Talvipäivä erämaalammella

Teimme Ukkokullan kanssa pari päivää sitten retken kävelymatkan päässä olevalle erämaalammelle. Lunta on sen verran vähän, ettei missään tarvitse polvia myöten hangessa rämpiä. Lammelle johtava ja sen ympäri kiertävä polku oli selvästi nähtävissä. Lisäksi sulan maan aikaan lammen yksi reuna on soista ja siltä kohdin ilman kumisaappaita käveleminen aiheuttaa märkiä sukkia. Nyt kovat pakkaset olivat jäädyttäneet kosteikkopaikatkin niin tukevaan askelluskuntoon, ettei ylimääräisiä koukkauksia kuivaa paikkaa etsien tullut.

Aivan lammen välittömässä läheisyydessä ei ole asutusta, eikä sen tienoo taida olla muutenkaan kovin yleisessä käytössä. Jo aiemmin lammella retkeillessämme olimme todenneet, ettei sinne kukaan ollut jättänyt tupakka-askeja tai karkkipapereita. Joku oli kuitenkin kiertänyt meidän tavoin lammen ja hänen seurassaan ollut koira oli seikkaillut jäällä. Muidenkin eläimien jälkiä näkyi etenkin lammen rannoilla. Niistä tunnistin oikeastaan vain jäniksen jäljet.

Kotoa lähtiessämmäe taivaalta satoi hissuksen pumpulinkeveitä lumihiutaleita. Lammella ollessamme taivaanrannassa kokoontui pilvien massa ja hetken jo ajattelimme, että paluumatkan saisimme talsia lumisateessa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kierrettyämme lammen, pilvet olivat jo likimain kadonneet taivaanrannalta.

Lampi ei ole suuren suuri. Aurinko paistaa edelleen sen verran matalalta, että sen valo riitti kirkkaana vain toiselle rannalle. Eipä toisella rannallakaan pimeää ollut, pikemminkin tuollaista sinistä. Vaikka näissä kuvissa rantojen metsät näyttävät kovin tiheiltä, on metsä lammen ympärillä lähes joka puolelta pääasiallisesti männikköä, jossa kulkijan näkee jo pitkältä.

Pakkanen kuurasi tienoon valkoiseen puuteriin. Ympärillä oli rauhoittava hiljaisuus ja huikaisevan kaunis luonto.

Kierrettyämme lammen, saavuimme tuttuun risteyskohtaan. Ukkokulta pysähtyi odottamaan minua, kun kuljin kaiken aikaa pikkaisen jälkijunassa jäätyäni milloin mihinkin kameran kanssa tähtäilemään. Hänen luokseen tultuani, hän tokaisi, että missäs ne meidän retkieväämme nyt ovat. Niinpä, mikä estää talvella juomasta retkikahvia puunrungolla istuen. Eipä tullut mieleen kotoa lähtiessä keittää termariin kahvia ja pakata reppuun pari voileipää. Oli kyllä sen verran kylmää, että lämpimän kahvinkin kera olisi pian tullut vilu takamukseen.

Jättäessämme erämaalammen rauhan, aurinko loi säteitään niin maassa oleviin varpuihin...

...kuin taivasta hipoviin puunlatvoihin. Lammen ympärillä oleva rauha ja kauneus ravitsee niin tukevasti mieltä, että sinne pitäisi tehdä retki vähintään kerran kuukaudessa. Siinä meille tavoite, jonka saavuttaminen on vain meistä itsestämme kiinni.