Sipulistressiä ja kansisuuntaista valo-ongelmaa

Tänään en ole suinkaan käynyt erämaalammen maisemia kuvaamassa, vaan suihkinut siellä täällä. Nämä kuvat ovat jo viikon takaiset, mutten ole ehtinyt niitä sen enempää mihinkään ladata. Jos vain avaan tietokoneen, juutun lukemaan muiden blogeja ja kirjoittamaan niihin kommentteja. Siinä vierähtää hetki jos toinenkin ja niin jää jälleen kerran oman blogin päivitys. Puutarhassa ei ole pahemmin mitään voinut tehdä, sillä alituiseen sataa. Välillä kaatamalla, välillä tihkuttamalla, mutta takuuvarmasti meikäläisen kunnolla kastelemalla. Pari kertaa olen viettänyt tovin haravoimalla yläpihan käytäviä, jotta ihan kaikki maahan pudonneet lehdet eivät kenkien mukana kantautuisi sisätiloihin. Siihen se sitten onkin jäänyt.

Jo parina aamuna herätessä on ensimmäisenä mielessä ollut sipulit; kukkasipulit pitäisi jo vihdoin saada maahan. Apua, minulla on sipulistressi! Pelkään, että ehtii tulla pakkanen ja talvi ja minun sipulini sen kun odottavat istutusta. Tänään lähdin heti aamupalan jälkeen pihamaalle vakain aikomuksin päästä eroon sipulistressistä. Mutta ulkona satoi ja sataa yhä. Sateessa on äärimmäisen tylsä työskennellä ja siksi päätinkin palata sisähommiin. Niitäkin riittää.

Sain vanhemmiltani 60-luvun "puhelinpöydän" eli sellaisen pienen, ruskean värisen pöydän, joka sijaitsi kotonamme eteisessä ja sen päällä oli aikoinaan lankapuhelin. Nyt tuo pikkupöytä olisi joutunut roskiin ja niinpä pelastin sen. Pöydän lakkapinta on kolhiintunut ja läikikäs, joten sellaisenaan se olisi ollut aika ruma, joten päätin kunnostaa pöydän. Netistä löytyy onneksi monenmoista ohjetta ja vinkkiä, niin myös tähän entisöintiongelmaan. Kävin rautakaupasta ostamassa lakanpoistoainetta, jota sitten ryhdyin sivelemään pöydän pintaan. Aikansa vaikutettuaan saatoin kaapia aineen pois ja samalla lähti myös pintalakka. Sen jälkeen käsittelin pöydän puhdistusaineella ja lopuksi laitoin uuden, värillisen lakan päälle. Nyt pöytä saa kuivua huomisiltaan, jonka jälkeen käsittelen sen uudella lakkakerroksella. Olen toki ottanut kuvia eri vaiheista, mutta tässä vaiheessa lienee parempi keskittyä näihin erämaalammen maisemiin.

Minusta ei kyllä koskaan tule taitavaa entisöijää, sillä lyhyt pinnani laittaa tekemään hätäratkaisuja, jotka tuppaavat näkymään lopputuloksessa. Nyt kyllä tuntuu, että pöydästä saattaisi tulla aika hieno. Kunhan se ensin kuivuu. Ja jos olen tyytyväinen lopputulokseen, teen samanlaisen kunnostusoperaation myös vanhalle Singer-ompelukonepöydällemme.

Iltaisin olen tehnyt joko ristipistotöitä tai virkannut isoäidinneliöitä. Jostain kolahti päähäni idea ryhtyä tekemään torkkupeittoa isoäidinneliöistä. Ikinä aiemmin en ole sellaisia virkannut, mutta jälleen kerran netti pelasti ja löysin sieltä hyvän ohjeen sekä kuvallisena että sanallisena. Eihän tuo vaikeaa ole, mutta kun en ylipäätään ole mikään virkkaajamestari, en edes kisälli. Vaan hyvin lähti neliöt sujumaan ja mikä parasta, virkkaaminen onnistuu jopa telkkua katsoessa. Ainoa ongelma on kipeytyvät ranteet. Harmittaa, kun ihan kaikesta tekemisestä nykyisin kroppa jäykistyy, nivelet natisevat ja pienenkin harrastussession jälkeen olo on vaivainen ja kolottava. Miten sitä nuorena olikaan notkea ja taipuisa, eikä isommankaan aherruksen jälkeen välttämättä tuntenut jäykkyyttä tai särkyä. 

Onneksi on aktiivinen mieli, joka laittaa kokeilemaan ja tekemään kaikenlaista. Minusta tuntuu, että kaikesta huolimatta olen silloin parhaimmillani, kun elämässä on mielenkiintoisia projekteja. Harvoin vietän aikaani tekemättä mitään. Jos haluan laiskotella ja kuluttaa aikaa, teen sitä lukemalla, milloin mitäkin, mutta hyvää kirjaa ei voita mikään. Lukemista parempaa ajankulua en tiedäkään. Parhaillaan meneillään on Katja Ketun Kätilö, joka kertoo suomalaisnaisen rakkaudesta saksalaisupseeriin Lapissa toisen maailmansodan aikaan 1939-1944. Eipä ihme, että Katja Kettu on palkittu kirjoittajantaidoistaan, sillä erikoisen ja hienon kirjan hän on kirjoittanut. Nykyisin tykkään erityisen paljon kotimaisesta proosasta. Meillä on monta hyvää naiskirjailijaa, joita lukee mielikseen. Toisella sijalla tulevat dekkarit, eivätkä ainoastaan suomalaiset vaan koko skandinaavinen dekkarikirjailijajoukko tuottaa tavattoman mielenkiintoisia kirjoja.

Käydessäni tänään rautakaupassa, kuulin myyjien juttelevan renkaiden vaihtamisesta ja ensilumen saapumisesta. Hui kauhistus! Sateinen syksy on myös ollut varsin lämmin, eikä pihamaalle mennessä tai johonkin lähtiessä ole pahemmin tarvinnut vaatteisiin itseään pakata. Ei aikaakaan, kun taas täytyy kaivaa talvikengät ja -takit esille, kietoutua villahuiviin ja tunkea hiuksensa pipon sisään. Mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän pelkää liukastumista ja luidensa pilkkomista. Jospa sitä lunta nyt tulevana talvena sataisi ihan kohtuullisesti. Ei siis metritolkulla valkeutta, jota pitää aamu toisensa jälkeen luoda portilta pois, jotta pihasta pääsee rämpimättä muuallekin kulkemaan.

Aamulla ravistin omenapuista viimeiset hedelmät. Punakanelista satoi alas myös lehtiä. Viime vuodelta muistelen sireenien ja omenapuiden olleen varsin myöhään lehdessä. Kun nyt katsoo maisemaa, lehdettömiä ovat oikeastaan vasta tuomet, haavat ja jotkut koivut. Vaahterasta on toki pudonnut kasapäin lehtiä, mutta jäljellä on toinen mokoma. Luonnon väritys on edelleen kohtalaisen vihreää joukossa melkoisesti keltaista. Nurmikko on sitten edellisen leikkauksen (pari viikkoa sitten) kasvanut ja luultavasti se on vielä ainakin kertaalleen leikattava. Silloin saa myös silputtua lehtiä pienemmäksi. Vaahteranlehti on paksu ja kovapintainen muihin verrattuna ja maatuu hitaasti. Sen maatumista saa hyvin edistettyä ajamalla lehtien yli pari kierrosta ruohonleikkurilla. 

Ja vaikka jouluun on vielä kolmisen kuukautta aikaa, mainosmiehet ovat jo heränneet rustaamaan punaista ja kultaa niin telkkuun kuin painettuun sanaankin. Postilaatikkoonkin on posti tuonut ensimmäiset joulukatalogit. Kaupoissa on hyllyille viritetty metreittäin ulkovaloja, jotka toki tuovat valoa tähän syksyiseen pimeyteen, mutta kaiketi kuitenkin ensisijaisesti mielletään jouluun kuuluviksi. Kärsin lievästi sanoen tuon sipulistressin lisäksi myös kaksisuuntaisesta valo-ongelmasta, mikä tarkoittaa suomennettuna sitä, että haluaisin niin mielelläni ripustella kaikensorttisia valoja sisälle ja ulos, mutta kun pitäisi energiaakin säästää ja ajatella oman napansa sijasta koko tätä ainutlaatuista maapalloa. Siinä sitten mielessäni laidasta laitaan valo-ongelmaa tarkastellessani ja suuntaan jos toiseenkin pähkäillessäni aikaa kuluu ja energiaa säästyy. Ehkä Ukkokullan kannattaisi kytkeä minut johonkin generaattoriin tuottamaan ajatuksen voimalla sähköä. Näin tuo kallisarvoinen energia kuluu hukkaan pelkästään omassa nupissa pyöriteltynä.

Aurinkoinen tunnustus

 

Sain Sabun blogi - Satu`s blog:sta Sunshine-tunnustuksen. Näitä tunnustuksia on todella kiva saada, vaikken ole laisinkaan niin varma, olenko niitä ansainnut.

Tämän tunnustuksen saaneen täytyy vastata seitsemään kysymykseen ja jakaa tunnustusta muille blogeille sekä tiedottaa valituille heidän valinnastaan. Seuraan useita blogeja, joissa jokaisessa on jotain hyvää. Ajattelin jakaa tätä tunnustusta sellaisille blogeille, joilla on kohtalaisen vähän lukijoita. Josko tunnustus kannustaisi muitakin löytämään uusia ulottuvuuksia täällä blogimaailmassa. Erilaisia tunnustuksia ja haasteita on lyhyen ajan sisällä kiertänyt aika paljon, joten jokainen saa tykönänsä ihan itse päättää, ottaako tunnustuksen vastaan ja lähteekö sitä jakamaan eteenpäin.

Alla vastattavat kysymykset:

Lempinumero:   Se, jolla voittaa lotossa kylppärirempparahat (jos muistaa lotota)
Alkoholiton suosikkijuoma:   Kylmä vesi
Lempieläin:   Oma karvainen kotikissa Juuso
Facebook vai Twitter:   Facebook silloin tällöin
Intohimoni:   Mistä aloittaisin? suklaa, kirjat, leffat, puutarha.....
Suosikkiviikonpäivä:   Perjantai nyt mielessäin...
Suosikkikukka:   Onpa vaikea valinta, ehkä ruusu.

Näille blogeille haluaisin antaa Sunshine -tunnustuksen:

Hurahtanut
Puutarhan lumo
Puutarhastelua
Siilin pihalla
Suvipiha

Lemmikki innostui kukkimaan vielä syksyllä

 
 

Rosanauha-lokakuuta

Riippabegonia ei ole vielä kohdannut pakkasöitä

Auringonpaiste, kahtena päivänä peräkkäin! Käsittämätöntä valohoitoa sateessa lionneelle mielelle. Eilen en ehtinyt pihalle, sillä anoppi tarjosi häntä muutossa auttaneelle porukalle lounaan turkkilaisessa ravintolassa. Pöydän ääressä oli kahdeksan ja puoli ruokailijaa; puoli siksi, että nuorimmainen ruokailija on vasta vajaan viiden kuukauden ikäinen tyttövauva ja hän nautiskeli lounaspöydän antimista lähinnä välillisesti äitinsä kautta. 

Maksaruohon pinkkiä

Tänään ei ollut mitään estettä pienelle ulkoilusessiolle ja olin jo aamuyhdeksältä haravoimassa pihalla. Ensin tosin istutin perjantaina Honkkarista ostamani sypressit sisääntulon ulkoruukkuihin ja kanervat keittiönikkunalaatikoihin. Eihän nuo sypressit meidän oloissa talvehdi, mutta vihreinä kuitenkin pysyvät. Laitan niihin taas joulunaikaan valot ja luon niillä tunnelmaa pimeyteen. Haluaisin pitää pimeällä sisääntulon lampuissa valot, mutta Ukkokulta on intohimoinen sähkönsäästäjä ja niinpä hän käy välittömästi sammuttamassa valot, jos ne sytytän. Muutama vuosi sitten ostin sisääntuloon liiketunnistinlamput, mutta ne ovat edelleen kellarissa. Ukkokulta on sitä mieltä, että tiellä kulkevat autot remppaisivat valoja yhtenään. No, näistä asioista emme ole päässeet yhteisymmärrykseen, joten siltä osin pimeydessä kuljetaan toistaiseksi.

Jalohortensian kukinnoista tulee pitsiä

Vihdoin ovat meidän vaahterat muuttaneet väriä; punaista ei juurikaan näy, mutta keltaisen sävyjä sitäkin enemmän. Haravoin autotallin päädyn käytävältä kolme kottikärryllistä lehtiä ihan vain senkin vuoksi, ettei tarvitsisi lehdissä kotiin kahlailla. Ja vielä siellä puussa riittää jokunen kärryllinen, kunhan ensin leijailevat alas. Päätin kuitenkin jättää tästä päivityksestä keltaiset värit pois ja keskittyä rosaan ihan lokakuisen Rosanauha-tempauksen vuoksi.

Pajuangervo

Hiukan on pientä stressin alkua, tekemistä kun olisi niin paljon ja monenlaista. Yllättäen olen keksinyt yhtä sun toista käsillä väkertämistä, joiden parissa olisi huomattavasti mukavampi viettää aikaa. Valitettavasti monet kodin askareet on pakko hoitaa; pyykit koneeseen, koneesta narulle, narulta viikattavaksi ja silitettäväksi ja sitten kaappiin. Villakoirat eivät imuroimatta mihinkään lähde ja ruokaakin pitää välillä laittaa. Harmillisia hommia silloin, kun olisi jotain paljon paljon hauskempaa tekemistä. Harvoin minulla on näin monta projektia yhtäaikaa käsillä, vaikka olenkin mestari keräämään tekemistä ihan jonoksi asti. 

Hopeatäpläpeippi

Sen verran noista avoimista projekteista mainitsen, että meneillään on virkkausta, ristipistoja ja ompelua. Kaikkia erikseen, mitään yhteisviritystä ei ole tiedossa. Valokuvaan tekeleitä, kunnes jotain valmista alkaa syntymään. Ja kaiken kukkuraksi tein vihdoin ison päätöksen ja menin ostamaan itselleni uuden kameran. Sen järkkärin, josta olen jo kauan haaveillut. Yksikään tämän päivän kuvista ei ole uudella kameralla kuvattu, sillä sen käyttöä pitää vielä vähän opiskella. Eikä kenties ihan vähääkään. Toistaiseksi ei ollut varaa kuin ihan tavalliseen yleisobjektiiviin, mutta haaveissa on tietenkin se makro ja kunnon zoom. Ei siis ihan pienet haaveet, joten lottoamista lienee paras edelleen jatkaa.

Ja jos tykkää auringosta emäntä, niin kyllä sen lämmöstä osaa kissakin nauttia. Silmät puolitangossa Juuso torkkui pensaan juurella, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen sisälle mamman lopetettua haravointisessionsa. Ne sipulit, ne sipulit ovat edelleen istuttamatta, mutta takuuvarmasti vielä tulee aurinkoisia - tai ainakin vähemmän vetisiä päiviä - ja silloin sipulit pääsevät multaan.

Haaste: Anna hyvän kiertää!

Otan vastaan Saraheinän haasteen, jossa on tarkoitus laittaa hyvä kiertämään sanoin ja teoin.Säännöt ovat tälläiset:

• laita hyvä kiertämään sanoin ja teoin

• kolme ensimmäistä kommentoijaa voi osallistua haasteeseen

• jokainen heistä saa minulta jouluun mennessä pienen yllätyspaketin

• jatka haastetta omassa blogissa eteenpäin

Haaste on kiertänyt eri aiheisissa blogeissa ja facebookissa. Usein yllätyspaketissa on ollut jotain omaneulomaa. Kaikki eivät tietenkään neulo, joten paketissa voi olla jotain muuta itse tehtyä.

Ystävällisyyttä on vaikea antaa pois, sillä sen saa useimmiten takaisin.

- Mark Ortman -

Eilen tuli väsättyä oikein urakalla vaahteranlehtiruusuja ja kransseja. Yhden vein Lapselle käydessäni ruokkimassa hänen kissojaan. Ruusuja on ollut todella hauska tehdä, koska pienellä vaivalla ja täysin ilman kustannuksia on mahdollista saada jotain niin kaunista. Oli ihan pakko jakaa onnistumisen iloa muiden kanssa ja niinpä vein yhden kranssin myös mukavalle naapurille. Tein myös "ruusukimpun" naapurin uudelle lapsenlapselle, runsas viikko sitten syntyneelle pienelle tytöntyllerölle. 

Tänään olen ollut kahden vaiheilla, jatkanko ruusujen tekemistä. Ainakin keltaisia olisi nyt helppo tehdä, kun omasta vaahterasta leijailee leiskuvia lehtiä yhtenään. Meninkin pihalle aikomuksenani kerätä askartelutarpeita, mutta tartuinkin haravaan ja rapsuttelin vähän aikaa maahanleijailleita lehtiä kompostiin. Aurinko on pari kertaa vain tiirannut pilvien raosta ja palannut sitten paistamaan muille maille, mutta lämmintä on kyllä ollut. +12 astetta tähän aikaan ei liene ihan tavallista. Illaksi ja huomiseksi päiväksi on luvassa jälleen sadetta, joten täytynee sitten vaikka vaihteeksi imuroida.

Sipulien istutus odottaa yhä hetkeä parempaa. Itse asiassa olin tyystin unohtanut, mitä tarkalleen ottaen olen tilannut. Tänään kävin läpi sipulilaskun palauttaakseni mieleeni tilaamani tuotteet ja samalla tein ajatuksissani pienoista istutussuunnitelmaa. Tulisi nyt yksi kokonaan aurinkoinen päivä, jotta saisin innostusta myös noihin istutus- ja lapiohommiin.

Flunssakin alkaa jo olla voiton puolella; limaa on rööreissä edelleen ja yskittää, mutta niin vain elämä taas voittaa. Mikäs sen mukavampaa!!!

 

Tassunalle

Syyskranssi

Saa sitä tällainen poropeukalokin jotain aikaan, kun on hyvät ohjeet. Mökkipuutarhassa -blogin kautta päädyin englanninkieliseen sivustoon, jossa on noiden vaahteraruusukkeiden yksityiskohtainen ohje, vaihe vaiheelta kuvattuna. Koska omat vaahterat ovat vielä kovin vihreitä, lähdin kävelylle muovikassilla varustettuna ja sainkin kerättyä hienon värisiä vaahteranlehtiä. Niitä olisi vain saanut olla toinen mokoma lisää, sillä homman edetessä totesin, että kannattaa tehdä muhkeita ruusukkeita. Siihen ei kuitenkaan enää ollut varaa, lehdet alkoivat uhkaavasti vähetä. No, tuollahan noita maahan pudonneita lehtiä on läjäpäin, kunhan ehtii jossain välissä käydä keräämässä. 

Kranssin pohjana käytin keväällä leikkaamastani villiviinistä punottua kehää, joka oli kyllä syksyn sateissa hiukan vettynyt. Löysinpä yhden pihlajankin, josta linnut eivät vielä olleet ihan kaikkia marjoja napsineet, joten sain jokusen marjatertunkin kranssiini laitettua. Aika jännän tuntuista tuo kostea vaahteranlehti; muistutti ohutta nahkaa. Natisi nahkan tavoin sormissa pyöritellessä.

Täytyy sanoa, että olin tavattoman ylpeä itsestäni. Jokainen ihminen osaa kuulemma jotain, mutta minusta tuntuu, että minä osaan yhdestä sun toisesta jotain, mutten mistään mitään kunnolla. 

Nyt on sitten uusi kranssi ulko-ovessa. Taidanpa iltapäiväkahvin jälkeen mennä pihamaalle käärimään noita vihertävän keltaisia, oman puun lehtiä ja tehdä vaikka ruusukimpun ystävälle. Sen huomasin, että kosteat lehdet kuivuvat sisäilmassa nopeasti ja kuivuessaan ne alkavat kutistua ja käpristyä. Jos aikoo tekeleitään tuoda sisälle, on ne näköjään sidottava erityisen tiukasti, jotta lehdet kutistuttuaan eivät rapisisi kimpuista tai kransseista lattialle.

Omenasato alkaa vähitellen hiipua. Vielä on puissa Punakanelia ja Åkeröä, muut puut on jo syöty puhtaiksi. Leivoin tänään pari omenapiirakkaa ja samalla pilkoin taas omppuja pakastimeen. Pusseihin pakatut omenapalat vievät vähemmän tilaa ja sain niitä ujutettua marjarasioiden väleihin. Omppuja on kyllä tullut syötyä niin mahdottomia määriä, ettei paremmasta väliä.

Huomenna lähden Seitsemän veljeksen kotikuntaan eli Nurmijärvelle ruokkimaan tyttären kissoja. Tytär on lähiopetusjaksolla Ypäjällä, jossa hän opiskelee kengitysmestariksi ja hänen kaksi kissaansa saavat hetkeksi mummin seurakseen. Mummin täytyykin muistaa, ettei laita mustia farkkuja ylleen - tai ainakin, että ottaa tarraharjan mukaansa.

Tämä omenapiirakka on sellainen amerikkalaistyyppinen Apple Pie, joka maistuu myös hieman lämpimänä esimerkiksi vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa. Olen ottanut ohjeen muutama vuosi sitten Helsingin Sanomista. Tykkään laittaa paljon omenapaloja, jotta täytteestä tulisi mahdollisimman mehukas. Tänään tein kaksi piirakkaa, joista toisen leivoin kaupan alumiinivuokaan ja toisen tuohon pienempään keraamiseen piirakkavuokaani. Niinpä tuplasin ohjeen. Normaalisti teen puolitoistakertaisen taikinan, sillä isomman piirakkavuokani halkaisija on 31 cm.

OMENAPIIRAKKA

150 g margariinia                           
1 dl sokeria  
1 muna
4 dl vehnäjauhoja 
1 tl leivinjauhetta  

Täyte:

n 1 l omenapaloja
1 dl fariini- tai hienoa sokeria
3/4 dl perunajauhoja
runsaasti kanelia

Sekoita margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna ja vehnäjauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe. Sekoita taikina tasaiseksi ja laita hetkeksi jääkaappiin.

Lisää litraan omenapaloja 1 dl fariini- tai hienoa sokeria, 3/4 dl perunajauhoja ja runsaasti kanelia. Sekoita ja anna sokerin, perunajauhon ja kanelin hetken imeytyä omenapaloihin.

Jaa taikina kahtia, kaaviloi toinen puoli pohjaksi ja lisää omenaseos pohjan päälle. Kaaviloi toinen puoli taikinasta ja laita piirakan päälle kanneksi. Painele reunat kiinni haarukalla ja pistele myös muutama höyryreikä kanteen.

Paista 200 asteessa 20-25 min. uunin alatasolla.

Mikä mättää tekniikassa?

Laitoin loppuviikosta lämpöpatterit päälle ja Juuso hoksasi heti, että ikkunalaudalla on jälleen lokoisaa köllötellä. Kyllä se taitaa vieläkin minulle olla kiukkuinen siitä, että puolitoista vuotta sitten siirsin sohvan pois tästä ikkunan edestä. Siellä sohvan selustan takana oli erinomainen paikka köllötellä nauttien tuosta patterin lämmöstä. Ulos näki hyvin ja saattoi naksutella siellä lentäville linnuille, toisaalta sohvan selkänoja suojeli unissaan lattialle kellahtamasta ja ehkä myös toi turvantunnetta, jota eläin yleensä ympärilleen hakee. No, joka tapauksessa lämmitysaikaan siirtyminen toi taas kissalle takaisin vanhan tiirailupaikan. Eikä kissat taida ylipäätään olla erityisen pitkävihaisia. Eiköhän se ole ihmisten ikioma ominaisuus.

Juuso ei muuten nuorempana koskaan nukkunut näin pitkin pituuttaan etutassut pään alla, kuten se nykyisin tuppaa tekemään. Se ei ole lihonnut, joten selitys ei liene liian iso mahakaan, niin ettei kerälle pääsisi. Tällainen nukkuma-asento on Juusolle yleinen niin lattialla, tuolilla kuin tässä ikkunalaudallakin - ja tässä asennossa se on nukkunut korkeintaan kahden vuoden ajan.

Kissan lempipaikat tai asennot eivät kuitenkaan olleet tuo otsikon tekniikkaongelma. Ei, vaan tämän bloggerin sääteleminen on ajoittain kummallista. Yhdessä vaiheessa en millään saanut sopivaa taustaväriä pysymään, vaan tuntui, että ohjelma säätelee oman mielensä mukaan. No, nyt värit ovat ja pysyvät, vaikka mitä tekisin. Kuvien lataamisessa näihin päivityksiin ei ole mitään ongelmaa. Sen sijaan kuvan saaminen esimerkiksi ylätunnisteeseen ei syystä tai toisesta tahdo millään onnistua. Ja bloggerin ohjeet ovat kyllä hiukan samaa tasoa kuin facebookissa; niin ympäripyöreät, että kukin saa tulkita niitä ihan itse haluamallaan tavalla, eikä niillä sittenkään ole mitään vaikutusta tai merkitystä.

Olen myös ihmetellyt noita robottitunnistuksia. Joinain päivinä joutuu tulkitsemaan kirjaimia ja numeroita yksi toisensa jälkeen, eikä mikään kelpaa. Ohjelma on kaiketi päättänyt, että ko. päivänä kommentteja ei robotit lähettele. Välillä tekisi mieli repiä hiukset päästä, kun kerta toisensa jälkeen ohjelma käskee todistamaan, etten ole robotti. Kyllä siinä vähitellen itsensä robotiksi tuntee, kun yrittää tulkita sinne tänne vinossa olevia kirjaimia mielessään ja tihrustaa silmät killillään tuhruisia numeroita. Ja sitten tulee näitä tällaisia päiviä, kuten tänään. Kirjoitat mitä tahansa, kaikki kelpaa. Ei mitään ongelmaa, vaikka kuinka tulkitsisi vaaleanvihreän neliön luvuksi 123, tai 231, tai 321 tai mitä vaan. Ehkä robotintunnistusohjelmassa on jokin ihmisälyä suurempi idea, jota tuskin koskaan tulen keksimään. Ei haittaa, ihmetyttää kylläkin.

Olen nyt käyttänyt tätä bloggeria runsaan vuoden ja ihan hyvähän tämä on. Kelpaa hyvin minun tarkoituksiini, mutta jotenkin olisi kiva myös kehittyä tekniikan hallinnassa. Toki olen monia juttuja oppinut, mutta pitkälti kyllä blogituttujen neuvojen avulla, yrittämisen ja erehdyksenkin kautta, enimmäkseen tuon erehdyksen. Kenties se on hinta ohjelman ilmaisuudesta. Kenties hyvää ei saa halvalla, puhumattakaan että ilmaiseksi.

Lokakuu sitten alkoi

Jollei löydy väriä omasta pihasta, täytyy lähteä sitä kylille etsimään. Oikeastaan koko kesän olen touhunnut etupäässä omassa pihapiirissä ja kylillä on tullut käytyä lähinnä kumipyörillä. Tänään lokakuun ensimmäinen aamu näytti harmaalta, mutta ei sentään satanut. Päätin lähteä ulkoiluttamaan köhäistä kroppaani ja kamera pääsi mukaan - kuinkas muutenkaan. Kostea ilma oli helppoa hengittää ja kulku kävi yllättävän rivakasti siihen nähden, etten ole lenkille aikoihin ehtinyt. Tosin, käyhän noiden puutarhavälineiden kanssa vehtailu yleensä ihan rankasta liikunnasta, joten ihan tyhjän panttina tässä ei suinkaan ole tullut istuttua.

Meidän kylällä on ihan kävelyetäisyydellä kolme järveä; ei suurensuurta, mutta mukavaa ilmettä ne tuovat ympäristöön. Vesi elementtinä on aika houkutteleva, joten täytyihän minun kulkea katsastamassa ainakin kaksi noista kolmesta lätäköstä. Samalla ajattelin testailla kamerasta taas uusia asetuksia, ja testasinkin, vaikkakin lopputulos ei suuremmin hätkähdyttänyt. Tuolla rannassa alkuun ihmettelin, että mikä siellä pohjassa saa veden tuolla tavoin laikkuiseksi ennen kuin käsitin, että taivaan pilvien harmaus se heijastuu veteen.

Alkuun myös Ukkokullan piti lähteä kanssani tälle aamulenkille, mutta hänelle tuli työeste ja niinpä pääsin nauttimaan ihan ikiomasta seurastani. Siitä oli ainakin sen verran etua, että saatoin pysähtyä milloin mihinkin tarvitsematta pohtia, että nyt se lenkkikumppani jo hermoilee mutkan takana, mihin minä jäinkään.

Monet puut ovat jo lähes lehdettömiä, mutta paljon näin ihan heleän vihreää kuin kesällä konsanaan. Kuvittelisin, että aurinko ja keveät yöpakkaset saisivat luonnon värit räiskymään, mutta nythän ei ole pahemmin ollut kumpaakaan. Sen sijaan vettä tulee yhtenään ja tuskin ehdin kenkiä kotiinpäästyäni riisua kun jo sade alkoi tälläkin kylällä.

Mietin tuolla kävellessäni, mikä saa osan vaahteroista loistamaan keltaisten ja punaisten eri sävyissä kun taas monet vaahterat ovat likimain ihan vihreitä edelleen. Matkan varrella oli myös vaaihteroita, joiden lehdet olivat pukeutuneet Marimekon pallokuosiin, joka lienee jonkinlainen ruostetauti. 

Kierroksen puolivälissä saavuin toisen järven rantaan ja olin aikeissa mennä kuvassa näkyvän laiturin päähän kuvaamaan. Se jäi aikeeksi, sillä puulaituri oli sateesta märkä ja lisäksi sen pinnassa oli liiskaantuneita puunlehtiä. Liukastuin astuessani laiturille ja olin pyllähtää koleaan veteen. Eniten olisi harmittanut kameran kastuminen, joten jätin laiturin suosiolla odottamaan kuivempia päiviä. 

Olin iloinen, että niin kamera kuin minäkin olimme edelleen kuivia ja ehjiä. Lisäksi olin saanut ikuistettua muutamia hienoja värejä ja yksinkertaisesti elämä tuntui harvinaisen tasapainoiselta ja rauhalliselta. Mikäs siinä, kun tienkin nimi sattui olemaan Hyvänmielentie. Piti oikein ryhtyä ynnäämään, mitä aiheita moiseen hyvään oloon tällä kertaa olisi. No, talon kaikki ikkunat on tältä syksyltä pesty ja puutarhassa on tehty se, mikä tässä vaiheessa on mahdollista. Lisäksi viikon kirpparipöydän myynti oli 190 euroa, vaikka hiukan harmittikin kantaa pari kassillista hyvää tavaraa takaisin. Olisiko hinnoittelumedoteissa kenties korjaamisen varaa? Flunssakin on jo voiton puolella ja vatsa täynnä hyvää kebab-ruokaa, jota kävimme Ukkokullan kanssa paikallisessa kuppilassa syömässä, kun kumpikaan ei viitsinyt ryhtyä ruoanvalmistukseen.

Kotipihalle palattuani kävin vielä ravistamassa omenapuita ja keräämässä päivän saaliin. Punakanelia ja Åkeröä on vielä puissa, mutta vähenemään päin alkaa omenasaalis olla. Huomenna ajattelin leipoa pari omenapiirakkaa ja sitä varten täytyy pilkkoa jokunen omena. Näin se pääsi  alkuun jälleen lokakuu ja sen kunniaksi päivityskuva puutarhaportista.

Puutarhan syys

Kuvaaminen ulkona on viime päivinä ollut varsin haasteellista, kun vettä tulee taivaantäydeltä eikä kohta ulos ole ilman saappaita menemistä laisinkaan. Monet ovat esitelleet täällä blogimaailmassa vielä upeasti kukkivia kasvejaan, mutta minun puutarhassani taitaa yleisin sävy olla perin juurin ruskeaa. Pelakuut sentään leiskuavat punaisessaan ja sisäänkäynnin Riippabegoniakin hienostelee vaaleanpunaisessa hamosessaan. Tosin senkin kukintojen koko on selvästi pienentynyt niistä lämpimimmistä kesäpäivistä.

Kovasti olen odottanut niitä upeita syysruskan värejä; pihamme useasta isosta vaahterasta ei ainutkaan ole edes hiventä kellastunut vaikka lähistöllä on jo joitakin todella upeita syysasuisia vaahteroita. Nekin harvat maahanpudonneet lehdet, jotka löysin, olivat ruosteen täplittämät. Ajatus oli koittaa tehdä sellaisia komeita lehtiruusukkeita ja kenties jopa kranssin, mutta sateen vuoksi en ole päässyt pihamaata pidemmälle keräämään värikkäämpiä vaahteranlehtiä.

Kasvimaalta kompostiin nyhtämäni Krassitkin ovat päättäneet murtautua maatuvien massojen alta kohti valoa ja ryhtyneet kukkimaan. Mikäs siinä, joutavat siellä erinomaisesti vaikka enemmänkin riehaantumaan.

Metsänreunassa Horsmat seisovat kuin Hattivatit konsanaan. Nuo kuivuneet horsmankukinnot ovat kyllä aika kauniin kiharaisia. On se vaan mielenkiintoista, miten monet luonnonkasvit pysyvät kaatosateista huolimatta viikosta toiseen tanakasti pystyssä, mutta annapa olla kun perennapenkkiin osuu yksikin kunnon sade, ovat kaikki kukkavarret mikä minnekin suuntaan kallellaan. Maa on kyllä niin märkää, ettei satava vesi imeydy enää mihinkään. Saisipa muutaman aurinkoisen päivän, että pääsisin leikkaamaan pitkäksi venähtänyttä nurmikkoa.

Liikunta ja ulkoilu on jäänyt luvattoman vähäiseksi. Aina on mukamas kiire jonnekin ja iltaisin on niin huisin pimeää. Pieni sade ei haittaisi, mutta kaatosade kastelee niin tehokkaasti, ettei sellaisen vallitessa viitsi ulos lähteä. Suurimmat kaivuhommat pihassa lienee tältä kesältä tehty, joten hyötyliikuntaakin on toistaiseksi aika vähän tiedossa. Laatikollinen istutettavia kukkasipuleita kyllä odottaa autotallissa. Itse asiassa en ihan hirveästi noista sipulitalkoista tykkää, mutta sen sijaan ensi kesän kukkivista kukista sitäkin enemmän. Niinpä on siedettävä myös vähemmän mukavia puutarhahommia saadakseen ympärilleen kukkien loistoa ja kauneutta. Terassilla on myös odottamassa varmaankin miljoona-miljoona-miljoona pikkusipulia, joita löytyi kasapäin uudistaessani kesällä Vasenta rinnettä. Osan tuikkasin maanpeitekasvien mukana takaisin rinteeseen, mutta melkoinen osa olisi joutunut rikkaruohojen mukana kompostiin. Olisihan tässä ollut aikaa niiden uudelleenistuttamiseen, mutta jälleen kerran: en muka ole joutanut.

Puolukka- ja sieniretkikin on vielä tekemättä. Sieniä löytyy ihan omasta pihasta, mutta taitavat olla kaikki jonkinsortin kantosieniä. Koristeellisia, syömäkelpoisuudesta en tiedä. Pitäisiköhän kaivaa sieniopas esiin?

No, jos oikein tarkkaan kameran linssin läpi tiirailee, löytyy sentään muutama värillinen lehti omastakin pihasta. Aronia ilahdutti näillä kauniin punaisilla lehdillään ja Pikkutalvioiden alta puskeva Juhannusruusu oli saanut jouluisen värin sekin. Se on sitten sitkeä kaveri tuo juhannusruusu. Siirsin sen jo muutama vuosi sitten pois sisäänkäynnin edustalta, kun se tuppasi vyörymään käytävälle ja valtasi tilaa kaikilta muilta kasveilta. Ehkä paikka oli sille muutenkin hieman liian varjoisa. Sieltä niitä uusia taimia vaan putkahtelee kesästä toiseen ja jotkut ehtivät jopa pukata muutaman kukan, kunnes päätän, ettei sittenkään tälle alueelle enää yhtään juhannusruusua. Minun juhannusruusuni on anopin lapsuudenkodista lähtöisin, Hämeen Koskelta. Olisikohan sen aikoinaan sinne istuttanut anopin äiti, joka oli kuollessaan viittä vaille 102-vuotias. Varsinainen teräsmuori, eikä tippaakaan dementoitunut.

Taisi olla kummityttöni, joka ei oikein tykkää Kuunlijoista sen vuoksi, kun ne muuttuvat varsinaisiksi limanuljaskoiksi näin syksyisin. Meidän Bermudankolmiomme yksilö on aina se pihamme ensimmäinen limanuljaska, mutta siitä huolimatta se kyllä kuuluu lempikasveihini. Varmaankin se pitäisi jo vähitellen jakaa, mutta toistaiseksi se näyttää viihtyvän paikallaan. Kukkavanat olen leikannut jo aikaa sitten kohentaakseni sen ulkonäköä edes hivenen ennen täydellistä vetäytymistä kompostikuntoon.

Aikaisemmin kesällä tuskaannuin tatarien innokkaaseen leviämiseen. Niin se tekee talon toisessa päässä, mutta tämä naapurin aidan vieruinen kasvusto näyttää pysyvän kiltisti omalla sarallaan. Jokunen yksilö silloin tällöin pukkaa kohti mattotelinettä, mutta sitten menee taas kesä tai parikin, ettei yhtään uutta tainta tunge mistään ei-sallitusta paikasta. Kunpa olisinkin aikanaan älynnyt laittaa puiston puolen tatareille juuriesteet, mutta mistäpä niiden kiihkeää leviävyyttä silloin tajusin. Omaa tyhmyyttä, olisi pitänyt ottaa tarkemmin selville kasvuominaisuudet. Tuo tatarin kukinto on aika vaatimaton, mutta kun pehko on riittävän runsas, näyttää kukatkin ihan jänniltä. Valkoisissa kukissa näyttää olevan pimeyttä valaiseva voima. Ei ne tietenkään täydessä pimeydessä mitään pihakäytävää valaise, vaan esimerkiksi harmaassa päivässä nousevat muita värejä paremmin esille.

 No, olipa seinustan villiviinikin alkanut jo punertumaan. Se lienee jokin poikkeava lajike, koska se kasvaa varsin niukasti ja tekee joka syksy muutaman marjan. Minun viiniköynnökseni ei sentään terttujen painosta notku. Pienet on marjat, mutta ilo niiden ilmestymisestä kokoaan suurempi.

Ja sitten taas keittämään mehua. Puoli pakettia nenäliinoja rutattuna ja useammalla kymmenellä aivastuksella kissan unia häirinneenä lasken flunssaa koetun nyt kolme päivää. Enää neljä jäljellä, jos flunssa kerran kestää seitsemän päivää lääkittynä ja viikon ilman lääkkeitä.

Kolme kissaa ikkunalla

Eläimet ovat älykkäitä, jos sataa ja tuulee, on mukavampi tiirailla maailmaa ikkunalaudalla istuen. Sadetta ja tuulta onkin nyt ollut riittämiin ja lisää juuri uutisissa luvattiin. Uudellamaalla saattaa sadetta tulla jälleen ennätysmäisesti, kuten viime sunnuntainakin. Puutarhassa sen huomaa esimerkiksi nurmikolla kävellessä; siellä litsahtelee ja kesäläpsyillä omenoita poimiessa taatusti kastaa sukkansa. Vaikka muutamana aamuna on ollut melkoisen koleaa, reippaasti alle +6 astetta, on päivisin kohtalaisen lämmintä. Tänäänkin melkein +14, mikä tähän vuodenaikaan tuntuu suorastaan kesäiseltä. Kostea ilma on toki hyvää hengittää ja oikeissa tamineissa ulkoilulle ei ole estettä, mutta puutarhassa työskentely ei kyllä houkuttele. Kuraista ja sotkuista. Nyt vain odotellaan seuraavaa aurinkoista ja kuivattavaa säätä, jotta pääsisi vielä tuota nurmikkoa leikkaamaan. Näyttää jälleen kasvaneen varsin pitkäksi. Samalla silppuuntuisi maahan sataneet lehdet, joita ei vielä ole juurikaan haravoitavaksi. Siis nurmikolla, hiekkakäytävillä kyllä rahisee ja suhisee kävellessä. 

Jääkaappimagneetti

Juuso yrittää tuolla terassilla tassuttaa vedestä kiiltäviä haavanlehtiä. Jotenkin ne ilmeisesti tuntuvat siitä pelottavilta tai muuten vaarallisilta, kun se ei malta jotain tiettyä lehteä ohittaa ilman pienoista "kissa-hiiri" -leikkiä. Tänään tuo muuten niin ihana karvakasa tuli aamuneljältä sänkyni viereen naukumaan. Yritin puristaa silmät kiinni ja kääriytyä peittoon, mutta ei mikään auttanut. Kissalla on jokin hätä tai ainakin tärkeää asiaa, kun se naukui taukoamatta. Heti saatuani jalat pois peiton alta, katti vilisti häntä viivana ulko-ovelle. Pimeässä ja märässä aamussa oli vietävä kissa ulos pissalle. Olisin tietenkin voinut sulkea Juuson kodinhoitohuoneeseen, jolloin se ehkä olisi käynyt hiekkalaatikollaan tarpeillaan. Olen kuitenkin niin tottunut kissan ulkoiluttamiseen, ettei sisävessavaihtoehto tullut ensimmäisenä mieleeni.

Mitäs sitä kissakaan märässä maailmassa tassujaan sotkisi, kun voi köllötellä lämpöisessä ja kuivassa.