Tunnustus ja pikaiset päivitykset

 Sain Molleylta Jonninjoutavaa ja kaikkea siltä väliltä -blogista tällaisen kauniin tunnustuksen. Kesä onkin kulunut kukkien ja kaiken kasvavan esittelyissä, joten kivasti ilahduttaa, että joku huomioi välillä tälläkin tapaa.

Päivä alkaa jo olla illassa ja selkää vähän kolottaa, joten pohdin saamani tunnustuksen jakamista myöhemmin. Se onkin vaikea tehtävä, sillä hyviä ja tunnustuksen ansaitsevia blogeja on niin monia.
 

Ville de Lyon

Tänään on ollut ns. vapaapäivä, mikä tarkoittaa sitä, etten ole kärrännyt äitiä tai isää mihinkään sairaalaan, terveyskeskukseen tai edes kauppaan. Olen viettänyt päivän oman pihan kimpussa - kirjaimellisesti. Aamulla siistin ojanpientareet trimmerillä. Sitten käänsin kolme lehtikompostia ja tyhjensin pienemmän biojätekompostorin. Lopuksi vielä leikkasin nurmikon ja kastelin kesäkukkia. Ukkokulta käänsi toisen biojätekompostorin, joten nyt on taas, mitä täyttää. Muhevaa multaa lehtikomposteista tuli parin kottikärryllisen verran. Olisi ehkä tullut enemmänkin, mutta päätin antaa ainesten vielä muhia. Mullat kärräsin vadelmille ja keväällä istutetuille ruusupensaille.

Pajuangervo

Ahkeroinnin lisäksi olen ehtinyt valmistaa ruokaa ja keittää iltapäiväkahvit, käydä suihkussa ja pestä pari koneellista pyykkiä ripustuksineen ja narulta pois hakemisineen. Keräsin myös viimeiset herukat pensaista, joita tosin oli vain parin litran verran ja kävin mutustelemassa kypsyviä vadelmia. Enkä edes koe tehneeni liikaa tai olleeni mitenkään kiireinen. Tämä osoittaa, että tehokkaimmillaan olen silloin, kun aikaa on vähän. Tai sitten ei osoita yhtään mitään.

Ja jollei joku ole huomannut, kesä on palannut takaisin. Navakasta tuulesta huolimatta jo aamulla huomasi ilman lämmenneen. Päivän mittaan auringossa mittari kipusikin aina 27 asteeseen saakka. Ulkona tarkeni jälleen syödä ja istua varjossakin. Ihanaa, johan tässä ehti säikähtää, että syksy on jo alkanut. Monien loma on jo päättynyt, mutta lämmön ansiosta töihin palanneetkin pääsevät nauttimaan kesästä vielä työpäivän jälkeenkin.

Tankatkaa kaikki aurinkoa ja lämpöä niin paljon kuin itse kullekin on mahdollista. Nautiskellen!

 

Pikkupuutarha - pikkuinen puutarha

Koleissa kesäpäivissä on se hyvä puoli, että ulkona jaksaa paremmin tehdä hikisiä hommia. Eilen ehdin viimein iltapäivällä myös pikkupuutarhaan rikkaruohoja nyhtämään ja ylipäätään sen puutarhaosan kuntoa tarkastamaan. Tuo pikkupuutarha syntyi oikeastaan ihan vahingossa. Alue sijaitsee talomme ja tien välissä. Alkuvuosina siellä kasvoi joitakin isoja puita, jotka sähkölaitoksen kaverit kävivät kaatamassa niiden huonon kunnon vuoksi. Koko alue oli nurmikkona ja tiestä sen erotti oja ja kanukkapensaat. Ensin suivaannuin nurmikon ylenmääräiseen leikkaamiseen ja ryhdyin sitä systemaattisesta kaivamaan pois ja istuttamaan muita kasveja tilalle. Pation laajennuksen myötä ylöskaivettavat norjanangervot saivat niinikään uuden sijoituspaikkansa pikkupuutarhasta, joka ei vielä silloin ollut pikkupuutarha. 

Kiviähän meidän tontilla ei liiemmin ole, mutta satuin paikalle, kun naapurin kunnallistekniikkakaivannosta nostettiin ylös isoa kiveä, jolla naapurit eivät tehneet mitään. Kaivurikaveri lupasi ystävällisesti nakata kiven meidän puolelle ja istutin sen ympärille vuorenkilpiä (jotka muistaakseni nekin saivat siirtokäskyn olopihan puolelta). Koska maa viettää kohti tonttimme laitaa, hankki Ukkokulta kivenlohkareita, joilla hän sai tasattua alueen vasempaan kulmaan ns. varaparkkipaikan. 

Joitakin vuosia sitten alueemme kaava vahvistui siten, että johdot ja kaapelit tullaan kaivamaan maahan, tiet kunnostetaan ja niiden reunoille rakennetaan jalkakäytävät. Meidän kohdalla oleva oja muuttuu siis jalkakäytäväksi. Alueelle on meidän muuttomme jälkeen rakennettu paljon uusia taloja ja niiden myötä väkeä on tullut melkoisesti. Enää ei parhaalla tahdollakaan tunne kuin häviävän pienen osan ohikulkijoista. Päätin kaivaa sinne tänne röhnöttävät kanukat pois ja istuttaa niiden tilalle tuija-aidan, jotta saisin näkösuojaa ja vihreyttä myös talvipäiviksi. Ja kun kerran lapioon tartun, kaivuprojektit tuppaavat leviämään kuin Elanto muinoin. Rakensin pikkupuutarhaan pieniä polkuja helpottaakseni alueen hoitoa. Alle laitoin suodatinkangasta ja päälle kivituhkaa, polut reunustin muovisella nauhalla, jotta maanpeitekasvit edes jotenkin pysyisivät omilla kasvupaikoillaan. Ne ovat kyllä varsin sujuvasti ryhtyneet ylittämään polkuja ja umpeuttamaan niitä. Pari kertaa kesässä raivaan pikkutalviot ja kevätkaihonkukat poluilta ja saan niistä samalla lukuisia uusia taimia muualle istutettaviksi.

Toistaiseksi polkuja pitkin ei pääse pikkupuutarhan ympäri vaan aina on palattava samaa reittiä takaisin. Yksi uusi reitti olisi mahdollisuus puhkaista, mutta en ole aivan vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Polkujen leveys on noin 30 cm ja sinne saa juuri ja juuri rahdattua pienemmät kottikärryt. Siihen ei juurikaan ole ollut tarvetta, vaan yleensä mukana kulkee vähän isomman kokoinen ämpäri, johon sullon rikkaruohoja ja muuta toisaalle kuskattavaa. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, polku kasvaa pian umpeen, ellei siitä huolehdi.

Pikkupuutarha sai alkunsa tarpeesta vähentää leikattavaa nurmikkoa, mutta nyttemmin siitä on tullut muualla liian suuriksi kasvaneiden tahi muuten tarpeettomaksi käyneiden kasvien uudelleensijoituspaikka. Pation tieltä pois joutaneiden norjanangervojen lisäksi pikkupuutarhassa kasvaa töyhtöangervoa, metsäruusua, pajuangervoa, keltaista pensashanhikkia ja vuorenkilpiä. Kolme vuotta sitten laitoin tuon köynnöskaaren ja istutin sen toiselle laidalle alppikärhöä sekä Ville de Lyonin. Tarkoitus oli laittaa Ville de Lyon oikealle puolelle, mutta kuten kuvasta näkyy, töyhtöangervot ehtivät vallata paikan. Alkuun mietin, miten saan rikkaruohot pysymään aisoissa, mutta siitä ei ole tullut ongelmaa. Ei minkäänlaista. Niin pikkutalvio kuin kevätkaihonkukkakin valtasivat pian avoimet maapaikat ja paljolti niitä on myös pensaiden alla. Jonkin verran alueella on myös maahumalaa, josta käyn sitä keväisin keräämässä kesäkukkaruukkuihin somisteeksi.

Kaikista hyvistä aikomuksistani huolimatta minun puutarhan rakentamiseni taitaa olla päämäärätöntä haahuilua. Teen kyllä mielessäni - joskus jopa paperille - hienoja suunnitelmia, mutta usein nuo suunnitelmat muuttuvat esimerkiksi sen vuoksi, etten saakaan kaupasta etsimääni kasvia. Sitten ostan tilalle jotain muuta ja niin homma lähtee eri suuntaan heti alkuunsa. Aikanaan omakotitaloon muuttaessamme tunsin puutarhakasveja sangen huonosti. Vuosien kuluessa olen lukenut kirjoja ja lehtiä, katsellut muiden kukkia ja puutarhoja, istuttanut ja kaivanut jälleen ylös. Erehdyksiä ja onnistumisia. Valitettavasti aina ei riitä päreet riittävän huolelliseen työhön ja siitä saa sitten kärsiä niin sielu kuin ruumiskin. Homman on joutunut joko tekemään kokonaan uusiksi tai ainakin käyttämään aikaa lopputuloksen paranteluun.

Kasvien kanssa touhuamisessa on se hyvä puoli, että yleensä aika korjaa pahimmat mokat. Alkuvuosina onnistuin istuttamaan vääriä kasveja vääriin paikkoihin, josta oli seurauksena joko koko kasvin kuoleminen tai ainakin hidas kituminen. Nyttemmin osaan paremmin valita istutuspaikat ja huomioida kasvien vaatimat olosuhteet. Pikkupuutarha on hyvä esimerkki meikäläisen suunnittelemattomasta puutarhanrakentamismentaliteetista, mutta ei suinkaan huono sellainen. Pidän pikkupuutarhan nykyisestä rehevästä olomuodosta. Se on kuin kasvien kaatopaikka, jossa sinne jätetyt kasvit ovatkin päättäneet ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ovat kukin vallanneet oman alueensa lisäksi piirun verran myös naapurikasvin tontista. Vaikka olen siirtänyt pois pikkupuutarhasta juhannusruusun, särkyneensydämen ja hopeatäpläpeipin, ovat ne ilkikurisesti ryhtyneet jatkamaan elämäänsä myös vanhoilla asuinsijoillaan. Kasvit ovat kuiskutelleet toinen toisilleen, että olkoon tämä meidän valtakuntamme ja täällä määräämme me. Ainoastaan polkuihin on minulla sen verran sanavaltaa, että saatan pitää ne kulkukelpoisina. Siinäkin jään kyllä alakynteen kaikkien pikkutalvioiden ja kevätkaihonkukkien kanssa, ellen ole valppaana ja käy siivoushommiin ajoissa.

Joku kysyi kerran, mikä tarkoitus pikkupuutarhalla oikein on? Ei sillä ole mitään erityistä tarkoitusta tai merkitystä. Se vain on pikkupuutarha. Oikeastaan Pikkupuutarha isolla P:llä. Sinne ei ole varsinaisesti istutettu kukkia, mutta keväällä siellä kukkii sinisenään scillat, helmililjat ja kevätkaihonkukka. Sitten mukaan lähtee pikkutalvio, vuorenkilpi ja norjanangervot, jotka toissakesäisen leikkaamisen ansiosta ovat taas hyväkuntoisia ja terhakkaita. Tänä vuonna myös kriikuna kukki runsaasti, samoin alppikärhö. Heinäkuussa kukkimisen aloittavat töyhtöangervot ja hetken päästä siihen yhtyvät pajuangervot. Syyskuun vähitellen hämärtyvässä illassa hanhikin keltaiset kukat ovat kuin pikkuiset auringot. 

Pikkupuutarhassa ei ole olopihan pioninkukkien painavaa mahtipontisuutta, alapihalle rakentuvan ruusupuutarhan kepeää kauneutta eikä kurgaanin hassuttelevaa pyöreyttä. Pikkupuutarha vain on pikkuinen puutarha. Silti pidän siitä hyvin paljon ja saatan vain kävellä sen kapeita polkuja katselemassa, miten villisti siellä kasvit mekastavatkaan. Eikös siinä ole tarkoitusta enemmän kuin voisi toivoakaan. Olla vain. Olla pikkuinen Pikkupuutarha.

   

Rikkaruohot kyllä jaksavat odottaa

Lilja Spring Pink?

Tänään on taas tullut tehtyä niitä "vahingosta viisastuu" -päätöksiä. Olen tähän saakka luottanut siihen, että keväällä ja kesällä muistaisin, mitä edellisenä syksynä olen maahan istuttanut. Näinhän ei tietenkään ole ja sen pystyn vilpittämästi myöntämään. Laho pääni ei todellakaan kykene suodattamaan ulos kaikkea sinne talteen laittamaani. Tulevana syksynä lupaan ja vannon laittavani istuttamieni sipulien läheisyyteen jonkinlaisen merkinnän, tai paremminkin pelkkää lilja-sanaa tarkemman merkinnän. Olen nimittäin useamman päivän pähkäillyt, mihin on joutunut tiikerililja Sweet Surrender. Ja onko tuo ylhäällä olevassa kuvassa lilja "Spring Pink, joksi sitä arvelen. Erilaisia istutuskarttoja olen kyllä joskus väsäillyt, mutta mikä estää minua laittamasta nimitikkua maahan. Niin, mikä???

Useilla kukilla on kauniit nuput ja liljat kuuluvat minusta niihin. Etenkin tässä vaiheessa, kun nuppu on avautumaisillaan, se näyttää niin mukavan täyteläiseltä ja siitä alkaa aistia tulevan kukan värin. Tämä nuppuvaihe on melkeinpä mielenkiintoisempi kuin itse kukka, sillä se on vielä täynnä lupauksia. Vielä on aikaa, vielä on kesää jäljellä. Niin kauan kun on nuppuja, on myös odotettavaa. Siltä näitä nuppuja katsellessa tuntuu.

Aika hauskan värinen kehäkukka

Vielä ei kesä ole lopussa, heinäkuun puolta väliä eletään. Pari päivää on ollut vilpoisempaa ja etenkin tänään on säännöllisen epäsäännöllisesti satanut aivan kaatamalla. Taivas on kerta kaikkiaan räjähtänyt maata kohti. Vaikka aina välillä on vähän satanutkin, maata kaivellessa on saattanut huomata, että kuivaa on. Kevätkaihonkukka on yksi hyvä kuivuuden mittari. Nimittäin se kyllä kuivahtaa helposti ja paikoitellen on vihreää vain siellä täällä. Kokonaan se ei kuitenkaan onneksi kuole, vaan saatuaan riittävästi sadetta, se elpyy entiselleen. Viime kesänä kevätkaihonkukka oli ainakin meillä koko kesän vihreänä ja viime kesähän oli varsin märkä. Nyt on toisin, kevätkaihonkukka-alueilla on paljon kuivuneita laikkuja. Eli ihan hyvä, että välillä sataa - kunhan sade ei jatku viikkotolkulla.

Töyhtöangervo lamoaa Pikkupuutarhan polun päälle

Puutarhassa en ole ehtinyt juurikaan mitään konkreettista puuhastaa. Lähinnä työt ovat rajoittuneet kesäkukkien ja tuoreiden istutusten sekä kasvimaan kastelemiseen iltaisin. Vapaahetkiä ei taida olla liiemmin tulevaisuudessakaan, sillä äidin sädehoidot alkavat 30.7. ja niitä on viiden ja puolen viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siis viisi ja puoli viikkoa joka arkipäivä!!! Se on noin 30 sädehoitokertaa. Yksi hoitokerta kestää vain muutaman minuutin, mutta kaikkine matkoineen ja mahdollisine odotusaikoineen hommaan menee puoli päivää. Äiti sanoi ehkä selviävänsä osasta reissuista omin avuin tai isän avulla, mutta ainakin alkuun hän tarvitsee minut mukaansa. Isän apuun ei uskalla paljon panostaa, sillä hänenkin kuntonsa huolestuttaa ja luultavasti täytyy yrittää saada hänet lähiaikoina lääkäriin. Sitten pitäisi vielä ratkaista, miten hoidetaan vanhempien kotiaskareet: siivoukset, ruoan valmistus, pyykit ym. Hissukseen alkaa tuntua siltä, että olisi yksinkertaisempaa, jos vanhemmat asuisivat samassa pihapiirissä, pihan toisella laidalla. Kuin entisaikaan konsanaan. Ihan kaunis ajatus, että vanhusten tulisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. En minä laitosasumisen lisäämistä peräänkuuluta, mutta miksi on niin vaikea saada vanhoille ihmisille erilaisia tukipalveluja ja apua kotona pärjäämiseen? 

Kotilo kotiutuneena laukan siemenikköön

Tänään ehdin pihamaalle kolmen maissa ja syöksyin heti Pikkupuutarhan kimppuun. Siellä kun on rikkaruohot päässeet villiintymään heti, kun silmäni on välttänyt. Vähän tyhmäähän se on lähteä sadesäätä haastamaan. Talon toisella puolella kyllä paistoi aurinko, mutta siellä toisella puolella olikin sitten niin musta sadepilvien rintama, ettei ollut epäilystäkään, mitä siitä seuraa. Silti otin tutun rikkaruohoämpärin ja lempisekatöörit ja tepastelin Pikkupuutarhan polulle. Ehdin nyhtää tuskin viittä joukkoon kuulumatonta kasvajaa, kun luumun kokoiset pisarat alkoivat takoa selkää. Ihmisellä on kumma tapa ajatella, että se mitä ei näe, ei ole olemassakaan. En siis noussut kumarasta kyykkyasennostani vaan jatkoin rikkojen tavoittelemista. Kuvittelin kaiketi jossain hölmöydessäni, että sadepisarat kaikkoavat, kun en niistä välitä. Pakko oli kuitenkin alkaa välittää, sillä pian oli selkä märkä ja sadekuuro sen kun sankkeni. Lopulta ymmärsin, ettei tässä nyt ole auringonpaisteen ja rikkaruoholeikkien aika ja kiirehdin sisälle kuivaamaan itseäni.

Valkoinen syysleimu nupulla

Monet ihmiset lamaantuvat stressitilanteessa, eivätkä pysty tekemään sitäkään vähää, kun hommat painavat päälle. Hetkittäin niin käy minullekin, mutta usein huomaan saavani jopa enemmän aikaiseksi, kun kiire nuolee selkää. Huomenna tuumasin suorittaa neljännesmaratonin imurin kanssa, kun en ole kahteen viikkoon ehtinyt edes kotia siivoamaan. Toisaalta, eipä täällä sisällä niin sekaista ole, kun kaikki mahdolliset vapaapäivät tulee vietettyä pihamaalla. Josko tuota ehtisi leipoa pari raparperipiirakkaakin, kun satoa edelleen on alapihalta noudettavissa. Niin ja jossain välissä pitäisi ehtiä silittääkin. Levätään sitten talvella ihanaa kesää muistellessa, kun pakkanen paukkuu nurkissa ja lumikinokset kimaltavat jäälyhtyjen loisteessa.

 

Vaihteeksi sain jotain aikaankin

Moni varmaan muistaa messuilla myytävän Japanin ihmekukan. Porkkanan muotoisen juurakon, joita oli tarjolla klönttihintaan. Myyjän mukaan kukkii takuuvarmasti sadoin kukkasin ja värejäkin oli tarjolla lukuisia. Toissa keväänä Tampereen puutarhamessuilla hurahdin tehokkaan myyjän aktiiviseen markkinointiin ja ostin kymmenen juurakkoa. Valkoista, punaista, oranssia, mutta en keltaista. Viime kesänä tuloksena oli muutama 20 sentin vihreä puska, ei siis kukkia. Ei minkään värisiä.

Tänä keväänä löysin taas nuo porkkanat ja lykkäsin pariin kesäkukkaruukkuun. Ja nepäs alkoivat kasvamaan ihan hurjaa vauhtia. Toisesta ruukusta ehdin siirtää muut kesäkukat ajoissa pois, tuo yksi petunia jäi sinne juurelle kököttämään. Toisessa ruukussa tämän ihmekukan kera kasvaa kituuttaa neilikkaruusu. Kunpa olisin laittanut joko ruusun tai juurakot eri purkkiin, sillä nyt ruusu alkaa olla alakynnessä. Koska ihmekukkaan on ilmestynyt nuppuja ja ruusukin kukkii parhaillaan, en raaski häiritä kummankaan rauhaa. Ihan vielä.

Vaan eipä minun ihmekukistani ainutkaan näytä olevan sen enempää valkoinen kuin punainenkaan. Ei edes oranssi. Ihan ehtaa keltaista pukkaa. Myyjän mainitessa, että tulee satoja kukkia, minun mielessäni levisi upeiden kukkien meri, joka peitti alleen kaikki muut näkymät. No, onhan tuo kukka ihan nätti. Tosin aika kaukana siitä satojen kukkien muodostamasta tuoksuvasta merestä. Mitäpä tässä ruikuttamaan. Itse antauduin höynäytettäväksi. Ensi kesänä koitan muistaa tökätä porkkanamukulat suoraan maahan. Sellaiseen paikkaan, josta saatan ne hyvin syksyllä kaivaa vietäviksi kellariin talvehtimaan. Jos niistä maan voimalla kasvaa tuollaisia puskia, kuin näissä kesäkukkaruukuissa, niin mikäs siinä.

Tänään sain ravisteltua osan viime aikoina olkapäitä painaneesta saamattomuudesta ja lähdin aamupalan jälkeen pihamaalle kaivuhommiin. Päätin vakaasti, että jotain näkyvää on iltaan mennessä saatava aikaan. Siirsin olopihalta, sireenien edustalta aikanaan siihen istuttamani mahoniat pois. Vähemmän aurinkoiseen paikkaan ja myös paikkaan, jossa en talvisin tapaa talsia näitä ikivihreitä pensaita käydessäni laittamassa linnuille ruokaa. Itse asiassa luulin pensaita olevan yksi, mutta kaksi niitä kyllä maasta kaivoin. Juuret eivät olleet kovinkaan tiukassa ja siirtäminen onnistui kohtalaisen helposti. Leikkasin pensaista pisimmät oksat pois edistääkseni juurtumista. Mahonioiden uusi sijainti on puistopäädyssä, jossa on toki ihan valoisaa, mutta kuitenkin metsikön suomaa varjostusta. Luulisin, että uusi paikka olisi alun alkaenkin ollut parempi mahonioille.

Toinen syy noiden mahonioiden siirtämiseen oli sopivan paikan raivaaminen kasvimaalla istutusta odottaville perennoille. Siemenestä kasvattamani kissanmintut, valkoiset myskimalvat, punahatut, alppipiikkiputket ja pari uutta akileijaa ovat jo parin viikon ajan kiljuneet pois pääsyä kasvimaalaatikosta. Sinne ne olivat juurtuneet jo niin tehokkaasti, että piti käyttää pientä väkivaltaa saadakseen muovipurkit irti mullasta. Sain ne hyvin istutettua uuteen kotipaikkaansa ja otin niistä jo kuvankin, mutta en kyllä kehtaa kuvaa ihan vielä julkaista. Etenkin kissanmintut ovat kasvaneet puolimetrisiksi hujopeiksi ja nyt ne nojailevat vähän sinne tänne hujan hajan. Kävikö tässä niin, etteivät ne enää jaksakaan seisoa suorassa, kun olivat päässeet niin hyvään kasvuvauhtiin kasvimaan ahtaudessa? No, kerrankin sain tosi tuhteja taimia, kun on tullut manailtua noita markettien kesäpihojen puolikuolleita tarjouksia.

Taisin päästä uurastuksen makuun, sillä iltapäiväkahvien jälkeen hain kellarista sahan ja ryhdyin kitkuttamaan tuota keskellä näkyvää kuollutta kriikunaa nurin. Hetken jo hikipäässäni meinasin lähteä hakemaan Ukkokultaa kera moottorisahansa, mutta sitten päätin, että johan tässä ollaan puolivälissä ja niin lopulta kaatui kriikuna. Olen miettinyt, mikä sen tappoi. Tuliko sille jonkinlainen jakomielitauti, kun niitä kriikunan taimia on alkanut ilmestyä ympäri nurmea sinne tänne. Jäljellä on vielä kaksi kriikunaa alapihalla ja yksi yläpihan pikkupuutarhassa. Nyt täytyy vielä ratkaista, mitä teen kriikunan juurelle istuttamalleni Multi Blue -kärhölle. Siirränkö sen johonkin toiseen paikkaan vai ryhdynkö kehittelemään sille uuden sorttista tukea. Mieli kyllä tekisi jotain fiksun näköistä tukirakennelmaa, mutta eipä taida Ukkokulta olla kovin iloinen uusista työrupeamista.

Enää ei kasvimaalla ole ihan näin tungosta, kun nuo perennat on kiikutettu uusille asuinsijoille. Kehäkukkaa kuitenkin pukkaa aika lailla ja samoin tillä sekä tammenlehtisalaattia. Neljästä laatikosta kaksi on minun ja kaksi Ukkokullan, joka kylvi punajuurta ja porkkanaa. Hän kyllä epäili, ettei välttämättä ole enää kovin innostunut hyötyviljelystä, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Hyvinhän siellä punajuuret ovat alkaneet pörhistyä eikä porkkanakaan paljon perään jää. Ja nyt, kun minä olen päässyt tuon siemenestä kylvämisen ja kasvattamisen saloihin, saatankin ihan mielelläni ottaa ensi keväänä pari laatikkoa lisää omaan käyttööni. Ken tietää....

 

Varislapsen raakkumista herukoita poimiessa

Yhtä pensasta lukuunottamatta punaherukat on nyt kerätty ja pakastettu. Viime vuotista mehua on vielä jäljellä, joten nyt en keitä marjoja mehuksi. Muutenkin meidän mehun käyttö on aika marginaalista. Marjoja tulee laitettua puuroon ja leivonnaisiin. Osan pakastetuista marjoista annan lapselle ja toiselle veljelleni. Oheinen kuva on otettu noin viikko sitten, jolloin oli vielä vähän raakojakin marjoja, mutta nyt meidän pihassa marjat olivat kypsiä. Vain siinä yhdessä, jonka jätimme keräämättä, on vielä jonkin verran raakoja. Pensas kun sijaitsee aika varjoisessa paikassa. 

Viimeinenkin mustaherukkapensas on kuoleman kielissä. Siinä on ollut jo useamman vuoden ajan mm. äkämäpunkkia ja muutenkin sen marjominen on ollut surkeaa. Nyt pensas saa mennä. Tilalle täytynee käydä katsastamassa uusia mustaherukoita. Josko löytäisi vähemmän äkämäpunkille alttiin lajikkeen.

Valkoherukkapensaani on vasta vuoden vanha ja siinä on muutama ihan kohtuullisen kokoinen terttu. Päästään siis maistamaan. 

Parin päivän ajan olen nauttinut ihanasta rauhasta ja hiljaisuudesta poimiessani herukoita alapihalla. Aurinko on porottanut erityisen helteisesti ja tänään myös paarmat pörräsivät ympärilläni napsien välillä paloja jaloistani, joten aika ajoin huitominen otti jo hieman pattiin. Aamupäivän hiljaisuuden kuitenkin keskeytti selkäni takaa kuuluva äänekäs raakkuminen. Varislapsi siellä pomppi pitkin puutarhaa ja ilmeisesti kutsui emoaan. Välillä raakkuminen kiihtyi aika väkeviinkin mittasuhteisiin ja mietin, missä lapsosen emo oikein viipyy. Toinen kun kiljuu nokka auki kohti taivasta. Kerran varislapsen luokse pyrähti aikuinen varis, mutta ei se kyllä ainakaan mitään syötävää lapselle tuonut. Aikansa varislapsi kiljui ja hyppeli omenapuiden alla ja sitten se siirtyi metsikköön. Koko poimimisen ajan kuulin sen huutavan, välillä rauhallisemmin, välillä tosi kovasti raakkuen. En tunne varisten tapoja, mutta hartaasti toivon, että vanhemmat löysivät lapsensa tai toisinpäin.

Ihana kirjoapteekkarinruusuni tehtailee yhä uusia kukkia. Toiset ovat kovinkin vaaleita ja toiset taas tällaisia kirkkaampia. Eilen tein yhteenvedon ruusupensaistani. Niitä on nyt 11 erilaista. Miksikö niistä pitäisi jotain yhteenvetoja tehdä? Yksinkertaisesti siitä syystä, että eri ruusuilla on omat kasvutapansa. Tarkoitukseni on hankkia lisää ruusupensaita ja noiden jo olemassa olevienkin kannalta on tärkeää tietää, millaisen tilan niille varaan. Sammalruusu näyttää pysyvän melko pienikokoisena, kun taas suviruusu saattaa kasvaa jopa kolmimetriseksi.

Marjojen poimimisen lisäksi en ole saanut puutarhassa yhtään mitään aikaan. Kohta alkaa olla nurmenleikkuunkin aika, mutta olo on harvinaisen vetelä. Osittain se johtunee tästä lämmöstä, mutta osan voi laittaa ihan rehellisesti saamattomuuden piikkiin. Välillä tulee tällaisia kausia, jolloin on äärimmäisen vaikea saada mitään projektia alulle. Yleensä sentään korjaan tekemisistäni syntyneet jäljet, mutta eilen nyhdin naapurin aidan vieressä olevien herukkapensaiden takaa rikkaruohoja ja yhä ne lojuvat nurmikolla odottamassa poiskiikuttajaa. Ehkä tuo viime viikonvaihteen remppaprojekti imi sen verran mehuja, ettei nyt pääse uudestaan työn makuun. Puutarhassa kyllä olisi tekemistä.

Netistä löysin tällaisen coctailehdotuksen rikkakasvien hävittämiseen. Ehkä sitä voisi kokeilla, ei ole ainakaan kovin pahaa myrkkyä. Viinietikkaa, suolaa ja tiskiainetta.

Jollen ole vielä ehtinyt riittävästi omakasvattamiani kukkia kehuskella, niin tulkoon sitten tämäkin kerta. Vihdoin on pelargoniani ryhtynyt kukkimaan. Tämän 'Inspire Pink' in siemenet taisin ostaa Plantagenistä. Ei siis mikään erikoisuus tai harvinaisuus, mutta ihan itse kasvatettu. Se se vasta erikoista on.

Iloa kesäkukista

Välillä sitä ajattelee, että on ihan turhaa laittaa rahaa runsaisiin kesäkukkiin, kun niiden elämä on kuitenkin niin lyhyt. Ehkä niinkin, mutta etenkin tänä vuonna olen iloinnut kesäkukistani harvinaisen paljon. Miksikö? Ehkäpä juuri siksi, kun aurinkoisen ja lämpimän sään vuoksi pihalla on tullut vietettyä normikesää enemmän ja samalla on ollut tilaisuus katsella kesäkukkien kasvua ja kukkimista.

Orvokeilla tulee yleensä avattua kesäkukkakausi. Ostin jo toukokuun alkupuolella Honkkarista halvan lootallisen orvokkeja, jotka ovatkin osoittautuneet runsaasti kukkiviksi ja tanakkavartisiksi. Aurinkoisella paikalla olevat orvokit ovat nyt alkaneet venyä turhankin paljon pituutta, joten ehkä ne pitäisi leikata lyhyemmiksi. Sen sijaan hiukan varjoisemmassa paikassa orvokit kukkivat hyvin ja ovat pysyneet kohtuumitoissa.

 
Jo useana kesänä olen ostanut sisääntuloterassin molemmille puolille riippabegonian. Paikka on hieman varjoinen, joten begonia viihtyy siinä hyvin. Riippabegonia kukkii runsaasti koko kesän, eikä sitä tarvitse nyppiä. Kastelemisenkaan kanssa ei ole tullut ongelmia, sillä varjossa multa ei kuivu samoin kuin aurinkoisella paikalla. Kukat ovat jo aika isoja ostaessani ne oman kylän puutarhalta. Joka kerran puutarhuri muistuttaa begonian kylmänarkuudesta ja tänäkin vuonna hän lupasi pitää valitsemani kukat kasvihuoneessa, kunnes olisi sopiva aika laittaa ne ulos

Niin ikään sisäänkäynnin tuntumaan laitoin tänä vuonna rungolliset verenpisarat isoihin ruukkuihin. Vaikka ehkä olisi ollut tyylikkäämpää hankkia samanväriset kukat, ajattelin kokeilla, onko niiden pärjäävyydessä jotain eroa. Punavalkoinen näköjään on tanakamman mallinen ja sen kukat pysyvät kauniina pidempään. Se ei roskaa yhtä paljon kuin tuo lila-pinkki -versio. Sääli, ettei ole paikkaa, jossa verenpisarat voisi talvettaa.

Pinkki petunia on takuuvarma kesäkukka ja väritykseltään se sopii meidän pihaamme. Olen aina pitänyt kovasti tuosta pajusarvesta ja yllättävän monta kesää se onkin kestänyt. Jokunen vuosi sitten käsittelin sarven ruskealla puuöljyllä, mutta nyt alkaa pohja hajota yhä pahemmin. Täytyy ensi keväänä katsella uutta kartiota tuohon metallitelineeseen. Maahumalalla saa mukavasti valuvaa vihreyttä kukka-asetelmiin. Ja ihan ilmaiseksi, sillä meidän pihalta maahumalaa riittää.

Porttipylväisiin laiton tänä vuonna riippuvaa pelaguuta ja lisäsin niihin muutaman päivän päästä vielä tavallista pelaguuta, kun sorruin ostamaan turhan monta - ihan vain siksi, että halvalla sain. Ette varmaankaan huomaa, että ruukuissa kasvaa myös murattia. Istutus oli alussa niin kovin alastoman näköinen ja tyrkkäsin pelaguiden juurelle pari maahumalan tainta. Jälleen kerran unohdin, kuinka vikkelästi maahumala kasvaa ja valtaa alaa. Loppukesästä se on jo matkalla ojaan ja aloittanut juurtumisensa pientareille. Ei hätää, hyvin sen saa sieltä nyhdettyä pois ja ainakin nuo ruukut ovat varsin rehevän näköisiä.

Pelaguita ja petunioita on toki lisääkin, mutta eilen illalla alkoi jo hämärtää liikkuessani ulkosalla kameran kanssa. Heti, kun lakkaan köyhtymästä, hankin valovoimaisemmat kuvausvehkeet. Rikastumisesta ei kyllä ole pelkoa, koska aina unohdan lotota. Enkä edes usko lottovoittoon.

Tänään on pitkästä aikaa ollut ihan kokonaan sateinen päivä ja mamman karvakasa on pysytellyt tiiviisti sisällä. Se kun ei tykkää tippaakaan märkyydestä. Vesisade sinänsä ei sitä pahemmin haittaa, kunhan sateen jälkeen taas paistaa ja katti voi palata vakituisille metsästysmailleen. Sen sijaan tällainen tuntien märkyys ei viehätä sitä laisinkaan; ehkä tuo hakekasa lämmittää silloin vähemmän.

Eilen leikittiin Juuson kanssa pikkaisen piilosta. Iltaisin Juuso on pirteimmillään ja lähestyessäni hakekasaa, se meni kuvan taka-alalla olevan koivun taakse piiloon. Olin leikissä mukana, enkä mitenkään voinut nähdä tuollaista pulleaposkista kissaa yhden koivun takaa. En, vaikka Juuso parhaillaan notkisti etutassunsa koivun runkoa vasten ja kynsi puuta erittäin äänekkäästi. Kun sitten kurkkasin puun taakse ja sanoin "PÖÖ", ponkaisi kissa selkä köyryssä ja häntä paksuna kylki minua kohti tanssahdellen muka hirvittävän pelottavana otuksena. Ja heti sen jälkeen pikainen spurtti koivuun parin metrin korkeuteen, josta pitkä loikka kiehnäämään jalkoihini. Ja sitten taas hakekasaan köllöttämään, kuin ei mitään olisi hetki sitten tapahtunutkaan. Aikamoinen viilipytty olevinaan.

 

Työhuoneen remppa viimeistelyä vaille valmis

Kerroin eilen työhuoneeni rempasta, mutta en laittanut yhtään kuvaa aiheesta. Koska toiveita tuli useammalta taholta, korjaan eilisen kömmähdyksen. Tosin tämä työhuoneeni on kovin pieni ja senkin vuoksi kuvaaminen oli aika hankalaa. Huone on alkuun suunniteltu ulkovarastoksi, mutta kun rakentamisen aikana taloomme syntyi myös kellari, totesimme, ettemme tarvitse tällaista varastotilaa. Isäni vinkistä huone eristettiin tuhdimmin ja siihen lisättiin kulku takkahuoneeseen. Alkuun huone toimi vierashuoneena, mutta jossain vaiheessa Ukkokulta toi tänne työpöytänsä ja ryhtyi viihtymään huoneessa töidensä parissa. Enpä edes muista, milloin huone muuttui minun työtilakseni ja Ukkokulta sisusti itselleen kellariin oman soppensa. Aina välillä kuulen kommentteja siitä, että olen "varastanut" työhuoneen ja vaihteeksi olisi kuulemma syytä vaihtaa eli minä kellariin ja Ukkokulta tänne nurkkahuoneeseen. 

Tuo kissakuva on tässä vaihessa ainoa taulu, jonka kelpuutin vasta maalatuille seinille. Nukkuvat kissat on peräisin entisen työkaverini kalenterista 90-luvun alusta ja sen saatuani kehystin kuvan työhuoneeni seinälle. Kuvan saadessani meillä ei vielä ollut omaa kissaa, eikä Juusosta siten tietoakaan. Katselen usein levollisena loikovia kissoja ja ajattelen, kuinka taitavasti kissat osaavat rentoutua. Samoin tulee muisteltua mukavia työrupeamia Seijan kanssa, hänen, jolta tuon kissakuvan aikanaan sain.

Huone on erittäin hankala kalustaa/sisustaa, sillä se on leveydeltään vain 190 cm. Yhdellä seinällä on ulko-ovi niiltä ajoilta, jolloin tilasta piti tulla ulkovarasto ja yhdellä sivulla ovi takkahuoneeseen. Kolmannella sivulla on ikkuna, joten jäljelle jää vain yksi ehjä seinä. Tosin olen tukkinut ulko-oviseinän Lundia-hyllystöllä, koska täältä ei ole tarkoituskaan päästä kulkemaan suoraan ulos.

Runsas kymmenen vuotta sitten maalasimme koko huushollin kaikki katot ja seinät. Tänne työhuoneeseen vaihdettiin muovimaton tilalle vaalea laminaattilattia. Seinät olivat kuitenkin tuon edellisen rempan jälkeen nuhraantuneet ja reikiintyneet, sillä yhteen aikaan olin kovasti innostunut ripustamaan seinille ylenmäärin tauluja. Myös Juuso rakasti pikkuisena kynsien terottamista seiniin ja niitä palkkeenkieliä on näkyvissä vähän siellä sun täällä. 

Tässä rempassa lähti pois ikivanha konttoripöytä. Se oli toki vankka ja hyväkuntoinen, mutta niin romuluinen ja ikävän näköinen. Painoi aivan hillittömästi ja sitä autotalliin roudatessa meinasi kyllä Ukkokullalta ja minulta puhti loppua. Ensin ajattelimme viedä pöytä suoraan kierrätyskeskukseen, mutta sitten päätimme kuitenkin kokeilla, josko joku ostaisi sen edullisesti netissä. Jollei osta, sitten lähtee omin voimin. Uusi pöytälevy ja siihen pyöreät metallijalat eivät maksaneet paljoa. Minulla oli aiemminkin pöydän alapintaan kiinnitetty pöydän alle liukuva näppäintaso, mutta se kolisi ja rämisi. Tässä uudessa on jonkinlainen huopapinta, joka pitää näppiksen paikallaan ja estää kolinan. Hyvältä tuntuu.

Pöydän alle kiinnitettiin myös teline piuhoja varten. Ärsyttää imuroidessa nostella johtoja pois siivoamisen tieltä. Ja johtojahan täällä työhuoneessa riittää, kun jo tietokone oheislaitteineen vaatii piuhaa vaikka kuinka monta. Täällä myös käytän ompelukonetta, kuuntelen radiota ja työvalaisimiakin on kaksin kappalein. Nyt nuo piuhat ovat vielä osittain sekaisin, mutta tarkoitus on sijoittaa ne niin siististi kuin vain on mahdollista. Nettipiuhakin kulkee vielä ikkunaseinältä lattian poikki työpöydälle keskusyksikköön, mutta sekin ongelma on lähiaikoina poistumassa.

Koska tämä on ihan oikea työhuone, on täällä oltava myös säilytystilaa ja mahdollisuus arkistoida papereita niin, että ne helposti löytyvät. Meille on vuosien mittaan kerääntynyt runsaasti Lundia-hyllystöä. Aikoinaan se oli edullinen ja yhä edelleen monipuolisen muunneltavuutensa vuoksi yksi käyttökelpoisimmista kirjahyllyistä, mitä maa päällään kantaa. Tuo puunsävy ei enää erityisemmin kiehdo, mutta hyllyjen ja tikkaiden maalaaminen on niin mittava urakka, etten siihen lähde. Eikä sitä tiedä, mitä mieltä olen muutaman vuoden kuluttua. Ehkä sitten tykkäänkin kovasti juuri puun sävystä, mutta silloin pitäisi ryhtyä hiomaan ja hiomaan. Ei, antaa olla. Sen sijaan uusia mappeja tai arkistolaatikoita tahi jotain muuta säilytyslootaa tarvitsessani pyrin ostamaan noita valkoisia, niin säilyy edes jotensakin yhtenäinen ja rauhallinen ilme täällä papereiden keskellä.

Kirjoja meillä on paljon, mutta suurin osa niistä on kirjastohuoneessa. Täällä työhuoneessa on lähinnä joitakin tietotekniikkaan ja valokuvaukseen liittyviä oppaita sekä uudemmat valokuvakansiot. Myös muutama suosituin runokirja täytyy olla lähellä, jotta pääsen niihin käsiksi kortteja askarrellessani. Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyvän hyllystön takana on ovi ulos ja oikealla näkyvä ovi johtaa takkahuoneeseen, josta taasen on käynti ulos. Vanhoista kopiopaperilaatikoista en ole vielä raaskinut luopua, sillä niihin mahtuu uskomattoman paljon askartelu- ja ompelutarvikkeita. Ehdin jo hankkia muutamia läpinäkyviä muovilaatikoita, mutta en tykkää siitä, että kaikki kamat ovat jatkuvasti näkyvissä ja toisaalta noiden muovilaatikoiden ymppääminen Lundia-hyllystön mittoihin ei oikein sovi. Jatkossa siis panostan noihin Ikean valkoisiin laatikoihin, jotka ovat kestäviä ja niistä löytyy ainakin minun käyttööni sopivia kokoja (tämä ei ole mikään mainos, ainoastaan minun käytännöllisyyttä ja järjestystä kaipaavan mielenlaatuni pohdinnan tulos).

Ikkunan ja ulko-oven väliin jää minun ompelunurkkaukseni, joka sekin on rakennettu vanhojen Lundia-systeemien varaan. Kellarissa varastossa ollut Lapsen kissatuoli (hänen kissansa loikoivat siinä, mutta uudessa kodissa ei ole ollut tuolille tilaa) sai uuden päällyskankaan ja toimii vastaisuudessa Juuson unipaikkana. Edellyttäen, että Juuso tuolin omakseen hyväksyy, mikä ei välttämättä ole itsestään selvyys. Koska Juusonkin nukkuminen tuottaa aikamoisen karvaläiskän, tapaan käyttää hänen vakituisilla nukkumapaikoillaan froteepyyhkeitä, jotka on helppo vaihtaa puhtaiseen ja nakata likainen pyykkiin. Häiritsee ehkä jonkun esteettistä silmää, mutta säästää minun aikaani imurin hinkkaamiselta ja tarraharjan heilutukselta. Juuson unituoli on nyt toistaiseksi tuossa nurkassa, mutta ehkä se myöhemmin siirtyy työpöydän päätyyn, jossa Juuso aiemmin tapasi nukkua. Unituolia kun en tule käyttämään ompelukonetta käyttäessäni.

Maalasin vielä vanhan puuvalmiina ostetun lokerikon valkoiseksi. Pikkusälää kun tuppaa pöydälle aina kertymään ja joitakin niistä myös tarvitsee sen verran usein, että tilpehöörilaatikolle on käyttöä.

Työpöydän päältä puuttuu vielä hylly ja sen alta magneettitaulu. Taulun ja magneetit olen jo hankkinut, mutta suunnittelemani hyllylevy olisi aivan liian lyhyt ja käyn lähipäivinä hankkimassa vähän pidemmän version. Siihen saakka radio saa soida ikkunalaudalla ja huulirasvapurkkikin tyytyköön paperilokerikossa lojumiseen.

 

Sitten kun ajatus katkeaa tai silmät kaipaavat raikkaampia näkyjä, pyörähdän työtuolilla ympäri ja katselen työhuoneen ikkunasta ulos. Siellä aroniapensaat huojuvat hiljaa tuulessa ja ilta-aurinko paistaa leikkimökin ovelle. Joskus Juusokin ihmettelee elämänmenoa tuossa hiekalla ja katselee takaovelle päin odotellen, josko pääsisi sieltä sisälle. Näen sen flexin liikkuvan juoksunarussa ja siitä tiedän suurinpiirtein, missä kohden kissa yläpihalla kulloinkin on. Useimmiten Juuso kuitenkin köllöttelee työhuoneen ikkunan alla kasvavien norjanangervojen juurella. Siellä on vähän viileämpää ja rauhallista, mutta kuitenkin sieltä näkee hyvin ja kissa on lähellä meitä palvelijoitaan.