 |
| Köynnöshortensia muistuttaa puuvillasatoa |
Ajankohtaiset kuvat näyttävät olevan nyt kortilla. Kameraan en ole muutamaan päivään edes koskenut, kun on pitänyt lentää niinsanotusti kieli vyön alla suuntaan jos toiseenkin. Kummankin vanhemman kanssa on jälleen kulutettu erilaisten sairaanhoitotahojen odotuspenkkejä. Äidiltä löytyi kitalaesta möykky, jonka vuoksi hammaslääkäri lähetti hänet tarkempiin tutkimuksiin. Tuota aikaa odotellessa möykky puhkesi ja sen tilalle ilmestyi suora reikä leukaluuhun. Äitiä on nyt sitten kuvattu ja tänään otettiin koepala, jonka tulokset saadaan runsaan viikon kuluttua.
Hölmöyksissäni päästin isän yksin hammaslääkärin, jolle isän käyttämä verenohennuslääke oli tuiki tuntematon ja niinpä hän operoi isän purukalustoa oikein urakalla sillä seurauksella, ettei verentuloa meinattu saada millään loppumaan. Sitten isän hammasjuuri tulehtui ja tulehdus levisi leukaluuhun ja poskeen. Jälleen ravattiin niin hammaslääkärillä kuin terveyskeskuslääkärilläkin, otettiin labranäytteitä ja soiteltiin niiden perään.
Vanhan ja sairaan ihmisen näyttää olevan ylivoimaista huolehtia itsestään ja koittaa asioida monimutkaisilta tuntuvissa palveluissa. Pelkästään terveyskeskukseen soittaminen vaatii kuuntelemisen lisäksi nopeaa huomiokykyä ja taitoa painella kännykästä erilaisia numeroita sopivaa palvelua valitessaan. Paina yksi, jos haluat palvelua suomeksi, paina kaksi, jos haluat, että soitamme sinulle tähän numeroon, paina kolme, jos haluat muuttaa numeroa, johon soitamme sinulle..... Ja jos menet sekaisin jo ensimmäisen painalluksen kohdalla, on helpointa aloittaa soittoprosessi uudelleen. Puhumattakaan, jos kännykkä tekee tepposet, kuten minulle kävi yrittäessäni saada isälle hammaslääkäriaikaa.
Kohta 87-vuotta täyttävä isäni kuulee ja näkee huonosti. Tuntuu myös, että muistissa alkaa olla pätkimistä. Kaikki on nykyisin aina hukassa ja samat jutut hän kertoo uusina päivä toisensa jälkeen. Olen jo parin vuoden ajan kulkenut isän mukana lääkäreissä ja muissa terveyteen liittyvissä tapaamisissa, koska siten minun ei jälkikäteen tarvitse soitella ja selvitellä, mitä on sanottu ja sovittu. Isällä kun on useimmiten aivan eri käsitys, kuin mikä on todellisuus. Harmikseni en päässyt hammaslääkärikäynnille ja nyt niitä seurauksia onkin sitten saanut paikkailla oikein kunnolla.
 |
| Ruusupensas kumartaa lumessa |
81-vuotias äitini taasen kyllä pärjää näkönsä ja kuulonsa puolesta, mutta liikkuminen on hänelle hankalaa. Lisäksi hän jännittää uusia ja vieraita tilanteita, eikä osaa esimerkiksi lääkärissä esittää tarkentavia kysymyksiä. Lääkkeiden nimet ovat hänelle vaikeita ja hoito-ohjeista usein puolet menee täysin ohi korvien. Myös äiti toivoo, että olisin hänen mukanaan lääkärikäynneillä, jotta asiat tulevat kerralla selviksi.
 |
| Aurinko hopeoi huurteisen koivun latvuksia |
Huolehdin vanhempieni lääkkeiden jakamisesta dosetteihin, pidän kirjaa heidän lääkkeistään ja kuljen heidän mukanaan lääkäri- ym. hoitoihin liittyvillä käynneillä. Toki autan heitä monin tavoin muutenkin. Nyt on meneillään neljäs vuosi ja tämä omaishoitorupeama näyttää muuttuvan tiiviimmäksi ja vaativammaksi. Äiti on tänä aikana selvinnyt sydämen läppäleikkauksesta, syövästä hoitoineen ja monesta muusta pienemmästä krempasta. Isä on fyysisesti ollut paremmassa kunnossa, mutta glaukooman hoito on vaatinut säännöllisiä käyntejä silmäklinikalla. Viime keväisen sydäninfarktin ja pallolaajennuksen myötä mukaan tullut verenohennuslääke ovat aiheuttaneet monenlaisia kiemuroita myös glaukooman hoitoon.
 |
| Auringon säteet hangella |
Varmasti moni vanhus asuu mieluiten omassa kodissaan niin pitkään kuin mahdollista. Soisin kuitenkin, että myös apua ja palveluja heille tarjottaisiin jo siinä vaiheessa, kun toimintakyky alkaa heiketä. Siten he pystyisivät pidempään hoitamaan itse asioitaan. Nyt apua saa vasta, kun mikään muu ei enää auta. Usein jopa liian myöhään ajatellen pärjäämistä. Omaisille kasataan mielin määrin vastuuta ja murheita, joita heillä ei ehkä ole laisinkaan mahdollisuuksia hoitaa. Ja vaikka vastuu vanhemmista olisi omaisilla, kysytään aina vanhuksen mielipidettä, jolloin hän tavan takaa vastaa, että kyllä minä pärjään, kun tytär auttaa. Tällainen vastaus tuntuu olevan mannaa vanhuspalveluista vastaaville henkilöille ja näin he voivat jälleen pyyhkiä yhden vanhuksen pois avuntarvitsijoiden listalta. Miksi ei kysytä siltä tyttäreltä, joka tuntee todellisuuden ja myös omat voimavaransa. Monilla nyt vanhuutta elävillä on aimo annos omanarvontuntoa ja ylpeyttä. He muistavat omasta nuoruudestaan vanhukset, joilla ei ollut yhteiskunnassa juuri minkäänlaista arvoa ja pelkäävät omalle kohdalleen huutolaisuuskurjuutta ja toisten kontolle joutumista. Niinpä he väittävät selviävänsä, vaikka siitä ei enää olisi minkäänlaisia takuita, välttääkseen viimeiseen saakka joutumasta kenenkään vieraan vaivoiksi.
Kritisoin voimakkaasti vallalla olevia hienoja lauseita, joissa kerta toisensa perään mainostetaan kotona asumisen paremmuutta, mutta ei kuitenkaan tarjota palveluja, jotka tukisivat tällaista mahdollisuutta. Yhteiskunta säästää melkoisen määrän euroja vuosittain siinä, että omaiset hoitavat vanhuksensa. Sekin on ihan oikein, mikäli näille omaisille taataan resurssit tehtäväänsä. Hoidan päivä päivältä enemmän kahta vanhusta, mutta kriteerit erilaisiin tukiin ja apuihin ovat edelleen liian kaukana. Mikäli olisin täyspäiväisessä työssä, tehtäväni olisi sula mahdottomuus. Jonkun toisen palkollisena en mitenkään pystyisi järjestämään kaikkia menoja niin, että minusta olisi vanhemmilleni käytännön apua. Olisin jatkuvasti huolesta turtana, kun olen sitä ajoittain näinkin.
Meitä on viisi sisarusta ja nyt vanhin veljeni jäi eläkkeelle luvaten tulla mukaan vanhemmpien hoivarinkiin. Tähän saakka olen ollut yksin vastuussa. Väitän, etten ole tippaakaan katkera ja itse asiassa olen hieman yllättynytkin, miten helposti olen luikahtanut tähän omaishoitajan rooliin. Useimmiten vanhusten kanssa on mukava kulkea ja touhuta ja kotiin päästyäni pystyn rentoutumaan ja hellittämään päivän paineista. Olen ajatellut, että nyt on tällainen elämänvaihe ja tämä kestää aikansa. Minulla ei ole lapsenlapsia ja omat lapset pärjäävät tällä hetkellä omillaan, joten voin käyttää ylimääräiset voimavarat vanhempien hoitamiseen. Myös Ukkokulta on joustava ja ymmärtävä ja jeesaa kotitöissä, joten täällä omassa kodissa kaikki ei kaadu minun niskaani.
Elämässä näyttää nyt olevan ihan omanlaisensa arvomaailma. Vapaalla kelpaavat kotinurkat mainiosti, sillä ulkomaanreissut ovat liian monimutkaisia järjestettäviä tässä elämänvaiheessa. Vaatteita on kaapissa riittävästi ja kuka jaksaa pyntätä itseään terveyskeskuksessa jonottamista tai illan sohvakudinsessiota varten. Terveellinen kotiruoka maistuu ja voihan sitä joskus kipaista päiväreissulle Tallinnaan herkuttelemaan silmän, vatsan ja sielun ravintoa. Silloin, kun ei ole menoa mihinkään, tuntuu ruhtinaalliselta viettää päivä ilman jatkuvaa kelloon vilkuilua, eikä mieli taatusti tee mihinkään kauppakeskukseen shoppailemaan. Kummasti sitä ihmisen mielihalut muuttuvat.
Käsityöt, askartelu, lukeminen ja puutarha ovat henkireikiä, joiden parissa pääsee nollaamaan ajatuksensa. Jatkuva valon määrän lisääntyminen ja tuleva kevät saavat katseen siirtymään tulevaan. Pienet ilot ovat niitä suurimpia iloja ja odotan jo innolla aikaa, jolloin joka päivä löytää mullasta nousemassa uusia ituja. Siemenluetteloita olen jo selannut, mutta tilauksia en ole tehnyt. Varmaan niin tapahtuu ihan lähipäivinä ja sitten se onkin menoa.
Jaksan aina vain iloita siitä, että minulla on puutarhani, jonka parissa mieli lepää. Ja ihanan pehmoinen Juuso, jonka silkkiseen turkkiin voi väsyneet sormensa työntää ja aistia lämpimän kissan kehräämisen. Ja Ukkokulta, joka omalla hiljaisella ja hitaalla mörököllitavallaan jaksaa minua tukea ja kanssani elää.
Ystävät rakkaat, oikein mukavaa talvipäivää ja viikonloppua teille kaikille!
