Sinivuokkoiloa ja pientä tuskailua

Eilen oltiin anopin 85-vuotispäivillä, joten pihalle pääsin vasta alkuillasta. Aurinko paistoi edelleen upeasti, mutta ei enää tietenkään meidän tontille. Mitä nyt metsikön puiden välistä hiukan säteitä vienosti siilautui.

Sinivuokkoja kasvaa meidän pihalla kahdessa paikassa ja toinen niistä on vielä osittain lumen peitossa. Sen sijaan talon nurkan kasvupaikka on jo ollut jonkin aikaa sulana ja sieltä löysin pikkuisen sinivuokon nupun. Se on kyllä niin pienen pieni, ettei sitä mitenkään metrinkään päästä olisi huomannut. Piti kykkiä aivan maan tasalla ja tunkea kamera miltei karikkeen sisään. Siinä sitä ihanuutta taivastelin mustarastaan jälleen kuusen latvassa luritellessa.

Kaikenlaisia piippoja jo kohmeisesta maasta työntyy, mutta erityisen iloinen on suikeroesikosta. Istutin sen viime kesänä Therese Bugnetin viereen lähelle leikkimökkiä. Vähitellen pääsemme näkemään, mitä talvi on saanut aikaan. Aivan varmasti pettymyksiin saa varautua, mutta ainakin yksi voitto on jo plakkarissa.

Vaahteravauvoista en niin järin iloinen ole, mutta niihin on jo ehtinyt vuosien mittaan tottua. Niitä putkahtelee ihan kaikkialla meidän puutarhassa ja näköjään eivät ole kovin viluisia, kun pitää ensimmäisten joukossa olla mullan pintaan pyrkimässä. Jätin nämä vielä hetkeksi kasvamaan. On sitten nautinnollisempaa nypätä vauvat pois, kun lehdet ovat kääriytyneet avoimiksi.

Lunta pihallamme vielä on riittämiin. Yläpihalla valoisimmat paikat alkavat olla avoimia, mutta alapiha on edelleen valkoinen. Tämän päivän sade sulattaa lunta kuitenkin vauhdilla ja samalla myös helpottaa kotitien pölyämistä.

Kerrottu esikko terassin istutuksessa

Eilen taas tuskastuin valokuvaamiseen. Tekniikka ei todellakaan ole minun vahvuuteni, ei missään muodossa. Lisäksi minulta puuttuu kuvaamisen suhteen tyystin visuaalinen silmä. En yksinkertaisesti osaa nähdä hienoja kuvakulmia ja löytää maailmaa syleileviä näkemyksiä. 

Järkkärinikin on sieltä halvimmasta päästä, mutta yritän vahvasti uskoa, että hyviä kuvia saa huonommallakin kameralla. Suurin ongelmani on kuvien epätarkkuus. Eilen makasin terassinkulmalla tähtäilemässä narskupiippoa saamatta siitä ainuttakaan terävää kuvaa. Aivan sama, miten säädin asetuksia, kuvat olivat surkeita. Arvatkaa, meinasiko kamera lentää pöheikköön. 

Ahomansikassakin on jo uutta kasvua

Olen lukenut kamerani manuaalin ties kuinka monta kertaa kannesta kanteen. Sen lisäksi olen kaivanut sieltä milloin mitäkin nippelitietoa. Olen lainannut kirjastosta vinon pinon valokuvauskirjoja ja käynyt kursseja. Silti tuntuu, etten ole laisinkaan sinut kamerani kanssa. Olen harjoitellut erilaisilla säädöillä ja kuitenkin näyttää, kuinka lopputulos olisi aina ihan sama. Minulla ei ole rahaa ostaa uusia, kalliita välineitä. Enkä edes halua niin tehdä, sillä yhä olen sitä mieltä, että vikaa on enemmän minussa kuin kamerassa. 

Vuorineilikka vihertää myös

Olen ollut aina nopea oppimaan ja opiskellutkin mielelläni monia uusia asioita. Mikä kumma minuun on mennyt, kun en opi käyttämään digikameraa enkä sillä kuvaamaan. Siinä on taas miettimistä tälle päivälle. Ja varmasti monelle tulevallekin.

Juuso on taas löytänyt tähtäilypaikkansa, kellarin kaiteen.

Muuten menee ihan mukavasti. Tulossa on paljon iloa alkavalle viikolle, sillä torstaina käynnistyvät Kevätmessut Helsingissä. Sinne meinaan mennä minäkin.

Toivotamme Juuson kanssa kaikille mukavaa sunnuntaipäivää ja alkavaa kevätviikkoa.