasvatuspaikasta" pois maksaruohot, taponlehdet, akileijat ja rentoakankaali. Ne ovat ottaneet tavakseen levitä juuri noihin askelväleihin ja sieltä sitten siirrän säännöllisin väliajoin käyttökelpoiset kasvit uusiin paikkoihin ja muut kompostiin. Portaita rakentaessa ei alle laitettu minkäänlaista maanrakennuskangasta, mutta ei tuosta välikasvillisuudesta nyt niin suurta ongelmaa ole tullut. Oikea rinnekin (saanut nimensä ylhäältä alas laskeuduttaessa) kaipaa jo kohennusta. Hopeahärkki on vallannut koko rinteen, eikä se ole näin loppukesästä mitenkään kaunis. Kuivuus on tehnyt rinteeseen ruskeita laikkuja ja muutenkin kaipaan siihen enemmän väriä myös loppukesäksi. 

Löytyyhän näitä tekemättömiä projekteja näköjään enemmänkin, kunhan vain kuvia katselee. Tuleva ruusupuistokin on vielä melkoinen nysä ja hankalasti hoidettavissa. Tarkoitan lähinnä nurmikon leikkuuta noiden pienten kasviryppäiden ympäriltä. Kunhan tässä viilenee ja löytyy sopivan rento aikarako, on tarkoitus tehdä asialle jotain konkreettista. Pitäisi vielä sijoittaa yläpihan ruukussa kasvava neilikkaruusu tuohon joukkoon ruusuiseen.

Ritausmakin on saanut aikaan runsaasti nuppuja ja saanpa kuin saankin vielä tänä kesänä nähdä sen kukkivan. Se oli niin onnettoman pieni sen ostaessani, etten ollut laisinkaan varma, jaksaisiko se kasvaa sen enempää kuin kukkiakaan. Hyvin on ruusu lähtenyt kasvamaan.

Altaan reunalla kasvava auringonkukka on vähän pölhön näköinen ylhäisessä yksinäisyydessään, mutta koska hän on ihan itse kasvupaikkansa valinnut, ei minulla liene siihen mitään sanottavaa. Oikeastaan on aika hauska seurata kukinnon kehittymistä ja sen kääntyilyä aurinkoa kohti. Vuosikausia sitten nuoria vielä ollessamme ajoimme omalla autolla silloisen Neuvostoliiton halki Jaltalle. Matkalla näimme silmänkantamattomiin ulottuvia peltoja täynnä auringonkukkia. Sadat ja tuhannet kukat kurottivat kohti aurinkoa aina riippuen, missä kohti taivasta se kulloinkin paistoi. Niin hullulta kuin ehkä kuulostaakin, tulee minulle kuitenkin auringonkukkapellon nähdessäni mieleen Van Gogh eikä nuo mustan mullan alueen valtaisat kukkapellot.

Löytyipä muuten se kadonnut liljakin eli tiikerililja Sweet Surrender. Siinähän nuo kukkivat vaalean Ercolanon ja pinkin Algarven vieressä. Ovat vain niin saman värisiä kuin Ercolanot, etten ihan heti tajunnut osan kukinnoista nuokkuvan alaspäin. Toivoa saattaa, etten vierestä tulppaanien sipuleja muutama päivä sitten pois kaivaessani vahingossa ottanut myös osan näistä tiikerililjoista. Nyt penkissä on tyhmästi isohko aukko, mutta ajattelin kuitenkin ottaa tulppaanit pois ja miettiä tilalle jotain muuta. En ehkä laita tulppaaneja tuohon paikkaan enää laisinkaan, sillä niiden kaivaminen muita kasveja täynnä olevasta penkistä on todella hankalaa. Saattaapa olla, että ylipäätään tulppaanien sipulien kaivaminen jää tähän yhteen kertaan. Laitan niitä mieluummin joka syksy vähän lisää, jos haluan kukinnan jatkuvan vuodesta toiseen.

Tammikuussa bongasin kalenteristani oheisen rapskulehtimallin ja silloin ajattelin, että ehkä tekisin sellaisen kesällä. Tehty on ja olen lopputulokseen todella tyytyväinen. Toki olin ensin ajatellut sijoittaa kukkasen vähän toiseen paikkaan, mutta ei se sitten siihen sopinutkaan. Tämä toteutunut projekti tasapainottakoon tämän enemmänkin tekemättömien töiden tai paremminkin lähiaikoina toteutettavien projektien luettelemiseen keskittyneen päivityksen. Viikonloppu alkaa olla lopuillaan ja edessä on jälleen työteliäät päivät. Tulossa on toki mukavaakin ajateltavaa, sillä lauantaina on vanhimman veljeni pojan häät. Iloisia juhlia siis.

Ja viho viimeiseksi päivän kevennys:

Tyttö ja poika katselivat kun isompi tyttö ja poika suuteli puiston penkillä. 

-  Poika kysyi: ''mitä noin oikein tekee?

- ''Mä luulen että toi poika yrittää varastaa tolta mimmiltä purkan..'', vastasi tyttö.

Aurinkoista ja kukikasta viikkoa!

Lämpöinen tunnustus

Peruna kukkii

Aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja mittari on kivunnut +33 asteeseen, siis auringossa. Ilma suorastaan seisoo, eikä meikäläinen kyllä jaksa tehdä ulkona yhtään mitään. Yhtään en narise tai kitise liiasta lämmöstä, mutta varjoon ryömin siinä kuin kissamme Juusokin.

Varjossa aikaani kuluttaakseni päätin pohtia blogeja, joille jakaisin Molleylta Jonninjoutavaa -blogista saamaani tunnustusta. Ensimmäisenä tietenkin tulevat mieleen Elämää ja elämyksiä, Förmaaki ja puutarha, Konnadonnan kotona ja puutarhassa, Mielen lumoa, Saaripalsta, Saran mökissä ja puutarhassa, Suvikumpu sekä Viher- ja käsityöpiiperrystä. Niissä on upeita ja laadukkaita kuvia, pätevää tietoa kasveista ja aika monessa seikkailee myös kissa tai useampikin. Edellä mainitut bloggarit myös päivittävät postauksiaan säännöllisesti ja kommentoivat muiden blogeja aktiivisesti. Minusta on tuntunut mukavalta omaa blogiuraani aloittaessani se, että nämä "konkarit" ovat niin jouhevasti ottaneet minut mukaan tänne puutarhureiden vähemmän salattuun maailmaan.

Päätin kuitenkin tällä kertaa nostaa tunnustuksen myötä esille muita blogeja, joita myös päivitetään aktiivisesti ja joiden kirjoittajat osallistuvat muiden blogeihin kommentoimalla niitä usein. Minusta on mukavaa, että on niin paljon erilaisia puutarhablogeja. Yhdessä on hienoja kuvia, toisessa sujuvaa tekstiä ja kolmannessa varteenotettavia vinkkejä. Harvoin kaikkea yhdessä, mutta varmasti jotain jokaisessa. Ainakin itse olen oppinut valtavan paljon uusia asioita sen jälkeen, kun pari vuotta sitten tulin mukaan tänne puutarhablogimaailmaan.

 

Tässä siis tunnustus 

Irmalle Elämää eri muodoissa -blogiin

Emilielle Hurahtanut -blogiin

Pirjolle Mökkipuutarhassa -blogiin

Cosmokselle Puutarhakaaos -blogiin ja

Niinalle Sikses kivoi -blogiin 

Mikäli haluat jakaa tunnustusta eteenpäin, tässä säännöt siihen:

Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi  

Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi  

Anna tunnustus viidelle suosikkibloggaajallesi ja kerro heille siitä kommentilla 

Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu post it -lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Malva moschata 'Alba'

 

PS. Lezzie, olet lämpimästi tervetullut blogini lukijaksi!

Nauttikaahan taas auringosta, lämmöstä ja heinäkuun viimeisistä päivistä.

Ukkosen jylistessä suut sinisiksi...ja vähän myös kissoista

Helteiset säät ovat palanneet, eilen porotti aurinko tänä kesänä tutuksi tulleella tavalla. Tänään aamulla ulos mennessä huomasi heti, että ilma oli paksua ja tahmeaa. Hiki nousi iholle ja tiesin oitis, ettei aikomuksestani mennä rikkaruohoja nyppimään tulisi mitään. On aivan liian kuumaa ja raskasta hengittää. Ryhdyin siis leipomaan. Kävimme eilen Salossa noutamassa pikkuveljeni minulle keräämät mustikat. Velipoika oli leiponut ihania mustikkapullia ja kuinkas ollakaan, samalla reseptillä, jonka oiln itse aamulla repäissyt postilaatikkoon tuodusta Pirkka-lehdestä. Monille taitaakin tulla ilmainen K-kaupan lehti, mutta laitan kuitenkin ohjeen tähän vinkiksi.

Mustikka-vaniljapullat

5 dl kevytmaitoa

2 ps (á 11 g) kuivahiivaa

2 dl sokeria

1½ tl suolaa

1 rkl kardemummaa

n. 14 dl vehnäjauhoja

200 g rasvaseoslevitettä

Täyte:

2 ps (á 63 g) vaniljakastikejauhetta (esim. Blå band)

4 dl kevytmaitoa

4 dl mustikoita (pakaste)

4 rkl sokeria

Voiteluun

kanamuna

Koristeluun

raesokeria

Lämmitä maito hieman kädenlämpöä lämpimämmäksi (+42 astetta). Sekoita maidon joukkoon pieneen jauhomäärään sekoitettu kuivahiiva, sokeri, suola ja kardemumma. Lisää muna. Sekoita taikinaan jauhoja vähitellen. Lisää pehmeä rasva ja vaivaa loput jauhot joukkoon. Taikina on valmis kohotukseen, kun se irtoaa kulhon reunoista. Kohota taikina lämpimässä paikassa leivinliinan alla noin 20 minuuttia. Sekoita sillä aikaa vaniljakastikejauhe ja maito. Sekoita jäiset mustikat ja sokeri.

Kumoa kohonnut taikina jauhotetulle pöydälle ja jaa kahtia. Leivo ensiksi puolet taikinasta. Kauli taikina 30 x 50 cm:n kokoiseksi levyksi. Taikinalevy saa jäädä noin ½ cm:n paksuiseksi, että täyte pysyy pullien sisässä. Jaa levy 15 neliöksi (10 x 10 cm).

Jaa puolet täytteistä neliöiden keskelle tasaisesti. Nosta neliöiden kulmat keskelle ja nipistä ne tiukasti kiinni. Nosta ja nipistä vielä auki jääneet kulmat keskelle kiinni. Nipistele taikinaa keskelle niin kauan, ettei täytettä, saumoja tai avonaisia kohtia näy. Laita pullat leivinpaperin päälle uunipellille niin, että nipistelykohdat jäävät alle. Leivo ja täytä toinen puolikas taikinasta samoin. Peitä liinalla ja kohota lämpimässä, vedottomassa paikassa puolisen tuntia.

Voitele pullat munalla ja koristele raesokerilla. Paista 225-asteisessa uunissa hieman keskitasoa alempana noin 10 minuuttia.

Leipojan kommentit

Käytin täytteeseen tuoreita mustikoita, enkä huomannut sen vaikuttaneen pullien valmistumiseen mitenkään erityisesti. Pullien saumat pysyivät paistettaessa hyvin kiinni, mutta pinta alkoi rakoilemaan. Onneksi kuitenkin vain yksi pulla repesi niin, että sisältö pääsi valumaan ulos. Kannattaa siis kaulita taikina sen verran kevyesti, että se jää riittävän paksuksi. 

Pullat ovat todella herkullisia, joten suosittelen lämpimästi kokeilemaan!

Puolen päivän aikaan ukkonen alkoi hissukseen jyrähdellä ja sitten kolinaa riittikin pitkälle iltapäivään alkuun rajummin räsähdellen ja myöhemmin vähän kauempaa kuuluvin jyrinöin. Vettä tuli ensimmäisten kolahdusten jälkeen sangen maltillisesti, mutta lopulta saatiin ihan kunnollinen sadekuuro, joka ei tosin niin kovin pitkään kestänyt.

Meidän Juuso on aina pelännyt ukkosta ja yleensä se tärisee meikäläisen sängyn alla pahimpien jyrinöiden ajan. Nyt se kyllä halusi tulla sisälle, mutta sen sijaan, että olisi kipittänyt häntä lattiaa viistäen piiloon, se kellahti olohuoneen matolle tarkkailemaan maailmaa. Menin sen seuraksi sitä silittämään ja rapsuttamaan ja sain palkakseni tuttuja kurahduksia ja annoksen voimallista kehräämistä.

Ehkä sen ukkospelkoa helpotti perjantain vakioruoan tuoksu. Meille on tullut tavaksi syödä perjantaisin broilerin koipia. Tapa lähti alulle keväällä, jolloin kerran broilerinkoipien paistuessa uunissa Juuso alkoi kiehnätä pitkin keittiötä ilman, että sille olisi mikään tuttu asia kelvannut. Kun sitten aloimme itse ruokailla, katti nauliintui kinttuihin kihnuttamaan nenä kohti tuoksun lähdettä vipattaen ja lopulta annoin sille palasen vielä kohtalaisen kuumaa broileria. Sinne se hävisi, kissan kitaan ja lisää piti antaa heti perään. Seuraavalla kerralla varasimme kissalle ihan oman koipensa ja hyvin kelpasi. Pariin kertaan on käynyt niin, että ulkona syödessämme kissa haistaa paistetun broilerin tuoksun jopa ollessaan alapihalla ja tulee kerjäämään omaa annostaan. Juuso on perheenjäsenemme ja haluamme tarjota sille vaihtelua tavanomaisiin kissanruokiin ja sen mahdollisesti pihamaalla pyydystämiin hiiriin ja muihin ötököihin. On se vaan mukava katsoa tyytyväistä kissaa, joka vatsansa täyteen broileria syötyään nuolee turkkinsa puhtaaksi ja kellahtaa johonkin meidän lähellemme torkkumaan.

Kun tässä nyt tuli avattua jälleen jutustelu kissoista, laitettakoon oheen kuva myös Salossa asuvan pikkuveljeni perheen Missi-kissasta. Missillä on jo ikää 13 vuotta, mutta edelleen hän on erittäin siro neitokainen. Missi on aina ollut hyvin arka kissa ja on ollut kyläilykertoja, jolloin kissasta ei ole näkynyt edes hännänpäätä. Tilanne on kuitenkin muuttunut viimeisen kahden vuoden aikana, kun talossa usein vieraileva veljeni 2-vuotias lapsenlapsi jahtaa aktiivisesti Missiä. Kissa on ilmeisesti todennut, ettei huushollista löydy riittävän turvallista piilopaikkaa ja on siksi päättänyt olla enenevässä määrin mukana perheen touhuissa. Edelleenkään kissaa ei pahemmin saa syliinsä, tuskin edes koskettaa. Mutta nyt Missin kuitenkin joka kerran näkee ja sitä pystyy jopa kuvaamaan.

Kovin lähelle Missi ei minua kameran kanssa päästänyt, joten vähän piti zoomata ja välttää äkkinäisiä liikkeitä. Toisaalta taas kissa tuli ihan jalkoihin ja jäi jopa lattialle istumaan kosketusetäisyydelle, kunhan antoi sen olla itsekseen. Olisiko sillä jotain merkitystä kissan arkuuteen, että se oli joutunut emonsa hylkäämäksi aivan liian aikaisin. Liekö emo kuollut tai loukkaantunut, syytä ei koskaan ole saatu tietää.

  
Viime viikonvaihteessa tapasin myös Lapseni kissoja, Nemoa ja Lokia. Lapsi lähti poikakaverinsa kanssa viikonloppureissuun ulkomaille ja niinpä kävin ruokkimassa ja siivoamassa poikien hiekkalaatikkoa. Pidempien poissaolojen aikana Nemo ja Loki ovat olleet meillä hoidossa, vaikka se aina vaatiikiin erityisjärjestelyjä, sillä Juuso ei voi sietää vieraita kollikissoja omassa kodissaan. Kun on kyse vain muutaman päivän poissaolosta, olemme katsoneet mahdolliseksi antaa Lapsen kissojen olla kotonaan, kunhan joku huolehtii niiden hyvinvoinnista.

Nemo ja Loki ovat tavallisia mustavalkoisia 7-vuotiaita maatiaiskissoja. Isokokoisia ja niin hellyttävän ihmisrakkaita, että lyhyenkin tapaamisen jälkeen olen aina yltympäri kissankarvoissa. Nemo jo odotti minua keittiön pöydällä selällään kiemurrellen, että nyt pitäisi heti ryhtyä rapsutushommiin. Se on varsinainen adhd-kaveri, ei hetkeäkään paikallaan, joten esimerkiksi valokuvien saaminen Nemosta on varsin haastellinen tehtävä. Laskin korini lattialle antaakseni Nemolle ensimmäisen pika-annoksen rapsutuksia ennen poikien ruokkimista. Sillä välin Loki oli hypännyt koriini ja todennut sen niin mukavaksi, että kissan pois saaminen korista ennen lähtöä olikin ihan sydäntä riipaiseva toimitus. Ehkä sentään vain minun sydämeni siinä muljahteli, Loki tuskin pitkään mietti korikolon menettämistä.

Ihmisillä on omituinen - minun mielipiteeni - tapa varastoida pihoilleen ja tonteilleen kaiken maailman käytettyä tavaraa ja suoranaista romua. Kävimme Ukkokullan kanssa keskiviikkona kävellen kirjastossa ja paluumatkalla kiersimme kylän keskustan niin sanotusti rannan puolelta. Sillä alueella on aloitettu tiestön parannusurakka, mikä merkitsee vanhojen tonttiteiden leventämistä, asfaltoimista ja jalkakäytävien rakentamista. Vanhat orapihlaja- ja kuusiaidat on jo kaadettu ja kaivinkoneet jylläävät syvien putkikaivantojen reunoilla. Monien tonttien laidoille on nousemassa uusia, jykevämpiä aitoja. Sen ymmärtää hyvin, sillä tienoo tulee olemaan vuosikausia kuin avohaava kaiken vanhan kasvillisuuden mentyä. Saisiko tuo uusi kaiken paljastava miljöö asukkaat myös siivoamaan puhkiruostuneet tynnyrinsä ja käyttökelvottomat autonsa. Vaikka tuo Triumph onkin aikanaan ollut varsinainen avoautokaunotar, ei se tuollaisenaan enää ole kovin viehättävä puutarhanähtävyys.

Viikko on jälleen vierähtänyt, mutta heinäkuu sentään jatkuu vielä tuokion verran. Ei kun nautitaan edelleen kesästä.
 

Liljankukka lumivalkoinen - tai vaaleanpunainen

Vaaleanpunainen lilja Algarve

Valkoinen lilja Ercolano 

 LILJANKUKKA
Toivo Kärki
-----------
Ken vois liekin sammuttaa
silloin kun se leimahtaa
alla kuuman auringon

Monta tielles lennähtää
virvatulta viehkeää
yksi niistä kaunein on

Liljankukka lumivalkoinen
sun kerran poimin, mutta tiennyt en
jäi muisto mulle kaunein
jäi kaipauskin, ja se on yhä sammumaton

Liljankukka, arvannetko tuon
on aatos lämmin, jonka sulle suon
Ei toista löydy koskaan
niin kuin sinä vaan
Ystäväin, sulle syömeni jäi

* * *

Tiitsa, olet lämpimästi tervetullut blogini lukijaksi!

Tunnustus ja pikaiset päivitykset

 Sain Molleylta Jonninjoutavaa ja kaikkea siltä väliltä -blogista tällaisen kauniin tunnustuksen. Kesä onkin kulunut kukkien ja kaiken kasvavan esittelyissä, joten kivasti ilahduttaa, että joku huomioi välillä tälläkin tapaa.

Päivä alkaa jo olla illassa ja selkää vähän kolottaa, joten pohdin saamani tunnustuksen jakamista myöhemmin. Se onkin vaikea tehtävä, sillä hyviä ja tunnustuksen ansaitsevia blogeja on niin monia.
 

Ville de Lyon

Tänään on ollut ns. vapaapäivä, mikä tarkoittaa sitä, etten ole kärrännyt äitiä tai isää mihinkään sairaalaan, terveyskeskukseen tai edes kauppaan. Olen viettänyt päivän oman pihan kimpussa - kirjaimellisesti. Aamulla siistin ojanpientareet trimmerillä. Sitten käänsin kolme lehtikompostia ja tyhjensin pienemmän biojätekompostorin. Lopuksi vielä leikkasin nurmikon ja kastelin kesäkukkia. Ukkokulta käänsi toisen biojätekompostorin, joten nyt on taas, mitä täyttää. Muhevaa multaa lehtikomposteista tuli parin kottikärryllisen verran. Olisi ehkä tullut enemmänkin, mutta päätin antaa ainesten vielä muhia. Mullat kärräsin vadelmille ja keväällä istutetuille ruusupensaille.

Pajuangervo

Ahkeroinnin lisäksi olen ehtinyt valmistaa ruokaa ja keittää iltapäiväkahvit, käydä suihkussa ja pestä pari koneellista pyykkiä ripustuksineen ja narulta pois hakemisineen. Keräsin myös viimeiset herukat pensaista, joita tosin oli vain parin litran verran ja kävin mutustelemassa kypsyviä vadelmia. Enkä edes koe tehneeni liikaa tai olleeni mitenkään kiireinen. Tämä osoittaa, että tehokkaimmillaan olen silloin, kun aikaa on vähän. Tai sitten ei osoita yhtään mitään.

Ja jollei joku ole huomannut, kesä on palannut takaisin. Navakasta tuulesta huolimatta jo aamulla huomasi ilman lämmenneen. Päivän mittaan auringossa mittari kipusikin aina 27 asteeseen saakka. Ulkona tarkeni jälleen syödä ja istua varjossakin. Ihanaa, johan tässä ehti säikähtää, että syksy on jo alkanut. Monien loma on jo päättynyt, mutta lämmön ansiosta töihin palanneetkin pääsevät nauttimaan kesästä vielä työpäivän jälkeenkin.

Tankatkaa kaikki aurinkoa ja lämpöä niin paljon kuin itse kullekin on mahdollista. Nautiskellen!

 

Pikkupuutarha - pikkuinen puutarha

Koleissa kesäpäivissä on se hyvä puoli, että ulkona jaksaa paremmin tehdä hikisiä hommia. Eilen ehdin viimein iltapäivällä myös pikkupuutarhaan rikkaruohoja nyhtämään ja ylipäätään sen puutarhaosan kuntoa tarkastamaan. Tuo pikkupuutarha syntyi oikeastaan ihan vahingossa. Alue sijaitsee talomme ja tien välissä. Alkuvuosina siellä kasvoi joitakin isoja puita, jotka sähkölaitoksen kaverit kävivät kaatamassa niiden huonon kunnon vuoksi. Koko alue oli nurmikkona ja tiestä sen erotti oja ja kanukkapensaat. Ensin suivaannuin nurmikon ylenmääräiseen leikkaamiseen ja ryhdyin sitä systemaattisesta kaivamaan pois ja istuttamaan muita kasveja tilalle. Pation laajennuksen myötä ylöskaivettavat norjanangervot saivat niinikään uuden sijoituspaikkansa pikkupuutarhasta, joka ei vielä silloin ollut pikkupuutarha. 

Kiviähän meidän tontilla ei liiemmin ole, mutta satuin paikalle, kun naapurin kunnallistekniikkakaivannosta nostettiin ylös isoa kiveä, jolla naapurit eivät tehneet mitään. Kaivurikaveri lupasi ystävällisesti nakata kiven meidän puolelle ja istutin sen ympärille vuorenkilpiä (jotka muistaakseni nekin saivat siirtokäskyn olopihan puolelta). Koska maa viettää kohti tonttimme laitaa, hankki Ukkokulta kivenlohkareita, joilla hän sai tasattua alueen vasempaan kulmaan ns. varaparkkipaikan. 

Joitakin vuosia sitten alueemme kaava vahvistui siten, että johdot ja kaapelit tullaan kaivamaan maahan, tiet kunnostetaan ja niiden reunoille rakennetaan jalkakäytävät. Meidän kohdalla oleva oja muuttuu siis jalkakäytäväksi. Alueelle on meidän muuttomme jälkeen rakennettu paljon uusia taloja ja niiden myötä väkeä on tullut melkoisesti. Enää ei parhaalla tahdollakaan tunne kuin häviävän pienen osan ohikulkijoista. Päätin kaivaa sinne tänne röhnöttävät kanukat pois ja istuttaa niiden tilalle tuija-aidan, jotta saisin näkösuojaa ja vihreyttä myös talvipäiviksi. Ja kun kerran lapioon tartun, kaivuprojektit tuppaavat leviämään kuin Elanto muinoin. Rakensin pikkupuutarhaan pieniä polkuja helpottaakseni alueen hoitoa. Alle laitoin suodatinkangasta ja päälle kivituhkaa, polut reunustin muovisella nauhalla, jotta maanpeitekasvit edes jotenkin pysyisivät omilla kasvupaikoillaan. Ne ovat kyllä varsin sujuvasti ryhtyneet ylittämään polkuja ja umpeuttamaan niitä. Pari kertaa kesässä raivaan pikkutalviot ja kevätkaihonkukat poluilta ja saan niistä samalla lukuisia uusia taimia muualle istutettaviksi.

Toistaiseksi polkuja pitkin ei pääse pikkupuutarhan ympäri vaan aina on palattava samaa reittiä takaisin. Yksi uusi reitti olisi mahdollisuus puhkaista, mutta en ole aivan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Polkujen leveys on noin 30 cm ja sinne saa juuri ja juuri rahdattua pienemmät kottikärryt. Siihen ei juurikaan ole ollut tarvetta, vaan yleensä mukana kulkee vähän isomman kokoinen ämpäri, johon sullon rikkaruohoja ja muuta toisaalle kuskattavaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, polku kasvaa pian umpeen, ellei siitä huolehdi.

Pikkupuutarha sai alkunsa tarpeesta vähentää leikattavaa nurmikkoa, mutta nyttemmin siitä on tullut muualla liian suuriksi kasvaneiden tahi muuten tarpeettomaksi käyneiden kasvien uudelleensijoituspaikka. Pation tieltä pois joutaneiden norjanangervojen lisäksi pikkupuutarhassa kasvaa töyhtöangervoa, metsäruusua, pajuangervoa, keltaista pensashanhikkia ja vuorenkilpiä. Kolme vuotta sitten laitoin tuon köynnöskaaren ja istutin sen toiselle laidalle alppikärhöä sekä Ville de Lyonin. Tarkoitus oli laittaa Ville de Lyon oikealle puolelle, mutta kuten kuvasta näkyy, töyhtöangervot ehtivät vallata paikan. Alkuun mietin, miten saan rikkaruohot pysymään aisoissa, mutta siitä ei ole tullut ongelmaa. Ei minkäänlaista. Niin pikkutalvio kuin kevätkaihonkukkakin valtasivat pian avoimet maapaikat ja paljolti niitä on myös pensaiden alla. Jonkin verran alueella on myös maahumalaa, josta käyn sitä keväisin keräämässä kesäkukkaruukkuihin somisteeksi.

Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta minun puutarhan rakentamiseni taitaa olla päämäärätöntä haahuilua. Teen kyllä mielessäni - joskus jopa paperille - hienoja suunnitelmia, mutta usein nuo suunnitelmat muuttuvat esimerkiksi sen vuoksi, etten saakaan kaupasta etsimääni kasvia. Sitten ostan tilalle jotain muuta ja niin homma lähtee eri suuntaan heti alkuunsa. Aikanaan omakotitaloon muuttaessamme tunsin puutarhakasveja sangen huonosti. Vuosien kuluessa olen lukenut kirjoja ja lehtiä, katsellut muiden kukkia ja puutarhoja, istuttanut ja kaivanut jälleen ylös. Erehdyksiä ja onnistumisia. Valitettavasti aina ei riitä päreet riittävän huolelliseen työhön ja siitä saa sitten kärsiä niin sielu kuin ruumiskin. Homman on joutunut joko tekemään kokonaan uusiksi tai ainakin käyttämään aikaa lopputuloksen paranteluun.

Kasvien kanssa touhuamisessa on se hyvä puoli, että yleensä aika korjaa pahimmat mokat. Alkuvuosina onnistuin istuttamaan vääriä kasveja vääriin paikkoihin, josta oli seurauksena joko koko kasvin kuoleminen tai ainakin hidas kituminen. Nyttemmin osaan paremmin valita istutuspaikat ja huomioida kasvien vaatimat olosuhteet. Pikkupuutarha on hyvä esimerkki meikäläisen suunnittelemattomasta puutarhanrakentamismentaliteetista, mutta ei suinkaan huono sellainen. Pidän pikkupuutarhan nykyisestä rehevästä olomuodosta. Se on kuin kasvien kaatopaikka, jossa sinne jätetyt kasvit ovatkin päättäneet ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ovat kukin vallanneet oman alueensa lisäksi piirun verran myös naapurikasvin tontista. Vaikka olen siirtänyt pois pikkupuutarhasta juhannusruusun, särkyneensydämen ja hopeatäpläpeipin, ovat ne ilkikurisesti ryhtyneet jatkamaan elämäänsä myös vanhoilla asuinsijoillaan. Kasvit ovat kuiskutelleet toinen toisilleen, että olkoon tämä meidän valtakuntamme ja täällä määräämme me. Ainoastaan polkuihin on minulla sen verran sanavaltaa, että saatan pitää ne kulkukelpoisina. Siinäkin jään kyllä alakynteen kaikkien pikkutalvioiden ja kevätkaihonkukkien kanssa, ellen ole valppaana ja käy siivoushommiin ajoissa.

Joku kysyi kerran, mikä tarkoitus pikkupuutarhalla oikein on? Ei sillä ole mitään erityistä tarkoitusta tai merkitystä. Se vain on pikkupuutarha. Oikeastaan Pikkupuutarha isolla P:llä. Sinne ei ole varsinaisesti istutettu kukkia, mutta keväällä siellä kukkii sinisenään scillat, helmililjat ja kevätkaihonkukka. Sitten mukaan lähtee pikkutalvio, vuorenkilpi ja norjanangervot, jotka toissakesäisen leikkaamisen ansiosta ovat taas hyväkuntoisia ja terhakkaita. Tänä vuonna myös kriikuna kukki runsaasti, samoin alppikärhö. Heinäkuussa kukkimisen aloittavat töyhtöangervot ja hetken päästä siihen yhtyvät pajuangervot. Syyskuun vähitellen hämärtyvässä illassa hanhikin keltaiset kukat ovat kuin pikkuiset auringot. 

Pikkupuutarhassa ei ole olopihan pioninkukkien painavaa mahtipontisuutta, alapihalle rakentuvan ruusupuutarhan kepeää kauneutta eikä kurgaanin hassuttelevaa pyöreyttä. Pikkupuutarha vain on pikkuinen puutarha. Silti pidän siitä hyvin paljon ja saatan vain kävellä sen kapeita polkuja katselemassa, miten villisti siellä kasvit mekastavatkaan. Eikös siinä ole tarkoitusta enemmän kuin voisi toivoakaan. Olla vain. Olla pikkuinen Pikkupuutarha.

   

Rikkaruohot kyllä jaksavat odottaa

Lilja Spring Pink?

Tänään on taas tullut tehtyä niitä "vahingosta viisastuu" -päätöksiä. Olen tähän saakka luottanut siihen, että keväällä ja kesällä muistaisin, mitä edellisenä syksynä olen maahan istuttanut. Näinhän ei tietenkään ole ja sen pystyn vilpittämästi myöntämään. Laho pääni ei todellakaan kykene suodattamaan ulos kaikkea sinne talteen laittamaani. Tulevana syksynä lupaan ja vannon laittavani istuttamieni sipulien läheisyyteen jonkinlaisen merkinnän, tai paremminkin pelkkää lilja-sanaa tarkemman merkinnän. Olen nimittäin useamman päivän pähkäillyt, mihin on joutunut tiikerililja Sweet Surrender. Ja onko tuo ylhäällä olevassa kuvassa lilja "Spring Pink, joksi sitä arvelen. Erilaisia istutuskarttoja olen kyllä joskus väsäillyt, mutta mikä estää minua laittamasta nimitikkua maahan. Niin, mikä???

Useilla kukilla on kauniit nuput ja liljat kuuluvat minusta niihin. Etenkin tässä vaiheessa, kun nuppu on avautumaisillaan, se näyttää niin mukavan täyteläiseltä ja siitä alkaa aistia tulevan kukan värin. Tämä nuppuvaihe on melkeinpä mielenkiintoisempi kuin itse kukka, sillä se on vielä täynnä lupauksia. Vielä on aikaa, vielä on kesää jäljellä. Niin kauan kun on nuppuja, on myös odotettavaa. Siltä näitä nuppuja katsellessa tuntuu.

Aika hauskan värinen kehäkukka

Vielä ei kesä ole lopussa, heinäkuun puolta väliä eletään. Pari päivää on ollut vilpoisempaa ja etenkin tänään on säännöllisen epäsäännöllisesti satanut aivan kaatamalla. Taivas on kerta kaikkiaan räjähtänyt maata kohti. Vaikka aina välillä on vähän satanutkin, maata kaivellessa on saattanut huomata, että kuivaa on. Kevätkaihonkukka on yksi hyvä kuivuuden mittari. Nimittäin se kyllä kuivahtaa helposti ja paikoitellen on vihreää vain siellä täällä. Kokonaan se ei kuitenkaan onneksi kuole, vaan saatuaan riittävästi sadetta, se elpyy entiselleen. Viime kesänä kevätkaihonkukka oli ainakin meillä koko kesän vihreänä ja viime kesähän oli varsin märkä. Nyt on toisin, kevätkaihonkukka-alueilla on paljon kuivuneita laikkuja. Eli ihan hyvä, että välillä sataa - kunhan sade ei jatku viikkotolkulla.

Töyhtöangervo lamoaa Pikkupuutarhan polun päälle

Puutarhassa en ole ehtinyt juurikaan mitään konkreettista puuhastaa. Lähinnä työt ovat rajoittuneet kesäkukkien ja tuoreiden istutusten sekä kasvimaan kastelemiseen iltaisin. Vapaahetkiä ei taida olla liiemmin tulevaisuudessakaan, sillä äidin sädehoidot alkavat 30.7. ja niitä on viiden ja puolen viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siis viisi ja puoli viikkoa joka arkipäivä!!! Se on noin 30 sädehoitokertaa. Yksi hoitokerta kestää vain muutaman minuutin, mutta kaikkine matkoineen ja mahdollisine odotusaikoineen hommaan menee puoli päivää. Äiti sanoi ehkä selviävänsä osasta reissuista omin avuin tai isän avulla, mutta ainakin alkuun hän tarvitsee minut mukaansa. Isän apuun ei uskalla paljon panostaa, sillä hänenkin kuntonsa huolestuttaa ja luultavasti täytyy yrittää saada hänet lähiaikoina lääkäriin. Sitten pitäisi vielä ratkaista, miten hoidetaan vanhempien kotiaskareet: siivoukset, ruoan valmistus, pyykit ym. Hissukseen alkaa tuntua siltä, että olisi yksinkertaisempaa, jos vanhemmat asuisivat samassa pihapiirissä, pihan toisella laidalla. Kuin entisaikaan konsanaan. Ihan kaunis ajatus, että vanhusten tulisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. En minä laitosasumisen lisäämistä peräänkuuluta, mutta miksi on niin vaikea saada vanhoille ihmisille erilaisia tukipalveluja ja apua kotona pärjäämiseen? 

Kotilo kotiutuneena laukan siemenikköön

Tänään ehdin pihamaalle kolmen maissa ja syöksyin heti Pikkupuutarhan kimppuun. Siellä kun on rikkaruohot päässeet villiintymään heti, kun silmäni on välttänyt. Vähän tyhmäähän se on lähteä sadesäätä haastamaan. Talon toisella puolella kyllä paistoi aurinko, mutta siellä toisella puolella olikin sitten niin musta sadepilvien rintama, ettei ollut epäilystäkään, mitä siitä seuraa. Silti otin tutun rikkaruohoämpärin ja lempisekatöörit ja tepastelin Pikkupuutarhan polulle. Ehdin nyhtää tuskin viittä joukkoon kuulumatonta kasvajaa, kun luumun kokoiset pisarat alkoivat takoa selkää. Ihmisellä on kumma tapa ajatella, että se mitä ei näe, ei ole olemassakaan. En siis noussut kumarasta kyykkyasennostani vaan jatkoin rikkojen tavoittelemista. Kuvittelin kaiketi jossain hölmöydessäni, että sadepisarat kaikkoavat, kun en niistä välitä. Pakko oli kuitenkin alkaa välittää, sillä pian oli selkä märkä ja sadekuuro sen kun sankkeni. Lopulta ymmärsin, ettei tässä nyt ole auringonpaisteen ja rikkaruoholeikkien aika ja kiirehdin sisälle kuivaamaan itseäni.

Valkoinen syysleimu nupulla

Monet ihmiset lamaantuvat stressitilanteessa, eivätkä pysty tekemään sitäkään vähää, kun hommat painavat päälle. Hetkittäin niin käy minullekin, mutta usein huomaan saavani jopa enemmän aikaiseksi, kun kiire nuolee selkää. Huomenna tuumasin suorittaa neljännesmaratonin imurin kanssa, kun en ole kahteen viikkoon ehtinyt edes kotia siivoamaan. Toisaalta, eipä täällä sisällä niin sekaista ole, kun kaikki mahdolliset vapaapäivät tulee vietettyä pihamaalla. Josko tuota ehtisi leipoa pari raparperipiirakkaakin, kun satoa edelleen on alapihalta noudettavissa. Niin ja jossain välissä pitäisi ehtiä silittääkin. Levätään sitten talvella ihanaa kesää muistellessa, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja lumikinokset kimaltavat jäälyhtyjen loisteessa.