Remppaamista ja kukkia

Tiikerililja Night Flyer

Olisiko lämpö saanut pääni sekaisin, vai mikä minuun iski? Perjantaina päätin ykskaks yllättäen ryhtyä remppaamaan työhuonettani. Pitkään ovat nuhruiset seinät ärsyttäneet ja harmittaneet, mutta ei suinkaan ensimmäisten kohennettavien kohteeksi työhuoneeni ole kuulunut. Niin vain kävi, että perjantain aikana tyhjensin huoneen ja samalla heitin monenmoista paperia ja turhanpäiväistä romua roskiin. Lauantaina maalasin huoneen seinät kahteen kertaan. Onneksi kellarissa oli vielä talvisen kettiömaalauksen jäljiltä kelvollista maalia. Eilen sunnuntaina sitten kävin hakemassa Ikeasta uuden pöytälevyn ja siihen jalat sekä vähän muutakin tarvittavaa pientä sälää, kuten säilytyslaatikoita ja arkistolaatikoita. Ostin myös uuden työtuolin ja näppäimistölle pöydän alapintaan kiinnitettävän tason. Siinä se loppupäivä kuluikin tavaroita kootessa ja muttereita kiristellessä. Tänään olen päässyt viimeistelytoimiin. Vielä pitäisi seinälle kiinnittää pieni hylly, magneetti-ilmoitustaulu ja verhotanko.

Neilikkaruusu Rosa F.J. Grootendorst

Ukkokulta auttoi listojen kiinnittämisessä ja pöydän kasaamisessa. Kiva on katsella vaihteeksi puhtaita seiniä ja järjestyksessä olevia tavaroita. Olisihan sitä tietenkin voinut puuhata saman ajan myös puutarhassa, mutta näin kuumalla ei mitenkään jaksa ulkona tehdä mitään. Toki hiki virtasi myös maalaushommissa, mutta kun ikkunoita ja ovia saattoi pitää avoinna ihan pihalle saakka, tuntui, kuin olisi ollut ulkomaalaushommissa. Työhuoneessani on aina ollut varsinainen johtojen sekamelska, kun käytössä on tietokone kaikenlaisine oheislaitteineen, ompelukone, radio, työvalaisimia ja satunnaisesti sähköä tarvitsevia vempaimia. Edelleen piuhoja risteilee siellä täällä, mutta mielestäni sain edes hivenen järjestystä ja suurimman osan sentään pois lattialta siivoamista haittaamasta. Kovasti olen tyytyäinen huoneen valoisampaan ilmeeseen, mihin paljolti vaikuttaa uusi valkea työpöytä. Kunhan vielä jossain välissä ehdin pestä ikkunan ja ripustaa pestyt ja silitetyt verhot, on viihtyisyys työskentelyn parissa taattu.

Maurinmalva Malva sylvestris mauritiana

Piha on tietenkin jäänyt täysin hunningolle. Tai ei nyt ihan, sillä iltaisin olen kiertänyt kastelemassa ainakin kesäkukat ja tomaatteja olen tukenut. Ehdinpä tässä eräänä taukohetkenä repiä olopihan kukkapenkin yhdestä nurkasta valtoimenaan lisääntyviä akileijoja pois, jotta voisin siirtää siihen kasvimaalaatikossa istutusta odottavat jaloakileijat tilalle. Onneksi tarmo on suuntautunut seinien maalaamiseen ja siinä ohessa olen ehtinyt miettiä pihalla tehtävien projektien tärkeysjärjestystä. Maalaustelaa pyöritellessäni keksin, että kissanmintut ja nuo aiemmin mainitut akileijat saavat sijansa kaikki tyynnin olopihan penkistä. Siitä saa lähteä varjoisampaan ja turvallisempaan paikkaan mahonia, joka on aina talvisin kuolemanvaarassa tallustellessani sen yli lintulautoja täyttämään. Jälleen kerran sain siis konkreettisen esimerkin siitä, kuinka kaikenlaisten asioiden on hyvä antaa muhia mieluummin liian pitkään kuin että ryntäisi heti ensimmäisen ajatuskuplan syntyessä toteuttamaan uusia ideoita.

Ruusuangervo  Spiraea japonica

Tiedättekö, mikä on kesäpeukalo? Ainakin minulla on sellainen joka ikinen kesä. Se on oikean käden peukalo (vaihtoehtoisesti vasenkätisillä vasemman käden peukalo), jossa kynsi on mitätön nysä ja sen nysänkin alla kokonaisen hehtaarin verran multaa, mansikanrippeitä ja nypittyjen kesäkukkien varsijämiä. Iho peukalon sivuilla on parkkiintunut kuivaksi ja halkeilevaksi ja tuon ihon väri vaihtelee mansikanpunaisesta kellanvihreänkukertavaan riippuen siitä, mitä peukalolla kulloinkin on tullut kynsittyä. Edes kunnon liotuspesu ja tuhti rasvaus ei tee peukalosta pehmeän siloisaa ja possunpunaista. Vasta syyskylmien saapuminen ja merkittävästi vähenevät pihatyöt alkavat vähitellen palauttaa peukaloon sille kuuluvaa normaalia ihonväriä ja samalla myös maavalli kynnen alta hitaasti joulua kohden poistuu.

Upeat kesäsäät ovat edelleen jatkuneet täällä pääkaupunkiseudulla. Lämpöä on päivittäin riittänyt ihan hellelukemiin saakka ja silti vettä on välillä satanut ihan riittävästi. Sunnuntaina oli mukavanoloinen kesäukkonen, joka rytisteli aikansa ja vettä satoi kaatamalla, mutta myrskyn jälkeen aurinko taas paistoi ja maailma tuoksui ihanan raikkaalta ja tuoreelta.

Ihanien kesäsäiden vuoksi vaatteiden kulutus on jäänyt minimiin. Kotioloissa pärjää hyvin hellemekolla tai shortseilla ja t-paidalla. Pesin sentään vuodevaatteet ja yhden matonkin. Sisätilat pysyvät siisteinä, kun elämä on siirtynyt pihamaalle. Juusokin haluaa ulos heti aamusta ja käy vain välillä syömässä palaten sen jälkeen hakekasaan tai heinikkoon torkkumaan.

Jatkossa on luvattu säätilan muuttuvan "normaaliksi kesäsääksi", mikä merkitsee kuulemma viileneviä säitä. Kunhan ei kylmäksi heittäydy, eikä myöskään liian vetiseksi. Tähän saakka tämä kesä on kyllä ollut niin ruhtinaallisen lämmin ja aurinkoinen, ettei pahemmin ulkomaan rantakohteita ole tullut kaivattua.

Kirjoapteekkarinruusu  Rosa Gallica 'Rosa Mundi'

Pionien kukinta on sitten tältä kesältä ollutta ja mennyttä, mutta onneksi kukkijoita riittää muitakin. Kevään aikana siemenistä kasvattamani maurinmalvat kukkivat parhaillaan komeasti, samoin kirjoapteekkarinruusu on ilahduttanut minua muutamilla kauniilla raidallisilla terälehdillään. Liljojen kukinta on myös alullaan, mutta jonkin verran liljakukot ovat päässeet tekemään tuhojaan. Yhtenä päivänä litistelin lukuisia toukkia etupihan aikaisemmin hyvin liljakukkotaistelussa pärjänneistä liljoista. Osa lehdistä oli jo kaluttu pois ja niihin jäljelle jääneisiin liljakukko oli jättänyt jälkeläisiään kasvamaan. Varsinaista taistoa tämä puutarhaelämä kyllä välillä on, kun suinkin kotiloilta ehtii, onkin jo riennettävä litistelemään liljakukkoja. Ja siinä välissä kannattaa uhrata muutama minuutti kiivaasti uusia taimia pukkaavien tatarien mullasta nyhtämiseen.

Mansikat on jo pakastettu, mutta yhtä ainutta kuvaa ei niistä ihanan makoisista marjoista tullut otettua. Vielähän tässä ehtii, sillä täytyy noita herkkuja ihan vain parempiin suihinsankin napostella. Ikkunasta kohti alapihaa äsken vilkaistessani huomasin myös herukoiden punastuvan hurjaa vauhtia. Mutta nyt lähden keittämään iltapäiväkahvia ja kenties vielä illansuussa leikkaan nurmikon.

Pihakäytävien siivousta ja ihmettelyä

Pioniunikko Papaver somniferum paeoniflorum 'Candy Floss'

Mielen lumoa -blogin Intianmintulta saamani Pioniunikon siemenet on keväällä kylvetty, karaistu ja vihdoin ryhtyneet kukkimaan. Huikeaa onnistumista!!! Olen ihan itse saanut pienen pienistä siemenistä kasvatettua kukkia. Mitä kummaa olen aikaisempina keväinä möhlinyt, kun vasta nyt olen päässyt tähän pisteeseen. Kyllähän sitä tuli tänä keväänä paneuduttua vähän intensiivisemmin kasvattamisen saloihin, mutta konkreettisesti tein aika pitkälle samoin, kuin aina ennenkin. Ehkä sydän oli enemmän mukana kylvämisessä ja idättämisessä. Niin tai näin, on se vain hienoa, että tällainen mämmikoura pystyy aikaansaamaan jotain noin kaunista - Pioniunikon!

Isosamettikukka Tagetes erecta 'Vanilla'

Samanlaisia onnistumisen tunteita olen kokenut näiden Samettikukkien kohdalla. Nyt ne ovat viimein avanneet nuppunsa ja kukkivat niin kauniisti. Oikeastaan en erityisemmin pidä samettikukista, mutta tämä 'Vanilla' on kyllä kieltämättä kaunis. Nuppuisena enemmänkin hennon vihreäsävyinen ja avauduttuaan kermanvärinen. Kunhan vielä saan nähdä itse kasvatetun pelaguuni, niin lienen sellaisessa hurmiossa, ettei paremmasta väliä.

Kasvimaalla, laatikoissa rehottaa hurjasti. Milloinkaan kurkkuyrtti ei ole ollut näin rehevää ja tyhmyyksissäni kylvin myös kehäkukan siemeniä tähän samaan laatikkoon. Pinaatin olen jo ryöpännyt ja pakastanut, mutta tammenlehtisalaatti ja persiljat ovat edelleen laatikossa hätää kärsimässä yrittäessään selviytyä noiden vahvojen kasvien kainalossa. Takana olevassa laatikossa lymyää edelleen muutama samettikukka, kissanminttua ja joitakin uusia akileijoja. En yksinkertaisesti ole mitenkään ehtinyt saada niitä istutettua muualle. Tänään jo tuumin, että taidankin laittaa jäljellä olevat samettikukat nätteihin ruukkuihin ja kiikuttaa muutamalle mukavalle ihmiselle. Ihan vain siitä ilosta, että olen saanut moiset kauneudet siemenestä kasvamaan kukkiviksi kesäkukiksi.

Jalohortensia on kehittämässä nuppuja

Lähes viikkoon en ole ehtinyt pihamaalle kuin aika ajoin tepastelemaan tai vikkelästi ohi kulkemaan. Onhan siinä kiireessäkin ehtinyt verkkokalvolle tallentua lukuisat rikkaruohot ja muutaman rankkasateen hiekkakäytäville kasaamat havunneulaset. Tänään aamu valkeni aivan ihanan upeanan auringonpaisteena, eikä minulla ollut mihinkään kiire. Ainoastaan pihalle. Päätin, että ensi töikseni käyn läpi yläpihan hiekkakäytävät. Nyhdän ylimääräiset rikkaruohot ja haravoin käytävät. Matkan varrella ulotin siivousprojektini myös hieman käytävien sivustoille eli nyhdin puistopäädystä mullasta pongahtavia tatarin taimia. Mikään muu ei ilmeisesti auta niiden poistamiseksi kuin kärsivällinen nyhtäminen. Kaivamista olen jo keväällä yrittänyt, mutta näyttää, että tatarit vain innostuvat siitäkin toimenpiteestä. Tähän hiekkakäytävien läpikäymiseen kului aikaa reippaasti iltapäivään, mutta on sitä nyt niin hienoa, ettei paremmasta väliä. Toki siinä ohessa juoksin sisälle tyhjentämään ja täyttämään pesukonetta ja kiikuttamaan pyykkejä narulle kuivumaan. Päätin nimittäin vihdoin laittaa täkit ja tyynyt vuosittaiseen pesuun.

Sormustinkukka ja sammalruusu

Sormustinkukat ovat alkaneet kukkia, mutta toissayön rankkasade kaatoi ne sinne tänne. Tämäkin yksilö syleilee innoissaan sammalruusun oksistoa. Harmikseni en todennäköisesti tänä kesänä näe laisinkaan sammalruusun kukkimista, sillä jokin ötökkä tuhosi pienen pienet nupunalut. Itse ruusu kuitenkin näyttää ihan hyvinvoivalta ja on tehnyt runsaasti uusia versoja. Toivotaan hartaasti, että se innostuu ensi kesänä kukkimaan, sillä sammalruusun kukinto on kyllä tavattoman kaunis.

Ukonkello

Pionien kukinta alkaa olla tältä kesältä ohimennyttä elämää. Hetken jo tuntui, että siinä se kesä meni, mutta onhan näitä kukkijoita muitakin. Ukonkellon valkeat kellot ovat avautuneet taustallaan jalopähkämöiden lila runsaus. Ukonkellollekin löysin nimen vasta muutama päivä sitten. Muistaaksen toin noita valkoisia kellokukkia, joiksi niitä nimitin, vanhempieni kesämökiltä Lokalahdelta muutama vuosi sitten. Hyvin ovat kotiutuneet kukkapenkkiini.

Suikeroalpi

Suikeroalpi on vallannut kasvimaan päädyn. Se ei ole moksiskaan, vaikka sen päällä tallustellaan ja nyt alpi muodostaa upean keltaisen maton alapihalla. Aivan kuin aurinko paistaisi aina kasvimaan reunalla. Ajatus on, että siirtäisin tuosta tiiviistä matosta taimia vasempaan rinteeseen, mutta enpä ole vielä ehtinyt. Näin lämpimillä säillä ei oikeastaan kannatakaan, sillä siten joutuisin taimia kastelemaan. Parempi odotella vähän kosteampaa päivää, jolloin taimien juurtumiselle on paremmat olosuhteet.

Kaadettu koivu ei anna meidän unohtaa sitä. Alkuun koivun kanto tuotti mahlaa niin paljon, että päälle kipattu kivituhka oli alituiseen sen kohdalta kosteana. Kun sitten laitoin uusia rapskulaattoja kannon entiseen paikkaan ja lisäsin vielä uutta kivituhkaa, on harva se aamu kivituhkan pinnalle ilmestynyt harmahtavia sieniä, jotka eivät kuitenkaan päivää pidempään jaksa paahtavassa paikassa elää. Ihminen kuvittelee aina olevansa kaiken herra ja hidalgo ja pystyvänsä hallitsemaan luontoakin. Niin se ei kuitenkaan taida mennä. Mitenkähän pitkään noita kantosieniä maasta putkahtelee? Milloin koivunkanto tyytyy kohtaloonsa ja päättää maatua maan uumeniin?

Kirjopillike

Tontin laidalla, kunnan puolella kukkii horsmien lisäksi parhaillaan myös kirjopillike. Minä en ole koskaan kouluaikana kerännyt kasveja ja olen edelleen aika huono tunnistamaan edes tavallisimpia luonnonkasveja. Pillike kuuluu kuitenkin niihin, jotka jo lapsena tunnistettiin. Olen niittänyt viikatteella korkeimpia heiniä tuolta villialueelta, jotta etanat pysyivät edes vähän ulompana meidän tontista. Nämä pillikkeet saavat puolestani kukkia nyt ihan rauhassa, sillä ne ovat taidokkaan kauniita villikukkia.

Jättikuunlilja

Kuunliljojen kukkimisen tulee aina yhdistäneeksi elokuuhun. Eilen illalla jättikuunliljan nuppuja nähdessäni jo ihan säikähdin, että eihän tässä vielä elokuussa olla. Ei ollakaan, turvallisesti vielä heinäkuun alkua eletään, mutta tämä tosi lämmin kesä on saanut kaikki kasvit elämään viikon pari etuajassa ja niin näyttää olevan myös kuunliljojen kohdalla. Aika hauskan näköinen tämä nuppu. Muistuttaa hieman minikokoista latva-artisokkaa.

Juusoa lämmin ilma nähtävästi enimmäkseen nukuttaa, sillä se köllöttelee päivät pitkät joko heinikossa tai nukkuu hakekasaa vasten nojaten. Hiukan sentään raottaa silmäluomiaan ja kellistelee jonkin aikaa, kun sitä käy rapsuttamassa ja puhuttelemassa. Ihmeekseni en ole löytänyt kissasta tämän kesän aikana vielä ainuttakaan punkkia. Tai eilen löysin yhden, mutta se ei ollut vielä ehtinyt kiinnittyä, vaan tempoili kissan vatsakarvoissa. Siitä sen nappasin pois ja litistin sormieni välissä. Hui, miten rohkeaa! Ja aika ällöttävää.

Myös värililjoista poimin tänään useita pullean ruskeanoransseja liljakukon toukkia. Yök!!! Oli minulla sentään hanskat käsissäni, joten ihan paljain sormin ei tarvinnut ötököitä listiä. Kummasti tuo ötökkä-ällötys kesän edistyessä vähenee ja yhä rohkeammin tulee napattua kaikenlaisia turhakkeita sormiinsa. Kotilosota tuntuu kyllä ihan toivottomalta. Aina en enää jaksa hakea etikkaliemipurkkia niiden "säilömiseksi", vaan tallaan kotiloita puutarhakenkien alle ja toisinaan heitän kunnan heinikkoon. Siellähän niitä näyttää olevan pilvin pimein ja varmaan toinen mokoma mönkii ihmissilmien tavoittamattomissa. Nyt ei auta muuta, kuin toivoa loppukesäksikin riittävän lämpimiä ja kohtuullisen kuivia ilmoja sekä ensi talveksi jämäkkää routaa maahan kotiloiden turmioksi.

Vihdoin alan saada myös tuohon talon puistopäätyyn jonkinlaista ryhtiä. Kotkansiivet ja töyhtöangervot ovat löytäneet sopivan kasvurytminsä seuranaan aluskasvillisuutena taponlehteä, kevätkaihonkukkaa, rönsytiarellaa, rönsyansikkaa ja ihan tavallista metsämansikkaa. Kunhan vielä saisin tatarin kuriin, niin voisin väittää olevani kehitykseen jotensakin tyytyväinen. Kun minun puutarhaani katselee, saattaa vain todeta, että aikamonen sekamelska täällä vallitsee. Vaikka kuinka suunnittelisin ja miettisin kasvivalintoja, lopuksi kuitenkin tyrkkään omasta puutarhasta jaettuja tai jostain muualta saatuja kasveja sinne, mihin ne katson nopeimmin ja sopivimmin voivani tyrkätä. Moni näin istutettu kasvi onkin sitten jäänyt asumaan ja olemaan ensimmäisille sijoilleen. Ja jos olenkin yrittänyt joitakin kasveja myöhemmin siirtää toisiin paikkoihin, on niistä jäänyt sen verran materiaalia, että ovat alkaneet elää elämäänsä myös tuolla ensimmäisellä sijoituspaikallaan. Oikeastaan tämä ei minua haittaa. Etenkin tontin varjoisimmille alueille näin on syntynyt melko rehevän vihreää kasvustoa, josta ei juurikaan tarvitse rikkaruohoja kitkeä eikä noita alueita muutenkaan hoidella. Kunhan välillä käy napsimassa liian pitkiksi venähtäneitä oksia pois.

Kärhö Ville de Lyon

Pikkupuutarhaan en tänään ehtinyt katselmus- ja siistimiskierrokselleni. Eilisiltana sentään huomasin Ville de Lyonin tehneet nuppuja, joista olen pelkästään iloinen. Pelkäsinhän jo keväällä menettäneeni koko kärhön, kun sen koko maanpäällinen osa oli heittänyt talven aikana henkensä. Vaan niinhän monet kärhöt tekevät, joten maltoin mieleni ja jäin odottelemaan uusia versoja. Sieltä niitä sitten ilmestyi, hitaasti, mutta varmasti. Ja kohta päästään ihailemaan upeita kukkia. On tämä puutarhurin elämä vaan niin hienoa ja yksinkertaisen ihmeellistä! 

Teatterista pioneihin - ja eikun kesä jatkuu

Niin vain aika hurahtaa hurjaa vauhtia. Ajoittain tuntuu, ettei ehdi mihinkään asiaan tarttua kunnolla ja vielä vähemmän olen ehtinyt touhuta puutarhan kanssa. Se kyllä sitten näkyy varsin selkeästi ihan muutamassa päivässä holtittomasti lisääntyneellä rikkaruohotuotannolla ja sinne tänne vinksalleen kaatuvilla kukilla. Erityisen rankasti kukkapenkkejä rummutti eilinen ukkosmyrsky runsaine sateineen.

No, tässä on touhuttu muutama päivä 11-vuotiaan tyttölapsen kanssa. Ei häneltä tosiaan virta loppunut edes iltamyöhällä ja yöt menivät lapsen pitkiksi venyneitä raajoja omalta patjalta pois työnnellessä. Lauantainen retki katsomaan Suomenlinnaan Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä oli kyllä taasen kerran onnistunut juttu. Esityksessä ei luonnollisesti ole lupa käyttää minkäänlaisia tallennusvälineitä. Sain kuitenkin napattua kuvan parista näyttelijästä, jotka tulivat linnan muurille kehottamaan yleisöä sulkemaan kännykkänsä jonottaessamme sisäänpääsyä. Aiempina vuosina olemme olleet arki-illan klo 19:n näytöksessä, mutta tällä kertaa hankin liput lauantain klo 14:n näytökseen, mikä olikin huomattavasti parempi ratkaisu. Usein illalla kylmiin kivimuureihin laskeutuva kostea viileys ei ehtinyt vaikuttaa, vaan saimme nauttia pilvisen, mutta helteisen päivän hyväilevästä lämmöstä myös esityksen ajan. Lisäksi näytöksen jälkeen oli mukava tulla ihmisten aikaan takaisin kaupungille ja sieltä kotiin.

Kuten aiempinakin vuosina, jäi kuitenkin ihmetyttämään, miksi kummassa pitää myydä alkoholia tällaiseen koko perheen esitykseen ja vielä päiväaikaan. Ei siellä nyt kovin kummoisia ylilyöntejä tapahtunut, mutta jokusen herran ja rouvan oli ihan pakko kiikuttaa olutlasinsa katsomoon, kun 20 minuutin väliaika ei ilmeisesti riittänyt juomisen loppuun kittaamiseen ulkosalla. Siinä sitten oli taiteilemista, ettei saanut juomia niskaansa muutenkin ahtaassa tilassa.

Tähän kesäiseen teatterireissuun kuuluu olennaisena osana kunnon mansikkaleivos hitaasti nautiskeltuna. Siinä ohessa saimme tilaisuuden tutkailla Esplanadin ihmisvilinää, eritoten valtaisaa turistien määrää. Kun lisäksi Helsingissä oli samaan aikaan meneillään Pride-kulkueeseen valmistautuminen Senaatintorilla, riitti näkemistä niin monenmoisessa yleisössä kuin tuota kulkuetta turvaamaan tulleiden poliisien runsaassa lukumäärässäkin. Eipä enää puhettakaan siitä, että Suomi sulkeutuisi heinäkuussa kokonaan ja ihmiset pakenisivat mökeille ja rannoille. Kyllä on Helsingissäkin vilkasta ja vipinää kesäisinä päivinä.

Siiri-tyttö on intohimoinen uimari ja vedessä hän tuntuu viihtyvän loputtomiin. Useimmat lapset kaiketi näin kesäkuumalla tykkäävät polskimisesta, mutta Siiri taatusti muuttaisi asumaan veteen, jos se olisi mahdollista. Uimassa käydessämme jäin kyllä kirkkaasti - en suinkaan kakkokseksi vaan peräti ihan jonnekin häntäpäähän, sillä Siiri on nuoresta iästään huolimatta erittäin taitava uimari ja kuuluu kotikunnassaan aktiivivalmennettaviin. Kenties hänestä vielä joskus tulee uusi Hanna-Mari Seppälä tai Emilia Pikkarainen. Ja vaikka näin ei kävisikään, on hänellä läpi elämänsä vahvuutenaan vettä pelkäämätän asenne, vankka uimataito ja hieno harrastus.

Eilen Siiri lähti kotiinsa sen verran myöhään, etten enää ehtinyt puutarhaan mitään tekemään. Tosin ukkosen mukanaan tuoma sadekin oli niin rankkaa, että maailma täällä meidän nurkilla oli todella litimärkää. Tänään olin sitten isän kanssa silmäklinikalla, ja siellä vierähti useampi tunti. Huomenna vien samaan paikkaan äidin, joten hoppua pitää. Kun tässä ruljanssissa on tuo kodinhoitokin jäänyt vähän retuperälle, lienee vasta loppuviikko ennen kuin pääsen uppoutumaan pihaelämään.

Kaukoviisaasti muistin lauantaina käydä napsimassa muutaman pionikuvan. Lämpimät säät ovat saaneet nuput poksahtelemaan avonaisiksi kukiksi varsin vikkelään tahtiin ja uumoilin kunnon sateen saapuvan jokavuotiseen tapaan ennen pionieni kukinnan päättymistä. Eilisen sadekuuron jälkeen ei sitten enää voikaan puhua mistään lautasen kokoisista kukinnoista, sillä suurin osa pioni-ihanuuksista lojuu lähinnä mullassa. Jos nyt terälehtiä on jäljellä laisinkaan. Ne muutamat sateesta selvinneet kävin poimimassa maljakkoon.

Taas on tämäkin kiireinen päivä kääntymässä iltaan. Pari kertaa näiden kesäisten velvollisuuksien lomassa olen käynyt pikaisesti kurkkaamassa blogipäivityksiänne, mutta kommentteihin ei ole juurikaan ollut aikaa. Huomasin myös, että olen saanut uusia lukijoita, joten toivotan lämpimästi tervetulleiksi Scillan, Lauran ja Jysky76:n (ellen ole jo toivottanut).

Tämä upea kesähän jatkuu edelleen ja nyt heinäkuun merkeissä. Nauttikaahan ystävät oikein kunnolla lämmöstä ja etenkin herkullisista mansikoista!

Pionien aikaan

Lämpö on saanut kaikki pionit lehahtamaan täyteen kukkaan. Tälle päivälle on luvattu rankkojakin ukkoskuuroja, joten olen käynyt napsimassa kuvia pioneistani. Yleensä juuri niiden kukkimisaikaan tulee yksi tai kaksi kunnon sadetta, jotka hakkaavat painavat kukinnot maahan tai ainakin terälehdet irtoilevat valtoimenaan. Minusta kesällä saa aurinko paistaa valtoimenaan ja olla lämmintä, mutta kukkien kannalta tällaiset helteet eivät ole parasta mahdollista säätä. Lämpö saa nuput aukeamaan nopeasti ja kukinta on hetkessä ohi. Tänä keväänä ja kesänä kaikkien kukkien kukinta on ollut todella aikaista ja pikaista. Niin näyttää käyvän myös pioneille.

Aiemmin en raaskinut poimia oman puutarhan kukkia laisinkaan maljakkoon. Niitä kun oli sen verran vähän, että katsoin paremmaksi käydä kukkiani pihamaalla ihailemassa. Nyt pionit kukkivat jo sen verran runsaina, että niistä tohtii taittaa muutaman myös maljakkoon. Vaikka olen tukenut pionini kohtalaisen hyvin, silti aina joku painava yksilö vaipuu sen verran mutkalle, että se näyttää paremmalta vaasissa. 

Istutin pionini aivan täällä asumisen alkuvuosina ja kerran olen niiden paikkaa vaihtanut. Näin ollen pioneillani täytyy olla ikää jo yli 20 vuotta. Tuo vaaleanpunainen on Sarah Bernhardt, mutta muiden nimiä en enää muista. Monta päivää on ollut aikomukseni selvittää nimet niille, mutta miten on aina olevinaan jotain tärkeämpää tekemistä. Alapihan kurgaanissa kasvaa pari myöhemmin hankittua, mutta nyt en muista niidenkään nimiä. Ne olen ostanut Taivassalosta, Pionien kodista. Laput ovat kyllä tallella.

Myös ruusut kukkivat nyt parhaimmillaan, tosin juhannusruusu alkaa jo olla kukkimisensa päässä. Suviruususta tuhosi vattukärsäkäs kaikki nuput. Sen sijaan Valamonruusussa on jo muutamia kukkia, vaikka itse pensas onkin vielä ihan pieni. Kirjoapteekkarinruusussa on jo pitkään ollut nuput, koskahan ne avautuvat...

Yllä olevat kuvat ovat Hansaruususta. Siitä leikkasin muutamia oksia lyhyiksi, kun kaatuilivat pitkin pituuttaan viime kesänä. Kuten aiemmin olen todennut, olisi pitänyt leikata alas koko pensas, sillä eihän ne pitkiksi jätetyt oksat pysy sen paremmin pystyssä kuin ennenkään. Antaa nyt kukkia tämän kesän ja sitten syksyllä laitan oksasakset viuhumaan. Nämä kurttulehtiruusuthan ovat varsin huolettomia ja kestävät hyvin leikkaamista. Monet eivät laisinkaan siedä kurttulehtiruusuja, ovat saaneet huonon maineen moottoritieruusuina. Rugosa-ruusujakin on monenlaisia, joten ei parane yhden vuoksi kaikkia tuomita.

Pikkuveljen 11-vuotias tyttö on tulossa muutaman päivän lomareissulle luokseni. Lauantaina menemme Suomenlinnaan katsomaan Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydän -näytelmää. Tällaisesta kesäisestä teatterireissusta on jo tullut Siirille ja minulle perinne. Annan teatterireissun hänelle aina toukokuussa syntymäpäivälahjaksi ja retki toteutetaan sitten tässä kesä-heinäkuun vaihteessa. Siirin ollessa pienempi, tapasimme käydä synttäriretkellä leffassa, mutta nyt jo kolmannen kerran reissaamme kimpassa Suomenlinnan kesäteatteriin. Retkeen kuuluu luonnollisesti myös käynti jossain kivassa kahvilassa ja jätskituokiokin, jos vain sää sallii. Alkuun idea elämyksen antamisesta lahjaksi lähti lähinnä siitä, etten oikein tiennyt, mitä tytölle antaisin. Hän on ainut lapsi ja saa kyllä ihan riittävästi tavaraa ja vaatetta. Jostain vain virisi ajatus siitä, että ehkä voisimme tehdä yhdessä jotain kivaa, josta kenties jäisi tytölle konkreettisempi muisto kuin jostain tavarasta. Luulenpa, että nämä koetut elämykset ovat olleet tärkeitä meille kumpaisellekin.

Kohta kilisee ovikello ja sen jälkeen onkin hulinaa ja hoppua sunnuntaihin saakka. Pelataan, askarrellaan, luetaan ja höpötetään. Ja käydään siellä teatterissa. Tulossa on siis vähemmän puutarhapitoinen jakso, mutta tännehän taas palaan pienen tauon jälkeen.
 

Ihme ja kumma

Saaripalsta -blogin Saila kirjoitteli, että puutarhassa on aina jotain pelastettavaa ja niin se kyllä on. Kun yhden kasvin saa kunnolla kasvamaan ja kukkimaan, onkin vuoro siirtyä kohentamaan seuraavan olosuhteita. Joskus tuntuu, että puutarhurin kesä on pelkkää vitsauksesta toiseen kulkemista, mutta eihän se sentään ole totta. Ihmisen mieleen tuppaa näköjään jäämään turhankin helposti erilaiset vastoinkäymiset.

Meidän puutarhamme uusin vitsaus on vattukärsäkäs, joka vadelman ja mansikan ohella on jostain syystä mieltynyt erikoisen paljon juhannusruusuun. Aikuiset kuoriaiset munivat nuppuihin ja poistuessaan purevat kukkaperät poikki joko osittain tai kokonaan. Toukat jäävät kehittymään nuppujen sisään, jotka kuihtuvat ja tippuvat pois. Juhannusruusun lisäksi ötökälle näyttää maistuvan myös jaloruusut. Juhannusruususta vattukärsäkäs ei sentään saanut kaikkia nuppuja tuhottua - vielä - mutta jaloruusun ainokainen nuppu on nyt menetetty. Harmi.

Tästä toisesta puutarhan vitsauksesta onkin jo puhuttu ja vaihdettu mielipiteitä moneen kertaan. Sadepäivien aikaan keräilin kotiloita kymmenittäin. Koska pihamme rajoittuu kahdelta sivultaan kunnan puistoalueeseen, kotiloiden mahdollisuudet piiloutua moninkertaistuvat, aivan nurmialueemme vieressä. Tähän saakka olen pitänyt kapean kaistaleen kunnan aluettakin nurmena, mutta nyt laajensin hoidettavaa aluetta niittämällä ensintöikseni pitkät heinät, horsmat sun muut matalammiksi. Siinä meni samalla myös villivadelmaa, joka on tuon aiemmin mainitun vattukärsäkkään muhimispaikkoja. Hätätilassa nappaan tuollaisen kotilon paljain sormin maasta, mutta limaisimpia yksilöitä varten laitoin muovilusikan narulla kiinni purkkiin. Kulkeepa kumpikin helpommin mukana.

Mikä - tai kuka lie järsinyt malvani rujoksi ja lehdettömäksi? Hiukan siinä on eloa, mutta huonolta näyttää tämän kesän kukinta. Voisi kuvitella, ettei nyt kukaan malvaa mene syömään. Ruusujen kirvoihin ja muihin siitä tykkääviin ötököihin on totuttu, mutta malva. Niin rauhallisen ja riitaa haastamattoman näköinen kukka. Ihmeiden aika ei ole ohi, ei totisesti.

Sitten on näitä karkulaisia, kuten päivänkakkarat. Eivät tykkää näköjään laisinkaan kasvaa ja kukkia penkissä vaan vaeltavat mieluummin tuonne aroniapensaiden alle. Eihän sinne aurinko kunnolla paista ja sen vuoksi noiden kakkaroiden pitää kasvattaa itselleen pitkä varsi, jonka avulla voivat luikerrella kohti valoa. Muutaman kerran olen niitä koittanut siirtää kukkapenkkiin, jopa eri paikkoihin, jotta voisivat koettaa onneaan useammassa paikassa ennen kotiutumistaan sopivimpaan, mutta ei, jonnekin käsittämättömän vaikeaan nurkkaukseen niiden täytyy ahtautua. Luovutan, ahtautukoon, minne lystäävät.

Tässähän se suuri koivu kasvoi vuosikausia ja sen alimmalla oksalla (joka sekin oli aika korkealla) roikkui talvisin lintulauta. Lintulaudan kohdalla maassa oli vuorenkilpien lukuisa joukko. Vaikka joka talvi vuosien ajan laitoin lintulaudalle myös auringonkukansiemeniä linnuille syötäväksi, vain ani harvana kesänä pudonneista siemenistä lähti kasvamaan kukkia. Mutta nyt, kun koivu on mennyttä ja sen myötä myös auringonkukkien mahdollisuus kasvaa juuri tähän paikkaan, eikös kaksi siementä ole lähtenyt kasvamaan mullasta kohti aurinkoa. Eihän tuo paikka ole laisinkaan hyvä isolle auringonkukalle, mutta saa kasvaa. Ihan vapaasti kasvakoon ja kukkikoon ihan syksyyn saakka.

Kuoriainen oli kupsahtanut nukkumaan varjoliljan lehdelle. Kyllä siinä henki näytti pihisevän ja välillä jalatkin sätkivät. Koitin avustaa kuoriaista nousemaan jaloilleen, mutta heti kohta se pötkähti takaisin entiseen asentoon. Ottiko mahdollisesti aurinkoa vatsapuolelle vai muuten vaan tuuletti jalkojaan?

Monissa blogeissa on huikean kauniita sormustinkukka-penkkejä, joissa toinen toistaan kauniimmat ja tanakammat yksilöt huojuvat yhdessä muiden kanssa sulassa sovussa. Vaan ei meidän puutarhassa. Meillä sormustinkukat vaeltavat ihan, miten itse lystäävät. Useimmiten täysin ennalta arvaamattomiin paikkoihin. Ja yleensä vielä sellaisiin koloihin, ettei niitä ihan helpolla pääse ohi kulkiessaan ihailemaan. Ei, pitää raottaa muuta kasvillisuutta ja myös tietää näiden kulkijoiden lymyämispaikat. Eniten oikeastaan ihmetyttää se, kuinka varjoisiin paikkoihin sormustinkukka näyttää mieluisimmin kasvavan. Tässäkin kuvassa, aivan suurten vatukoiden huomaan. Ei siinä aurinko pahemmin pääse tämän kukan vartta hyväilemään. Eikä ole ainut omituinen sormustinkukka. Kukkapenkissä, johon olen niitä aikoinaan istuttanut, ei nyt kasva ainuttakaan sormustinkukkaa, mutta silti pihaltani löytyy monen monta yksilöä. No, tehköön hänkin kierroksiaan ja vaelluksiaan. Pääasia, että joka kesä jossain nurkassa nousee minua kukillaan ilahduttamaan.

Sain muutama vuosi sitten eräältä tuttavan tuttavalta kukkia, joita hän kutsui lapinkukiksi. Sellaista en kuitenkaan mistään kasviluettelosta löytänyt. Istutin kukan yläpihan penkkiin, mutta siellä se on lähinnä olla möllöttänyt tekemättä mitään mainittavaa. Ei ole levinnyt eikä kukkinut. Ehdin jo autuaasti unohtaa koko kukan. Kunnes tänä keväänä lehtien keskeltä nousi pitkänhuiskea vana ja sen päähän aukeni tällainen oranssi kukka. Aukeni toinen ja kolmaskin. Ja toisen lehtiruusukkeen keskeltä nousi toinen vana samoilla seurauksilla. En ole kuitenkaan ehtinyt etsiä kukalle nimeä (se lapinkukkahan ei johtanut minnekään), mutta viime viikolla törmäsin muistaakseni Scillan blogissa (anteeksi nyt, unohdin laittaa blogin muistiin) samanmoiseen kukkaan ja sain sille nimen Oranssikeltano Pilosella aurantiaca. Hauska tutustua, Oranssikeltano.

Lupiinia en ole erityisemmin minnekään istuttanut. Oikeastaan siinä pelossa, että se villiintyy tykkänään ja sitten olen ns. liemessä sen kanssa. Naapurin aidan vieressä olevien norjanangervojen takana on pieni alue, jota silloin tällöin käytän koeistutukseen. Sinne laitoin kerran rohtoraunioyrttiä ja yhden lupiinin. Vuosia kului, eikä lupiineja näkynyt. Viime kesänä paikalle nousi yksi sininen yksilö ja nyt angervojen keskellä kukkii yksi punainen. Ilmeisesti siemenet ovat muhineet maassa ja sopivalla hetkellä ne ovat päättäneet ponkaista ihmisten ilmoille. Onhan tuo vähän hassun näköinen keskellä angervopensaikkoa, mutta olkoon. Minua ei haittaa ja jos muita haittaa, niin haitatkoon ihan vapaasti.

Meidän tien päässä on ratsutalli. Jollei sitä tietäisi, sen arvaisi niistä aamuvarhaisella ratsastuskypärä ja piiska kainalossaan ratsastussaappaissa vinhasti pyörällä polkevista pikkutytöistä, jotka taasen iltapäivällä kulkevat toiseen suuntaan, mutta hyvin paljon maltillisemmin. Hepat on hoidettu ja ruokittu, ehkä vähän niillä palkaksi ratsastettukin, joten mihinkäs sitä nyt enää kiirettä pitäisi. Kotona odottaa pikkuveli tai kaksikin, ja nehän ei mitään hepoista ymmärrä. Silloin tällöin ohitsemme kulkee ylväitä ratsukkoja, mutta harvoin sentään näkee tällaista joukkoa. Taitaa olla kesäleirien aika. 

Erikoinen juhannusvieras - joka ei Juusoa kiinnostanut tippaakaan

Olen aiemmin kertonut, että meillä oli olopihalla pieni vesiallas muutamia vuosia sitten. Sen siistinä pitäminen oli kuitenkin kovin suuren työn takana, kun vieressä kasvoi iso koivu. Kaikki varmasti tietävät, miten paljon koivusta tulee kaikenlaista roskaa; siemeniä, oksia, lehtiä. Lopulta kyllästyin alituiseen veden vaihtamiseen ja altaan pesuun ja kaivoin muoviviritelmän pois. Jonkin aikaa yritin kehitellä pienempiä vesivirityksiä samalla paikalla, mutta lopulta päätin, ettei tule mitään ja annoin perennojen vallata paikan.

Kevättalvesta vanha koivu oli kaadettava sen huonon kunnon vuoksi ja innostuin jälleen kokeilemaan kesäelämää vesialtaan kanssa. Onneksi olin säilyttänyt altaan ja pumpun, joten rahaa tämän idean toteuttamiseen ei kulunut laisinkaan. Alkuun altaan ympäristö näytti tietenkin varsin alastomalta, sillä jouduin kaivamaan aika ison kuopan ja siirtämään kasveja sivuun. Lyhyessä ajassa kurjenpolvet ovat kuitenkin naamioineet altaan rumat muovireunat vehreyteen ja suihkulähteen solina alkaa jo ennen aamukahdeksaa.

Tänään Ukkokulta ryhtyi selvittämään, miksi altaassa toukokuun ajan vettä suustaan syössyt delfiini oli sanonut sopimuksensa irti. Aikansa vekotinta rassailtuaan hän saikin sen toimimaan ja sen jälkeen jäi minun tehtäväkseni laittaa se takaisin altaaseen. Homma ei kuitenkaan onnistunut, vaan letku lähti jatkuvasti irti ja lopulta Ukkokulta tuli altaan ääreen tutkimaan tilannetta. Siinä altaan reunalla höpistessämme vedestä hyppäsi äkkiä sammakko loikkien talon seinustalla kasvavien norjanangervojen joukkoon perässään - niin arvaatteko, mikä? Iso rantakäärme. Ehkä se havaitsi meidät tai jostain muusta syystä kuitenkin pysähtyi hiekkakäytävälle, jolloin sammakko pääsi pakoon. Se oli tosiaan rantakäärme (Natrix natrix), keltaiset läiskät olivat helposti nähtävissä. Hetken kauhistuksen jälkeen sain niveleni sen verran liikkeelle, että älysin lähteä hakemaan kameraa. Käärme kuitenkin ehti sillä välin luikerrella altaaseen, joten en ehtinyt saada siitä kuvaa kokonaisena.

Mikään ihan pieni yksilö tämä rantakäärme ei ollut. Arvioin mitaksi 45-50 cm, ehkä enemmänkin. Tunnetusti olen surkea arvioimaan yhtään mitään. Netin mukaan rantakäärmeet kasvavat noin 70-90 cm:n pituisiksi. Pisin Suomessa tavattu rantakäärme on ollut pituudeltaan 134 cm. Euroopassa on tavattu jopa kaksimetrisiä rantakäärmeitä.

Käärme ui muutaman kierroksen altaassa ja luikerteli sitten takana olevan kiven ja kasvien suojaan. Sieltä sen pää näkyi jonkin aikaa, mutta sitten kyllästyimme vahtimaan matelijaa. Vaikka rantakäärme onkin vaaraton, ei sellaisen läsnäolo aivan terassin sisäänkäynnin ja parhaimman oleskelualueen tuntumassa tunnu oikein mukavalta. Myös vanhan altaan aikana siellä kerran vieraili rantakäärme. Vaskitsoja on myös joskus nähty tontillamme ja kerran pieni kyykäärme, jonka Ukkokulta kiikutti kauemmas metsään. Aivan varmasti käärmeitä liikkuu seudulla, koska lähistöllä on suuria asumattomia metsäalueita. Todennäköistä on, että käärmeet ovat väistelleet meitä ihmisiä ja viettävät aikansa rauhallisemmissa paikoissa. Rantakäärmettä lienee pihaamme houkutellut vesi.

Käärmeen touhuja seuratessamme totesimme, että altaan vesi on todella likaista. En ole sitä vielä kertaakaan tänä kesänä vaihtanut, koska homma on melkoinen. Pitäisi kykkiä polvillaan tyhjentämässä ämpärin kanssa vettä ja kiikuttaa sitä sitten pihan kasveille. Ukkokulta muisti kuitenkin, että meillä on kellarissa lähes käyttämätön pumppu, jota hän päätti heti kokeilla. Pumppu tyhjensi altaan yhdessä hujauksessa, jonka jälkeen sain sen putsattua vanhalla parkettimopilla. Pikkaisen tarkkailin koko ajan altaan ympäristöä, josko käärme tulisi katselemaan siivouspuuhiani, mutta ei sitä näkynyt. Onneksi. Mieluummin hoidan altaan siivouksen ilman käärmeen läsnäoloa. Ja kas, allas on jälleen puhdas ja siisti. Ei, muuta kuin puhdas vesi altaaseen. Kun lisäksi putsasin suihkulähdepumpun suodattimen ja sijoitin pumpun kunnolla altaaseen, oli rakennelma entistäkin ehompi.

Päivä on ollut helteinen ja lisää lämpöä on luvassa. Käärme siis saattaa tulla vieraisille uudemmankin kerran. Toivottavasti kuitenkaan ei tule ja luultavasti yritämme saada sen jotenkin kiinni ja siirrettyä vähän kauemmas.

Koko tapahtuman ajan Juuso torkkui aivan lähellä angervopuskassa, eikä lotkauttanut korvaansakaan meidän puuhailuille. Mitähän se olisi tuumannut käärmeen vierailusta? Kissa on kyllä aika nopea, mutta olisiko Juuso ryhtynyt käärmejahtiin? Ehkä on parempi, ettei Juuso tullut tutustumaan juhannusvieraaseemme. Olisimme pian saaneet onkia altaasta litimärän kissan.

Käärmeen vierailun aikaan angervopuskassa...

"Kyllä tuo mamma jaksaa jankata yhdestä käärmeestä. Antaisi nyt minun nauttia näistä mukavista päivätorkuista. Aurinko paistaa niin lämpimästi ja juhannusta on vielä hetkinen jäljellä."

"Saattaisi tietenkin olla viileämpää, jos kiskoisin takajalat ja hännänkin tuonne pensaan alle, mutta kun juuri nyt on meneillään niin herkullinen uni."

"Pitäisikö kertoa mammalle, että ollaan me sen rantakäärmeen kanssa vanhoja tuttuja. Tuolla sitä ollaan lötkötetty miltei kylki kyljessä vuorimännyn tyngän ja auringon lämmittämän kiven vieressä mamman tiheässä kukkapenkissä."

"Enpä taida mammalle mitään käärmejuttuja kertoa. Sehän on jo ihan paniikissa tuon yhden rantakäärmevierailun vuoksi. Reino Rantakäärme olisi vain napannut huikopalaksi hänen virkistysaltaaseensa eksyneen sammakon. Niitähän minäkin pienempänä popsin ja sain mamman kiljumaan hämmästyksestä tullessani sitä pihalla vastaan sammakon reidet suupielistä roikkuen. Tykkääväthän jotkut ihmisetkin, että sammakot ovat suurta herkkua. Ei taida mamma olla samaa mieltä, mutta minähän se perheen kulinaristi taidan olla."

"Johan tässä alkaa silkkinen turkki pölyyntyä ja nälkä kurnia vatsassa herkullisia sammakonreisiä muistellessa, joten nyt pikaisesti pois täältä pensaista ja tuonne hiekalle vähän jäseniä oikomaan ja venyttelemään ennen ruokakupille kipaisemista."

"On se vain mukava venyttää itsensä piiiiitkääkin pidemmäksi tässä auringon miltei polttavan kuumaksi lämmittämällä hiekalla. Tästä voi sitten kohta ponkaista pystyyn ja lähteä komentamaan isäntäväkeä täyttämään ruokakuppiani."

"No, mihin ne nyt ehtivät livahtaa? Mamma on aina kuopimassa jonkun puskan juuressa. Pitää oikein useaan kertaan naukaista käskevästi, jotta mamman saa liikkeelle. Sittenkin se saattaa sanoa, että kohta mennään, ihan kohta. Ja kuopaisee lapiollaan vielä kerran ja toisenkin. Päivällä tämä komentaminen ei suju laisinkaan yhtä hyvin kuin aamuvarhaisella. Unisena mamma ponkaisee sängystä kuin hyvin rasvattu vieteriukko. Uskoo kaiketi, että täytettyään ruokakuppini pääsisi jatkamaan lokoisia uniaan. Ei totisesti. Syötyäni tahdon tietenkin pihalle. Mutta nyt mamma on ihan hereillä ja silloin sitä kiinnostaa monet muutkin asian, kuin tällaisen ihanan karvaisen pojan ruokkiminen."

"Nyt minä naukaisen oikein kunnolla ja useamman kerran hyvin äänekkäästi. Johan tulee liikettä mammankin niveliin. Ehtiihän noita puskia nyppimään muulloinkin. Kun minä-kissa käsken, silloin on tuon palvelusväen toteltava. Heti eikä viidestoista päivä!"

"Vihdoin on vatsa täynnä murkinaa ja sen puolesta olo hyvä. Mutta hiukan taidan pyytää rapsutuksia ja oikein kunnon annoksen hellyyttä. Kun rojahdan tähän mamman työpöydälle, tietokoneen näytön eteen, on mamman ihan pakko minua rapsuttaa. Onneksi olen aika kookas ja näyttävä kissa, minun lävitseni tai ylitseni ei mamma tietsikkaa kyllä tuijota. Minun pitää säännöllisin välein muistuttaa isäntäväkeä, että kissan elämään kuuluu myös seurustelu ja jämäkkä rapsuttelu. Ei pidä ottaa huolehdittavakseen tällaisia komeita kissapoikia, ellei muista pitää mielessään, että 'tärkeintä elämässä on kissa, eikä mikään muu'. Puutarha muka tärkeintä elämässä... Pyh, vasta kissan jälkeen."

"Tämähän on niin mukava paikka, että taidankin jäädä tähän köllöttelemään vähän pidemmäksi aikaa. Ensin pesen polkuanturat ja tassut puhtaaksi päivän pölyistä ja sitten lasken pääni tuohon valkoisen paperin päälle. Myöhemmin sitten ehkä siirryn johonkin mukavampaan ja pehmoisempaan paikkaan, mutta nyt ollaan tässä työpöydän ääressä mamman kanssa molemmat. Hei, jatka vain rapsutuksia. Sormet takaisin turkkiini!"