Ei kai nyt vielä syksyä?

On tämä Suomen kesä kovin lyhyt. Selvää syksyn meininkiä näkyy siellä täällä luonnossa. Eilinen koko päivän kestänyt sade antoi osviittaa siitä, miten maailma kutistuu neljän seinän sisään heti, kun pihaovi suljetaan. Onneksi tänään sentään aurinko on lämmittänyt kesäisesti ja siirtänyt syystunnelmaa edemmäksi.

Pihassa ei ole mikään homma edistynyt johtuen siitä, että odottelen tilaamaani kivituhka- ja multatoimitusta. Tilasin Siisti Piha -nimisestä firmasta suursäkeissä 1000 kg kivituhkaa ja 640 l multaa. Varmaan ne olisivat tulleet edullisemmiksi kuorma-autolla pihaan kipattuina, mutta en tarvitse nyt kokonaisia kuormia ja toisaalta ei ole paikkaa, johon jättimääriä mitään varastoisi.

Kivituhkaa tarvitsen mm. hiekkakäytävien paikkaukseen, sillä pari kunnon kaatosadetta jyrsivät syviä uomia käytäville vieden olemassa olevan hiekan ties minne. Ja multaa, sitä nyt tarvitsee aina. Hiukan jo aloittelin ns. "vasemman rinteen" kunnostusta. Sinne on aikoinaan istutettu sammalleimua ja maksaruohoja. Ajan kanssa on heinää alkanut kasvaa sammalleimujen keskellä, samoin apilaa. Ahomansikkani olen kerännyt tästä rinteestä, mutta tarkoitus on poistaa myös tämä väliaikainen mansikkamaa. Pionipenkkiin on tarkoitus tehdä kivipolku helpottamaan perennojen hoitoa ja kesän aikana on virinnyt joitakin siirtoideoita. Ajattelin siirtää tuolta talon päädystä muutaman Nauhuksen sisäänkäynnin eteen. Siinä on jo perhosia houkuttelevaa Purppurapunalatvaa, joten lisää vain ihanille perhosille houkutuksia.

Aikoinaan en oikein tykännyt nauhuksista. Kerran olin kahvilla erään julkisen rakennuksen edustalla ja huomasin betonilaattojen välissä pieniä kukantaimia. Rakennuksen reunustalle oli istutettu nauhuksia, joten oletin taimien olevan samoja. Kaivoin kahvilusikalla muutaman taimen ja käärin ne varovasti nenäliinaan. Nyt noista taimista on kasvanut talon toiseen päähän isoja Kallionauhuksia (Ligularia dentata). Niitä on levinnyt myös kasvimaalle ilmeisesti haravointijätteitä kärrätessä ja sieltä siirsin keväällä pari tainta myös talon toiseen päähän. Tiedän nauhusten viihtyvän varjossa (kuten omatkin nauhukseni nyt ovat), mutta olen suunnitellut Valtikkanauhuksen hankkimista hieman aurinkoisempaan paikkaan pihallani. Nauhuksillahan on myös isot lehdet näyttävän kukinnon lisäksi ja ne kukkivat elo-syyskuussa, jolloin puutarhan monet muut kukat ovat jo kukintansa lopettaneet. 

Purppurapunalatvat ovat kukkineet jo jonkun aikaa sisääntulon edessä. Kovasti olen odotellut niihin perhosia, joita yleensä tässä elokuun aikana ilmestyy useampaakin lajia. Yksittäisen Nokkosperhosen olen parina päivänä nähnyt, mutta vihdoin tänään tuli myös Neitoperhosia. Samanaikaisesti näin kuusi perhosta ja lukuisia kimalaisia. Toissakesänä purppurapunalatvat olivat täynnä ohdake-, nokkos- ja neitoperhosia sekä amiraaleja. Nyt ei taida tulla samanlaisia määriä, sillä kukat alkavat olla lakastumassa.

Nokkosperhonen ja Neitoperhonen Purppurapunalatvassa (Eupatorium purpureum)

Neitoperhosessa on jotain sadunomaista. Se esiintyy monissa runoissa ja lauluissa. Hectorin lauluissa on usein neitoperhosia; hänen 70-luvun alkupuolella ilmestyneellä Nostalgia-levyllään on Neitoperho -niminen laulukin. Siivissä on ikäänkuin silmät tarkkailemassa. Kaiketi niiden tarkoitus on toimia suojana vihollisilta. 

Luulisi, että nämä loppukesän perhoset tykkäisivät purppurapunalatvojen vierellä olevista syysleimuista, jotka koreina ja värikkäinä kilpailevat huomiosta. Vaan ei, paljon vaatimattomampi punalatva saa täyden suosion niin perhosilta kuin kimalaisiltakin. Auringon oikein paistaessa lämpimästi, kukintoihin on suorastaan tungosta.

Perjantai-iltana huomasin ison männyn alla runsaasti kuolleita sittiäisiä. Mikä oli saanut ne kellahtamaan selälleen ja heittämään henkensä? Luulin ensin lintujen pudottaneen tuomenmarjoja maahan nähdessäni maassa noita sinisiä pilkkuja, mutta tarkemmin katsottuna näitä sittiäisiä löytyi lukemattomia. Ehkä ne eivät olleetkaan kuolleita, leikkivät vain liikkumatonta, jotta jättäisin ne rauhaan. Kuvaamisen jälkeen jätinkin, mutta ei niihin liikettä ole tullut senkään jälkeen.

Luultavasti Metsäsittiäinen

Tämä loppukesä on meikäläistenkin puutarhassa sadonkorjuun aikaa. Herukat on jo mehustettu ja nyt tulee karviaisten vuoro. Kasvimaalta on haettu salaattia, ruohosipulia ja tilliä. Saapa nähdä, ehtivätkö kurkku ja kurpitsa kypsyä ennen kylmyyden saapumista. Myös aroniapensaissa on paljon raakileita, osa jo muuttunut viininpunaisiksi. Sääli, ettei omenapuista tule tänä vuonna juuri mitään, niitä olisi voinut hyvin soseuttaa aroniamarjojen kanssa. Pelkästä aronian mausta en kovin paljon pidä. Täytyy tutkailla reseptejä ja etsiä hyviä vinkkejä. Mitä sitä ilmaista syötävää kompostiinkaan kantaa. Ai niin, melkein unohdin kriikunat, joita on tulossa ihan mukavasti. Ne kyllä syödään sellaisenaan.

Terassin kaiteet vihdoin valmiit!

Sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa. Minä odotin terassin kaiteita 25 vuotta, vajaa kuukausi vaille. Olen kovasti tyytyväinen. Talon kummankin puolen terassit ovat nyt paljon kodikkaammat ja käyttökelpoisemmat. Ehkä talvella ei tule luntakaan ulko-ovelle niin paljon, kun on vähän suojaa sivuilla. Ukkokulta suunnitteli ja toteutti. Kiitos hänelle!

Sisäänkäynnin terassi toiseen suuntaan...

...ja sitten toiseen suuntaan.

Ulkoapäin toisesta suunnasta...

...ja taas toisesta suunnasta.

Tasaista klonksutusta

Päivä on alkanut tasaisessa klonksutuksessa, sillä kotitiellemme ilmestyi mustanpuhuva vekotin, jolla kairataan maanäytteitä tienparannusta varten. Alkukesästä tienoilla kulki kaksi kaveria mittakeppien kanssa samaista tiehommaa alustamassa. Vihdoin näyttää siltä, että kunta tekee jotain näillä seuduin. Kenties mekin saamme kunnon tievalaistuksen, jalkakäytävät - uskaltaako toivoa jopa hidastuksia, ettei enää tarvitsisi pelätä jäävänsä ohi kiitävien autojen alle postilaatikolla käydessään. Toivoa saattaa.

Upea kesäsää jatkuu, vaikkakaan ei enää yhtä helteisenä. Ruoho kasvaa kohisemalla ja vuoro on karviaisten kypsyä. Kurpitsakin kukkii vyöryttäen lonkeroitaan pitkin kasvimaata. Myös tillit, punajuuret ja sipulit ovat hyvässä jamassa. Perunoitakin tulee muutama, vaikkemme ole ainuttakaan tänä vuonna multaan laittaneet. Aina niitä jokunen taitaa edellisiltä vuosilta jäädä ja niin voimme kerätä talteen pienen perunasadon. Eilen sain päätökseen omenapuiden vesiversojen leikkaamisen. Muutamia versoja jäi puiden yläosiin ja nyt leikkasin ne korkealle ylettävällä monitoimileikkurilla. Samalla poistin yhdestä kriikunasta kokonaan kuolleen oksan. Ja sitten innostuin taas kulkemaan leikkurien ja sahan kanssa ympäri tonttia. Muutama alastaipuva oksa sai lähteä vaahterasta ja tuomesta. Tuloksena oli iso kasa haketettavaa. Kunhan tässä keritään siihen hommaan.

Kunnon työvälineet on puutarhassakin välttämättömyys

Ja taas on haketettavaa odottamassa vuoroaan. Edelliset hakkeet onkin jo kärrätty mm. omenapuille

Kissaveljekset haettiin sitten kotiinsa ja meidän perheemme palaa jälleen normaaliin päiväjärjestykseen. Yritin viikon aikana kuvata "pikkupoikia", mutta erityisen helppoa se ei ollut, sillä ne viipottivat koko ajan johonkin suuntaan. Ruoho niille maistui, kuten omallekin kissallemme. Ruohoa syömällä kissa puhdistaa vatsaansa sinne kertyneistä karvoista. Monet kissoihin liittyvät sanonnat ovat täyttä puppua. Raapiessaan esimerkiksi puuta, kissa ei suinkaan terota kynsiään, vaan paremminkin lyhentää pitkiksi kasvaneita kynsiä.

Nemo haukkaamassa herkullista heinää.

Nämä tyttäreni kissat ovat kyllä hyvin ilmeikkäitä katteja. Kun ne lisäksi touhuavat koko ajan aktiivisesti jotain, saa niistä välillä tosi hauskoja kuvia. Meidän oma Juuso-kissamme on 10-vuotias ja se tuntuu arvokkaalta vanhalta herrasmieheltä, joka harvoin yltyy hulluttelemaan.  Näille pojanviikareille se suostui vain murisemaan ja sihisemään. Koki pohjat uhaksi omalle reviirilleen. Juuso on aina ollut ainoa kissa, eikä oikein tykkää toisista kissoista. Kyllä sitä kovasti kiinnostaa muiden kattien touhuilu, kunhan eivät tule hänen tontilleen. Kaikesta huolimatta Juuso on melko arka kissa ja yleensä se tyytyi uhittelemaan näillekin pojille vain kaukaa. Kun Nemo ja Loki lähtivät lähestymään Juusoa tehdäkseen tuttavuutta, Juuso otti jalat alleen ja pakeni mahdollisimman pitkälle tarkkailemaan tilannetta.

Nemolla kynsienhoitosessio. Samassa paikassa meidänkin kissamme käy kynsihoidossa

Vanhemmiten Juusostakin on tullut enemmän hellyydenkipeä. Sylikissa se ei ole koskaan ollut, mutta talvella se hyppäsi oma-aloitteisesti syliini rapsutettavaksi ja viihtyikin siinä pitkiä aikoja. Myös viereeni nukkumaan se saattaa tulla useana iltana peräkkäin. Odottaa olohuoneen matolla, koska menen makkariin päin. Ja kun sitten sanon sille meneväni nukkumaan, katti saattaa olla jo ennen minua sängyssä. Se ei onneksi tapaa nukkua jalkojen päällä eikä samalla tyynyllä vaan haluaa oman tilansa. Onneksi on leveä sänky. Siinä se sitten kuorsaa ja tuhisee kuin kuka tahansa kumppani.

Nemo (vasemmalla) on löytänyt jonkun mielenkiintoisen hajun puukasaa peittävästä pressusta ja Loki ilmeisesti jonottaa vuoroaan tuoksuttelemaan.

Vintiöiden hoitaminen on siinä mielessä koko päivä hommaa, että Nemo osaa avata ovien ja ikkunoiden kahvoja ja lukkoja. Se on kyllä varsinainen houdini halutessaan esimerkiksi ulos. Sinnikäs ja taitava. Välillä tuntuu, että se suorastaan vihaa suljettuja ovia. Viimeksi pojat olivat meillä hoidossa talvella ja silloin Nemo kulki huoneesta toiseen rämpyttämässä ovia. Oli sitten kyseessä vaatehuone tai varasto, ovet vaan auki. Loki on onneksi vähän rauhallisempi ja se käyttää paljon aikaa vain tarkkailemalla veljensä touhuja. Toki sekin innostuu painimaan ja kierimään, mutta Nemoa voisi kyllä kutsua adhd-tapaukseksi. 

Onneksi kuitenkin kaikki kissatkin ovat omia persooniaan. Niiden touhuja on hauska seurata ja kissat ovat kyllä aikamoisia pehmoleluja. Niin sileitä ja puhtaita. Ei niille kerta kaikkiaan voi olla pitkään vihainen. Lemmikeillä on kyllä valloittava tapa kietoa ihminen puolelleen. Eläimiä karttava ihminen ei varmasti edes ymmärrä, kuinka paljon mielihyvää voi saada lemmikiltä. Kissa, koira, kani tai lisko. Yhtäkaikki tärkeitä omistajalleen.

Pelargoniat, muratti ja maahumala sulassa sovussa.

Ostin muutama vuosi sitten eräästä puutarhaliikkeestä kaksi korkeaa ja hyvin painavaa piharuukkua edullisesti. Ne eivät olleet kovin kauniita. Niiden pinta oli jonkinlaista harmaata laastia, joka oli jo liikkeessä alkanut rapautua pois. Siinä syy hinnan pudotukseen. Ostaessani ruukkuja minulla ei ollut vielä käsitystä mitä niille teen. Yhden talven ne seisoivat pihamaalla, kunnes sitten seuraavana keväänä raahasin ruukut autotalliin. Koitin raaputtaa harmaan laastin pois, mutta paikotellen se oli erittäin lujasti kiinni. Mietin, miten saisin niistä siedettävämmän näköiset. Laastin alla on punamultaruukun tapaista materiaalia, joka sinänsä olisi mukavaa. Kun en kuitenkaan saanut laastia kokonaan pois, maalasin ruukut betonisokkelimaalilla ruskeiksi. Niistä tuli aika siistin näköiset ja niinpä siirsin ruukut portinpylväiksi. Itse ruukut ovat jo niin painavat, että niitä ei huvikseen alituiseen liikutella. Kun vielä täytin ne mullalla (alaosaan laitoin karkeampaa ainesta), ei voisi kuvitellakaan siirrettävän niitä mihinkään. Onneksi ruukkujen pohjissa on reikä, joten ylimääräinen vesi poistuu sieltä. Viime talvena sokkelimaali hilseili jonkun verran toisesta ruukusta; lähinnä niistä kohdista, joista en ollut saanut harmaata ainesta pois. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa raaputtaa ruukkuja uudelleen, josko saisin alimmaisen pinnan esiin. 


Luin aikoinaan jostain puutarhalehdestä, että maahumala on eräs parhaita maanpeitekasveja. Kävin sitten kysymässä moista eläjää kaupoista, kunnes yhdessä puutarhaliikkeessä sanottiin, että maahumalaahan löytyy miltei jokaisen pihalta. Niinpä sitten kaivoin kasvikirjat esiin ja tunnistin paljon puhutun maahumalan myös omalla pihallani. Sen jälkeen olen laittanut sitä keväällä kesäkukkien tapaan ruukkuihin reunuskasviksi. Alkuun jopa hiukan liikaa, sillä se on kova leviämään ja valtaamaan alaa. Porttiruukuissa maahumala on ollut oivallinen lisä kesäkukille, koska se tosiaan kasvaa hurjaa vauhtia melko näyttäväksi vihreäksi pehkoksi. Kannan maahumalan syksyisin kompostiin ja seuraavana keväänä kaivan sitä taas omasta pihasta. Eikä maksa mitään.

Kissoja ja kameroita

Kuvien pienentämisen vuoksi osa kuvista on kadoksissa.

Arvio rikkoutuneen kameran korjaamisesta liikkui 300 euron paremmalla puolella, joten kävin ostamassa uuden uutukaisen. Entisenlaisen, mutta hiukan parannetun version. Mitä sitä nyt hyväksi havaitusta luopumaan. Rahalle olisi ollut muutakin käyttöä, mutta sille ei nyt enää voi mitään.

Tänään on jälleen ollut kesäisen lämmin päivä. Kosteusprosenttikin alkaa olla inhimmillinen, joten hiki ei valu ihan kaiken aikaa. Ajoittain oli jopa pilvistä, mutta aina aurinko kuitenkin tuli esiin. Juuri äsken tein kesäkukkien kastelukierroksen. Amppelipetunia on niin valtava, ettei sitä voi yläkautta enää kastella. Nostan sen vatiin, jossa se saa huomisaamuun imeä vettä omaan tahtiinsa. Sitten se taas pärjää pari päivää. Jotain syksyistä näihin kesäkukkiin on jo eksynyt. Koivun siemeniä ja ruskeita lehtiä. Kyllä taas tuntuu kesä menneen nopeasti. Vaikka vielähän sitä virallisestikin on kuukausi jäljellä. Vaan kun koulut alkavat runsaan viikon päästä ja mainokset ovat reppuja ja penaaleita  täynnä...


Vihdoin terassimme on saanut kaiteen. Kyllä kannatti odottaa 25 vuotta. Tässä kuvassa kaide on vielä viimeistelyä vaille; mm. keskeltä puuttuu tukipuu, jolla kierot puut saatiin oikaistua ja samalla kaide tuli tukevammaksi. Ja taitaa tässä vaiheessa puuttua vielä päältäkin yksi lauta sekä väri noiden vaakapuiden päistä. Tykkään kovasti uudesta kaiteesta. Terassista tuli käyttökelpoisempi ja kodikkaampi. Tuo puu oli valmiiksi ruskean väristä ja luonnossa se sopii mielestäni hyvin muuhun väritykseen. Jos se jossain vaiheessa alkaa häiritä, voin vedellä uuden värin päälle. Myös sisäänkäynnin terassi on saanut jo osittain kaiteen. Materiaali loppui kesken ja homma saa muhia muutaman päivän.

Toinenkin iso projekti on pihamaallamme menossa. Molemmissa päissä taloa on rinne, josta maa tuntuu vähitellen valuvan pois. Jo viime kesänä Ukkokulta rakensi tukimuuria harkoista ja sitä on paranneltu tänä kesänä. Viimeistelyä on vielä tiedossa, mutta hiljaa hyvää tulee. Tässä toisessa päässä taloa, naapurin aidan vieressä kulkee yksi meidän "huoltopoluista". Sinne on nyt valmistumassa portaat. Täällä tukimuurin reunaan ei voi istuttaa mitään kovin korkeaa kasvia, sillä pyykinkuivaustelineen pitää päästä pyörimään ja pyykin pysyä puhtaana naruillaan. Olen miettinyt jotain matalaa kuivan paikan kasvisysteemiä, mutta idea on vielä hahmotteluasteella. Kun on näinkin kauan jaksanut sopivaa ratkaisua miettiä, ei muutamilla päivillä tai viikoillakaan ole enää juurikaan merkitystä.

Ukkoskuuroja ja rentoilua

Jotkut asettavat rentoilun elämässään etusijalle ja tekevät vain pakolliset työt. Minut on vissiin rokotettu työnarkomaaniksi, sillä aina pitää tehdä ensin kaikki mahdolliset hommat ja vasta sitten on lupa asettua sohvanpainoksi. Kukin tekee tavallaan ja se on ihan oikein niin pitkään, kun tilanne ei häiritse ainakaan itseä. Minäkin olen tässä vuosien varrella oppinut hiukan armahtamaan itseäni ja osaan jo jakaa tekemisiäni useille päiville. Ei siis enää tarvitse urakoida viimeisillä voimillaan.

Tälle päivälle en ollut asettanut mitään tavoitteita, mutta toki jossain takaraivossa nakutti pitkäksi venähtänyt nurmikko. Netin säätiedotus lupaili sateita iltapäiväksi, joten tomerasti lykkäsin ruohonleikkurin autotallista alapihalle ja huristin nurmikon lyhyeksi. Kyllä se kasvaakin näillä helteillä hurjaa vauhtia, kun aina välillä tulee napakasti vettä. Runsaassa tunnissa leikkaan nurmikon ja sehän on pelkkää kuntoilua. Kun tässä lämpimässä kesäsäässä ei ole tullut pahemmin lenkkeiltyä, on tuo tunnin nurmikon-leikkuu-juoksu tervetullutta sykkeen kohotusta.

Nyt sitten sataa taas taivaan täydeltä - toista kertaa tänään. Ukkonen ei kuitenkaan kuulu jyrisevän, joten saatan siis turvallisesti jatkaa tätä kirjoittelua. Ukkosella olemme tavanneet ottaa netin pois päältä, sillä muutaman kerran on modeemi hajonnut.

...ja jatkan tänään lauantaina 30.7.

Tuo edellinen juttu on eiliseltä. Jälleen alkoi jyristä ja netti otettiin pois päältä. Ukkonen ei kuitenkaan tullut päälle, mutta eipä tullut enää palattua koneellekaan. Tänään onkin ollut upean aurinkoinen ja lämmin päivä. Ei edes niin nihkeä, kuin aiemmin. Sellainen kaunis kesäpäivä, jollaista lomalleen aina toivoo. Tuullutkin on, vaan ei ollut pyykkiä ripustettavaksi kuivumaan.

Tyttären kissaveljekset ovat edelleen mummin hoidossa. Päätin mennä niitä tuonne alapihan nurmikolle kuvaamaan. Ensitöikseni jouduin selvittelemään kissojen sekaisin menneet flexit. Loki palasi tyytyväisen näköisenä heinikon reunaan syömään päivän ruohoannostaan. Nemo sen sijaan pyöri jalkojeni ympärillä tapansa mukaan muksahdellen välillä maahan. Yhtäkkiä se oli kietonut flexinsä jalkoihini ja vapaaksi päästäkseni yritin loikata flexinarun yli. Kompastuin kuitenkin kissaan ja mätkähdin maahan kameran lentäessä kaulastani nurmikolle. Nemo kiisi pelästyneenä velipoikansa viereen heinikon ääreen. Kömmin ylös kissoja manaillen ja roskia vaatteistani ja polvistani puistellen. Ei verisiä naarmuja eikä ruhjeita. Mustelmia kenties päivän parin päästä. Sen sijaan kameralle kävi huonommin. Se oli ollut kuvausvalmiudessa ja ilmeisesti iskeytyi maahan objektiivi edellä. Ja hajosi. Harmittaa. Harmittaa vietävästi. Kameran putoaminen ja rikkoutuminen oli vahinko, jota ei olisi voinut ennalta aavistaa. En voi syyttää kissoja enkä itseäni. Tekevälle sattuu jne. Mutta kamera on minulle tärkeä väline. Ja nyt on yksi vuodein parhainta kuvausaikaa. Miten pärjään ilman kameraa - tai huonolla kamerallakaan. Kaivoin esiin vanhan Ixukseni. Se tuntuu kerrassaan onnettomalta, mutta muutama päivä sillä täytyy pärjätä. Aion hankkia itselleni uuden kameran, entisen kaltaisen. Sama malli ei ole enää myytävänä, parannettu versio kylläkin. Rahaa ei olisi uuteen kameraan, mutta tingin jostain muusta.

 
Tässä rikkoutunut kamerani, johon olen ollut tavattoman tyytyväinen. Sopivan kokoinen kannettavaksi käsilaukussa ja kuitenkin monipuolinen ja tehokas. Erinomainen vekotin myös huonossa valaistuksessa, hämärässäkin onnistuu kuvaamaan käsivaralta. Ostin sen puolitoista vuotta sitten pitkään harkittuani järjestelmäkameran hankkimista. Totesin kuitenkin, etten jaksa ja viitsi raahata järkkäriä mahdollisine lisävarusteineen aina mukanani. Minulla kameran pitää kulkea aina ja joka paikkaan - miltei. Kuvaaminen jää, jos kamera on hankalasti käsiteltävissä tai vaikeassa paikassa. Nämä digikamerat ovat mullistaneet monen kuvausharrastuksen. Kuvaaminen on helppoa ja entisiin filmikustannuksiin verrattuna edullistakin. Tykkään digikuvien monipuolisista käyttömahdollisuuksista. Tosin kameroiden ilmestyminen kännyköihin on varmaan verottanut varsinaisten kameroiden käyttöä. Toisaalta moni on ryhtynyt kuvaamaan, kun kamera kulkee kännykässä aina mukana.

Raparperi on todella tuottoisa hyötykasvi. Koko kesän olen kerännyt siitä satoa ja keittänyt kiisseliä, leiponut piirakkaa sekä paloitellut pakkaseen. Satoa saa yleensä jo varsin aikaisin ja pitkälle syksyyn. Tuossa kesä-heinäkuun vaihteessa varret näyttivät hetken aikaa kohtalaisen laihoilta, kun oli kuivaa. Sateet ovat saaneet sadon paranemaan sekä laadullisesti että määrällisesti. Tänään kävin kiskomassa satoa jokusen varren.

Keitin osan pilkotuista varsista kiisseliksi, joka maistuu aamuisen kaurapuuron lisukkeena. Osan laitoin suoraan pakastimeen ja osasta tein piirakkaa. Piimätölkistä nappasin Piimäpiirakan ohjeen. Se on hyvin helppo ja nopea. Eikä ollenkaan hullumman makuinen. Yleensä kaapista löytyy sokeria, jauhoja, rasvaa ja leivinjauhetta. Piimä taitaa olla se vähemmän todennäköinen ainesosa. Meillä on yleensä piimää vaan ei maitoa, jota monet kaipaisivat esimerkiksi kahviinsa.

Tässä ohjeessa raparperia pehmennettiin hetken aikaa mikrossa laakealla astialla sokerin kera. Se teki piirakkaan mukavan säväyksen verrattuna tavallisesti leipomiini rapskupiirakoihin. Kenties raparperia olisi voinut vaikka maustaa jollakin - kanelilla ehkä. Enpä muistanut nostaa pöytään jääkaapista vaniljakastiketta piirakan seuraksi. Niin oli tarkoitus, mutta minkäs voit kesähelteiden pehmittämälle päälle.

Olen joskus vuosia sitten saanut anopiltani Tiikerililjan siemeniä. Kovin kummoista pehkoa en niistä ole saanut kasvamaan, mikä osittain johtuu huonosta paikasta. Tänä vuonna tiikerini ovat vaihtaneet väriä. Ei sitä tuttua oranssia vaan väljää keltaista. Onneksi sentään pilkut ovat paikallaan.

Juuso-kissamme miltei rusensi tiikerini jahdatessaan jotain itseään pienempää kukkapenkissäni. Kiinni se ei mitään saanut ja kellahti sitten vuorenkilpien lomaan makaamaan. Samalla tallaantui jokunen Tarha-alpi, mikä ei sinänsä suuremmin haittaa. Ne ovat jo kukintansa lopettaneet ja näyttävät hiukan lakastuneilta. Minulla on monenlaisia suunnitelmia tällekin tarha-alpi osuudelle, mutta niistä ei kannata vielä virkkoa julkisesti mitään.

Lumien sulattua (vai sulettua - kumpi muoto on oikea?) paljastui meidän pihamme ensimmäinen suuri myyrätuho. Toinen vuosia vanhoista Syyshortensioista oli kaluttu, koko runko ympäriinsä valkeaksi. Myös runsas lumikuorma oli katkonut useita isoja oksia, joten leikkasin pensaan ihan matalaksi. Joku minua neuvoi leikkaamaan aivan maata myöden, syyshortensia saattaisi kuulemma lähteä uuteen kasvuun. Ja näin tapahtui. Yritin etsiä tiedostoistani keväällä ottamaani kuvaa kalutusta rungosta, mutta enpä löytänyt. Kyllä se tallessa on, vaan kuvia alkaa olla aika runsaasti. Nyt osa uusista versoista huitelee metrin korkeudessa. Lehdet ovat kauniin vihreät ja muutenkin kasvi näyttää hyvinvoivalta. Sieltä se vaan pungersi esiin norjanangervon ja pikkutalvion lomasta. Vierellä näkyy myös juhannusruusun verso. Aikanaan minulla oli tässä lähellä iso Juhannusruusu, jonka siirsin alapihalle omalle paikalleen. Juuria jäi vanhalle paikalle ja ruusun taimia tupsahtelee sinne tänne.

Kunnon ukkosmyrsky

Tämänpäiväinen ukkonen toi tullessaan varsinaisen rankkasateen. Vettä satoi niinsanotusti "saavista kaatamalla". Rännit eivät alkuunkaan riittäneet, vaan vesi tulvi katolta valtoimenaan roiskuen ikkunoihin ja vieden jo toisen kerran viikon sisällä hiekat käytäviltä ties minne. Mikäs oli istua sisällä katsomassa luonnon melskaamista, mutta sateen vihdoin tauottua oli Ukkokullan mentävä siivoamaan kellarin tulvaa. Vaikka kellarin kynnys on melko korkea ja oven edessä on sadevesiviemäri, eivät nämä esteet pidätelleet rankkasadetta vyörymästä myös kellariin. Pari ämpärillistä sieltä kertyi ulos nakattavaa, jopa polttopuille saakka oli poikkeuksellisesti vesi ulottunut. Tämä kesä on ollut hyvin lämmin. Välillä tosin tuskastuttaa kostea helteisyys, mutta kyllä sitä ehtii taas talvella palella, joten ei nyt narista.

Vettä sataa kaatamalla ja sitä tulee yli rännienkin.

Kosteus ja lämpö ovat saaneet kurkun ja kurpitsan kasvamaan hurjaa vauhtia. Kurkussa on kukkiakin mukavasti. Kunhan ei ihan hetkessä muutu kylmäksi, saamme varmasti hyvän kurkkusadon. Ja kurpitsasta myös.

Kurkku rehottaa, keltaisia kukkia jo näkyvissä.

Hiukan on konseptit sekaisin kahden vintiön vuoksi. Tyttären kissaveljekset Nemo ja Loki järjestävät erikoisohjelmaa touhottamalla sinne tänne. Loki on minusta rauhallisempi ja saattaa viihtyä pitkäänkin paikallaan, mutta Nemo kulkee levottomasti niin sisällä kuin ulkonakin. Välillä se naukuu hyvin vaativasti, eikä taatusti lopeta ennen kuin on saanut haluamansa. Ensimmäisenä päivänä täällä mummin luona ollessaan Nemo halusi väkisin sisälle ja naukui naukumistaan. Ajattelin, että sillä on jano ja toin vettä. Ei kelvannut. Tuumin, josko sillä on kuuma ja vein sen varjoisaan metsään kävelylle. Ei hyvä. Häntä pystyssä kohti sisäänkäyntiä. En kuitenkaan halunnut tuoda sitä sisälle, koska ulkona oli hieno ilma ja me kaikki muut olimme ulkona. Todennäköisesti se olisi sisälle päästyään halunnut kuitenkin ulos. Lopulta otin katin kainaloon ja vein sen kasvimaalle. Siinä se hetken epäröi ja niinpä kaivoin sille pienen kuopan. Ah, helpotusta. Kissa istahti kuopalle ja teki sinne tarpeensa. Sillä oli siis hätä, mutta se olisi ensin halunnut sisävessaan. Paperia Nemo ei sentään pyytänyt, eikä pyllyä pyyhkimään. Kuopan peitettyään kissa rauhoittui maistelemaan ruohoa nurmikolle.

Nemo (vas) ja Loki tutustumassa mummin hakekasaan. Nemolla on tässäkin vauhti päällä. Pitää ehtiä tutkia kaikki mahdolliset paikat.

Kaikkien puutarhasääntöjen mukaan kasvit tulisi mielellään valita siten, että aina kukkii joku tai jotkut. Aikoinaan perennoja hankkiessani olen ostanut sellaisia, joita olen jollakin tuttavalla nähnyt ja niihin mahdollisesti jo silloin mieltynyt. Toinen ohjenuorani on ollut etsiä helppoja tai helpohkoja kasveja. Sellaisia, jotka viihtyvät monenlaisissa olosuhteissa, jotka ovat kestäviä niin ilmojen kuin tuholaistenkin suhteen. Enpä ole huomannut erityisemmin panostaa kukkimisen vuorottaisuuteen tai perättäisyyteen. Aika hyvin valintani ovat keskenään kukintavuoronsa sopineet. Liljat ovat kukkineet jo pidempään ja nyt aloittavat Syysleimut ja Syyshortensia. Purppurapunalatva myös availee kukintojaan. Niitä perhosia vaan tässä odottelen. Muina vuosina purppurapunalatvat ovat keränneet Ohdake-, Neito- ja Amiraaliperhosia.

Pääasiana puutarhassani pidän kuitenkin vihreyttä ja vehreyttä. Monilla kasveilla on varsin hienot lehdet; isot tai muuten jännän muotoiset, kenties syvän vihreät tai nahkeat. Miten valtavasti voikaan luonnossa olla eri vihreän sävyjä. Sinne ne kaikki sopivat toinen toisensa lomaan, ja harvoin mikään pistää niin pahasti silmään, että sille pitäisi tehdä jotain. Erittäin harvoin.

 

Nuo oranssit liljat kasvavat keskellä Kuunliljaa, mutta näyttävät olevan sulassa sovussa - niin Värililjat kuin Kuunliljakin.

Vadelmatkin alkavat kypsyä. Pitää muistaa käydä päivittäin napsimassa kypsät suuhun. Muutoin ne putoavat maahan tai menevät räkättien vatsaan. Joko olen tehnyt jotain totaalisesti väärin tai sitten en vain muuten ymmärrä vadelmiani. Ne tuntuvat olevan maata myötäilevää mallia. Eivät sitten millään pysy pystyssä ja kasva suoraan - tai edes ylöspäin. Olen laittanut tukilankoja sun muuta, mutta aina ne vaan lysähtävät maahan ja niiden varret ovat kiemuraiset kuin korkkiruuvi. Marjat ovat kyllä hyvänmakuisia, eikä niissä ole pahemmin matojakaan. Mitään valtavia satoja näistä muutamista pensaista ei ole odotettavissa, sillä yksi kypsyy silloin, toinen tällöin. Miten ihmeessä voi pakastaa marjoja, joita voi käydä keräämässä yksitellen. Johan siinä pakastin kerää turhaa huurretta, kun ovea joutuisi alituiseen availemaan. Ei, herkutellaan vai tuoreina.

Ehdin nappaista kypsän vadelman suuhuni ennen kuvausta.

Aamupäivän ukkosmyrskyn jälkeen nyt on aurinkoista ja jälleen helteistä. Kaikki kolme kissaa nuokkuu eri puolilla taloa, jonka vuoksi en voi aukaista pihaovea. Ikkunatkin ovat hyvin pienellä auki, sillä Nemo ja Loki ovat varsinaisia houdineja. Ihan selkäpiitä kylmää ajatuskin siitä, että jompi kumpi vintiöistä livahtaisi ikkunasta suureen maailmaan ja katoaisi sinne. Kohta kyllä alan katteja siirtää pihamaalle ulkoilemaan. Täytyyhän tästä päästä itsekin tarkastamaan rankkasateen jälkiä. Ja kissat ovat yöllä rauhallisempia, kun väsyttävät itsensä ulkona. Ihan kuin pienet lapsetkin.

Ilman kosteusprosentti 96

Lämmintä on piisannut, ei voi väittää palelevansa. Lämpömittarin lukemat huitelevat 25 ja 30 asteen välillä, ilmankosteus 96 %. Iho on kaikenaikaa hiestä nihkeä ja kylmä suihku on paras päätös jokaiselle päivälle. Vihdoin myös tällä kylällä ukkosti; lauantaina peräti kaksi kertaa. Aamulehteä lukiessa paukahteli muutaman kerran ja satoikin. Vaan iltapäivällä tuli sitten jonkin verran parempi rytinä. Vettä satoi niin paljon, etteivät rännit enää jaksaneet vetää. Sade vei mennessään pihakäytäviltä hiekkaa ja toi tullessaan läjäpäin neulasia. Kesäkukat sade rummutti maata viistämään; petunioista ei taida enää tanakoita tullakaan. Sain sentään juuri ja juuri nurmikon leikattua ennen rankkasateen alkamista. Aloitin ukkosen jo kumistessa ja juoksin leikkurin kanssa. Pakko oli kuitenkin nyt hoitaa nurmikonleikkuu, sillä se oli jo ehtinyt pitkäksi ja sattui olemaan riittävän kuivaa leikattavaksi. Hiki valui päästä miltei norona, ja ehdin saada taivaallisen pesun viedessäni leikkuria autotalliin. Siitä sitten suoraan suihkuun - esipestynä.

Tässä viimeinen ämpärillinen menossa mehumaijaan.

Muutaman päivän olen viettänyt herukkapensaiden katveessa. Tulikin kiire marjojen poimimisessa, sillä räkätit eivät enää tippaakaan piitanneet tuulessa pyörähtelevistä rompuista, joita olin pelättimeksi pensaisiin ripustanut. Punaherukat olivat jo niin kypsiäkin, että putoilivat herkästi maahan. Vaan jäihän tuota satoa vielä meillekin. Hienoja, isoja marjoja. Monet oksat notkuivat punaisten marjaterttujen painosta. Minulla oli pieni palli, jota siirtelin sitä mukaa kun oksien putsaamisessa edistyin. Välillä olin lähes kokonaan pensaan alla, mutta siellä olikin sitten hieman viileämpää. Aurinkoisimpaan paikkaan kannoin päivänvarjon antamaan hiukan suojaa polttavimmilta säteiltä. Kuudesta pensaasta sain neljä ämpärillistä marjoja. Osan noukin suoraan pakastusrasioihin käytettäviksi sellaisenaan esimerkiksi kakkuihin tai piirakoihin. Muut marjat menivät mehumaijaan. Ja osan sadosta annoin naapurille, sillä oma pakastin alkaa olla jo piripinnassa. Ei meillä niin paljon mehuja juoda, mutta talven mittaan teen herukkamehusta hyytelöä, joka maistuu aamupuuron kera. 

Lehtokotiloita etikkaliemessä - luultavasti hengettömiä.  Tai siis toivottavasti...

Puutarhassamme on jo muutaman vuoden ollut lehtokotiloita. Useimmiten jätän ne paikoilleen, joskus kyllä litistän kengälläni jotain kiveä vasten. Viime kesänä tuntui, että kotilot ovat alkaneet lisääntyä ja niinpä ryhdyin etsimään sopivia häätökeinoja. Netistä löytyy jos jonkinlaisia ehdotuksia ja virityksiä etanoiden päänmenoksi. Joku käskee istuttaa sitä sun tätä kasvia ja joku toinen kehottaa upottamaan olutta sisältävän pullon kasvimaalle. Sinne sitten janoisten etanoiden pitäisi suunnata hukkuakseen suloiseen humalaan. Kuinka usein kasvimaan olutsammio pitäisi täyttää ja vaihtaa? Ei ole minulle selvinnyt. Parhaaksi vinkiksi olen kokenut etikkaan hukuttamisen. Purkkiin sopivasti laimetamatonta etikkaa ja sinne sitten plumsautetaan kotilot uimaan. Eivät ui kauaa. Onko kuolema kivulias? Siitä minulla ei ole tietoa. Hesarissa oli tässä jokin päivä sitten artikkeli rapujen keittämisestä. Kuinka ne pitää oikeaoppisesti upottaa kuumaan veteen rapujen kärsimysten minimoimiseksi. Millä tai miten mitataan ravun kärsimyksen määrää? Ajattelin, että rapujen keittämismenetelmällä tavoiteltaisiin lähinnä hyvää makua ja hygieenisyyttä. Ehkä niinkin, mutta nyt täytyy myös muistaa tappaa rapuruoka hellävaraisesti. Voiko ylipäätään mitään elävää syödä, jos lähtee miettimään ruokansa alkumetreillä kokemaa kärsimystä, ahdistusta ja kipua? Lehmä, kana, kala, jopa vihannesten ja juuresten voidaan katsoa olevan elävää jossain vaiheessa. Eiköhän tappaminen aina aiheuta kärsimystä ja kipua, mutta missä kulkee inhimmillistämisen raja? Joissain kulttuureissa syödään koiria ja kissojakin. Joissakin toukkia elävinä suoraan puunrungosta ulos tongittuina. Ihminen on aina tappanut syödäkseen, mutta ihminen on ainoa olento maan päällä, joka tappaa myös muista syistä kuin syödäkseen. Jos lähdemme miettimään ravintoamme eettisestä näkökulmasta, tuskin kohta voi laittaa mitään suuhunsa. Eettisyyttä olennaisempaa on kuitenkin tänä päivänä ravinnon ekologisuus, jotka tosin eivät sulje toinen toistaan pois. On hyvin vaikeaa  oppia muuttamaan ravintotottumuksiaan sellaisiksi, että valinnat vaikuttaisivat merkittävästi ympäristöön. On vaikeaa ymmärtää oman pienenkin panoksen merkitystä, kun on kysymys niin valtavista asioista. Usein tulee ajatelleeksi, että mitä merkitystä minun tekemisilläni on tässä valtavassa maailmassa. Ymmärrän, että pienistä puroista syntyy suuria jokia. Matka vähänkin suuremman joenuoman kautta valtamerelle on uskomattoman pitkä. Täytyy hypätä rohkeasti mukaan.

Eksyin lehtokotiloista maailmanlaajuisiin ympäristökysymyksiin. Mitä tehdä noille etikkaan säilötyille lehtokotiloille? Vielä on selvittämättä, voiko ne nyt laittaa kompostiin vai pitääkö niille vielä tehdä muita toimenpiteitä leviämisen estämiseksi. Kiinnostaisiko jotain courmet-kokkia tällainen luomutuotanto? Omalle lautaselle nuo eivät taatusti eksy, mutta mieluusti annan haluavalle liemineen päivineen.

Muutakin kuin puutarhaa

Kas kummaa, elämässä on sentään muutakin kuin puutarha. Sää on ollut viime päivinä hiukan epävakaisempaa, mutta toki varsin lämmintä. Välillä täytyy hoitaa huushollia ja pestä mm. pyykkiä. Mikä sen mukavampaa, kuin levittää iltasella lakanoita narulle kuivumaan tietäen, että ne kuivuvat parhaassa tapauksessa alle tunnissa. Meillä ei ole ainuttakaan ilmapuntaria eikä ilmankosteusmittareita, mutta pyykin kuivumisnopeudesta voi päätellä jotakin. Navakasta tuulesta ja lämpimästä ilmasta huolimatta pyykki oli useamman tunninkin jälkeen nihkeän kosteaa. Koska luvassa oli sadetta, poimin pyykit koriin. Hyvä, että sen tein, sillä vettä sitten riittikin aina iltapäivään saakka. Lakanat olivat juuri sopivan nihkeitä syötettäväksi mankeliin - ja siinä ohessa silitin sitten muunkin pyykin. Jos on mukava levittää pyykkiä narulle, on vielä hienompaa kantaa silitetyt ja viikatut pyykit kaappiin. Halvat on huvit meikäläisellä.

Lukemista harrastan aina kun siihen löytyy sopiva rako. Iltaisin tuppaan nukahtamaan tehokkaasti luettuani edes muutaman sivun kirjaa. Joskus väsymiseen tarvitaan useampi kappale, joskus riittää puoli sivua. Tsekkiläisen Karel Capekin (1890-1938)  "Puutarhurin vuosi" avaa humoristisen näkökulman innostuneen kaupunkipuutarhurin maailmaan. Kirjassaan "Vapaasti versoo" Mari Mörö on päivittänyt Capekin puutarhurin rukousta seuraavaksi:

Viherturaajan värssy

Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan.

Mutta meikäläisten harrastukset kärsivät kovasti 

jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään.

Sataa saa mihin aikaan tahansa, eikä veteen tarvitse lisätä ravinteita eikä jäärakeita

eikä etenkään väkilannoitteita saati geeliä.

Äärioloja jos voisi välttää, olisimme entistä nöyrempiä.

Tällä tavoin voisi hiukan tasoittaa taaperrustamme joka, kuten hyvin viisaudessasi huomaat,

tahtoo suuntautua lähinnä puutarhaan.

Emme siis tarvitse Nivalaan neljää sataa millimetriä vettä ja olisihan se epäreilua,

jos sitten Vehkalahdella ei sataisi kolmeen kuukauteen.

Anna meidän noudattaa palkitsevaa tuottavuusohjelmaasi.

On aika kylvää ja hoitaa. Ja odottaa, ihmetellä ja toivoa

ja korjata kasvimaalta häikäleen hyvä sato, ja raapia metsästä marjoja ynnä muuta.

Joidenkin nirsompien siementen itävyysprosenttia voisi hiukan korottaa

kun taas juolavehnän, savikan ja voikukkien kohdalla sen saattaisi jopa puolittaa.

Varjele meitä kaneilta, liljakukoilta, etanoilta sekä niiltä tuontikasveilta, jotka järkyttäisivät puutarhaamme.

Toki niillekin olet käsittämättömässä viisaudessasi keksinyt jonkin loppusijoituspaikan

mutta eihän se ole puutarhassani, eihän?

Eikä myöskään naapureideni eikä ystävieni.

Perennojen kukoistaminen ensi kesänä menee kenties jo liioittelun puolelle:

liljat, pionit, alppiruusut, unohtamatta sinivaleunikkoa.

Vaan jos siinä oli jotakin liikaa, niin onneksi palautat aina suhteellisuudentajuni

ilman, että sitä erikseen pyytäisin.

Siispä anna ripaus ymmärrystä kasvutekijöiden suhteen niin kuin tähänkin asti

eikä hippusellinen hyvää tuuria pilaisi puutarhaamme.

Tässä vilja heilimöi sinitaivaan alla valkeiden pumpulipilvien purjehtiessa metsien taakse. Runsaan kuukauden kuluttua puimari surraa päivän pari tälläkin pellolla.

Olenpa ehtinyt tehdä pari kävelylenkkiä ja pyöräillyt ihmettelemässä pitkin kylää nousevia uusia omakotitaloja. Suomessa mittakaavat ovat toisaalta suuren suuria ja toisaalta tavattoman pieniä. Näinkin lähellä Helsinkiä löytyy vielä hyvin maalaismaisia maisemia. Tämäkin näkymä on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kodistamme. Tosin rakentaminen on lisääntynyt ja tiivistänyt asujaimistoa läheisyydessämme yhä enemmän vuosien mittaan. Maalaismaisema on uhattuna täälläkin. Pelloille nousee talo toisensa perään ja yhä vähemmän on täysin luonnontilaista maisemaa. Kun vielä 15 vuotta sitten saattoi lähteä hiihtämään suoraan kotiovelta, on nyt kannettava sukset varta vasten latukoneella tehdylle ladulle muiden joukkoon sauvomaan. Onneksi en sentään autoa ladulle päästäkseni vielä tarvitse.

Tässä iltana eräänä kuljeskelin pihamaalla nauttimassa hiljaisuudesta ja tekemässä luontohavaintoja. Pääsin seuraamaan kissan saalistusprosessia aivan läheltä. Katti tuijotti pitkään heinikkoon hiiren hiljaa asennossa, josta tiesin sen piakkoin ponnistavan eteenpäin. Niin kävi, salamannopeasti kissa ponkaisi korkeiden heinien ja takiaisten joukkoon ja sitten kipitti heinikosta vikisevä hiiri suussaan. Kissalla näyttää olevan vakiolahtipenkki lähistöllä sijaitsevan koivun juurella. Siihen se nytkin pudotti hiiren ja alkoi tutkiskella maisemia kuin hiirtä ei ikinä sen edessä olisi ollutkaan. Heti, kun hiiri liikahti, kissa palautti sen käpälällään takaisin omaan paikkansa. Leikki jatkui hiiren yrittäessä pakoon ja kissan sitä läpsiessä. Yhtäkkiä hiiri kuitenkin pinkaisi odottamattomaan suuntaan piiloutuen ruusupensaikkoon. Kissa ryntäsi perään, mutta ilmeisen hyvästä vaistosta ja nopeudesta huolimatta kadotti hiiren. Päätin seurata, kuinka pitkään se jaksaa hiirtään pensaikosta etsiä. Pitkään, pitkään ja perusteellisesti. Kissaa varmaan harmitti hurjasti ruusut, jotka olivat selkeästi sen projektin esteenä. Lopulta hiiri kyllästyi piilottelemaan ja pinkaisi pensaikon toiselta puolelta nurmea pitkin pakoon. Siinä samassa kissa oli sen perässä rynnäten läpi pensaikon flexi pingottuen ja saihan tuo saaliin hampaisiinsa. Tuumasin, josko se vielä jatkaa leikkiään hiiren kanssa vaan ei. Se oli ilmeisen äkääntynyt pitkään odotukseen ja raahasi hiiren suusaan takaisin kotikoivun juureen, jossa hiiri koki pikaisen kuoleman kissan hampaissa. Siihen jätin kissani järsimään proteiiniannostaan.  

Joku saattaa kauhistella kissan julmuutta. Joku olisi kenties minun sijassani auttanut hiirtä tai ainakin ottanut kuolleen hiiren kissan hampaista pois. Minun kissani saa taatusti riittävästi ravintoa kotonaan, mutta kissa on saalistaja ja hiiret kuuluvat sen saaliisrepertuaariin. Varmasti hiiriä ja muita jyrsijöitä riittää meidänkin ympäristössämme, vaikka katti niitä verottaisikin. Oikeastaan on hyvä, että kissa ei ole etääntynyt perimästään niin paljon, ettei enää tuntisi saalistusvaistojaan. Itse asiassa teollinen eläinruoka on huomattavasti epäilyttävämpää monessa mielessä, kuin hiiren nappaaminen luonnosta saalistus- ja syömistarkoituksessa. Kissamme pääsee näin kesäisin sille luonnonmukaisen ravinnon ääreen huolehtimalla samalla mm. myyräkannan verottamisesta (myyriä ja päästäisiä se ei syö, niitä hautaamme maahan). 

Jotta totuus ei unohtuisi, muutama kukan kuvakin tähän täytyy pukata. Taivastelin joku päivä sitten, että lukuisista istuttamistani eri värisistä liljoista vain kellansävyiset nousevat vuodesta toiseen uudelleen kukkimaan. Ihan näin surkea tilanne ei kuitenkaan ole. Tämäkin upea yksilö on saanut myös muita kavereita. Mutta silti oranssit ja keltaiset liljat ovat vankimpia ja komeimpia vuodesta vuoden jälkeen.

Tiirailin tätä Ruusumalvaa kameran objektiivin läpi ja se kannatti. Katsokaa, miten kaunis se on. Näitä ihastuttavia pieniä kukkia on vartensa rykelmässä useita aueten toinen toisensa perään, kumartukaa lähemmäs ihastelemaan!

Sadetta pidellessä

Nyt on sitten pari päivää saatu sitä toivottua kesäsadetta. Ihan hyvä, varsinkin, kun muuten on ollut kohtalaisen lämmintä - ja ensi viikoksi on luvattu taas hellettä. Puutarhan suhteen ei ole tapahtunut mitään muuta kuin luovaa ajattelua. Ja pakollinen nurmikonleikkuu torstaina. 

Tietenkin joka päivä täytyy tehdä vähintään yksi katselmuskierros; missä vaiheessa on minkäkin kukinta, löytyykö tuholaisia, tarvitaanko tukemista - ja muuten vain nyppimässä. Liljat, ruusut ja hanhikit kukkivat. Syysleimut aloittelevat ja marjoista herukat kypsyvät. 

Räkäteille pitäisi opettaa, että tyhjentävät tertun kerrallaan ennen siirtymistä seuraavaan. Meikäläiselle jää tylsiä kahden marjan terttuja kerättäväksi.

Pensaissa riippuvista rompuista huolimatta räkätit käyvät ahkerasti verottamassa punaherukoita. No, eiköhän jokunen marja jää meillekin. Katselin juuri ikkunasta Aronia-pensaita todeten, että niihin on myös tulossa runsaasti marjoja. Siispä keitän viime vuodesta jäljellä olevat herukat pakkasesta yhteen tulevien aronioiden kanssa. Tulee hyödynnettyä molemmat.

Raakoja kriikunoita

Omenasato jää olemattomaksi. Ei tullut kukkia, eikä siis tule hedelmiäkään. Onneksi Kriikunassa on paljon raakileita, joten on jotain naposteltavaa. Kriikunapuut kasvoivat nopeasti. Mietin usein, milloin niistä saisi satoa ja nyt taitaa olla kolmas kunnon satovuosi perättäin. Mitään sen kummempaa säilömistä en Kriikunoille ole suunnitellut. Menevät ns. parempiin suihin.

Pylvästuija (Thuja occidentalis ´Brabant´)

Satuin kulkemaan Tuija-pensaiden vierestä ja huomasin niissä näitä vihreitä "tupsuja". Olisivatko kukintoja? Hauskan näköisiä.

Kärhön punaiset varret ovat hienoja

Pikkupuutarhan portinpylväissä kiemurtelee Alppikärhö ja joku-josta-en-vielä-tiedä-nimeä -kärhö. Nupuista päätellen kukkien väri on lila tai t.punainen. Alppikärhö oli eksynyt toisen kärhön kanssa samaan tolppaan ja niinpä niitä varovasti erottelin. Kärhö ei näköjään teekään samantyyppistä tarttumakärhöä kuin mm. villiviini. Kärhön lehti varsineen kiertyy tuen ympäri varsin tanakasti ja siten se pystyy kiipeämään ylöspäin. Aika nopeaa on kärhöjän kasvu.

Piippuköynnös (Aristolochia macrophylla)

Eilisellä puutarhakierroksellani huomasin monia mielenkiintoisia juttuja. Piippuköynnöksen uusien versojen, varsinkin niiden kärkien tuoreet lehdet ovat aivan sydämen muotoisia. Tänä kesänä piippuköynnöksemme on venähtänyt hurjasti ja kunhan saan jonain päivänä raahattua pitkät tikkaat autotallista, saan köynnöksen sidottua kiipeämään hiukan ylemmäs. Piippuköynnös on minusta erittäin onnistunut valinta tällaiseen varjoisampaan paikkaan. Näyttävä köynnös näyttävillä lehdillä.

Villiviinin uusi elämä kompostissa

Keväällä siistin Villiviiniämme ja roippeet laitoin tietenkin lehtikompostiin. Eilen huomasin Villiviinin luikertelevan kompostin raoista ylöspäin. Olkoon siellä vielä jonkun aikaa ja sitten katson, josko sen voisi siirtää jonnekin. Olisiko se tehnyt sellaiset juuret, että se kestäisi siirron? Kompostissa se ei voi kasvaa, sillä käännän kaikki kompostit vielä syksyllä.

Kesäiseen sadepäivään kuuluu iltapäivätorkut tai ainakin jokunen sivu hyvää kirjaa päiväruoan painikkeeksi. Seurakseni sain karvakuonoisen lemmikkimme, joka ei tapansa mukaan tyytynyt mihinkään pieneen koloon. Ei, se venytti itsensä poikittain sängylle ja lopulta minun oli noustava, sillä seuraavalla käännöksellä olisin pudonnut sängynreunalta lattialle. Sääli, että ihmisten häntä on vuosituhansien saatossa typistynyt pelkäksi häntäluuksi. Varsinkin kissaeläimet näyttävät olevan hyvin ylpeitä hienoista hännistään. Tasapainon säilyttämisen ja kärpästen huiskimisen ohella hännällä lienee muitakin hyödyllisiä käyttötarkoituksia, mutta totisesti se voisi olla ihmiselläkin komistus. Ai, että olisi mukava tervehtiä tuttuja kädenheilautuksen lisäksi hännänhuiskauksella. Ja vaikka kietoa oma häntänsä jonkun rakkaan ihmisen ympärille.

Aamulla kävin pikaisesti hakemassa pari litraa mansikoita pojan syntymäpäiväkakkuun. Hyvän makuisia ovat, mutta sateen vuoksi märkiä ja osa litsahtaneita. Eilen poimittuja olisi saanut 2 €/litra, mutta ostin kuitenkin tämänpäiväisiä hintaan 4 €/litra. Ilmeisesti olisi kannattanut ottaa niitä eilisiä, olisi säästänyt jokusen euron. Eivät nämä tänään poimitut olleet tuplahinnan laatuisia. Aika tyyriitä mansikat ovat, mutta niin ihanaa herkkua, ettei paremmasta väliä. Valitettavasti ähky tulee sen verran viiveellä, että aina tulee popsittua mansikoita liikaa. Vaan nopeasti se unohtuu ja taas seuraavana päivänä voi huoletta napostella litran jos toisenkin.


Meillä myydään oman kylän mansikoita paikallisen marketin edustalla. Kävin ensin hakemassa lisäystä ruokakaappiin ja samalla ovenavauksella kauppaan pöllähti tuplabussillinen saksalaisia turisteja. Tuumasin, että tulipa huonosti valittua kaupassa-asiointiaika. Pelkäsin joutuvani seisomaan kassajonossa iäisyyden. Vaan niin ei käynytkään. Saksalaiset pyörivät kaupan käytävillä aikansa ja sitten vain muutama rouva osti yhden banaanin kukin. Niiden vuoksi ei kassajonossa kauaa tarvinnut palloilla. Ajattelin, että kyllä he sentään ostavat muutaman litran herkullisen punaisia mansikoita herkutellakseen, vaan eivät ostaneet. Menivät takaisin bussinsa luokse kaivelemaan tavaroitaan. En jäänyt saksalaisturistien tekemisiä enemmälti tarkkailemaan, vaan ostin omat mansikkani ja suuntasin takaisin kotiin.

Tyhjäkäyntiä

Tänään en ole saanut aikaan yhtään mitään. En millään rintamalla. Voisin tietenkin saada päivälle pienen plussan, jos menisin kastelemaan kesäkukat. Luultavasti ne eivät kuitenkaan vettä tarvitse eilisen vesisateen vuoksi. Olen seikkaillut netissä tutustuen kotimaisiin pensasruusujen kasvattajiin ja tuottajiin. Ja lukenut muiden blogeja. Välillä katse on noussut tietsikan näytöltä kohti ikkunasta näkyvää puutarhaa. Mitään ei välttämättä nyt juuri pidä tehdä, mutta jotain olisi hauska puuhata. Mielessä on ideoita vaan en saa itseäni liikkeelle. Kokemuksesta tiedän, että tällaisia tyhjäkäyntipäiviä on hyvä viettää. Päässä pyörivät ideat jalostuvat ja puhtia kertyy seuraavia koetuksia silmällä pitäen. 

Olen selkeästi aamuihminen. Kaikki isot ja monet pienemmätkin projektit on aloitettava aamusta. Silloin riittää energiaa ja intoa tarttua hikisiinkin tehtäviin. Usein kesällä hellejaksojen jällkeen saapuva sade ja ilman viilentyminen tuo syksyn lähestymisen tunteen konkreettisesti pintaan. Suomen kesä on niin kovin lyhyt. Vaikka syksy olisikin lämmin, päivät pimenevät nopeasti ja jonkinlainen haikeus valtaa mielen. Kaikki tämä ihana vihreys ja vehreys loppuu. Tulee aika luonnon vaipumiselle pitkään horrokseen. Talviuneen. Kevät on minulle kuin aamu, jolloin olen virkeimmilläni ja tartun innostuneesti raskaimpiinkin tehtäviin. Onneksi haikeus tulee ja menee. Paneutumalla arkeen ja päivään kerrallaan, löytää jokaisesta uudesta päivästä - jos ei iloa, niin ainakin rauhaa.

Radiossa pakinoi parhaillaan Pertti Koskimies luontoäänistä, lähinnä lintujen laulusta. Hän kehottaa menemään metsään, kuuntelemaan lintujen ääniä. Miten minusta tuntuu, että tänä keväänä ja alkukesästä linnut lauloivat tavattoman paljon ja äänekkäästi. Ehkä niillä oli ympäristössämme sopivat olosuhteet. Tai sitten olen ollut muita vuosia vastaanottavaisempi kuuntelemaan luonnon ääniä. Tunnen huonosti lintuja ja harvan tunnistan äänestäkään. Tämän kevään ja kesän suosikkini on ollut Mustarastas, eikä ainoastaan sen vuoksi, että sellainen pariskunta teki pesänsä ja muni munansa talomme päätyköynnökseen. Mahtoiko olla juuri sama yksilö, joka koko kevään luritteli joko pihapihlajan latvassa tai toisella puolella taloa olevassa kuusessa? Iltaisin hakiessani pyykkiä narulta tai kissaa alapihalta, kuuntelin mustarastaan monivivahteista laulua, joka kaikui kirkkaana illan hiljaisuudessa. Aika pysähtyi ja olo rauhoittui. Siitä oli hyvä lähteä valmistautumaan yöpuulle. Minun ja kissan. Lintu jäi pihlajan latvaan jatkamaan lauluaan.