Synttärikakkua ja haravointia

Syksy etenee, mutta ilmoja ei voi moittia. Auringon paistaessa lämpöä voi olla kymmenenkin astetta. Ja pilviselläkin ilmalla on mukavan leutoa heiluttaa haravaa ja kärrätä lehtiä kompostiin. Huvitusta lukuunottamatta omenapuut alkavat olla paljaita. Sireenitkin tarvitsevat vain kunnon tuulisen puuskan ja sitten on loputkin lehdet maassa. Kuinkahan monta kertaa olen käynyt pihamaalla haravoimassa lehtiä ja joka kerran niitä vielä riittää. Ei mitään valtavia määriä, mutta sen verran, että saa hyvän syyn ulkoilla omalla pihalla. Tänään leikkasin myös Kuunliljoja, jotka tapaavat kellastuttuaan muuttua limaisiksi kasoiksi. Myös Purppurapunalatvat olivat muuttuneet ikävän ruskeiksi. Ei niitä tehnyt mieli jättää talventörröttäjiksi. Purppurapunalatvaan tarttuessani siitä levisi ihana tuoksu. Vieläkään en saa mieleeni, mitä se tuoksu muistutti. Jotain tuttua hajuvettä kenties. Vielä kompostiin kuivia ja karisevia kukintoja viedessäni sama tuoksu leijui ympärillä. Enpä ole aiempina vuosina huomannutkaan.

Tänään ei aurinko paistanut, mutta ilma oli kostean hapekasta. En tiedä, tykkäävätkö muut ihmiset näistä syyspuuhista, mutta minusta on mukava rapsuttaa haravalla nurmikkoa ja saada aikaan siistiä ympärilleni. Yritin tässä miettiä, ajattelenko haravoidessani jotain erityistä, mutta luultavasti päässäni ei silloin pyöri mitään tärkeää. Paremminkin nollaan ajatuksia ja keskityn tarkkailemaan lähiympäristöä; nurmikolle nousseita kastematoja ja metsässä raakkuvaa varista.

Päivät pimenevät yhä aikaisemmin ja sisällä vietetty aika pitenee. Kummitytön Frans-poika täytti kokonaisen vuoden ja äitinsä leipoi hänelle ihanan leppäkerttukakun. Tai oikeastaan kaksi, yhden ison ja toisen pienen. Herkullista oli. Frans puuhasi vieraiden keskuudessa rauhallisen keskittyneesti omiaan. Käveleminen onnistuu, kunhan poika vain uskaltaisi luottaa taitoonsa. Ehkä polvillaan eteneminen on hauskempaa - tai ainakin turvallisempaa.

Oli hauskaa askarrella Fransille synttärikortti. Ja vaikka vanhemmat ilmoittivat, ettei lahjoja tarvitse tuoda, tottahan menin heti kutsun tultua ison kaupan leluosastolle. Rihkamaa on tarjolla yllin kyllin, eikä edes kovin halpaan hintaan. Muistissa on vielä omien lasten suosikkilelut: Briot, Fisherpricet, Legot ym. Ja yhä noita hyviä leluja löytyy hyllyistä, uusiakin malleja. Valitseminen tuotti hiukan vaikeuksia, kun mahdollisuuksia oli niin paljon. Lopulta päädyin Duplon kotieläinsettiin. Värikkäitä ja sopivan kokoisia, sopivat jatkossa muihin Lego-perheen palikoihin.

Juusokin viettää taas enemmän aikaa sisällä. Jonkin aikaa se jaksaa päiväseltään tepastella alapihalla, mutta melko pian se tulee yläpihalle ja hyppää kellarin kaiteelle odottamaan, josko joku hakisi sen takaisin sisälle. Päästäisiä se on edelleen pyydystänyt, sillä niitä löytyy silloin tällöin alapihan koivun juurelta. Kaiketi se on hiiriäkin saanut, mutta niistä ei juuri mitään jää jäljelle. Menossa on taas kolmen päivän matokuuri. Keittiön ikkunalaudalle ei nykyisin passaa laittaa mitään - ei ainakaan rikki menevää. Siinä on kissan hyvä tarkkailla ympäröivää elämää ulkona ja sisällä. Tilaa sentään jää sen verran, että jonkun viikon päästä voin virittää sähkökynttilät kissan seuraksi ikkunalaudalle.

Auringon paisteessa haravointia

Vihdoin on tullut niitä kauan kaivattuja syksyisiä aurinkopäiviä. Ihan pakko on mennä pihalle haravoimaan raikkaaseen ulkoilmaan. Puiden lehdistä osa on tullut alas, mutta esimerkiksi sireenit ja omenapuut ovat vielä vihreitä. Omenapuut tosin eivät aina kellastukaan vaan tuntuvat putoavan ikään kuin suorilta jaloilta. Ja usein maassa saattaa olla jo lunta, kun sireeneissä vielä on täydet oksalliset vihreitä lehtiä.

Kuinkahan monta kertaa olen jo siivonnut yläpihan hiekkakäytävät. Aina niitä koivun- ja vaahteranlehtiä silti riittää. Vaahteralla on ärsyttävä tapa tiputtaa lehtiä yksitellen. Kun kaikki muut puut ovat typötyhjinä, vaahteran oksankärjissä killuu lehti siellä toinen täällä. Niitä sitten tuuli pyörittää ympäri pihaa. Haravoidessa vaahteranlehdet tarttuvat piikkeihin eivätkä suostu millään irtoamaan. Muut lehdet maatuvat jo yhden talven aikana, vaahteran lehdet sen sijaan voisi keväällä vaikka kerätä kompostista takaisin puiden oksille.

Tien ojien siivoaminen kannattaa ajoittaa arkipäivään, koska liikenne kotitiellä on ajoittain turhankin vilkasta. Naapurien mielenrauhan säilymisen kannaltakin on parempi keräillä tupakantumpit, banaaninkuoret ja karkkipaperit omissa oloissaan. Ei tarvitse muiden katsella meikäläisen kiukkuista naamaa ja kuunnella äänekästä marmatusta välinpitämättömistä, roskia luontoon nakkelevista kansalaisista. Samalla tulee pohdittua, kumpi on mukavampaa: lehtien vai neulasten haravointi. Vastapäisen naapurin pihalla on enimmäkseen havupuita ja toisin kuin yleensä luullaan, myös havut tuottavat ylen määrin haravoitavaa. Ja tuuli lennättää neulaset pitkälle siinä kuin puunlehdetkin.

Joka syksyinen ongelma on, mihin kaikki haravoidut lehdet tunkee. Nykyisten ohjeiden mukaan lehtiä ei saa kärrätä julkisiin puistoihin tai metsiin. Sen ymmärtää siltä kantilta, ettei ihan millä tahansa roskilla täytetä yhteisiä alueita. Tai ettei levitetä luontoon sinne kuulumattomia kasveja. Toisaalta näin puiston naapurissa asuessa on ongelmallista määritellä, mitkä lehdet ovat pudonneet puiston puista ja mitkä omalta tontilta. Näin ollen tulkitsen melko vapaasti yleisiä sääntöjä eli osan lehdistä toki haravoin suoraan metsään. Kyllähän puiden lehdet kuuluvat luonnon kiertokulkuun, niistä tulee aikanaan multaa. Meillä on kuitenkin useita lehtikomposteja, joita käännetään ja tyhjennetään säännöllisesti. Osan lehdistä haravoin kasvimaalle ja sinne muokattuna ne maatuvat oivallisesti tuottaen uutta multaa ja typpeä. Ylellisenä poikkeuksena on jo toista syksyä rinnettä tukemaan rakennetut muurit, joiden sisäpuolelle mahtuu täytteeksi kärryllinen jos toinenkin lehtijätettä.

Joinakin öinä on lämpö painunut pakkaset puolelle ja aamuauringon noustessa se lämmittää mm. leikkimökin mustaa tervapahvikattoa saaden sen höyryämään. Kerran olen jo laittanut auton piuhaan, jotta ikkunoista sulaisi jää pois ennen liikkeelle lähtöä. Etupäässä on ollut aika lämmintä. Parhaimmillaan likimain 10 astetta. Keskiviikkoiltana 19.10. ryskyi kunnon ukkonen. Salamat leiskuivat ja jyrisi välillä kaukana ja sitten taas palaten ihan päälle yli kolmen tunnin ajan. Eipä kesälläkään ollut moista salamointia ja jytinää.

Sateella ei ole pahemmin ulos tehnyt mieli, mutta heti auringon tullessa nousee päällimmäiseksi taas into tehdä jotain pihalla. Kiskoin porttiruukuista maahumalan pois ja laitoin tilalle muutaman kanervan sekä viritin taas kynttilälyhdyt pimeiden iltojen valaisemista varten. Myös keittiön ikkunalle laitoin kanervia. Perennoista alkaa jo maanpäälliset osat kuivettua talventörröttäjiksi tai laota maahan mädäntymään. Isomaksaruoho sen sijaan kukkii vielä kauniisti.

Juuso ei erityisemmin viihdy enää syksyn tultua ulkona. Kyllä se sinne aamulla haluaa, mutta heti isäntäväkeä nähdessään kinuaa takaisin sisälle. Se tuntuu pelkäävän maahan pudonneita puiden lehtiä, etenkin, jos ne kiiltävät vedestä tai ne ovat muuttuneet ruskeiksi. Ehkä lehdet näyttävät eläviltä tai vaikkapa rei’iltä maassa - mustilta aukoilta. Juuso hiipii varovasti kohti maassa olevaa puunlehteä ja jo kaukaa ojentaa tassunsa koskettamaan pikaisesti hipaisten lehteä. Sitten se loikkaa nopeasti joko lehden yli tai kiertää sen kaukaa. Kun pihasta on näkyvyyttä estävät ja kellastuneet vatukat leikattu pois, tykkää Juuso istua kellarin kaiteella. Yleensä se tuijottaa suoraan talon ikkunoihin; kaiketi odottaen, että joku tulisi hakemaan sen sisään lämpimään. Niin ja syömään. Monet eläimet syövät loppukesästä ja alkusyksystä usein ja paljon, jotta saavat riittävän rasvakerroksen lämmittämään talven ajaksi. Esimerkiksi karhuhan tekee näin, mutta se sitten nukkuukin pesässään monta kuukautta syömättä silloin mitään. Juuso ei taida muistaa, että ruokaa on sille tarjolla talvellakin. Ehkä sen valtaa jokin ikiaikainen vietti, mutta ihan pakko on ollut säännöstellä sen syömistä, jotta se ei liiaksi lihoisi. Onhan se rakenteeltaan iso kissa, mutta tykkään enemmän sen keväisen solakasta kropasta. Ja onhan se kissan terveydenkin kannalta parempi vaihtoehto.

Syyspäivien huumaa

Onneksi sateisten päivien välissä on myös auringon lämmöllään täyttämiä upeita syyspäiviä, jolloin on ihan pakko mennä ulos edistämään puutarhan valmistamista talveen. Vielä on ruukuissa pelargoneja ja yksi petuniakin amppelissa. Enpä raaski heittää pois kukkivia kasveja. Olisipa nyt viher- tai kasvihuone, jonne voisin siirtää pelakuut jatkamaan kukintaansa ja odottamaan ensi kesää. Pihalla riittää haravoitavaa, mutta keltaisten lehtien kavalkadi saa vielä odottaa. Ensin on leikattava tuoksuvatukat, tatarit ja osa pajuangervoista. Tatarien varsi on ontto ja vetinen, joten ensimmäiset pakkaset saavat korkeat kasvit kumartamaan maata kohden. Tuoksuvatukoita ei tarvitse leikata alas, ainakaan joka vuosi, mutta minusta ne kasvavat kauniimmin joka vuotisella leikkauksella. Myöskään pajuangervojen leikkaus ei ole välttämätöntä. Niitä minulla on kuitenkin aika monessa paikassa ja säännöllisin väliajoin leikkaan vuorollaan kukin kasvuston maan tasalle. Tänä syksynä on alapihan takalaidan aidanteen vuoro. Näin saan siivottua pensaiden alustoja ja samalla hiukan rajattua varsin hanakasti leviävää pajuangervoa. 

Puuhaaminen pihassa ja puutarhassa on oivallista hyötyliikuntaa. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin ja työn tulokset näkyvät nopeasti ympäristössä. Alapihalla on komea kasa oksia odottamassa hakettamista ja onhan tuossa aina välillä tullut hiukan haravaankin tartuttua. Minun ei kyllä pitäisi mennä pihalle laisinkaan, ainakaan silloin, kun aikaa on vain vähän käytettävissä. Tuntuu harmilliselta keskeyttää haravoiminen ja kottikärryjen kärrääminen. Minusta on mukava saada aina jokin tietty homma hoidettua, lohko haravoitua tai pensaat leikattua. Pihatöiden lopettaminenkin on oma rituaalinsa, jota ei viitsi kovin montaa kertaa saman päivän aikana tehdä. Saappaat on yleensä sen verran kuraiset ja roskaiset, että ne pitää putsaamisenkin jälkeen jättää hetkeksi ulos kuivahtamaan, vaatteet vaativat ravistamisen ja sukat vaihtamisen, on helpointa nakata kaikki pesukoneeseen ja pyöräyttää pihatamineet seuraavaa kertaa varten puhtaiksi.

Talomme puiston puoleisessa päädyssä kasvaa iso Tuomi. Emme ole sitä siihen istuttaneet vaan luonto on hoitanut homman. Tämä tuomi kukkii joka kevät komeasti, eikä siihen vielä kertaakaan ole tullut sellaista harmaata verkkoa, kuten usein tuomissa näkee. Keskityin oikein tutustumaan tuomemme kasvutapaan, joka ei liene mitenkään epätavallinen, mutta erikoinen kylläkin. Hassusti se on kasvattanut tuollaisia tukiulokkeita, joissa on omat juurensa. Myös osa oksista taipuu kauniisti kaarelle ja niistä lähtee uusia oksia suoraan kohti taivasta kuin myös emo-oksan tapaan kaareutuvia. Puisto on tuossa kohtaa aika tiheä, joten varmasti valo-olosuhteet vaikuttavat oksien kasvusuuntaan. Samoin muutamina viime talvina lumi on painanut puun oksia kaarelle, johon asentoon ne ovat sitten jääneet. Joitakin oksia olen puusta katkaissut niiden kasvaessa jo liian lähelle taloa. Myös alaoksia olen toisinaan harventanut, koska niillä on ilkeä tapa tarttua hiuksiini kulkiessani tuomen lähistöllä. Tuntuu ilkeältä, kun on juuri intensiivisesti syventynyt tekemään jotain ja samassa joku tarraa hiuksiin kiinni. Muutaman sentin siinä pelästyneenä loikkaa ilmaan, kunnes tajuaa puun oksan takertuneen hiuksiin.

Alapihan vaahtera on kasvattanut itselleen hauskan sammalsukan. Alapihalla en ole vielä aloittanut haravointia, sillä lehtiä on tulossa runsaasti lisää. Omenapuut pudottavat lehtensä yleensä aika myöhään, viimeisinä. Noita vaahteranlehtiä riittää vaikka toisille jakaa. Ne ovat isoja ja kovia, maatuvat hitaasti. Yleensä haravoin suurimman osan niistä kasvimaalle ja sitten lehdet käännetään maahan. Siellä sitten lannoittavat vihanneksia ja juureksia seuraavat vuodet. Nyt täytyykin hieman miettiä, mitä alapihan lehdille sitten tehdään, jos toteutamme suunnittelemamme kasvilavat.

Luin Wikipediasta, että vaahtera kasvaa 10-20 m korkeaksi ja on nopeakasvuinen. Vuosikasvu saattaa olla jopa metrin hyvänä vuotena. Myös itävyys on hyvä, minkä kyllä huomaa. Pieniä vauvataimia saa nyhtää kesäisin kukkapenkeistä, ellei halua vaahterametsää omalle pihalleen. Ja sitähän minä en tietenkään halua.

Kissoilla on kummallinen tapa lötkähtää aamulehden päälle ja juuri siihen kohtaan, jota olet parhaillaan lukemassa. Tämä ei ole ominaista vain meidän Juusolle vaan muiden kissanomistajien kanssa juteltuani tuntuu olevan hyvin yleistä kissojen käyttäytymistä. Tässä vuosien varrella on tietenkin kehittynyt erilaisia tapoja olla piittaamatta lehden päällä pitkänään makaavasta kissasta. Luen sen, minkä kykenen ja ryhdyn sitten laittamaan aamupuuroa. Jossain vaiheessa katti kuitenkin kyllästyy aamulehtitaktiikkaansa ja lehti on jälleen luettavissa. Yleensä lehden päälle tuleva kissa kerjää rapsutuksia ja huomiota. Kesällä sillä ei juurikaan ollut aikaa makailla ihmisten ilona vaan ulos piti päästä hetimiten. Mitä kosteampaa ja kylmempää ulkona on, sen enemmän Juusokin viettää aikaa meidän seurassamme. Ja makaa aamulehden päällä.

Tuumasin eilen, josko meidän Juusolla ei ole tarpeeksi virikkeitä. Ostin sille eläinkaupasta aktivointilelun, jonka sisään laitoin kissanminttukarkkeja. Niistä Juuso tykkää kovasti. En ollut näkemässä kissan ensikohtaamista uuden lelunsa kanssa, mutta muiden kertoman mukaan se oli ohikulkiessaan pysähtynyt hiukan nuuhkaisemaan olkkarin matolla olevaa muovilelua ja kävellyt sen jälkeen reippaasti ohi kohti työhuoneen tuolia, jolla se tapaa ottaa nokosiaan. Ei siis erityisemmin aktivoitunut lelusta. No, onneksi lapsen kissaveljekset ovat tulossa hoitoon muutaman viikon kuluttua. Nemolla ja Lokilla yleensä riittää virtaa ja kiinnostusta ihan mille vain. Luultavasti myös tuo aktivointilelua aktivoi vintiöitä. Vaikka ne tuskin enää enempää aktivointia tarvitsevat.

Vuosien takaisia lomamuistoja maistellen

Ensimmäisen brezelini söin muistaakseni kesällä 1996. Olimme silloin Euroopan kiertueella ja pysähdyimme tutustumaan Muncheniin. Tottahan piti käydä myös Hofbräuhausissa maistamassa paikallista olutta ja haistelemassa tunnelmaa. En kyllä saanut sitä litran tuoppia tyhjäksi juotua, en vaikka ostimmekin noita suolakiteillä koristeltuja brezeleitä janoa lisäämään. Kaiketi brezeleitä on aiemminkin jostain päin Suomea voinut ostaa, mutta Lidlin ryhdyttyä paistamaan myymälöissään erilaisia leivonnaisia, on siellä valikoimiin tullut myös nuo brezelit. Ja niin ne ovat silloin tällöin tulleet myös meidän kahvipöytäämme.

Sipulit maassa

Muutaman päivän sisällä on päästy kokemaan varsinainen säähyppy. Perjantaina aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja elohopea kipusi meidänkin pihamaalla yli 20 asteen. Siis harvinaisen lämmintä näin myöhäisenä ajankohtana. Aamupäivällä kävin otattamassa tikit pois kädestäni ja muuten tulikin sitten vain nautittua lämmöstä keinussa istumalla ja puunlatvoja tuijottamalla. Tänään vein kissan aamukahdeksalta pihamaalle ja kylmyys suorastaan hohkasi paljaisiin jalkoihin - tai olihan minulla tietenkin lipokkaat, mutta ei sukkia. Sisälle päästyäni tarkistin mittarin ja se näytti vajaata yhtä astetta. Yöllä on taatusti ollut pakkasen puolella. Nyt se siis alkaa, todellinen kylmyys. Jo muutamana päivänä olen laittanut sähköpattereita päälle ja iltaisin villasukat jalkaan. Kun taloa ei ole kuukausiin laisinkaan lämmitetty, alkaa vähitellen kylmenevä sää viilentää lattiat ensimmäisenä. Vaikka siedänkin hyvin kylmää, on nykyisin pakko vetää sukat jalkaan heti aamusta. Tosin yöunet tuntuvat tulleen sitäkin makeammiksi, kun makuuhuone on viileä ja jalassa kevyet pumpulisukat. Jaloistako hyvä uni alkaa? Kenties.

Eilenkin paistoi aurinko, ja lämpöäkin oli mukiinmenevästi. Leikkasin heti aamusta nurmikon, joka oli jo aika pitkää, mutta ei liian pitkää leikattavaksi. Leikkuri kulki joutuisasti ja samalla tuli silputtua melkoinen määrä puista pudonneita lehtiä. Alapihan koivu on pudottanut lähes kaikki lehtensä, kun taas yläpihalla seisova Kotikoivu on toki kellastunut, mutta vielä täynnänsä lehtiä. Vaahteroita on muutamia ihan omalla tontilla ja lukuisa joukko lisää viereisessä puistossa. Niitä valtaisan kämmenen kokoisia lehtiä riittääkin sitten ihan kyllästymiseen saakka. Vaahteranlehdet kun eivät helpolla maadukaan. Niiden tie lehdestä mullaksi kestää huomattavasti pidempään kuin millään muulla puunlehdellä. Muutamaan päivään ei ole satanut, joten käytävillä lojuvat lehdet ovat kuivia ja keveitä. Joskus sateella puunlehdet kiiltävät märkinä ja mustina, jolloin Juuso-kissa lähestyy niitä varovaisesti hiipien, kokeilee pitkän matkan päästä varovaisesti tassullaan, onko lehti kenties elävä ja sen vaarattomaksi todettuaan ohittaa lehden kaukaa kaartaen, kuin vaarallisimman vihollisen.

Nurmikon leikkauksen jälkeen olikin sitten aika laittaa runsas 200 kukkasipulia maan multiin. Joka kevät tuumin, että syksyllä olisi pitänyt istuttaa paljon enemmän sipuleita ja joka syksy manaan, kuinka taas on tullut rohmuttua liikaa istutettavaa. Syystä tai toisesta en vain pidä kukkasipulien istuttamisesta. Näin syksyllä useimmat perennat ovat vielä, jos ei nyt voimissaan, niin jotakuinkin näkyvissä omilla paikoillaan. Ja juuri niihin samoihin paikkoihin pitäisi saada kevään sipulikukkien loisto. En millään raaskisi kääntää perennoja nurin saadakseni sipulit niiden alle, lomaan tai mihinkään. Kuitenkin juuri perennojen ytimessä sipulit ovat minusta parhaimmassa paikassa, koska niiden kellastuvat lehdet jäävät vähitellen kasvavien perennojen lehdistön ja kukintojen alle. Ja jos osaisi istuttaa vaikkapa 20 sipulia yhtenä päivänä ja toiset 20 jonain muuna päivänä, ei hommasta tulisi aina niin mahdottoman työlästä. Ei, minun pitää tunkea kaikki samana päivänä multaan ja mielellään vielä kohtalaisen lyhyessä ajassa. Että ehtisi tehdä jotain muutakin pihamaalla.

Nyt sitten nuo runsaat 200 kukkasipulia on maan povessa ja tuon istutusurakan jälkeen ehdin vähän vielä haravoidakin. Sillähän ei sinänsä ole kiire, mutta kun niitä kuivia puunlehtiä tulee jatkuvasti kengissä sisään, vaikka kuinka pyyhkisi jalkojaan. Epäilen kyllä vahvasti, että meillä on joku, joka ei niin huolellisesti kenkiään ulkoportailla putsaa. Muuten en millään voi ymmärtää, miksi esimerkiksi varaston lattialla on niin paljon lehtiä, vaikka edellisenä päivänä on juuri huolellisesti imuroitu. Meillä on ollut parikin erilaista rikkaimuria, mutta kumpikaan ei ole täyttänyt tehtäväänsä. Joko niitä pitäisi koko ajan ladata tai sitten niiden imuteho ei laisinkaan riitä puunlehtien ja kenkien pohjissa tulleiden pikkukivien imuroimiseen. Lopulta vekottimet on hylätty turhakkeina. Tänä syksynä olen kuitenkin alkanut vakavasti miettimään jonkinsortin rikkaimurin hankkimista. Kaupoissa on sellaisia, joiden kanssa ei pahemmin tarvitse edes kumarrella. Varrellisia vekottimia, joita voi pitää koko ajan latausvalmiina. Valmiina hommiin. Meillä olisi varastossa juuri sopiva paikkakin sellaiselle. Ihan siinä työmaansa vieressä, sen maton äärellä, jota joutuu alituiseen rapsuttamaan roskista.

Haravoin talon ympäri kaikki hiekkakäytävät. Sen sijaan, että olisin rahdannut lehdet kottikärryillä kompostiin, haravoin ne pensaiden alle ja korkeampien perennojen joukkoon. Mädätkööt siellä ainakin kevääseen. Selittämätön siisteyshimoni saa aina syksyisin sen aikaan, että lopulta menen haravoimaan kaikki kukkapenkitkin. Se johtaa taasen siihen, että joudun lisäämään kompostia ja multaa ehkä liiankin usein perennoille. Tiedän, että fiksu ihminen antaisi lehtien maatua suoraan perennapenkkeihin, mutta intoni saada siisteyttä ympärilleni ja myös tarve rapsuttaa pihalla ensimmäisiin lumiin saakka, menee tuon fiksuuden ohi ja yli ja ties mitä. Nyt minulla on runsaasti multaa kevään varalle ja aion vihdoin jättää kukkapenkkien haravoinnin. Keväällä sitten lisään vain multaa ja avot, ravinteet ovat tallessa.

Joka kerran pihalle mennessäni, vien jotain kellariin talvisäilytykseen. Hyllyillä on ruukkua ja purkkia, seinällä roikkuu lapiot ja talikot poikineen. Pihalla tulee myös kierreltyä ihan vain katselemassa. Tallennan kuvia mieleeni talven varalle ja samalla pohdin, mitä on kesän aikana tullut toteutettua ja mikä on jäänyt tekemättä. Joskus on hyvä, ettei kaikkea tee ihan heti vaan antaa asian muhia ja mehustua. On käynyt niinkin, että jokin suunnitelma ei joko ole ollut laisinkaan toteutuskelpoinen tai sitten se on muuttunut melkoisestikin ennen valmistumistaan. Tänä kesänä piti kunnostamani toisen puolikkaan rinteestä. Sen verran sain aloitettua, että siirsin portaiden vierestä muutaman Vuorenkilven pois. Muuta ei tapahtunut joko siksi, ettei ollut riittävästi aikaa tai sitten siksi, ettei päässä ollut vielä oikein valmista suunnitelmaa. Ehkä on tarkoituskin, että ajatus saa muhia ja jalostua vielä jonkin aikaa.

En tiedä, onko nyt hyvä vai huono sienivuosi, mutta runsaasti sieniä kyllä meidänkin metsässä tuntuu olevan. Etenkin kärpässieniä olen viime aikoina nähnyt varmaan enemmän kuin vuosiin yhteensä. Pieniä ja palleroisia, suuria ja laakeita. Punainen hattu valkoisine pilkkuineen näkyy pitkälle. Ehkä niin on tarkoituskin, ettei kukaan huvikseen mene popsimaan myrkyllisiä sieniä. Harmi, että olen niin surkea sieni-ihminen, sillä sienet ovat kyllä hyvää ja terveellistä raaka-ainetta. Sekä halpaa eli likimain ilmaisia, jos ne viitsii itse käydä metsästä keräämässä. Ihana naapurini on taannut meille edes pari herkkuhetkeä tuomalla pussillisen juuri poimittuja Suppilovahveroita, joista olen pyöräyttänyt maukkaan piiraan. 

Sienillä on varsin hauskoja olomuotoja. Etenkin isoiksi kasvaessaan ne vinksahtavat milloin mihinkin suuntaan ja saattavat muodostaa suuria mättäitä. Meidän pihalla on jonkun verran ammoisina aikoina kaadettujen puiden kantoja, joissa kasvaa jos jonkinlaista lahottajasientä. Seassa on lilliputtikokoista Sibelius-monumenttia ja suklaanruskeaa sacher-kakkulajitelmaa. Kumma, ettei ole tullut kuvattua noita taiteellisia muodostelmia omassa pihassa, vaikka alituiseen kameran kanssa ulkona kävelenkin.

Ehkä pitäisi myös perehtyä oluen valmistukseen, koska alapihan portin ympärille kietoutunut Humala on tehnyt runsaasti kukintoja, tai pähkylöitä tai mitä ne nyt ovatkin nimeltään. Vaatimattomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Ensi keväänä täytyy sitoa humala huolellisemmin porttiin kiinni, jotta se ei tarttuisi ohikulkijoiden vaatteisiin ja hiuksiin kiinni. Karheilla oksillaan tukkaan tarttuessaan se on kuin jokin tappajaköynnös, joka ei millään sallisi läpikulkua vahtimastaan portista.

Sipulit saapuneet

Syyssipulit odottavat terassilla istutusta. Täytyy sanoa, ettei ajoitus osunut ihan nappiin, sillä oikea käteni ei ole parhaimmassa terässä lapiohommia ajatellen. Huomiseksi luvattiin upeaa säätä, jopa +20 astetta ja aurinkoa. Vaikka ei ihan niin lämmintä tulisikaan, riittää auringonpaiste houkuttelemaan pihalle. Kunhan ensin aamulla käyn otattamassa kädestä tikit pois.

Viime viikonvaihteessa siivosin terassia ja heitin joitakin kesäkukkia pois. Ruusuliisat, pelargonit ja osa petunioista on vielä elinvoimaisia ja kukkivat kauniisti. Sääli, ettei niitä enää tule ulkona ihailluksi. Kun vähemmän istutaan terassilla. Miten saisin pelargonit säilymään ensi kesään? Meidän kellarissa on varmaankin liian lämmintä ja autotallissa liian kylmää (siellä ei ole lämmitystä ja kovilla pakkasilla taatusti jäätyy).

Kevyesti kättä käyttäen

Puutarhassa on tänä vuonna melko vähän ruskan värejä. Tai ehkä ei vielä ole ajankohtaista. Aronioissa on jokunen punaiseen ja keltaiseen värittynyt lehti, muuten ihan vihreää. Vaahteroissa näyttää olevan jokin tauti, sillä niiden lehdet ovat ruskeanpilkullisia ja harmaanruskeita. Ei puhettakaan kauniista oranssista tai kauas näkyvästä punerruksesta. Kävelyreittimme varrella kirjastoon on paljon vaahteroita, osa todella suuria ja mitä ilmeisemmin myös vanhoja. Nekin olivat kovin ruskeita ja paljon lehtiä oli jo leijunut kokonaan maahan. 

Syyshortensia on kukkinut tänä vuonna upeasti ja nyt syksyn tullen värittyy kerrassaan kauniisti. Näissä syysväreissä se taitaa voittaa kaikki muut ruskakasvit - tai mistä sen vielä tietää. Monet poimivat kukintoja maljakkoon, mutta minusta ne muuttuvat liiankin pian ruskeiksi ja pölyisiksi. Nautin näistä väreistä enemmän luonnollisella paikallaan, etenkin, kun voin pensasta ihailla aina keittiössä ollessani.

Lauantaina sain purkaa leikatusta kädestä pallomaisen kääreen ja siirtyä normaalia parempaan ja isompaan laastariin sekä päivittäiseen haavan suihkutteluun. Hyvin näyttää paranevan, vaikka paljon joudunkin vielä kipeää kättä varomaan. Perjantaina otetaan tikit pois ja sitten vain toivotaan, että käsi palautuu hermopinnettä edeltävään kuntoon eli täyteen toimintavalmiuteen.

Kumma, miten hankalaksi ihmisen elämä muuttuu pienenkin fyysisen vaivan myötä. Viikkoa ennen käsileikkausta sairastin oikein kunnollisen flunssan. Flunssa kestää lääkkeillä viikon ja ilman lääkkeitä seitsemän päivää. Otinhan minä Finrexiniä ja yskänlääkettä sekä hunajaa helpottaakseni nukkumista, mutta siinä se sitten olikin. Ja voi sanoa, että viikossa vaiva oli ohi. Koska en ollut muutamaan vuoteen sairastanut laisinkaan flunssaa tai muutakaan kulkutautia, olin tyystin unohtanut, miten hankalaksi voi nukkuminen muuttua pään ollessa täynnä räkää ja yskän kutittaessa lakkaamatta kurkkua. Kun vain päänsä laski tyynylle, alkoi hirvittävä kurkunkutina ja takominen. Joskus aamuyöstä sitten sai nukahdettua vähäksi aikaa jonkinlaiseen horrokseen, josta herätessä oli aivan yhtä väsynyt kuin illalla sänkyyn mennessä.
Käsi ei ole haitannut laisinkaan niin paljon kuin flunssa tai kuin olin alkuun ajatellut. Haava tykkää ilmeisesti levosta, eikä näin ollen haittaa yöunia laisinkaan. Tietynlaisia liikkeitä täytyy varoa ja kyllä kipu saa kiljahtamaan kättä väärin käyttäessä. Särkyä ei ole ollut laisinkaan enkä ole siis käsihaavan takia tarvinnut yhtäkään särkypilleriä. Tietokoneen käyttö sujuu hyvin, kunhan hiirtä ei liikuta kämmenen avulla.

Syyskuun sää on edelleenkin ollut enimmäkseen sadetta ja sadetta. Lauantaina sentään aurinko paistoi ja lämmintä piisasi mukavasti. Vein kellariin puutarhatyökaluja, tyhjentyneitä kukkaruukkuja ja monenlaista kesän ajan pihalle kannettua. Lakaisin terassilta ylenmääräisen kasan koivunlehtiä ja samantien haravoin myös pihamaata sen, mitä vasemman käden varassa saattoi tehdä. Tuin haravanvarren oikeaan käteeni ja liikutin vartta vasemmalla, ja se toimi oikeastaan kohtuullisen hyvin. Ainakaan ei tullut hosuttua. Sain myös kaivettua yhden äitienpäiväruusun ruukusta multaan, jossa se toivon mukaan ensi kesänä ryhtyy kasvamaan ja kukkimaan yhtä kauniisti kuin tämän kesän purkissa ollessaan. 

Kasvimaalta löysin tuhdin puskan persiljaa silputtavaksi pakastimeen ja joitakin Lyhtykoison oksia. Leikkasin kukinnot varsista ja laitoin ne vähäksi aikaa kuivumaan. Ajattelin laittaa kukinnot kuivuttuaan lasikulhoon koristeeksi. Lyhtykoiso on kuulemma kova leviämään ja se pitäisi siksi istuttaa paikkaan, jossa se ei haittaa muita kasveja. Täytyy miettiä asiaa ensi keväänä, sillä suunnittelemamme kasvilavat taitavat tältä syksyltä jäädä rakentamatta. Kasvimaa on toki jo tyhjennetty - lukuunottamatta minun varaistutuspaikkaani, mutta maa on melkoisen märkää ja puhti uuden tuottamiseen alkaa olla menneen kesän hommia. Ehkä sitten keväällä Ukkokulta taas innostuu uusiin haasteisiin.

Olopihallani taitaa ruusut olla liian varjoisassa paikassa, sillä ne aloittavat kukintansa melko myöhään ja kukkivat pitkälle syksyyn. Löysin vielä uusia nuppuja, jotka varmasti aukeavat, ellei ihan yöpakkasia tule. Tänään aamulla oli +6 lämpöastetta eli vähitellen kylmenee. Näin syksyllä ja päivien lyhennyttyä ei pahemmin tule pihamaalla oleskeltua. Siis istumalla ja puutarhaa ihailemalla. Toki erilaista puuhaa riittää ja esimerkiksi haravointi on ihan mukavaa hyötyliikuntaa. Nyt pitäisi vielä istuttaa kasapäin kukkasipuleita, joita hurahdin tilaamaan nettikaupasta. Eiköhän se kohtapuoliin onnistu, kunhan saan tätä kättä hiukan parempaan kuntoon.

Tataritkin kukkivat vasta näin syksyllä. Kukinto sinänsä ei ole kummoinenkaan, mutta kun niitä on useampi vierekkäin, näyttävät ne ihan hauskoilta. Tykkään kyllä tästä Japanin tatarista, vaikka se on kova leviämään. Ajatuksenin on poistaa tatarit naapurin aidan viereltä ja istuttaa siihen kenties tuijaa tilalle. Ongelma on, miten päästä eroon tatarista, jollei aio käyttää myrkkyjä. Vaikka kuinka kaivaisi juurakoita pois, tunkee poikasia pitkienkin matkojen päähän. Tämä tatar vaatii paljon tilaa, sillä se kasvaa korkeaksi ja yleensä kallistuu niin, ettei sen alle kannata kovin kummoisia kasveja istuttaa. Korkeana ja isolehtisenä se siis varjostaa kasvupaikallaan muut kasvit. Siirrän kasvin muualle ja rajaan uuden kasvupaikan juurimatolla niin, ettei se pääse liiaksi leviämään.

Kotkansiipeni keskelle kasvoi jo alkukesästä tällaiset lehdykät, jotka eivät koskaan auenneet. Minusta ne ovat aika koristeelliset ja kauniit. Kuvaukselliset. Miltei alusta saakka ne ovat olleet tällaisia ruskeita, kuitenkin tanakoita ja elävän tuntuisia. Outo juttu.

Meidän ihana Juuso-kissamme haluaa aina olla muiden seurassa. Se tuntuu jotenkin kammoksuvan maahan pudonneita puunlehtiä. Mitä isompi ja tummempi lehti, sen varovaisemmin Juuso sitä lähestyy. Se saattaa hiipiä kohti isoa vaahteranlehteä ja varovasti sitä koskettaa kaukaa tassun kärjellä. Kun lehti ei sitten pahemmin liikahda eikä päästä ääntä, Juuso kävelee ohi turvallisin mielin. Vielä syksyn lämpiminä päivinä olemme kulkeneet ulos pihaovesta ja Juuson ollessa ulkona pihaovi on yleensä auki. Juusosta oli mukavaa, kun lakaisin kaikki terassille pudonneet lehdet pois. Aurinko lämmitti mukavasti tummaa puuta ja Juuso nautiskeli lämmöstä. Tullessani alapihalta olopihalle, kissa nukkui selällään kuorsaten terassilla, mutta saatuani kameran käsiini se tietenkin pyörähti tarkkailemaan pensaassa pyörivää lintua ikäänkuin ei olisi koskaan torkkunutkaan.

Palasin alapihalle puuhiini, mutta Juusopa vaati päästä mukaan. Siirsin sen alapihan juoksunaruun ja se istahti tyytyväisenä tarkkailemaan tekemisiäni. Tai sitten sitä, etten vain livahtaisi huomaamatta sisälle. Kesällä Juuso vietti tuntikausia alapihalla maailmaa tutkien ja mahdollisia hiiriä ja myyriä metsästäen. Se nukkui pitkässä heinikossa kuumimman ajan tai lötkötti hakekasassa. Päivien lyhentyessä ja sateiden jatkuessa Juuso viettää enemmän ja enemmän aikaa sisällä. Sille on tullut tavaksi mennä aamulla pihalle, mutta tulee jo puolen päivän aikaan mielellään takaisin sisälle syömään ja nukkumaan. Oikein huonolla säällä katti saattaa nukkua pitkälle iltapäivään, joskus jopa ihan iltaan ja haluaa tarpeilleen pimeän jo laskeutuessa. Jos se on hoitanut tarpeensa illan aikana, ei se juurikaan pyydä öisin tai aikaisin aamulla ulos. Jälleen tänä syksynä Juuso on alkanut taas kerjäämään ruokaa useammin kuin keväällä tai kesällä. Onko kissoillakin tarve varastoida ravintoa kroppaansa talven varalle? En tiedä, mutta huomattavasti useammin ruokaa Juuso haluaisi. On se selvästi tukevoitunutkin, mutta pyrimme kuitenkin rajoittamaan sen syömistä, ettei se ylenmäärin lihoisi. 

Juusolla on taas uusi nukkumapaikka. Illalla se saattaa komentaa minua kanssaan nukkumaan ja jäädäkin vähäksi aikaa viereeni. Jossain vaiheessa se kuitenkin kömpii peräkamaripojan entiseen huoneeseen ja sieltä se useimmiten aamuisin keittiöön ilmestyy. Päivisin sen lempi unipaikka on edelleenkin työhuoneeni tuoli, johon olen laittanut sille pehmusteen ja sen päälle froteepyyhkeen. Froteepyyhe on helppo välilllä ravistaa ja laittaa pesukoneeseen. Näin minun ei tarvitse hinkata pölynimurilla kissankarvoja ja tassuissa mukana tulleita koivunsiemeniä ja havunneuloja tuolilta.

Tää kädetöntä on kertomaa...

Nyt on sitten rannekanavan oireyhtymä leikattu ja oikea käsi on vahvassa paketissa. Viikonvaihteeseen saakka täytyy pitää tätä pallomaisella rannetuella varustettua sidosta ja sen jälkeen siirryn keveämpään vaihtoehtoon. Tikit poistetaan ensi viikon lopulla. Eilen kädellä saattoi syödä ja pukeminenkin onnistui joten kuten. Sormia pisteli, mutta muuten ei mitään kipua ollut. Tänään on puudutukset poissa ja huomaan, kuinka onneton ihminen on ilman toimivaa kättä. Vasemalla tulee lähinnä suttua ja yksikätisenä tekemisen skaala supistuu olemattomiin. Sormia pitää jumpata ja sehän kyllä käy, kunhan ei pyri sormien väliseen yhteistyöhön tai kämmenen mukaan ottamista puuhaan.

Osastolle minun piti mennä aamuseitsemäksi, mikä sinänsä tuntui hölmöltä. Edelläni oli vain yksi leikkaus, mutta se oli isompi selkäleikkaus ja siihen meni odotettua enemmän aikaa. Sain ihkaoman sänkypaikan ja vaihdoin ylleni leikkauspaidan, yökkärihousut ja sukat. Sormenpäästäni mitattiin sokeri ja vaikka se oli minusta ihan normaali, minulle laitettiin sokeriliuostippa. Määräykset vaativat. Sain liikkua osastolla tippatelineen kanssa, joten saatoin käydä vessassa ja päiväsalissa lukemassa Hesarin, jota en kotona aamulla ehtinyt edes selata. Syöminen ennen leikkausta oli kielletty.

Vähän ennen leikkaussaliin kärräämistä lääkäri tuli piirtelemään käteeni mustalla tussilla viivoja ja merkkejä. Onneksi olin ottanut kirjan mukaani, joten aika meni sopivan ripeästi.
Itse leikkaukseen ei paljon aikaa mennyt. Minut kärrättiin leikkaussaliin puoli yhden maissa ja tunnin kuluttua olin jo takaisin osastolla. Ei tarvinnut mennä heräämöönkään, koska leikkaus tehtiin paikallispuudutuksella ja olin koko ajan hereillä. Vihreän kankaan takana lääkäri touhusi käteni parissa sairaanhoitajan kanssa ja minä tunsin vain hänen kumihanskoihin pujotettujen sormiensa kosketuksen. En oikeastaan mitään muuta. Leikkaussalissa soi radio ja yksi sairaanhoitaja jutteli toimenpiteen ajan kanssani mukavia.

Osastolla sain ruokaa ja syöminen sujui aivan hyvin johtuen ilmeisesti puudutuksesta. Sängystä en päässyt liikkumaan, sillä leikkaussalissa ripustetut tippaletkut olivat edelleen kiinni sängyn päädyssä. Tuumailin siinä, että pitäisi päästä hakemaan kännykkä lukitusta kaapista, mutta Ukkokulta olikin päättänyt tulla omatoimisesti osastolle minua hakemaan. Sairaanhoitaja vapautti minut sängyn ikeestä ja pääsin pukemaan vaatteitani. Sain myös haavan hoito-ohjeet ja särkylääkereseptin. Kaikki toimi sujuvasti ja palvelu oli ystävällistä. Ei mitään moitittavaa.

Yksikätisenä tämä päivä on mennyt pitkälti lorvimisen piikkiin. Tietokoneella voi näpytellä ja kirjaa lukea, jos sivujen kääntämiseen ei käytä yhtä sormea enempää. Mitään suurempaa särkyä ei toistaiseksi kädessä ole ollut, vaikkakin leikkauskohta kyllä koko ajan muistuttaa itsestään. Sain vahvan särkylääkereseptin, mutta ainuttakaan pilleriä en ole ottanut. Minulla on kohtalaisen korkea kipukynnys. Nyt täytyy toivoa, että käsi toipuu nopeasti, sillä paljon olisi tekemistä. Jos on mennyt itselleen lupaamaan rästitöiden purkamisen sairasloman aikana, saa kyllä ensimetreillä pettää lupauksensa. En osaa kirjoittaa vasemmalla kädellä, en käyttää saksia, eikä valitettavasti vasemmassa kädessä näytä olevan edes yhtä paljon voimaa kuin oikeassani. 

Työpöydän olen siivonnut ja siirrellyt tavaroita sinne tänne. Pihalle ei parane mennä, sillä harmittaa nähdä siellä leikkaamaton nurmikko ja kotikoivusta pudonneet oksat ja alas leijuneet lehdet. Kesäkukkia on yhä odottamassa kompostiin kantamista ja yksi purkillinen ruohosipulia pitäisi kaivaa maan multiin. No, nyt taas sataa kaatamalla ja kohta alkaa iltakin jo hämärtymään. Voi siis rauhassa jatkaa lorvimista.

Joskus voisin kyllä harkita tekemisiäni hieman hartaammin. Kolmisen viikkoa sitten hurahdin tilaamaan nettikaupasta syyssipuleita. Eivät ole tulleet vielä. Ja kun tulevat, saanko ne kaivettua maahan ennen pakkasia? Entä, jos käteni ei sallikaan kaivuhommia? Siinä minulla miettimistä.

Hyvä vai huono asia, mutta alapihalta löytämääni kotiloetanan tietoja luonto-oppaasta tutkiessani tajusin, ettei meidän pihalla olekaan Lehtokotiloita (Arianta arbustorum). Ei, vaan harvinaisempia Valkohuulitarhakotiloita. Toki tämä Valkohuulitarhakotilo käyttää myös syödäkseen kasvien vihreitä osia, mutta kooltaan se on pienempi ja tosiaan harvinaisempi. Sitä esiintyy Suomessa vain maan etelä- ja lounaisosien rehevissä lehdoissa ja puutarhoissa. Ilmeisesti olosuhteet eivät ole sille niin edulliset, että se lisääntyisi lehtokotilon tavoin. 
 Kyllä näitä puutarhastamme joka kesä löytyy, muttei tolkuttomia määriä. Tänä kesänä alle 20 yksilöä.

Flunssan kaatama

Kunnon syysflunssa tuli ja vei työkyvyn. Viikkoon en ole saanut juuri mitään aikaan. Tosin pihamaalla on etupäässä satanut vettä tai ollut muuten vain todella märkää. Kun yöt käyttää yskimiseen, niistämiseen ja töhnäisen pään tyynyn puolelta toiselle siirtämiseen, ei päivällä pahemmin enää jaksa eväänsä liikauttaa. Eilinen auringonpaiste kuitenkin houkutteli sen verran ulos, että lakaisin terassin ja irroitin pihakatoksen kankaan kuivumaan ja kellariin vietäväksi. Pari kesäkukkaakin siinä sivussa joutui kompostiin. Ukkokulta ahkerana tyhjensi molemmat biokompostorit ja kärräsi multa-aineksen marjapensaille. Karkeammaksi jäänyt aines pääsi lehtikompostoriin jatkamaan mullaksimuuttumista.

Eilen oli tutun pikkutytön 8-vuotisjuhlat ja hänelle piti väsätä synttärikortti. Se olikin ihan mukavaa puuhaa ja saatoin olla itseeni tyytyväinen saatuani kortin valmiiksi askartelusession päätteeksi. Tarkoitus oli tosin tehdä vähän useampikin kortti saman tien valmiiksi, mutta voimat hupenivat ylenmääräiseen niistämiseen ja köhimiseen leikkaamisen ja liimaamisen lomassa.

Synttäreille kutsutut lapset olivat naamiaisasuissa; juhlaan saapui niin seriffi kuin vankikarkurikin. Samoin paikalle tuli useampi pitkähäntäinen kissa ja yksi soma flamencotanssijatar. Päivänsankari oli sonnustautunut pirun mustapunaiseen pukuun, mutta harmaanmustat hiuksensa hän luovutti äidilleen ja pirunsarvensa taisivat jäädä jo alkumetreillä pöydän reunalle. Tarjolla oli herkullista suklaakakkua, monenlaisia piiraita ja tietenkin karkkia ja erilaista naposteltavaa.

Kekkereitä vietettiin tallin yläkertaan remontoidussa suuressa tilassa, jossa juhlasomisteena oli mm. lukuisia ilmapalloja. Enpä huomannut kysyä, oliko kenties lapsivieraille suunniteltu leikkejä; pullon pyöritystä tai aasinhäntää. Joku lapsista nappasi kuitenkin ilmapallon ja ryhtyi se kädessään jahtaamaan toisia lapsia sillä seurauksella, että koko lapsilauma juoksi hikipäässä hippasilla ilmapallojen kanssa. Tämä ilmapalloleikki osoittautui niin innostavaksi, ettei siitä meinannut tulla loppua laisinkaan. Itse asiassa minun poistuessani kekkereistä lapsilauma jatkoi ilmapalloleikkiään.

Tuttavani on muutaman vuoden kasvattanut tavallisesta suomalaisesta männyntaimesta bonsaimäntyä. Talveksi hän upottaa kasvin ruukkuineen hiekkaan. Tällainen pieni puu siitä on tullut; valitettavasti en vain muista ikää. Aikomukseni oli matkia tuttavaani ja niinpä viime kesänä istutin myös pienen männyntaimen purkkiin. Hyvin se pärjäsi kasvimaalla talven yli ja juhannuksen maissa pääsin sen vuosiversoja vähän leikkaamaankin. Tuossa muutama viikko sitten päätin kuitenkin siirtää männyn maan multiin ja istutin sen naapurin aidan viereen kunnon maahan vartta kasvamaan. Josko siitä aikanaan tulisi yhtä hieno puu kuin tontin toisessa kulmassa oleva, rajamännyksikin kutsuttu puu nykyisin on. Samaisen bonsaimännyn omistajan pihalla oli tällaista erikoisen näköistä apilaa. Vielä en ole ehtinyt kasvikirjoista nimeä etsiä. Tämän väristä apilaa voisin mielelläni laittaa vaikka insipiraatiota odottavaan rinteeseeni. Netistä löysin nimenkin eli kyseessä on todennäköisesti Trifolium incarnatum eli Veriapila. Euroopassa hyvin yleinen, mutta Suomessa käytetty yleensä puutarhojen koristekasvina. Yksivuotinen.

Kenties olen aiemminkin kertonut, että pihallamme ei ole juurikaan kiviä. Tämä tien puolen pikkupuutarhassa könöttävä pikkujärkäle on naapurin kunnallistekniikkakaivannosta. Kaivurikuski olisi kuskannut kiven ties minne hävitettäväksi, mutta onneksi satuin juuri silloin paikalle. Kysyin, voisiko kiven nakata jotenkin meidän puolellemme ja onnistuihan se. Kaivurikuski vaihtoi toisenlaisen kauhan ajokkiinsa, nosti sen kivineen korkealle ja pudotti lastin kauniisti juuri siihen paikkaan meidän pihamaalle, johon sen olin toivonutkin. Hienoa!

Kivessä on muutama matala kolo, joihin olen laittanut mehitähteä ja mm. sammalleimua. Muut sammaleet kiven pintaan ovat tulleet ihan omia reittejään. Juuso-kissalla on tapana käydä istumassa kiven laella ja tiirailemassa maisemia. Yleensä se pyrkii myös vierittämään pienet kivet tieltään pois. Minä käyn ne sitten kasvien joukosta etsimässä ja nostan takaisin paikalleen. Onpahan kummallakin sitten tekemistä, kun kiusaa toinen toistaan.

Tänään kävin tapani mukaan mittailemassa pihamaalla kamerani kanssa. Nämä "ajatusreissut" tuottavat yleensä uusia ideoita ja jalostavat jo aiemmin syntyneitä projektisuunnitelmia. Sateiden ja flunssan vuoksi tekemätöntä työtä pihalla on yllin kyllin, mutta tältä päivältä saa jäädä. Pikkupuutarhassa ihailin kiven päälle kasvaneita sammalia oikein lähemmin. Tuo oranssinruskea taitaa kyllä olla jonkinlaista sientä. Hauskannäköistä kuitenkin.

Harmi, etten nykyisin saa lähikuvia kunnolla onnistumaan, sillä tällä pienellä pläntillä oli monenlaista sammalta; pitkää ja pätkää. Mutta niin sileää kuin paraskin sametti.

 Talon toisen pään seinustalla on kasvanut tämä villiviini vuosikausia. Minusta se ei ole sen enempää imukärhivilliviini kuin tavallinen villiviinikään. Tai sitten se on kumpaisenkin sekoitus. Juuri paria metriä korkeammaksi se ei ole koskaan kasvanut, mutta tekee loppukesästä näitä marjoja, jotka vielä muuttuvat luumunvärisiksi. Linnut niitä käyvät napsimassa, mutta eivät yhtä ahkerasti kuin esimerkiksi aronioita tai pihlajanmarjoja. Tänään mietin, pitäisikö köynnös ensi kesänä siirtää johonkin toiseen paikkaan ja mikä voisi olla sille suotuisa sijoituspaikka?
  

Olen ihastunut erilaisiin pergolarakennelmiin. En välttämättä kaipaa paikkaa, johon voisin itse mennä istumaan vaan lähinnä pergolatyyliin rakennettua puista tukea, johon voisi kerätä joitakin kauniita tai muuten mielenkiintoisia köynnöksiä. 

Haa, nyt juuri välähti mieleeni, millaista pergolasysteemiä voisin ajatella. Se kävisi erinomaisesti alapihallemme. Hyöty olisi moninainen, sillä siten voisin taas pienentää nurmikon määrää eli vähentää sammalta. Ja toisaalta voisin taas istuttaa hiukan erilaisia kasveja. Mieleeni tullut ajatus täytyy kyllä heti kirjata johonkin, jotta sen voisi ensi kesänä toteuttaa. Jollen kirjaa, se kyllä katoaa sinne omituiseen paikkaan, johon tuppaavat menemään kaikki yllättäen unohtuvat ideat.

 

Hopeatäpläpeippiä ( Lamium maculatum) ostin vuosi sitten syksyllä Honkkarin alennusmyynnistä. Se oli aika surkean näköinen, mutta tuumasin sen kenties virkistyvän maahan päästyään. Ja niin myös totisesti kävi. Yhdestä ainoasta pienestä taimesta olen jo tämän kesän aikana ehtinyt monistaa useaan paikkaan näitä mättäitä, jotka tuntuvat leviävän varsin tehokkaasti. Ennen en oikein välittänyt tällaisista kasveista, joiden lehdissä on näin paljon vaaleaa. Minusta tuntui, että sellaiset näyttävät jotenkin valjuilta. Onneksi aatokseni ovat muuttuneet, sillä tämä hopeatäpläpeippi tuntuu olevan varsin mainio kasvi ja olen siihen kovasti tykästynyt. Se kukki hienosti kesällä, mutta näyttää kukkivan uudelleen näin syksylläkin. Tai sitten se kukkii kaiken aikaa, mutta ei ole saanut pihallani rauhaa, kun olen sitä kaiken aikaa siirtämässä ja jakamassa uusiin paikkoihin.

No, kasvioppaan mukaan hopeatäpläpeippi kukkii kesä-elokuussa ja on nopeasti leviävä maanpeitekasvi. Lisätään jakamalla. Eli arvioni osui oikeaan kukkimisen suhteen ja sen muun suhteen olen vain toiminut vaistonvaraisesti nappiin.

Syksyn lapiohommat taitaa olla vähäksi aikaa osaltani tauolla, sillä sain kutsun pieneen käsioperaatioon. Oikeaa kättäni vaivanneelle rannepinteelle näytetään tiistaina puukkoa eli hermo vapautetaan pinteestä. Sitten pitäisi loppua särky, pistely ja puutuminen. Leikkaus ei ole suuri, mutta arvatenkin käsi on jonkun aikaa kipeä. Tuskin sillä nyt ainakaan lapiota saa ruveta heiluttamaan. Toivottavasti käsi toipuu nopeasti ja pääsen sentään haravoimaan syyslehtiä, joita onkin leijaillut maahan jo runsain mitoin. Ja olisihan sitä ollut monta muutakin urakkaa ennen talvea, mutta ainakin vähän aikaa saa hyvällä omalla tunnolla syventyä lukemisen maailmaan.