Piian kanssa pakkasessa

Voi hyvä tavaton tuon piian kanssa! Lähes 17 vuoden koulutuksellakaan se ei ole oppinut ymmärtämään, ettei kissojen paikka ole pakkasen huurtamalla pihamaalla. Saikohan se jonkun aktiivisuuskohtauksen vai päättikö kenties kokonaan muuttaa elämänsä suuntaa - kissaa ulkoiluttamalla?

Nyt se kulkee perässäni musta kameranmöhkäle käsissään ja komentaa pysymään paikallaan. Poseerattava muka, höh. Tasan tarkkaan en sen käskyjä noudata. Tämä kissa kulkee omia polkujaan. Nyt ja ikuisesti.

Ei kuulemma ole kuin -10 pakkasta. Tassuttelisi itse paljailla varpaillaan, jos sellainen mukamas on niin mukavaa. Vietävä, miten näitä tassuja palelee. Kuvitteleeko tuo piika, että minä olen joku sirkuskissa, joka kykenee pitämään kaikki neljä tassua yhtäaikaa ilmassa? 

Nyt mamma, hippulat vinkuen sisälle sieltä! Minä olen jo menossa. Ovi auki ja ruokakuppi täyteen. Johan tässä on riittävästi ulkoiltu. Ja jos pakkasessa pihalla pällistely tuntuu niin mukavalta, niin piika on hyvä ja tekee sitä itsekseen. Ei siihen kissaseuraa tarvita.

Ei se piika tajunnut. Mitä ihmettä nyt teen? Polkuanturat on ihan jäässä ja nälkä kurnii vatsassa. Olisi niin mukavaa kellahtaa ikkunalaudalle patterin päälle lämmittelemään. Siinä torkkujen lomassa voi välillä tsekata tinttitilanne ja muksahtaa taas takaisin lentävistä paisteista unia katselemaan. 

Eipä näy tieremppamiehiäkään. Niiltä olisin voinut naukua hätäapua. Kyllä tätä voi jo kutsua heittellejätöksi. Pitäisiköhän tehdä valitus EU:n kissojenoikeustuomioistuimeen? Ai, sellaista tuomioistuinta ei vielä ole. Johan on sitten aika perustaa. Kyllä ne siellä Brysselissä ymmärtää, ettei pakkasilma ole kotikissalle suotava oleskeluympäristö.

Ei se piian kutale kuule tai sitten ei ole kuulevinaan. Vai onko piialta mennyt ymmärrys täysin? Kissojen ymmärrys. Jospa tepastelen sen edellä kotiovea kohti. Ehkä se sitten tajuaisi lähteä seuraamaan ja avaisi sen hiivatin oven.... Anteeksi voimasanat, mutta johan tässä pinna palaa fiksummaltakin kissalta.

Tämä temppu saattaa tepsiä. En suostu näyttämään naamaani kameralle. Ei se piika kauaa jaksa pelkkää takaprofiilia kuvata. 

Haa, se toimii! Jo loppui kameralla tähtäily ja pääsen vihdoin sisälle. Johan tässä vartti ehdittiin pihalla pyöriäkin. Ei myyriä, ei hiiriä. Tintitkin suhahtivat lentoon, kun niitä lähestyin. Yes, meinaan maistella muutaman suupalasen pussiruokaa ja sitten vilkkaasti sohvakaiteen yli ikkunalaudalle.

Mikä onni ja autuus päästä vakiopaikalle nauttimaan lokoisesta kotikissan elämästä. Alla hohkaa patteri ja selkäkarvoja hivelee ikkunan takana talvinen aurinko. Takassakin rätisee tuli iloisesti, joten kaipaamaani lämpöä riittää joka suunnasta. 

Tämän postauksen tein pari päivää sitten ajastettavaksi. Eilen, tiistaina, Juuso alkoi aristaa oikeaa takajalkaansa. Katsoin parhaaksi viedä kissa eläinlääkäriin. Mitään murtumia ei jalasta onneksi löynyt ja lääkäri arvioi ontumisen syyksi venähdyksen ja nivelrikon. Juuso sai kolmen päivän kipulääkekuurin ja nesteytyksen, sillä kipulääke rasittaa vanhan kissan munuaisia. Mikäli ontuminen ei parane, viikon päästä otetaan röntgenkuva. Nivelrikkoa ryhdytään hoitamaan neljästi viikon välein annettavalla pistoksella. 

Tämä lääkärireissu maksoi 455 euroa. Illalla eläinlääkäristä lähtiessäni en edes huomannut kysyä, mitä pistoshoito tulee maksamaan. Ja vielä on jokakeväiseen tapaan hoidettava Juuson hampaat ja rokotukset, joiden aika on sitten, kun akuutit ongelmat on selätetty. 

Juuso ikkunalaudalla ulkoapäin kuvattuna

Juusosta on vanhemmiten tullut uskomattoman hellyydenkipeä. Se haluaa olla lähellä minua ja iltaisin sen on ehdottomasti päästävä viereeni nukkumaan. Usein se kuitenkin lähtee jossain vaiheessa yötä muualle. Nyt heräsin siihen, että tuntui, kuin kissa ei olisi nukahtamiseni jälkeen liikkunut laisinkaan. Yleensä se kurnahtaa, kun kosketan sitä sen ollessa unessa. Nyt ei niin tapahtunut, mutta oli se ihan lämmin ja hengitti rauhallisesti. Ilmeisesti eilinen lääkärireissu tutkimuksineen ja hoitoineen ja lääkitys väsytti Juusoa ja se nukkuu nyt raskaammin.

Juusoa ennen eläinlääkärissä oli 21-vuotias kissa viimeisellä käynnillään. Juuson elämä on selvästi kääntymässä iltapuolelle, mutta voi meillä vielä olla Juuson kanssa jokunen yhteinen vuosi edessä.

Pitäkää itsenne lämpiminä, kyllä se kevät sieltä tulee!
Toivottelevat Juuso ja piikansa Between!

Toistoa kenties, mutta sukkia syntyy

Tein alkuvuodesta yhdet olgat. Se on mukava neulemalli, jossa toistot jäävät helposti mieleen ja kutoessa voi hyvin katsella televisiotakin samalla. Kaikissa raitalangoissa ei värisävyt miellytä, mutta tämä 7veikan Raita nimeltään mausteet (846) on minusta onnistunut yhdistelmä lämpimiä sävyjä. Niinpä päätin tehdä siitä nämä tämän vuoden toisen olgat.

Niina Laitinen: Ihanat

Itse asiassa tuon olga-sukkiin käytetyn Raita-lanka olin ostanut Niina Laitisen Ystävänpäiväsukkia varten. Poimin facebookissa päivittäin julkaistut ohjeet ja kudoin ensimmäisen kirjoneulesukan nilkkaan saakka. Jälki oli niin epätasaista ja lisäksi sukasta tuli aivan liian tiukka, joten purkuun meni. 

***

Huom! Niina Laitisen kehotuksesta poistin hänen kirjaansa liittyvät kuvat.  Enpä tullut ajatelleeksi, että yksittäisestä kuvasta joku voisi kopsata mallin. Yritän jatkossa olla tarkempi. Anteeksi erehdykseni. (Niinan viesti oli mennyt 1.3. roskapostiin, joten siksi korjaukseni tuli vasta nyt 10.3. Tarkkailkaa siis ihmiset myös roskapostianne.) 

***

Piti vähän hermoja rauhoitella ja siksipä otin työn alle niin ikään Niina Laitisen mallin eli hänen uudesta "Villasukkien vuosi" -kirjastaan Ihanat-sukat. Jostain syystä minulle on paljon helpompaa kutoa monimutkaisiakin pitsimalleja, kuin saada kirjoneuleesta siistiä. 

Tein Ihanat-sukat marjapuuron punaisesta 7veikan Aaposta. Kantapäässä poikkesin kirjan ohjeesta ja toteutin sen omaan perinteiseen tapaani eli vahvistettuna neuleena. 
 

Varren pitsineule muodostuu 99 kerroksesta. Etuosan pitsi jäi nopeasti mieleen, eikä ohjetta joka kerran tarvinnut katsoa. Sen sijaan takaosaan tuleva sydänkuvio vaati minulta tarkkuutta ja ohjeen kertausta ihan jokaisella rivillä. Asetin kirjan sopivalle katseluetäisyydelle sohvan kaiteelle, josta se valui kaiken aikaa joko lattialle tai sohvatyynyjen väliin. Lopulta otin ohjeesta kopion, johon merkkasin kulloinkin käsillä olevan rivin värillisellä muistilapputeipillä. Ohjeen seuraaminen helpottui. 

Minun käsialallani nämäkin Niina Laitisen sukat ovat hivenen liian tiukat, vaikka pohkeeni ei ole erityisen paksu. Villasukkaryhmän kommenteissa moni muu sanoi samaa, joten varsinkin napakan käsialan omaavien kannattaa valita mallien isompi koko tai muulla tavoin varautua muokkaamaan ohjetta isommaksi.

Marketin lankalaarissa oli edullista Novitan akryylilankaa. Rulla-langan puikkosuositus on 5-6. Lanka oli minusta aika ohutta ja sitä oli helpompi kutoa nelosen puikoilla. Sukkiin akryylilanka ei käy, joten kudoin siitä pipon. Akryylilangalla kutominen tuntui villasekoitelankojen jälkeen jotenkin hassun heppoiselta. Ihan kuin olisi ilmaa kauhonut puikoilla. Voi sen toki ottaa positiivisena kokemuksena, mutta minusta on kiva saada vähän vastusta kutoessani. 

Langan värit ovat kauniit ja sopivat hyvin pipoon. Aloituksessa on 90 silmukkaa ja käännettävän osuuden mallineule taitaa olla nimeltään tuplahelmineuletta tai jotain sinne päin (*1-2. krs: 2 o, 2 n, 3-4. krs: 2 n, 2 o*). Helmineuleen jälkeen tuleva mallineule koostuu neljästä silmukasta ja kahdeksasta kerroksesta ja se menee näin:

1-2. krs: 3 o, 1 n

3-4. krs:  1 n, 1 o, 1 n, 1 o

5-6. krs: 1 o, 1 n, 2 o

7-8. krs: 1 n, 1 o, 1 n, 1 o 

Tarkkaavaisuutta vaativien neulomusten jälkeen täytyy tyhjentää pää ja siihen sopii hyvin jämälankasukkien kutominen. Tämä on tarpeen siitäkin syystä, että muuten laatikot pursuavat minikokoisia keriä. Olen viime aikoina kovasti tykästynyt jämälankasukkien kutomiseen. Pienet lankatullut pienenevät entisestään ja osa niistä loppuu kokonaan. Taas on tilaa uusille langoille ja niistä kumpuaville idoille.

Aika hauska jämälankasukka syntyi ylempänä olevan kuvan langoista. Resorissa kokeilin vaihteeksi yhdistelmää 3 o, 1 n, jossa oikeat silmukat on kudottu takareunoistaan. On muuten tosi vaikeaa muuttaa päähänsä iskostuneita toimintatapoja. Joka puikollisen jälkeen piti tarkastaa, että oikeat ja nurjat silmukat menivät oikein, eivätkä silmukat jakautuneet vanhaan tapaan 1 o, 1 n tai jonkun muun tutumman resorimallin mukaan.

Pöhiseekö komposti?

Tyhjensin elokuussa hankitun kompostorin alasäiliön marraskuussa. Silloin maa oli sulana ja hyvin pääsin kärräämään kottikärryillä massan alapihan kompostoriin jälkikypsymään. Pitkään sen jälkeen kompostorin lämpömittari näytti pelkkää nollaa ja pohdin, tapahtuuko vekottimen sisällä yhtään mitään. Kyllä tapahtuu. Kun uutta kompostoitavaa tuli tarpeeksi, lämpömittarin neula heilahti pakkasista huolimatta 20:een ja ylikin.

Lintulauta lumipyryssä

Nyt kompostorin yläosa alkaa olla taas täynnä tavaraa. Vaan mitenkäs tyhjennät tai pikemminkin minne tyhjennät, kun alapiha on lumen vallassa? Ostin vähän pienikokoisemman pressun, jonka saan mukavasti kompostin eteen siten, että voin purkaa puolikypsän aineksen suoraan pressulle. Vetäisinkö pressullisen kompostitavaraa hankea pitkin alapihalle ja siellä sitten lapioisin sen toiseen kompostoriin? Vai saisinko pressun siirrettyä täytteineen vaikkapa lasten vanhaan pulkkaan ja sen avulla alapihalle? Kottikärryistä ei nyt ole apua. 

Ohjeissa sanotaan, että kompostori täytyy välillä tyhjentää ja ilman muuta näin on, kun kohta ei lisää kamaa mahdu. Kompostori myös toimii paremmin, kun sitä välillä tyhjentää. Se on jo käytännössä todettu.

Aiemmin niin bio- kuin lehtikompostimmekin olivat yläpihan puistopäädyssä, jossa ne naamioituivat hyvin taustan metsikköön ja ympäristön pensaisiin. Metsän kaatumisen vuoksi kompostialue oli siirrettävä ja ainakin toistaiseksi paras alue löytyi alapihalta. Biokompostille alapiha on kuitenkin liian kaukana, joten sen paikaksi tuli ns. takapiha varaston oven läheisyydessä. Kompostointi toimii paremmin, jos sen käyttö ei muodostu liian vaikeaksi. Jatkokompostille ei ole tilaa biokompostorin läheisyydessä. Lumettomaan aikaan homma hoituu, mutta talvi näköjään tuottaa pienoisia logistiikkaongelmia.

Miten te hoidatte talviaikaan kompostorin tyhjennyksen? Kertokaapa kokemuksia ja vinkkejä.

En ole vähään aikaan linkittänyt blogijuttuja facebookiin. Olen pohtinut koko facesta luopumista, sillä niin kätevä tiedonvälityksen väline kuin se onkin, monille se tuntuu olevan vain foorumi purkaa pahaa oloaan. Jos pelkistä villasukkien kuvista saadaan riitaa ja epäsopua aikaan, koirankakasta puhumattakaan, on ehkä parempi etsiä muita keskustelupaikkoja. Mukavaa, että täällä puutarhablogien parissa on niin ihania ihmisiä.

Helmikuun loppu taidetaan viettää oikein vanhanajan talven tuntumissa. Lunta ja pakkasta riittää. Nautitaan hohtavista hangista ja auringonpaisteesta. Hyvää viikonloppua!

Valonrakkautta

Kuka tykkää kesästä, kuka talvesta. Joku toinen viihtyy koleassa, toinen kaipaa aina lämmintä ja kolmannelle kelpaa mikä vaan. Seuraavaksi meinasin sanoa, että varmasti kaikki kaipaavat valoa, mutta luultavasti niitä mieluummin pimeästä nauttiviakin on. Itse pidän valosta niin sisällä kuin ulkonakin. Näin helmikuun kääntyessä lopulleen valon lisääntymisen ulkona jo huomaa selkeästi. Aamuvarhaisella ei pitkään tarvitse päivän valkenemista odottaa ja arki-iltanakin ehtii pihalla pyöriä ilman taskulamppua.

 
Monia asioita tulee pidettyä itsestäänselvyytenä. Valoakin. Varsinkin silloin, kun siitä ei ole puutetta. Runsaan kuukauden päästä tulee vuosi siitä, kun kunta kaatoi tonttiamme kahdelta sivulta ympäröivän metsikön tierempan alkajaisiksi.

Ei kulu päivääkään, ettenkö iloitsisi pihallemme ja kotimme huoneisiin tulvivasta valosta. Siitä valosta, josta saatoin vain unelmoida metsän ollessa paikallaan. Istun usein pitkäänkin olohuoneen sohvalla ja vain katselen ikkunasta näkyvää taivaanrantaa, pilvien kulkua taivaalla ja laskevan auringon maalaamia akvarellisävyjä pilvissä. Mahtaako niiden katselemiseen koskaan kyllästyä? En usko.

Puutarhan nukkuessa lumen alla talviuntaan, on aikaa miettiä syntyjä syviä ja pohtia monenmoisia ajatuksia. Vaikka siinä sohvalla taivaanrantaa katsellessaan. Sunnuntaista auringonvaloa ihaillessani totesin, että yhä on tuoreessa muistissa kesät talvet pihaamme leimannut varjoisuus ja ajoittain vallitseva suoranainen pimeys. 

Kaivoin arkistosta vuoden takaisia kuvia nähdäkseni, millainen vaikutus metsällä oli näin talviaikaan. Aurinkoisia talvipihakuvia en lähivuosilta löytänyt. Aurinko on varmasti muinakin talvina paistanut, vaan ei kovin tehokkaasti meidän pihalle. 

Olopiha 23.2.2017 klo 12.27

Olopihan taustalla näkyy sankka puusto. Isojen kuusten joukossa kasvoi runsaasti leppiä, jotka aikaa myöten lahosivat pystyyn ja kaatuilivat konkeloiksi toisia puisia vasten. Metsikkö ei ollut kovin suuri ja naapuritalot ovat aivan sen takana. Metsikössä kulki polkuja ristiin rastiin ja niitä pitkin oli suosittua oikaista kahden tien välillä. Alueen lapset leikkivät metsässä ja se oli myös Juusolle mieluinen tutkimis- ja nuuskimispaikka. Puut antoivat myös meille näkö- ja tuulisuojaa.

Olopiha 18.2.2018 klo 15.50

Metsä meni ja näkymä naapureihin aukeni. Metsän tilalle, meidän ja naapureiden väliin tulee valaistu hiekkapintainen kulkureitti alapihan taakse rakennettavalle korttelipallokentälle ja leikkipaikalle. Pieni pallokenttä paikalla oli jo meidän muuttaessa ja siellä omatkin muksut oppivat mm. ajamaan pyörällä. Nykyisin sen enempää pikkulapsia kuin koululaisiakaan ei meidän alueella kovin paljon ole, joten siinä mielessä pallokenttä tulee vähän jälkijunassa. Mutta onhan se valmiina tuleville lapsiperheille, kun eläköityvä väki aikanaan myy talonsa.

Alapiha portaiden yläpäästä kuvattuna 23.2.2017

Kunnan metsikkö kaartui tonttimme toiselle sivulle, alapihan taakse. Vielä muutama vuosi sitten toimme veneen omalle tontille talvisäilytykseen läheisen kujan kautta (kuvan vasemmassa yläkulmassa, ei kylläkään näy). Hämmästyttävän nopeasti luonto ottaa omansa ja pajut ja muut kasvit kasvavat, kun kukaan ei enää niiden kasvualueilla kulje. Tuonne, puiden tilalle rakentuu tulevan kesän lopulla pallokenttä. 

Alapiha portaiden yläpäästä kuvattuna 18.2.2018

Alapihankin taakse avautui näkymä naapuritaloihin, joista moni on ollut olemassa saman ajan kuin oma talomme. Puiden kaatamisen jälkeen alapihan takainen alue on ollut työmaavarikkona. Välillä siellä on ollut melkoinen melske, kun rekat ovat tuoneet soraa ja muita maa-aineksia, joita sitten kuormattiin toisiin ajoneuvoihin vietäviksi putkikaivantoihin ja tierakennelmiin. Siellä on monenmoisia putkia ja kaivureiden vaihtokauhoja sekä työmiesten taukokoppi. Melua ja pölyä on riittänyt aamuvarhaisesta välillä pitkälle iltaan.

Puistopääty 23.2.2017

  
Talon päätyyn olen kerännyt varjon ja puolivarjon kasveja, metsäpuutarhaksi paikkaa olen kutsunut. Valon ja lämmön määrä on metsän kaatumisen jälkeen muuttunut melkoisesti, joten saapi nähdä, kuinka metsäpuutarhalleni käy.

Puistopääty 18.2.2018

Mikäli vanhat kasvit eivät enää paljosta valosta tykkää, en niitä ala suremaan. Mieluummin olen ilman metsäpuutarhaa, kuin että koko puutarha olisi pelkkää metsäpuutarhaa. Yksi iso ongelma metsikön kaatumisesta tuli ja se on haapojen runsas vesominen. Taimia putkahtelee sieltä täältä ja niiden kasvuvauhti on aika hurjaa. Niiden juuret ulottuvat varmasti Kiinaan saakka ja kunnan puolelta ne luikertelevat meillekin. Ihan mahdotonta kaivaa juuria valmiiksi rakennetuilta alueilta. On vain käytävä väsytystaistelua niiden kanssa ja katkottava sen, minkä ehtii ja esiin saa.

Sisäänkäynnistä puistopäätyyn 23.2.2017

Tämän kuvan katsominen ja vertaaminen alla olevaan kuvaan tuottaa eniten iloisia tuntemuksia. Kuinka inhosinkaan tuota sankkaa ja huonokuntoista puustoa ja sen tuomaa pimeää koleutta aivan tontin kupeessa. Etupihalle ei aurinko paistanut milloinkaan. Kaikki kasvava vääntyi vähitellen kasvamaan vinoon valoa etsiessään. Eikä tuolla reunalla mikään tahtonut viihtyäkään.  

Osa tonttimme päädyssä olevista puista oli tarkoitus jättää. Kunnan puutarhurin mukaan sankassa metsässä liian lähellä toisiaan kasvaneina ne olivat kuitenkin niin huonokuntoisia, että voimakkaasti harvennettuina muodostivat kaatumisvaaran myrskyisinä päivinä. Näin koko alueen puut laitettiin nurin. Oli siellä joukossa muutama kaunis mänty ja jokusen muunkin puun olisi mielestäni voinut jättää, mutta ei siinä asukkaita kuunneltu. 

Tuolle alueelle ei ole tehty minkäänlaista maisemointisuunnitelmaa, koska sen ajateltiin jäävän enemmän luonnontilaiseksi. Nyt paikka on parturoitu paljaaksi ja maapohja rikottu raskailla ajoneuvoilla. Pian se on pelkkää lepikkoa, vatukkoa ja horsmakasvustoa, mikä ei ehkä ole kovin fiinin näköistä alueen toisen reunaan siistittävän ja rakennettavan ilmeen rinnalla.  

Sisäänkäynnistä puistopäätyyn 18.2.2018

Oli se vaan huiman hieno kokemus viime kesänä istua illalla keittiössä ja katsella laskevien auringonsäteiden leikkiä verhoissa ja pöydän pinnalla. Kokemus, jota en ollut kuvitellut enää tässä talossa näkevänikään. Niin monta kertaa kunta on tierempan aloittamista siirtänyt ja rahat jonnekin muuhun kohteeseen käyttänyt, että toivo alueen uudistuksista oli jo hiipunut. Talvitauon jälkeen tieremppa jatkuu huhtikuussa ja silloin se siirtyy meidän kotitielle. Melu ja pöly tulee varmasti ajoittain hiertämään hermoja, mutta se on ohimenevää.

Linnunjäljet lumella

Kaikki uudistukset tuovat mukanaan hyviä ja huonoja asioita. Mikään toimenpide ei miellytä kaikkia. Varmasti itsekin tulen kerran jos toisenkin manaamaan jotain tähän metsän kaatumiseen ja alueen teiden kohentumiseen liittyvää asiaa. Siitä huolimatta uskallan väittää, että pelkästään valon määrän lisääntyminen pihallamme on asia, joka saa mahdolliset haitat tuntumaan pikkuseikoilta. 

Kuukausista julmin - kevättä ikävöiden

Latukoneen reittiavaus lähipelloille.

Laitoin huvikseni googlehakuun kysymyksen, mikä on kuukausista julmin. Huhtikuu sai eniten osumia ja toisena tuli maaliskuu. Perusteluina oli mm. työmatkoilla tapahtuneet onnettomuudet ja masennukseen sairastuneiden määrät. Etelärannikolla elävän puutarhahörhön näkökulmasta helmikuu tuntuu melkeinpä kaikkein julmimmalta, kun talvi vaan jatkuu ja jatkuu, vaikka kevään pitäisi olla aivan kulman takana.

Peura on käynyt haistelemassa tulevia apajia.

Odotimme lunta koko joulukuun ja tulihan sitä kerran pari sulaen plussa-asteissa ja vesisateissa miltei samantien pois. Tammikuussa sama kuvio toistui jälleen. Helmikuussa lunta on saatu uudemman kerran ja vihdoin myös pakkasia, mikä pitää lumet tiukasti maassa. 

Seuraaville viikoille on ennustettu kylmää ja talvisten olosuhteiden jatkumista etelässäkin. Yläilmakehässä tapahtuva harvinainen sääilmiö, polaaripyörre eli kymmenien kilometrien korkeuteen syntyvä tuulijärjestelmä luo reuna-alueilleen hyvin kylmiä alueita. Näin ilmavirtausten suunta käätyy pohjoisen ja idän väliseksi ja se tietää kylmempää ilmaa koko Suomeen. 

Edellisen kerran näin voimakas polaaripyörre oli 2013 ja silloin maaliskuu oli Suomessa poikkeuksellisen kylmä. Polaaripyörteen aiheuttaman pitkään jatkuvan kylmyyden todennäköisyys on 60 prosenttia. Toivotaan, että se 40 prosenttia tällä kertaa voittaa ja pääsemme runsaan viikon päästä alkavan maaliskuun merkeissä haistelemaan kevään tuulia.

Puutarhahörhön askelmerkit alapihalla.

Helmikuisen talven jaksaa ihan hyvin, kun ajatus on kuitenkin jo kaiken aikaa maaliskuussa alkavassa keväässä. Tietenkin on ihan turhaa manailla sääilmiöitä ja tuskailla hidasta kevään saapumista, kun niille asioille ei mitään voi. Vaan, minkä sitä ihminen itselleen voi. Kevättä on ikävä ja mitä lähemmäksi se tulee, sen suuremmaksi ikävä voimistuu.

Kotikivi odottaa uusia istutuksia ympärilleen.

Edessä oleva kesä tulee olemaan viime vuotistakin jännittävämpi. Tieremppa siirtyy huhtikuun alussa meidän kotitielle. Ympäristössä on melskattu ja myllerretty mennyt vuosi, nyt sama meininki siirtyy miltei ikkunoiden alle. Kilpailutuksen voittanut urakoitsija on oman kunnan toimija ja saanut runsaasti kiitosta asukkaita huomioivalla otteellaan.  

Väistämättä tienrakennus tulee aiheuttamaan konkreettista haittaa arkielämän sujuvuuteen. Näen kuitenkin asiassa enemmän positiivisia puolia, joten suuremmin en haittoja jaksa murehtia.  Yksi kesä sinne tänne. Pölyn ja melun muodossa haitat pureutuvat myös meidän rajojemme sisäpuolelle, mutta silti saan olla täysillä oman pihani ja puutarhani kuningatar. Sitä odotellessa, mukavia talvipäiviä!
 

Ei elämästä selviä hengissä

Tulppu jatkaa elämää jäätaiteena

Oma aika on koko alkaneen vuoden ollut kirjaimellisesti kortilla. Elämä on muuttunut alituiseksi säntäilyksi ja tarkkaan kellotetuksi putkeksi. Kaikki se, mistä yleensä tulee ammennettua voimaa ja tarmoa, on jäänyt jonnekin taka-alalle. On vain mentävä eteenpäin pysähtymättä miettimään, jaksaako vaiko ei.

Rosetta pukkasi vielä yhden kukan.

Isän muistisairaus etenee pikajunan vauhdilla ja siinä ohessa on jatkuvasti kaikenlaista muuta kremppaa. Äidin kunto on romahtanut sydänflimmerin vuoksi. Ikää alkaa kummallakin olla ihan kunnioitettavasti, sillä isä täyttää kuukauden päästä 90 ja äiti alkukesästä 85. 

Kahden euron aleamaryllis aikoo vielä kukkia.

Fyysisesti ei ole raskasta viedä kahta vanhusta vuoron perään lääkäriin, labraan, monenmoisiin tutkimuksiin. Jaksan ihan hyvin uusia reseptejä, täyttää dosetteja, käydä kaupassa, imuroida ja vaihtaa lakanoita. Jaksan istua puhelimessa kuuntelemassa nauhoitettuja ohjeita ja painelemassa valintanumeroita päivä toisensa jälkeen yrittäessäni varata aikaa vanhemmille milloin mihinkin lääkäriin tai tutkimuksiin. Jaksan täyttää hakemuksia ja lomakkeita, etsiä apua ja tukea, vaikka nämä toimenpiteet useimmiten osoittautuvat vanhempieni kannalta turhiksi eivätkä johda mihinkään.

Esikko

Sen sijaan en millään tahdo jaksaa jatkuvaa taistelua vanhuksille kuuluvista palveluista ja oikeuksista, puolustaa heitä idioottimaisten ja täysin järjenvastaisten normien viidakossa. Olen murtumaisillani huomatessani kerta toisensa jälkeen, miten arvottomaksi ihminen yhteiskunnalle muuttuu vanhetessaan. Raskasta on myös törmätä viranomaisten kauniisiin korulauseisiin, joilla ei ole minkäänlaista katetta suomalaisessa vanhustenhoidossa. 

Fyysisesti ihminen jaksaa yllättävän paljon. Mutta jatkuvan huolen kanssa on pitkän päälle äärimmäisen raskasta elää. En ole saanut työstettyä heinäkuussa kuolleen veljeni aiheuttamaa surua. Vanhempien vaikea tilanne lisää entisestään herkkää mielialaa. En halua, että aika kuluu ja toisaalta haluan, että tämä tilanne muuttuisi pian helpommaksi.

Inkalilja

Vammautumisesta ja kuolemasta on äärimmäisen vaikea puhua. Varsinkin silloin, kun itse on terve ja voimissaan. Meistä jokainen vanhenee ja kuolee joskus. Kuka tahansa voi joutua yllättäen onnettomuuteen ja sen myötä toisten avun varaan. 

Vaikeisiin asioihin on hyvä valmistautua. Siten auttaa niin itseään kuin läheisiään toimimaan tilanteessa, jossa hädän ja surun keskellä on tehtävä monia talouteen ja päivittäiseen selviytymiseen liittyviä valintoja ja päätöksiä. Kannattaa tehdä vähintäänkin edunvalvontavaltuutus ja hoitotahto. Näin voit vaikuttaa, miten talouttasi ja sinua hoidetaan silloin, kun et itse pysty toiveitasi esittämään. Samalla helpotat niiden ihmisten toimintaa, jotka asioitasi hoitavat, kun et itse syystä tai toisesta pysty. Ja muista, edellä mainitut paperit on tehtävä silloin, kun olet hyvässä kunnossa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

 
Elämästä ei selviä hengissä. Se on selvä. Eläkäämme siis täysillä joka ikinen päivä. 
Hyvää viikonloppua kaikille!

Lämpimiä läikähdyksiä

Huone-esikko - Primula obconica, jonka maailman paras naapuri toi Ystävänpäivänä.

En ole ehtinyt ja jaksanut kovinkaan paljon kommentoida postauksianne, vaikka melko ahkerasti käynkin blogeja lukemassa. Pahoittelen, etten myöskään toivottanut hyvää ystävänpäivää blogikohtaisesti tai kiittänyt omaan blogiini tulleista ystävänpäivätoivotuksista. Haluaisin olla huomaavaisempi, mutta aika ei vain nyt riitä. Rakkaat blogiystävät, en teitä kuitenkaan ole unohtanut.

Kukkia ja koukeroita -blogin Tuulikista on näköjään tullut vakituinen kasvivalaisinasiantuntijani. Hän vinkkasi helmikuisessa postauksessaan uudesta kasvilampusta ja kiirehdin oitis sellaisen itselleni tilaamaan. Oman kulkureittini varrelle osuvista liikkeistä vastaavia ei juuri nyt ollut saatavissa, mutta netin kautta tilattuna lamppu tuli muutamassa päivässä.

Muistin kellarissa olevan oma kouluaikainen työvalaisimeni, vaan eipä enää löytynyt. Niinpä hain ruotsalaisen huonekalujätin valaisinosastolta vastaavanlaisen kympillä. Aika retro, eikös.

Toistaiseksi kasvilampun valossa kylpevä joukko on kohtalaisen suppea. Kovin laajaksi takkahuoneen kasvatusalueen ei ole tarkoitus laajentuakaan, sillä niinikään Tuulikin vinkistä tilasin syksyllä vähän tehokkaamman kasvivalaisimen. Se on nyt asennettu paikalleen kellariin ja tarkoitus on laittaa tomaatit ja muut hyötykasvien kylvökset sinne. Sitten ensi kuussa.

Laitoin joku aika sitten mm. sinivaleunikkoa ja muutamaa muuta kasvia jääkaappiin kylmäkäsittelyyn. Yllättäen huomasin etelänruusuruohon alkaneen itämään ja tuli kiire saada pikkuruiset idut jääkaapista multaan. Seuraavana päivänä ne jo kurkistivat mullasta esiin. Vauhdikasta porukkaa. Tein myös uuden kelloköynnöskylvöksen, sillä edellisestä satsista ilmoille on toistaiseksi noussut vain kolme yksilöä. Saattaapi olla, että muutkin vielä mullasta mönkivät, mutta sittenpä minulla on kelloköynnöstä reilusti. Ei haittaa sekään. Nyt liotin kelloköynnöksen siemeniä vuorokauden. Edellisiä vähän vähemmän. 

Seuraan Facebookissa Mari Möröä. Hiljattain hän ilmoitti, että tarjolla olisi siemeniä. Kunhan vain laittaa osoitteensa hänelle. Tein niin ja sain monen monta pikkuruista, lupaavasti rapisevaa siemenpussukkaa. Olen ostanut aiemmin häneltä suoraan yhden hänen kirjoistaan ja sen mukana tuli ainakin unikon siemeniä. Tällaiset pienet asiat saavat aikaan mukavan lämpimän läikähdyksen sydämessä.

Mukavan lämpimästi läikähti sydämessä myös blogiystävän Ystävänpäiväkortti siemenpussukoineen. Avasin kuoren hetkellä, jolloin olin kovin alamaissa ja ystävän postin välityksellä tekemä kädenojennus oli enemmän kuin tarpeen. Kiitos Saila, pelastit päiväni!
 

Hyvää Ystävänpäivää!

Jos mieltä painaa tai murhe vaivaa,
niin muista vanha neuvo tää: älä niitä yksin miettimään jää.
Kanssa ystävän murheet puolittuu ja ilo ja onni tuplaantuu.

Hyvää Ystävänpäivää!