Olla möllötetään - minä ja puutarha

Niin on ollut mukamas kiirettä, etten ole ehtinyt blogiakaan päivittää. Lukemassa käyn aika usein ja pyrin myös pikaisesti kommentoimaan niin monia lukemiani blogeja kuin vaan ehdin. Toisinaan huomaan kuitenkin tuijottavani ruutua edessäni, enkä saa päästäni ulos sanan sanaa. Tahdosta ei ole kyse, ei vaan synny mitään sellaista, jota voisi lukukelpoiseksi lauseeksi kutsua. Niin kauan, kun pihalla oli vähänkin jotain järkevää tekemistä, tunsin itseni aikaansaavaksi ja tehokkaaksi. Nyt ulkona on enimmäkseen ollut sateista, märkää ja pimeää, joten sinne ei ole tullut mentyä ainakaan valokuvaus mielessä. Vapaa-aika on kulunut lähinnä sohvan nurkassa kirjaa lukiessa tai lehtiä selaillessa. Tai sitten vain olla möllöttämässä.

Eilen sain itseni hilattua ylös sohvalta ja pukeutumaan ulkoilutamineisiin. Siitä onkin jo kohtuullisen helppo ryhtyä laittamaan töppöstä toisen eteen ja kiersin perälenkiksi kutsumamme vajaan tunnin reitin kotinurkilla. Kamera oli mukana ja kokonaista neljä kuvaa tuli napsittua. Hyvästä tahdosta ja reippaasta aikomuksesta huolimatta en löytänyt kovinkaan paljon sellaista, joka olisi innostanut kuvaamiseen. Mitä nyt tuollainen kanto, jolle oli kasvanut vihreät hiukset päähän.

Tänään kävin aikani kuluksi katsomassa, onko lämmin marraskuu saanut sipulit nousemaan pintaan. Vaikka laitoin omat sipulini turhankin aikaisin maahan, en löytänyt istutuskohdista kärjen kärkeä kurkistamassa mullasta. Sen sijaan isomaksaruoho näyttää pulpauttaneen pintaan pieniä alkuja ja myös pikkusydän oli aika keväisen näköinen punertavine kärkineen. Ehkä lämpötila voisi laskea tuonne nollan tuntumille päiväsaikaankin, niin kasvit osaisivat asennoitua pieneen talviuneen paremmin.

Kesällä siirtämäni mahoniat voivat hyvin ja puskevat pieniä silmuja. Pelkäsin kovin menettäväni mahoniat, mutta niille oli ihan pakko keksiä parempi istutuspaikka, sillä aiemmassa paikassa ne joutuivat talven aikana vahingossa tallotuiksi ja muutenkin kaipasivat hiukan varjoisempaa paikkaa. Kerään tuonne talon puistopäätyyn kasveja, joita ei kalkita ja jotka pärjäävät vähemmällä valolla. Siellä on jo ennestään mm. rhodoja ja kotkansiipiä.

En ole erityisen hyvin onnistunut rhodojen kasvattamisessa. Luultavasti olen aina istuttanut ne aivan vääränlaisiin olosuhteisiin, jolloin ne ovat enimmäkseen kituneet ja lopulta olen kaivanut ne pois. Vanhin rhodomme näyttäisi vihdoin ryhtyneen viihtymään talon puistopäädyssä. Se tuskin on kukkinut kertaakaan istuttamisensa jälkeen, mutta nyt elän toivossa. Alkukesästä laitoin sille kunnon rhodomultaa ja lannoitin rhodolannoitteella. Mahtaako tuo sentään olla vielä kukkanupun alku? Saattaisi siitä ehkä tulla ainakin uusi lehti rhodooni.

Juusoa otti hieman pattiin, kun mamma tallusteli ihan väärään suuntaan kameransa kanssa, vaikka hän olisi halunnut lähteä pienelle lenkille metsikköön. Edes naapurin Leevi-kissa ei suostunut jäämään leikkikaveriksi, joten nytkö tässä pitää ihan yksinään itseään viihdyttää. 

Ehkä tämän turhanpäiväisen vetelyyden aiheuttaa tuleva joulu tai pikemminkin parhaillaan vallitseva välitila, joka ei ole oikein mitään. Ei ole kesä, mutta ei talvikaan. Ulkona on maa paljaana, mutta ei siellä voi juuri mitään tehdä. Joka paikassa hehkutetaan kiivaassa tahdissa tulevaa joulua, mutta ei se vielä niin ajankohtainen ole, että sen suhteen kannattaisi ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin. Toki olen aloittanut joulukorttitehtailun, mutta siinä se sitten onkin. Taidanpa mennä sohvalle selailemaan joululehtiä.

 
Olen saanut uuden lukijan blogiini; siis lämpimästi tervetuloa Vikki, taisit vastavuoroisesti saada mnut innostumaan kuvistasi.

Mökkipuutarhan Pirjo antoi minulle haasteen "Kuusi kuvaa kesästä" ja siihen olen luvannut vastata - oikein mielelläni selailen lähipäivinä kesäisiä kuvia.

Marraskuun iltoina nähdä voi kummia

hämäriä hahmoja, varjoja tummia.

Lieneekö tonttu vai naapurin kissa

vilahdus vain -

se on kadoksissa.

- Uppis -

Nenäpäivän kissaterapiaa

- "Ihanasti aamuni näin alkaa...", lauleskeli Juuso köllöttäen Ukkokullan lehtiosion päällä. 
- "Nyt on isännän vuoro rapsuttaa minua, mamma lähti vaihteeksi pesemään naamaansa kaikista niistä karvoista, joita minusta irtosi, taitaa ollakin talvikarvan vaihtoaika".

- "Miltäs tuolla ulkona näyttää? Ei taida sataa eikä tuulla, joten ehkä nyt saattaisin laskea hienot tassuni koleaan maahan ja käydä hieman haistelemassa pihamaan tuoksuja. Ihan huvin vuoksi voisin vähän pelotella pikkulintujakin. Ne kun eivät näytä tajuavan, etten pääse niihin kynsiksi noiden tylsien valjaiden vuoksi. Onneksi palvelusväki ruokkii minua niin hyvin, ettei tarvitse ihan tosissaan lintuja metsästää."  

Onhan toki huomattavasti miellyttävämpää istua taponlehden päällä kuin kostealla mullalla. Pysyy tassut kuivina ja takamuskarvat puhtaina. Mitä nyt joitakin neulasia ja joskus myös jokunen pieni etana kulkeutuu karvojen mukana sisätiloihin. Tässä oikeastaan Juuso kuikuilee sisäänpääsyä Mamman haravoidessa nurmikkoa. Joka kerran ohi kulkiessani kissa naukaisi sanoakseen, että kyllä nyt tämä ulkoilu riittää ja pitäisi päästä omaan nojatuoliin köllöttämään. Jos olisin mennyt tarpeeksi lähelle, Juuso olisi jopa saattanut käydä saappaan varteen kiinni hermostuttuaan tottelemattomuuteeni. Niin rauhallinen kissa kuin se yleensä onkin, kykenee sekin äärimmäisiin tekoihin mielipiteensä esille tuodakseen. Jollei muuten pääse sisään, on syytä pysäyttää palvelusväki ihan kunnolla, vaikka sitten hampaat irvessä.

Juusolla on tapana istua takkahuoneen ikkunalaudalla tarkkailemassa maailman menoa niin sisällä kuin ulkonakin. Ikkunalaudan alla hohkaa patteri lämpöään ja siinä on hyvä kuivata ulkona kastuneet tassut. Mamma saa sitten harjata ja imuroida kaikki kuivuvista tassuista lattialle pudonneet roskat. Näin syksyllä tavaraa siivottavaksi löytyy ajoittain ihan kunnolla, talvella sitten varsin vähän. Ikkunalasissa kulkee tasainen rivi pieniä tahroja, joita Juuso nenällään painaa tatuoidakseen ikkunan mieleisekseen tai ehkäpä merkatakseen alueen omaksi reviirikseen. Tai kenties pelkästään nähdäkseen paremmin ulos. Joskus vuosikausia sitten vieraillessani koiraperheessä huomasin samanlaisen merkkirivistön ystäväni ikkunaruudussa. Silloin tuumasin, ettei perhe ehkä ole kovin innostunut siivoamisesta. Nyt olen huomannut, että on aikoja, jolloin meidän ikkunoita saisi pyyhkiä jatkuvasti, jos haluaisi niiden olevan läiskättömiä. Ja kissan nenänjäljet ovat kuitenkin aika pikkuisia verrattuna ystäväni koiran isoon kirsuun ja sen jättämiin jälkiin ikkunassa. Eläimen kanssa eläessä on hyvä opetella katsomaan joitakin asioita sormiensa välistä tahi olemaan katsomatta laisinkaan. Liiasta puunaamisesta saa vain turhan stressin.

"Kesällä oli mukava nukkua Mamman sängyssä, mutta tämän talon iso nojatuoli on nyt minun valtakuntaani." Näin lienee Juuso ajatellut, kun muutaman päivän takkahuoneeseen siirtämääni nojatuolia kierreltyään päätti ottaa sen omaan käyttöönsä. Tuoli on yli 20 vuotta vanha ja se on uudelleen päällystetty jo kahteen kertaan. Valitettavasti tuolissa on hiukan epämukava istua, sillä istuintyyny valuu miten sattuu ja kunnollisen istumisasennon löytäminen on likimain mahdotonta. En vain ole raaskinut toistaiseksi tuolista luopua, sillä se on osa tuolloin aikanaan hankkimaani kahden sohvan kokonaisuutta. Kun tuoli aiemmin oli olohuoneen puolella, siinä tuli istuttua sivuttain jalat käsinojan yli heitettyinä ja pää nojaten selkänojan sivuosaan. Tuo asento sopi tietenkin oman porukan läsnäollessa tai yksikseen kirjaa lueskellessa, mutta sellaisessa asennossa on aika vaikea seurustella esimerkiksi vieraiden kanssa. Tässä eräänä päivänä keksin siirtää tuolin takkahuoneeseen, jossa se ei olekaan koskaan aiemmin ollut. Nyt tuoli onkin sitten saanut arvolleen kuuluvan käyttäjän. Pitäähän talon isännällä eli meidän Juusolla olla kunnon nukkumapaikka. Sellainen, jossa on hyvä maata niin kerällä kuin selällään köllöttäen ja josta on hyvä näkymä moneen suuntaan. Eivät pääse viholliset yllättämään selän takaa ja niin sujuu kotoväen tarkkailu ja hallinta yksissä tassuissa.

Varsin harvoin Juuso tulee katselemaan televisiota. Meillä olikin vuosikausia melko pieni töllötin kirjastohuoneessa, eikä se kiinnostanut Juusoa senkään vertaa. Jokin aika sitten hankimme isomman taulutelevision olohuoneeseen ja etenkin ensimmäisenä iltana kokoonnuimme koko perhe telkun ääreen. Siis minä ja Ukkokulta. Juusokin. Se istui pöydän alla televisiota katsellen. Tiedä häntä, mitä sen mielessä liikkui. Taivasteliko vain sitä, miten palvelusväki tuijottaa pelkästään ison kuvan lumoissa kaiken roskankin uudesta telkusta. No, nyt on alkuinnostus laantunut ja pystymme jälleen ennakkoon arvioimaan, mitä milloinkin kannattaa katsoa. Koko iltaa ei siis käytetä isomman kuvan ihmettelemiseen. Luulenpa, että Ukkokullan katsoessa tässä yhtenä iltana jalkapalloa, Juusoa enemmänkin ärsytti meidän kiinnostuksemme televisiota kohtaan. Ehkä se olisi toivonut rapsutuksia tai kenties jopa pientä piilosleikkihetkeä. Jospa tuo television eteen - kirjaimellisesti eteen - asettautuminen on vähän samanlainen reaktio kuin aamuisen sanomalehden päällä makaaminen. Huomio kissaan, eikä mihinkään muuhun!

"Joskus, kun mamma on ollut koko päivän liesussa, on kissan ihan pakko tulla kylkeen kiehnäämään ja saamaan päivän rapsutusannoksensa. Kun mamman naama on täynnä kissankarvoja ja rapsuttelut rapsuteltu voikin sitten kierrähtää selälleen ja valloittaa sohvasta hiukan useammankin palan. Joutaahan mamma istumaan vaikka vähän pienemmälle siivulle. On se vain niin ihanaa kissanelämää loikoa keskellä sohvaa vatsamakkarat hellyydestä kipeinä ja kuunnella palvelusväen rauhallista turinaa siinä ihan lähellä. Mamma se innokkaasti sijoittelee noita torkkupeitteitä paikkoihin, joissa kuvittelee minun hyvin viihtyvän. Onhan ne ihan mukavan pehmoisia ja lämpimiä, mutta ihan vain mamman iloksi niiden päälle välillä istahdan tai makuulle kellahdan. Minulle kyllä kelpaa ihan tuo paljas sohvakin." tuumaa Juuso.

Lapsella on kaksi kissaa, veljekset Loki (yläkuvassa) ja Nemo (alakuvassa). Pojat tai Vintiöt niin kuin minä niitä kutsun, ovat aika isokokoisia maatiaiskissoja. Pojat ovat olleet meillä silloin tällöin hoidossa, mutta nyt olen käynyt niitä ruokkimassa noin kerran kuukaudessa Lapsen ollessa opiskelujensa vuoksi toisella paikkakunnalla lähiopetusjaksoilla. Minun on helpompi reissata 50 km:n matka hoitamaan Poikia, kuin Lapsen raahata niitä meille. Juuso kun ei alkuunkaan tykkää näistä vekkuleista kavereista, vaan sähisee ja murisee vielä pitkään senkin jälkeen, kun Pojat ovat jo lähteneet omaan kotiinsa. Nemosta on aivan toivotonta saada kuvaa, jossa se olisi edes hetken paikallaan. Nytkin näpsin sarjassa ja vain kahdessa kuvassa kissa oli jotakuinkin pysähtyneessä asennossa. Kaikki muut kuvat olivat lähinnä mustavalkoisia vilahduksia. Nemon rakettimainen olemus vaikeuttaa myös Lokin kuvaamista, sillä vaikka se olisikin paikallaan, sen pää tuppaa seuraamaan velipojan liikehtimistä.

Loki on selvästi rauhallisempi kaveri ja usein tyytyy vain hissukseen sivusta seuraamaan, mitä velipoika touhuaa. Nemo sen sijaan on varsinainen Houdini. Aivan uskomattoman taitava avaamaan lukittuja ovia. Kyllästymiseen saakka se jaksaa räplätä jotain ovea, jonka se ehdottomasti haluaa saada auki. Luultavasti useimmat kissat inhoavat suljettuja ovia ja pyrkivät tavalla tai toisella saamaan ne auki. Nemolla riittää totisesti energiaa ja taitoa ja monta kertaa se onkin karannut meidän terassin ovestamme. Alkuun kuvittelimme, että riittää, kun lukitsemme oven. Ei riittänyt, kissa keksi nousta ikkunalaudalle, josta käsin se ulottui kahvaan ja lukitusmekanismiin pyöräyttäen lukon auki. Siitä vaan vapaasti maailmalle, vaikka sinne ei muuten niin mieli tekisikään. Pääasia, että ovi on saatu auki.

Kissoja siellä, kissoja täällä, kissoja siellä täällä. Miten onkin meidän perheestä tullut tällaisia kissafaneja, että kaikki hommaavat lemmikiksi kissan. Minulla on yksi pikkusisko, yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Siskon kissa sairastui ja jouduttiin nukuttamaan ihan vähän aikaa sitten. Kuvassa oleva Roope on isoveljeni 5-vuotias tallikissan jälkeläinen. Toinen pikkuveljistäni asuu Salossa ja hänellä on harmaa Missi-kissakaunotar. Toisen pikkuveljeni hännätön 16-vuotias Meetu-kissa on ollut jonkin aikaa vanhemmillani hoitokylässä, tällä veljellä on lisäksi karkeakarvainen mäyräkoira. Vanhemmillanikin oli kymmenisen vuotta sitten brittiläinen lyhytkarvakissa Miku, joka eli hiukan yli kymmenvuotiaaksi. Lapsistamme tyttärellä on nuo kaksi kissaa, Loki ja Nemo. Poikakin joskus pohtii, pitäisikö hänenkin hommata itselleen kissa, mutta toistaiseksi hän on tyytynyt rapsuttelemaan Juusoa. Ehkä opiskelevan sinkkupojan on helpompi lähteä ulkomaanreissuilleen, kun ei ole huolehdittavana kissaa.

Tällaista kissa-aiheista höpinää parempia puutarha-aikoja odotellessa. Tänään YLEssä vietetään 7. kerran nenäpäivää. Itselleni ei ole ihan selkeästi valjennut Nenäpäivän taustat, joten kaivoin netistä lisätietoa, josta osa tässä:

Visio: Nenäpäivän visiona on Suomi, jossa jokainen edistää kehitysmaiden lasten ihmisarvoisen elämän toteutumista. 

 

Missio: Tehtävämme on kerätä varoja pitkäkestoisiin kehitysyhteistyöhankkeisiin ja 

edistää globaalia oikeudenmukaisuutta viihteen ja yhteisen kansanliikkeen voimalla.

 

Nenäpäivän järjestää Ylen Hyvä Säätiö. Sen ovat vuonna 2004 perustaneet Suomen Punainen Risti, Kirkon Ulkomaanapu ja Suomen UNICEF. Säätiön toiminnassa ovat mukana myös Pelastakaa Lapset, Plan Suomi Säätiö, Suomen Lähetysseura, Fida International, Solidaarisuus ja SASK. Yleisradio tukee Nenäpäivää ohjelmatoiminnallaan. Lisäksi Nenäpäivä saa ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyövaroista tiedotustukea kehitysyhteistyöstä tiedottamiseen.

 

Isossa-Britanniassa Red Nose Day on näkynyt katukuvassa jo 28 vuotta, ensimmäistä paikallista Nenäpäivää vietettiin jo vuonna 1985. Järjestäjänä on Comic Relief – järjestö, jota BBC tukee ohjelmistollaan. Briteissä Red Nose Day on jo varsinainen kansanliike: ihmiset ympäri maata hulluttelevat hyvä asian puolesta. Vuonna 2012 Red Nose Day keräsi yli 100 miljoonaa puntaa! Nenäpäivää vietetään nykyään myös mm. Saksassa, Australiassa, Norjassa ja Islannissa.

Nenäpäivä kerää varoja maailman köyhimmissä oloissa elävien lasten hyväksi ja yllyttää suomalaisia hauskaan varainkeräykseen. Nenäpäivä järjestetään kerran vuodessa loka-marraskuun aikana. Kolmen viikon kampanja huipentuu Yle TV2:n Nenäpäivä-show’hun, jossa mukana on Suomen kirkkaimpia tähtiä. Nenäpäivää 2013 vietetään 8.11. Kampanja käynnistyy 16.10. 

Nenäpäivä 2012 keräsi reilut 2 miljoonaa euroa. Suomalaisten avulla tuhannet lapset pääsevät kouluun, saavat suojaa hiv-tartunnalta tai nukkuvat yönsä turvassa malariaverkon alla. 

Lisätietoa Nenäpäivästä löydät osoitteesta:  http://nenapaiva.fi/tietoa

 

Kissamaisten juttujen ja Nenäpäivän puitteissa 

toivotan kaikille mukavaa viikonvaihdetta!

 

Hiljaiseloa marraskuussa

Useimmat tapaamani ihmiset manailevat päivien harmautta ja iltojen pimeyttä, sadetta ja syksyn pituutta. On toki harmaata ja pimeätä jo aika varhain iltapäivällä. Mutta hurjan nopeasti tämä syksy on tähän saakka mennyt ja näyttää menevän edelleenkin. Kohta on eletty viikko marraskuuta ja joulutohinat ympärillä alkavat pyöriä vilkkaimmillaan. Viime viikon perjantaina kuuntelin radiosta Puhelinlangat laulaa -ohjelmaa, jossa soittajat kertoivat leipovansa pipareita ja valmistautuvansa pikkujouluihin. Firmojen pikkujoulukausi on kuulemma alkanut, eikä kaupoissakaan voi enää välttyä näkemästä yhä lisääntyviä joulukoristeita ja muuta aiheeseen liittyvää hörhellystä. Onneksi sentään musiikki on vielä ihan normaalia tingeltangelia, ettei piimännoutoreissulla vielä tarvitse petteripunakuonojuttuja kuunnella. Jotenkin jaksan ihan hyvin luovia kaiken joulukrääsän keskellä, mutta joululauluista menee kyllä ilo, kun niitä pakkosyötetään kaupoissa viikkotolkulla ennen joulua.

Pihalla ei pahemmin ole mitään tekemistä. Lehdet on haravoitu ja perennoita leikelty riittävästi. Eipä sitä kovin montaa kertaa jaksa samoja sammalia käydä kuvaamassakaan. Aika paljon on täällä meillä päin satanut ja ajoittain varsin rankastikin. Ojat ovat täynnä ja alapihalla kävellessä nurmi litsahtelee siten, että voisi kuvitella varpaiden välistä vettä pursuavan, jos paljasjaloin pystyisi siellä tepastelemaan. Yöt ovat jälleen selvästi viilentyneet, tänäänkin oli aamulla vajaa yksi aste lämmintä. Saappaisiin on pakko laittaa villasukat, jos menee vaikka kissan kanssa metsälenkille. Eikä käsineistäkään yhtään haittaa ole.

Omaishoitorintamallakin näyttää vähän rauhoittuvan. Ukkokullan äidin rintasyöpä leikattiin eilen ja leikkaus näytti menneen hyvin. Huomenna hänet kotiutetaan dreenipusseineen. Kolmen viikon päästä on lopputarkastus ja silloin myös päätetään, tarvitaanko jatkohoitoja ja minkälaisia.

Isän toisesta silmästä leikataan glaukooma tiistaina ja sen jälkeen sitten seurataan silmän toipumista viikottain Silmäklinikalla. Äidinkin syöpäleikkauksen ensimmäinen seurantakäyti on varmaan lähiaikoina. Tämähän näyttää suorastaan harvinaisen kiireettömältä ajanjaksolta.

Kun pihalla ei ole nyt juurikaan tekemistä, ehtii enemmän syventyä lukemiseen. Parhaillaan luen Mathias Rosenlundin esikoisteosta "Vaskivuorentie 20", jossa suomenruotsalainen Mathias kuvaa sitä, millaista on olla köyhä hyvinvointi-Suomessa. Hän pohtii koskettavasti ja häpeämättä, onko hänellä koskaan pääsyä ulos köyhyydestä, vai periytyykö köyhyys hänen lapsilleen, kuten se on periytynyt hänelle itselleen. Luin myös netistä, millaisia kommentteja kirjan aiheesta ja kirjailijasta monet olivat antaneet. Monet kehottavat Mathiasta ottamaan itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytymään. Kuitenkin Mathias pyrkii koko ajan sekä opiskelujensa ohessa että niitä tauolle jättämällä tekemään kaikenlaisia mahdollisia töitä, joita hän suinkin vain saa. Hän haluaa elättää itsensä ja perheensä, mutta tipahtaa jatkuvasti tahtomattaan erilaisiin tukiloukkuihin. On surullista, että liian monien mielestä köyhät, sairaat, vanhat, työttömät ja maahanmuuttajat ovat syypäitä itse omaan tilanteeseensa ja saisivat siksi myös itse kurjuudestaan selvitä. Minusta sivistyneen yhteiskunnan kuuluu huolehtia niistä, jotka eivät siihen tavalla tai toisella itse pysty. Helppoa on arvostella toisten tekemisiä sellaisina hetkinä, kun omassa elämässä menee hyvin. Työttömyys ja sairaus voi kohdata kenet tahansa, muuta ei taloudelliseen kurjistumiseen meilläkään välttämättä tarvita. 

Pikkulinnut ovat saapuneet oikein joukolla meidän pihamaalle. Nyt en ole täyttänyt ruokinta-automaatteja yhtä tiheään, kuin niinä muutamina pakkasaamuina. Eiköhän tuolla luonnossa vielä syömistä riitä. Ukkokullan kanssa pystytettiin lintulauta keittiön ikkunan eteen, mutta se oli selvästi liian lähellä. Linnut kyllä uskaltautuivat noutamaan laudalta siemeniä, mutta eivät jääneet niitä siihen syömään. Meidän piti jähmettyä aivan liikkumattomiksi ikkunan ääressä ollessamme, jotta emme olisi säikyttäneet lintuja pois. Tänään kävimme siirtämässä lintulaudan hieman kauemmaksi, käytävän toiselle puolelle. Tuo mökki alkaa kyllä olla jo niin lahossa kunnossa, ettei siinä pian ole ainuttakaan korjaamatonta kohtaa. Se on rakennettu liimaamalla pieniä paloja toisiinsa, eikä liima tietenkään ole kestänyt. Kohta on kaikki palat naulattu tai ruuvattu uudelleen toisiinsa kiinni, mutta huokoinen puu alkaa mennä tikuiksi ja säleiksi. Täytynee ensi syksynä katsella tilalle uusi mökki.

Näin viime yönä unta, että kampaaja oli värjännyt hiukseni likimain mustiksi. Kotiin päästyäni menin suihkuun ja väri lähti pois. Katsellessani itseäni suihkun jälkeen peilistä, olivat hiukseni porkkananpunaiset ja keskellä päätä olevan jakauksen molemmin puolin oikeastaan vaaleanpunaiset. Siitä paikasta lähdin kampaamoon näyttämään hiuksiani, mutta kampaajat totesivatkin minun menneen aivan liian aikaisin suihkuun. Kuulin kuitenkin kahden kampaajan kuiskuttelevan keskenään, että olivat tainneet laittaa hiuksiini väärän värin. Huomatessaan minun kuulleen heidän kuiskutuksensa, pääsin kuin pääsinkin kampaamotuoliin istumaan saadakseni uuden värin hiuksiini. Aamulla herättyäni piti mennä ihan ensimmäiseksi katsomaan peilistä, miltä naama näyttää. Tai paremminkin, miltä pää näyttää. Ei ollut porkkananpunainen, ei sinne päinkään. Ihan oli sitä samaa tuttua ruskeaa, mitä aina aiemminkin. Joskus vaan unet ovat niin elävän tuntuisia, että pitkälle päivään pitää oikein ravistella unen varjoja hartioilta pois.
 

Marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina

Harmaatakin harmaampi päivä, ei kuitenkaan sateinen. Pimeyden määrän tajuaa vasta sitten, kun lähtee kameran kanssa pihalle ja yrittää tähtäillä objektiivin läpi otollisia kuvauskohteita. Valo ei tahdo millään riittää, vaan nappuloita on väännettävä ja säädettävä. Väriä kuitenkin vielä löytyy, vaikka yleissävy onkin melko ruskea. Monissa ruusupensaissa lehtiä on yhä ja niiden väritys vaihtelee keltaisen sävyistä punaisiin. Runsas kosteus näytti vaatimattomassa +3 asteessa tiivistyvän lehdille lähes kimaltavaksi huurteeksi.

Vein aamupäivällä Ukkokullan kanssa lauantaisaunassa käyneen Pojan kotiinsa ja paluumatkalla kävin parissakin kaupassa etsimässä lisää oksasuojia omenapuille. Hurjan paljon joka paikassa oli ihmisiä ja autolle joutui pitkään etsimään vapaata parkkipaikkaa. En ole kovin innostunut käymään kaupoissa sen enempää lauantaisin kuin sunnuntaisinkaan, mutta koska meiltä on aina lähdettävä autolla johonkin suuntaan, kun jotain erityistä kaupasta tarvitsee, pyrin yhdistämään kauppakäynnit muihin pakollisiin autoreissuihin. Siksi tungin itseni sinnikkääsi muiden sunnuntaishoppailijoiden joukkoon. Harmillista on se, että harvoin löytää etsimänsä ensimmäisestä kaupasta, vaan samalla reissulla saa ravata kaupassa jos toisessakin. Sinänsä se välillä ihmetyttää, kun katsoo, miten valtavasti kaikissa kaupoissa on tavaraa. Mutta ei sitten sitä, mitä juuri silloin olet etsimässä. 

Kolmannesta kaupasta löysin riittävän ison säkin auringonkukansiemeniä. Niitä näyttää menevän niin hurjaa vauhtia, ettei kahden kilon pussukalla pitkälle pötkitä. Siispä tällä kertaa ostin samantien 20 kilon säkin ja muutaman pussillisen pähkinöitä. Lintujen ruokkimisesta tuntuu tulleen täällä pääkaupunkiseudullakin varsinainen muotivirtaus, sillä ihmiset ostivat ahkerasti erilaisia ruokinta-automaatteja ja vempaimia sekä tietenkin talipalloja ja siemeniä. Niinpä hyllyt olivatkin aika vajaita tai peräti tyhjiä, mutta onneksi sentään niitä maxisäkkejä oli vielä kaupan. Jälleen kerran huomasin myös sellaisen seikan, että asioille kannattaa lähteä maaseudun suuntaan. Siellä on likimain samat kaupat, mutta huomattavasti väljempää. Ei ruuhkaa, ei ongelmia löytää autolle paikkaa ja usein samat tuotteet ovat paremmin tarjouksessa tai muuten edullisempia, kuin pääkaupunkiseudulla. Asumme siinä mielessä hyvässä paikassa, että voimme valita, lähdemmekö kauppoihin Espooseen tai suuntaammeko auton Vihdin tai Lohjan suuntaan, jotka ovat selkeästi maalaisempia paikkoja.

Hedelmäpuiden rungot suojattiin jänisverkoilla jo perjantaina, mutta jos jälleen tulee paljon lunta, osa oksista on kyllä täysin jänöjen naposteltavana. Etenkin, jos lumi painaa oksia kohti maata. Meidän vielä pieni Valkeakuulaamme on monena talvena toiminut oivallisena jänöjussien evästysksohteena ja menettänyt oksankärkiään ristihuulien vatsoihin. Vanhojen puiden runkoja Ukkokulta suojasi tervapahvilla. Laitoin minä vielä varmuuden vuoksi verkot näille vanhoillekin puille, kun noita verkkoja nyt sattui ylimääräisiä olemaan. En tiedä, kuinka halukkaasti jänöt vanhoja runkoja napostelevat, mutta ei tuosta suojaamisesta nyt niin suurta työtä ole.

Etualalla seisova Huvitus on niin matalakasvuinen, että sitä on vaikea suojata verkolla. Pitäisi varmaan aidata koko puu latvusten leveydeltä, jotta saisi nuo alimmat oksat suojaan. Nyt runkoon on kierretty tervapahtia ja oksiin muovisia runko-/oksasuojia. Ne ovat keveitä ja helposti paikalleen laitettavia sekä pois otettavia. Eivät myöskään maksa paljoa ja näyttävät kestävän useamman vuoden. Joitakin vuosia sitten ostimme ensimmäiset ja tänään tosiaan kävin hakemassa muutaman pötkilön lisää. Bauhausista vihdoin löysin; kolme viiden kappaleen pötköä sai kympillä. Muut omenapuut ja puut ylipäätään ovat pudottaneet lehtensä, mutta Huvitus pitää viimeiseen saakka kiinni lehdistöstään.

Jänöjusseilla lienee vielä runsaasti syötävää luonnossakin, mutta puutarhamme kuuluu erään suuren rusakon vakioreitille. Eilen se käveli varsin verkkaiseen tahtiin metsäpolkua pitkin ja siirtyi loikka-askeliin vasta lähestyessään tietä ja kuullessaan auton saapuvan. Auton mentyä se loikki tien yli ja katosi naapuritalon takaiseen metsikköön. En ole koskaan nähnyt täällä meidän nurkilla samanaikaisesti yhtä rusakkoa tai jänistä enempää, joten tuntuu, että aina näkisi sen yhden ja saman. Ukkokulta kuitenkin kertoi muutama vuosi sitten nähneensä peräti kolme jussia samanaikaisesti, joten luultavasti niitä asustaa täällä enemmänkin. Kunhan maahan tulee lunta, risteilee jänöjen jälkiä hangella sinne tänne.

Kynttilähetket ovat jälleen käsillä oikein kunnolla. Tuikkuja on tullut sisällä poltettua jo pitkään, mutta vasta eilen sytytin ensimmäisen kerran porttiruukkujen lyhtyihin öljykynttilät. Enpä viitsi niitä yleensä käydä päiväksi sammuttamassa, joten saavat palaa niin pitkään, kuin niissä voimaa riittää. Näyttävät pimeässä kauniilta ja tekevät talon enemmän asutumman tuntuiseksi.

Eilen ehdin - ja viitsin pitkästä aikaa leipoa korvapuusteja. Laitetaan nyt näiden herkkujen kuvakin tähän niin kauan, kuin pullat ovat syöntikelpoisia. Vaikka laitoinhan minä osan pakkaseen, jotta kahvin kera on jotain jäystettävää muulloinkin.

Mukavaa alkavaa viikkoa ihan kaikille tasapuolisesti!

 

 

Kivuttiin Vuorenmäen laelle

Mikähän tarmokkuuden puuska minuun ja Ukkokultaan on iskenyt, kun vuoden sisällä on pitänyt kukistaa kaksi käymätöntä kohdetta kotinurkilla. Viime syksynä saimme vihdoin lähdetyksi retkelle läheiselle Ahvenlammelle, jonne sitten tulikin mentyä toisenkin kerran. Toissapäivänä kiipesimme yhdessä ja vakain tuumin parin kilometrin päässä sijaitsevalle korkealla mäelle tai paremminkin kalliolle, Vuorenmäelle. Sinnekin on pitänyt mennä monen monituista kertaa, mutta aina on jäänyt. Sitä voisi jo kutsua saamattomuudeksi, siis sitä, ettei tule kiivenneeksi kotikylän kalliolle kertaakaan 27 vuoden aikana.

Vuorenmäki sijoittuu Vanhan Turuntien ja Eerikinkartanontien väliin ja sitä kiertää talvella valaistu, kunnan ylläpitämä kuntolatu. Vuorenmäen Eerikinkartanontien puoleisella sivulla on ollut vuosikausia hiekkakuoppaan rakennettu urheilukenttä ja nyttemmin myös uusi Vuorenmäen koulu sekä kyläläisten vanhempien yhteistuumin kustantama tekonurmipäällysteinen jalkapallokenttä. Koulun läheisyydestä löytyy myös kyläyhdistyksen rakentama frisbeegolf-rata.

Lasten ollessa pieniä kävin usein naapurin rouvan kanssa töiden jälkeen hiihtämässä muutaman kierroksen ladulla. Sitten lapset kasvoivat ja muuttivat pois kotoa ja myös naapurin rouva muutti naapurikuntaan. Hiihtäminenkin jäi vuosiksi ja nyttemmin hiihtoreissut olen sauvonut lähinnä lähipelloille tehdyllä ladulla.

Vuorenmäki on huikean korkea paikka ja taisimme lähteä kapuamaan sinne sen korkeimmalta reunalta. Ukkokulta vain totesi, että katsos, tuosta lähtee polku kallioiden välistä ja niin sitä mentiin. Sammaleet ja puunjuuret olivat märkiä, joten varovaisesti piti askeleensa sovittaa, ettei livennyt jyhkeiden kivien välistä takaisin lähtöpisteeseen. Kaulassa roikkuvaa kameraakin piti välillä toisella kädellä varjella, ettei se ylös kiivetessä kolissut eteen osuviin kiviin ja kallionkielekkeisiin. 

Jyrkän nousun ja huonokulkuisen maaston vuoksi Vuorenmäki on pysynyt kohtalaisen hyvin luonnontilaisessa muodossa. Alueen koulun puoleisessa päässä on jonkin verran roskia ja viitteitä siitä, että monenlaiset nautintoaineet ovat sulostuttaneen metsään saapuneiden kulkijoiden ajanviettoa. Kallion laelle ei kuitenkaan ollut pahemmin roskia levitelty eikä edes majoja rakenneltu. Olisin voinut kuvitella, että lähellä asuvien rivi- ja omakotitalojen viikarit olisivat enemmänkin käyttäneet aluetta omien leikkiensä tantereena.

Vaikka Vuorenmäki on oikeastaan aika pieni paikka, sieltä löytyy monenlaista maastoa. Sammaleiden peittämiä pehmeämuotoisia kiviä vieri vieressä ja peräkanaa, teräväsärmäisiä lohkareita röykkiöittäin ja sitten taas melko tasaista varvikkoa, jossa kaatuneet puut muodostavat kulkijalle luonnollisen esteradan. 

Vuorenmäen laelle kipuaminen oli oikeastaan retken helpoin osuus, sillä polku nousi isojen lohkareiden välistä suoraan kohti taivasta. Välillä oli isompia tasanteita, joilta saattoi ihailla maisemaa ja alhaalla siintäviä talojen kattoja. Ylemmäs kiivetessä maisema avartui ja näkymä kulki yli vihreiden havupuumetsien. Ihan kotiin saakka ei sentään näkynyt, vaikka katseen suunta olikin oikea. 

Vuorenmäen laella oli syytä sielläkin kävellä varovasti, sillä kulku eteni kiveltä toiselle hyppien, yli runkojen ja joidenkin painaumiin kertyneiden lammikoiden. Otetta ei juurikaan voinut tukea mihinkään, sillä kallion kiipeämispuolella korkeampi kasvillisuus on aika harvaa. Lähinnä joitakin mäntyjä ja pystyyn kuivuneita keloja. Välillä tuli horjahdettua sen verran vinoon, että piti kädellä ottaa tukea sammaleisista kivistä ja kallioista. Hiukan tuntui märältä ja kolealta, mutta ei se matkan tekoa liiemmin haitannut.

Kallioilla loikkiessa ajattelin, kuinka paljon lapsena tykkäsin tällaisista paikoista. Mielikuvitus antoi sen, mikä kenties muuten puuttui ja kaverien kanssa tekemistä riitti kotileikeistä piilosilla oloon ja monenlaisiin peleihin. Ihan näin mahtavaa kalliomaastoa lapsuuden kotieni läheisyydessä ei tosin ole ollut, mutta pienen ihmisen elämässä pienemmätkin kivet olivat suuria lohkareita.

Retkellämme näimme tietenkin lintuja ja muutaman oravan. Varmasti paikalla elää runsaasti pieniä ötököitä, koska paikka on kuitenkin aika rauhallinen ja puut ovat saaneet omia aikojaan lahota ja tuottaa otollisen elinympäristön. Lokakuun loppu ei tietenkään ole paras mahdollinen ajankohta ympäristön eliöstön havainnoimiseen, mutta kenties kiipeämme tulevaisuudessa Vuorenmäelle jonakin toisena vuodenaikana. 

Tällä kävelyreissulla Ukkokulta oli harvinaisen suosiollinen minun kuvauspysähdyksilleni. Yleensä hän kyllästyy jo alkumatkasta ja lakkaa odottamasta minua joka käänteessä. Nyt hän pysähtyi jonkin matkan päähän odottamaan, kunnes olin riittävästi napsinut kuvia. Silti ehkä olisin yksikseni kuvannut enemmän, mutta hyvä näinkin. Olisi harmittanut, jos kamera olisi jäänyt kotiin, enkä olisi saanut kerättyä edes näitä muutamia kuvia muistokseni. 

Helpoin reitti päästä alas Vuorenmäeltä sijoittuu kokonaan vastapäiselle puolelle siitä, mistä kiipesimme ylös. Yritimme jo muutaman kerran aiemmin, mutta aina oli melkoisen jyrkkiä kallioita, eikä kunnollista polkua missään. Ei ollut kiirettä, joten jaksoimme käyttää aikaa turvallisen alastuloreitin löytämiseksi. Yhtä nopeasti, kuin olimme saapuneet Vuorenmäen laelle, olimme sen juurella. Paikalla on aikoinaan ollut tiheä kuusikko, mutta puustoa on karsittu ja juuri täällä on nykyisin frisbeegolfratakin. Metsänpohja on aika kulunutta ja siellä risteilee polkuja sinne tänne. Paikka on suosittu ulkoilijoiden keskuudessa niin kesällä kuin talvellakin ja se liittyy läheisesti Vuorenmäen kouluun sekä sen vierellä oleviin liikuntapaikkoihin.

Parin poutapäivän jälkeen tänään on satanut koko päivän. Kipaisin vain pikaisesti asioilla ja palasin nauttimaan sadepäivästä kotosalla. Kotihommat tuli pääosin tehtyä eilen, joten nyt voi valmistautua vapaan viettämiseen. Pimeän laskeutuessa kävin sytyttämässä ulos kynttilöitä ja kohta laitan muutaman tuikun olkkarin pöydälle. Edessä on hiljainen viikonvaihde pyhäpäivineen. Mukavaa.

Rauhallista pyhäinpäivää teille kaikille!