Aronian paloa

Muutamaan päivään en ole ehtinyt laisinkaan pihahommiin, joten tänään heti aamusta hain haravan ja kottikärryt ja lähdin lehtitalkoisiin. Nyt alkavat jo omenapuutkin ravistaa lehtiään, samoin syreeneillä on jo melkoinen sulkasato meneillään.

Pensaatkin ovat selvästi luovuttamassa taistoaan ja niitä hiukan ravistaessa lehtiä satoi solkenaan maahan. Angervot ovat kyllä varsin sinnikkäitä ja edelleen myös melko vihreitä. Usein niissä on ollut lehdet vielä lumien sataessa maahan.

Aika paljon olen jo leikannut perennoja, mutta tänään lähti viimeisetkin. Etupihan Bermudankolmiosta napsin mustaksi menneet syysleimut kompostiin. Kuunliljat olen leikannut jo aiemmin, sillä niiden lehdet muuttuvat kylmyydessä limaisiksi klönteiksi, joita ei parhaalla tahdollakaan voi sanoa kauniiksi.

Tarkoitus oli kaivaa Pikkupuutarhan kivipenkistä kruunuvuokotkin pois, mutta kun viime viikoisen punaisen kukinnon lisäksi myös siniset kruunuvuokot ovat innostuneet nuppuilemaan. Saapa nähdä, ehtivätkö avautua, koska loppuviikoksi on jo luvassa pakkasöitä ja päivisinkin lämpötilan pitäisi pudota alle viiden asteen.

Ilmeisesti syysmyrkkyliljani on kuullut minun manaavan, ettei se nyt niin erityisen näyttävä kasvi ole. Kaksi vuotta sitten istutin tasan kaksi sipulia, kun kaupassa ei enempää ollut. Muistelen istuttaneeni ne samaan paikkaan, mutta nyt minulla on kuitenkin kaksi toisistaan melko etäällä olevaa kasvustoa, jotka pukkaavat kaiken aikaa uusia kukkia. Pikkuisen tässä jo nousee toive, että tällä vauhdillla syreenipenkissä tulee olemaan näin syksyisin violetti vallankumous.

Kummasti yhden tunnin siirto sai tämänkin päivän suorastaan kilvan kipittämään. Menin aamulla ulos ja silloin aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta yhdessä hujauksessa se oli jo metsikön puiden takana matkalla länteen laskeutumaan. Nyt juuri kello on puoli viisi ja ulkona silmin nähden hämärtää. 

Heti, kun aurinko menee metsän taakse, pihassa valo vähenee merkittävästi. Sen huomaa hyvin jo paljain silmin, mutta vielä paremmin kameran objektiivin läpi. Valovoimaa pitää oitis lisätä.

Autotallinurkan vaahtera alkaa olla typösen tyhjä. Alapihan isossa vaahterassa on sen sijaan vielä melkoisesti lehtiä. Tänään haravoin sekä ala- että yläpihaa, eikä se tuntunut laisinkaan niin epätoivoiselta, kuin vime viikolla. Edelleen niitä vaahteranlehtiä kertyi ihan hirvittävät määrät, mutta ehkä itse olin toisenlaisella tuulella. Nautin kuulaasta syyssäästä, matalalta paistavasta auringosta ja siitä, että jokaisella haravanvedolla tuli niin siistiä. Tiedän, että vielä on edessä parikin haravointikeikkaa, mutta jokaisella kerralla määrä vähenee oleellisesti, kunnes homma on taas tältä vuodelta hoidettu.

Vaahterat eivät tänä vuonna kummoistakaan ruskaa järjestäneet, aroniat loistavat sitäkin upeammin. Auringonvalossa ne suorastaan paloivat ja vielä hämärtyvässä illassakin näen niiden upeat värisävyt työhuoneen ikkunasta.

Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille!

Sulo Heinola, Maija Myrskyluoto, Piparminttu ja Suvi Kullström, olette lämpimästi tervetulleita blogini pariin ihan jokainen.
 

Vaahteranlehtitulvaa

Nyt se sitten alkoi. Haravoiminen nimittäin. Eilispäivän ja viime yön aikana vaahteratkin ovat pudottaneet valtaisan määrän lehtiä. Edelleen niitä näyttää yläilmojen oksilla roikkuvan, mutta painopiste alkaa kuitenkin olla maantasalla.

Tänään päivä oli aloitettava reippaalla haravointituokiolla autotallin nurkan kulkuväylän avaamiseksi. Tällä kertaa tuota lehtimassaa ei kuskattukaan kosmpostiin, vaan haravoin sen naapurin aidan vieressä olevaan murheenkryyni-paikkaan. Murheenkryyni siksi, että siitä olen kaivanut jättimäisen tatarin juurakoita, mutta yhä se tatar sieltä ponnekkaasti kohti taivaita kurkottaa. Laitoin pahimman keskittymän päälle mustaa muovia, jonka päälle noita lehtiä on nyt haravoitu. Eiköhän se tatar sieltä ensi kesänäkin esiin tule, mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Alapihakin oli aamulla aivan paksun lehtimassan valtaama. Meinasi jo meikäläiseltä puhti loppua, kun yritin saada siihen jotain tolkkua ja järjestystä. Kun pääosan lehdistä saa haravoitua, voi loput ajaa leikkurilla silpuksi ja sinnehän häviävät. Miten sitä nyt on vain sellainen tunne, että noita lehtiä on tänä vuonna jotenkin määräänsä enemmän. Tuskin, mutta oli kuitenkin pakko jättää homma kesken, kun ei vaan jaksanut jättimäisiä kasoja koota ja siirrellä. Satamaankin alkoi, joten haravointitalkoot jatkuvat.

Juuri mitään kukkivaa tai värikästäkään ei pihalta enää löydy. Reunusasteri kylläkin kukkii iloisena. Se on varmaan edelleenkin onnesta soikeana päästyään pois Kurgaanista, jossa se oli hautautunut kevätpikkusydämen alle. Mikähän aivoitus minuun on iskenyt, kun reunusasterin olen moiseen paikkaan istuttanut? 

Syysleimutkin ovat aika hyvin sinnitelleet ja valkoinen Europa yrittää vieläkin pyristellä talvea vastaan. Lähipäivinä käyn leikkaamassa loputkin perennat kompostiin. Ei niistä enää oikein pihan kaunistukseksi ole. Lisäksi sunnuntaina siirretään jälleen kelloja talviaikaan ja valo senkun kaiken aikaa vähenee. Yhä enemmän vapaa-aikaa tulee vietettyä sisätiloissa.

Juuso tarkkailee keittiön ikkunasta pihanäkymää

Jostain syystä blogger tökkii nyt oikein urakalla. Kuvien siirtäminen on hidasta ja työlästä. Niinpä siirryn muihin puuhiin ja toivotan teille kaikille mukavaa viikonvaihdetta. 
 

Puutarhassa hiljenee, villasukissa ei

Kruunuvuokko pukkasi vielä yhden kukan

Tuntuu aivan omituiselta, kun taivas on pitkästä aikaa pilvessä, eikä aurinkoa näy. Pihalle toki voisi mennä, mutta en nyt keksi mitään tähdellistä tekemistä siellä. Vaahteroista leijailee hiljakseen lehtiä, vaan ne on äkkiä haravoitu. Tulisi nyt yksi kunnon tuulinen päivä, joka vähän ravistelisi puita ja pudottaisi lehtiä enemmänkin.

Lehtiä vaahteroissa edelleen riittää, vaikka tuo kuva on jo muutaman päivän ikäinen. Ei todellakaan mitään upeaa ruskan loistetta, vaan hitaasti ruskean pilkullisiksi käpertyviä ruttuja.

Maanantaina aloitin urakan, jota olen pitkään miettinyt. Aiemmin kasvimaalaatikoiden väleissä oli oksahaketta, mutta se tuntui suorastaan houkuttelevan kotiloita uumeniinsa. Lisäksi suikeroalpi oli vähitellen valloittanut käytäviltä alaa, enkä oikein tykännyt siitäkään. Kaunis kasvi, mutta väärässä paikassa. Se sai lähteä. 

Riittihän siinä kitkemistä ja melkeinpä mullaksi maatuneen hakkeen rapsuttamista, mutta vihdoin saatoin levittää käytäville sanomalehteä ja kärrätä sen päälle kivituhkaa. Nyt on koko iso säkillinen kivituhkaa käytetty. Sitä pitäisi vielä hiukan lisätä, mutta enpä taida enää tähän hätään alkaa uutta säkkiä tilaamaan. Jääköön kevääseen. Tuo harmaa kivituhka tiiviistyy todella hyvin, eikä siten kulkeudu pois käytäviltä haravoinnin ja muiden toimenpiteiden mukana.

Hedelmä- ja koristepuut on verkotettu, joten nyt vain odotellaan haravoinnin alkamista. Kukkapenkeistä otan vain päällimmäiset vaahteranlehdet ja nurmikolta ajan lehdet silpuksi ainakin kerran. Etenkin ne miljoonat vaahteranlehdet, joita sinne putoilee niin omista kuin kunnan puista. 

Iltaisin sukkapuikot suihkii ja sukkia valmistuu. Pitää varmaan kohta keksiä jotain muuta ajanvietettä, kun noita sukkia alkaa jo olla aika tavalla. Minkäs sille mahtaa, kun ihmiset julkaisevat aina vain uusia malleja ja väriyhdistelmiä, joita on sitten ihan pakko itsekin kokeilla.

Tämä kettukuvio on ihan ensimmäinen jälkikäteen tehty villasukkakirjailuni. Ei mennyt aivan kympin arvoisesti, mutta enpä ryhtynyt sitä purkamaankaan.

Myös tämän syksyn pystyraitahittiä piti kokeilla. Tuli kyllä aika tiukkaa ja se näkyy jo päällekin, sillä laiskuuttani en vaihtanut resorin jälkeen isompiin puikkoihin. Mielessä kävi, että puranko, mutta en vielä. Aloitin jo toisetkin samalla mallilla, mutta eri väreillä. Ne meni oitis purkuun, heti ensimmäisen sukan valmistuttua. Kirjoneule ei taida olla tällaiselle hätähousulle paras mahdollinen mallineule. 

Erikoisempien mallien välissä on hyvä rauhoittua tekemällä jotain täysin tavanomaista ja yksinkertaista.

Kerrosrivinousu on yksi lempimalleistani. Sillä saa mukavasti vaihtelua ja sitä on todella helppo tehdä vaikka jännemmänkin telkkariohjelman ohessa.

Aina ei voi aloittaa uutta lankakerää, vaan välillä täytyy tuhota jämälankoja. Tämän sukan mallissa viidakkolanka raidoittui nätisti siten, että jokaiseen valkoiseen väliin tuli hiven mustaa. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Minun kerässäni musta oli tuollaisina klöntteinä. Päätin tehdä vaihteeksi vähän isommat sukat, kun enimmäkseen tulee kudottua oman jalan mitoituksen mukaan.

Tällaiset sukat innostuin kutomaan niinikään mallista. Valkoinen ruttuvarsi korostaa viininpunaista jalkaosaa. Mallissa varteen oli virkattu viininpunaisia kukkasia koristeeksi, mutta ne jätin väliin.

Pidän kovasti väreistä ja villalangoissa niitä riittää. Ei todellakaan tarvitse tyytyä harmaaseen. Vähän hillitympää kaipaavalle päätin kutoa tällaiset sukat. Valaistus tässä kuvassa hämää, sillä nuo sukat ovat sysimustat ja varressa olen käyttänyt puna-musta-valkoista Nostalgia lankaa. Neulemallina varressa on jälleen kerran minulle mieluisa kerrosrivinousu.

Lupasin tehdä ystäväni vastasyntyneelle lapsenlapselle kortin. Totesin, kuinka hankalaa on mennä jotain lupaamaan, eikä sitten synnykään yhden ainokaista ideaa. Lopulta sain kokoon kolme korttia, joista hän saa tehdä valintansa. Yleensä etsin kortteihin myös sopivan runon tuonne sisäpuolelle.

Sen verran työlästä näiden vauvakorttien tekeminen oli, että ihan kauhistuin, kuinka käy joulukorttien. Vuosikausia olen askarrellut joulukortit itse, joten miten ihmeessä uskallan lähettää kaupan kortteja. Ehkä tässä vielä harmaat aivosolut sen verran liikahtavat, että jotain syntyy. Onhan sentään vielä aikaa ideoimiseen.

Tässähän tätä postausta tälle päivälle. Omaishoitohommat kutsuvat. Mukavia arkipäiviä teille kaikille!
 

Sunnuntailaiskotusta

Iskipä ihan hirvittävä laiskotus. Ulkona olisi monenlaista tekemistä ja aurinkokin paistaa upeasti. Eikä yöllä ole ollut pakkastakaan, toisin kuin useimpina muina öinä. En vaan saa itseäni kyörättyä pihamaalle, vaan tässä istun tietokoneen äärellä. Vedin jopa rullaverhon työhuoneen ikkunan eteen, ettei aurinko paistaisi sisään. No, syynä oli kylläkin se, ettei auringonpaisteessa näytöltä näy yhtään mitään.

Eilen laitoin hedelmäpuille verkot. Samoin verkotin kesän aikana istutetut koristepuut; ruusuorapihlajan ja kaksi koristeomenapuuta. En halua puutarhassamme vierailevan jättisuuren rusakon popsivan niitä heti ensimmäisenä talven suuhunsa.

Ihan ensimmäiseksi kuitenkin kiersin kuuraisan puutarhan kameran kanssa. Kukkijoita sieltä alkaa olla turha etsiä, mutta pakkasen leikki kasvien lehdillä on kaunista katseltavaa.

Puutarhaa kiertäessäni keksin jo monta uutta projektia. Tai ei ne kaikki uusia ole, mutta sen verran syvälle hautautuneita, että ansaitsivat tulla uudelleen huomioiduiksi.

Kasvimaalaatikoiden välistä pitäisi kitkeä sinne levinnyt suikeroalpi pois ja kattaa käytävät mieluummin vaikka kivituhkalla. Ehkä se olisi siten vähemmän kodikas paikka kotiloiden asuttavaksi. Ja yhtä pikkupuutarhan polun haaraakin voisi pikkaisen leventää, jotta sen hoitaminen olisi helpompaa. Näin viileällä kaikenlainen kaivaminen ja kärrääminen sujuisi huomattavasti mukavammin kuin kesähelteillä. Tai kevään kiireissä.

Mutta kun laiskottaa... Ehkä ryhdyn askartelemaan onnittelukortteja varastoon. Tai suunnittelemaan joulukortteja. Tai vain olla möllöttämään.

Laiskaa sunnuntaita teille kaikille! Ihan luvan kanssa.

Hyvänolon feromonit

En ole ehtinyt kirjoittamaan postauksia, en kuvaamaan pihalla enkä missään muuallakaan. Enkä kyllä ole ollut laiskanakaan. Mihin lie kaikki aika valunut, mutta jotain sentään on tullut tehtyäkin. Talon kaikki ikkunat on pesty. Tai ei nyt ihan kaikki, sillä autotallin kaksi pikkuikkunaa on yhä pesemättä. Ovat kyllä listalla, mutta eivät ihan ensimmäisinä, kun on niin paljon muutakin.

Leikkimökin katto höyryää kylminä aamuina auringon sitä lämmittäessä

Pihalla olen hiukan haravoinut, mutta paljon enempää ei voi, koska lehdet istuvat edelleen tiukasti kaikissa syreeneissä, omppupuissa ja pitkälti myös vaahteroissa. Useimmat pensaatkin ovat edelleen ihan vihreänä. Yhtenä päivänä laitoin pitkät tikkaat autotallin nurkalla olevaa vaahteraa vasten ja sahasin siitä alimpia oksia pois. Oksat kun roikkuivat vasten talon kattoa, eikä se taida olla ihan suotavaa. 

Suurin osa perennanvarsista on jo leikattu ja pilkottu kompostiin, mutta maksaruohot ne senkun kukkivat ja kukkivat. Pakkasaamuina ne ovat olleet kohmeisia ja huurteisia, mutta auringonpaisteessa sulavat ja jatkavat kukintaansa. Olen kerännyt niitä maljakkoonkin ja sielläkin olla möllöttävät päiväkausia laisinkaan lakastumatta. Ihmekukkia tosiaan.

Ville de Lyon rupsahti pakkasessa

Uskomattoman hieno syksy tämä säiden puolesta on kyllä ollut. Sadetta ei viikkokausiin ja aurinko se paistaa päivä toisensa jälkeen likimain pilvettömältä taivaalta. Yöpakkasia meillä oli tasaiseen tahtiin viikon verran, mutta nyt muutama yö on ollut selvästi plussan puolella. Mistään hienosta syysruskasta ei ole voinut puhua, sillä värit ovat meidän nurkilla kyllä enimmäkseen ruskeita. No, ruskaa kai sekin on. Vaahteroissa ei juurikaan näy keltaisen ja punaisen eri sävyjä, vaan ensin niiden lehdet vihertävät ja sen jälkeen käpertyvät ruskehtaviksi rutuiksi leijaillen sellaisina maahan.

Juuson kanssa käveltiin yhtenä päivänä viereisessä kunnan metsikössä. Juuso tykkää siitä kovasti, mutta minua otti lähinnä raskaasti päähän. Kuulin nimittäin, että kunta on siirtänyt ensi vuodelle alkavaksi suunniteltua kunnostusprojektia jälleen vuodella. Ei siis edelleenkään kunnollisia katuvaloja ja hidasteita meidän kadulle. Metsikön puut jatkavat pystyynlahoamistaan ja sinne tänne kaatuiluaan ja ennenkaikkea varjostavat pihaamme entistäkin pahemmin. Nopeusrajoituksista ja alueen lapsista välinpitämättömät autoilijat paahtavat täyttä vauhtia mutkaisella tiellä. Alueen kunnostaminen oli tarkoitus alkuperäisen suunnitelman mukaan aloittaa 2005, mutta sitä on siirretty vuodesta toiseen ja näköjään siirretään jatkossakin.

Kun kunnalla on vähän rahaa erilaisiin projekteihin, olisi kunnallisen demokratian kannalta oikeudenmukaista, että kunnan eri osa-alueita kohdeltaisiin samoin säännöin ja perustein. Ettei jotain tiettyä projektia siirreltäisi vuodesta toiseen hamaan tulevaisuuteen, vaan odotusvuoro siirtyisi vuorollaan jollekin toiselle kohteelle. Tämä ei liene yksistään meidän kunnan ongelma, mutta täällä meidän kylällä tällainen epäsuhta koetaan jo selkeäksi veronmaksajien väärinkohteluksi. Rahojen siirto tämän kylän projekteista kunnan eteläosiin kun näyttää olevan päättymätön vakiokäytäntö. Epäoikeudenmukaisuus saa aina mieleni kuohtahtamaan. Asiassa kuin asiassa.

Onneksi kaikki potutukset haihtuvat taivaan tuuliin, kun edes hetkenkin touhuaa oman kissan kanssa. Metsikössä kävellessä se löysi mieluisia tuoksuja joka ikisen suuren puun tyvestä ja kiehnäsi itseään puun juurissa ja havunneulasissa. Sitten se jäi tyytyväisenä köllöttelemään ajatellen ilmeisesti, että kyllä mammakullalla on aikaa polulla seisoskella.

Ulkona se ei pitkään viihdy, mutta mamman touhutessa pihalla, Juuso ottaa päivätorkut auringon lämmittämällä patiolla. Ja jos vain mamma yhdenkin askeleen suuntaa kohti kotiovea, on kissa taatusti siellä ensimmäisenä odottamassa, että pääsisi sisään.

 

Mitä vanhemmaksi Juuso tulee, sen hellyydenkipeämmäksi se muuttuu. Sille on tullut tavaksi, että iltaisin sen pitää saada oma rapsutustuokionsa. Siinä ei auta, vaikka mammalla kuinka olisi kutimet kädessä ja villasukka valmistumassa. Sinne vain kutimien väliin kissa itsensä tunkee ja sitten rapsutellaan puolisen tuntia, kunnes Juusolle riittää. Se hypähtää pois sylistä ja ryhtyy pesemään pois rapsutuksen irrottamia karvoja. Ja sen jälkeen taas uni maistuu.

Mitä lie hyvänolon feromoneja näistä rapsutussessioista irtoaakaan, mutta niin siinä kevenee mamman mahdolliset potutukset kuin kissankin päivän hellyysannos.

Rapsutelkaa rakkaitanne. Mukavaa viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti!

Blogini tarina

Syyshortensia Vanille Fraise

Sain Pirkolta elämää ja elämyksiä -blogista haasteen, jossa on tarkoitus kertoa oman blogin tarina eli miten blogini sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.

Vanille fraise tämäkin

Ehdin jo kirjoittaa pitkät pätkät kaikenlaisia jorinoita, kunnes jostain kumman mielijohteesta lähdin katsomaan blogini alkutaipaleen postauksia. Kuukausikaupalla päivitin juttujani, eikä kukaan kommentoinut. Ensimmäisenä tuli vihdoin kannustavat kommentit omalta Lapselta ja kummitytöltäni, jolta olin saanut idean ja innostuksen aloittaa oman blogini.

Koko Vanille fraise -puskani

Vaikka olen moneen kertaan sanonut, että kirjoitan blogia lähinnä itselleni puutarhapäiväkirjaksi, en voi väittää, etteivätkö lukijoiden kommentit lämmittäisi mieltä. Niin se vain on, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. 

Punahattu

Enpä olisi voinut kuvitellakaan, miten ihaniin ihmisiin olen saanut tutustua näiden runsaan neljän vuoden aikana. Joitakin olen tavannut henkilökohtaisesti, ja yhä olen suorastaan hämmästynyt noiden tapaamisten välittömyydestä ja siitä, kuinka he ovat heti tuntuneet vanhoilta tutuilta. Monia heistäkin, joita tapaan täällä virtuaalimaailmassa, ajattelen usein lämmöllä ja ilolla. Aivan kuin olisin heidätkin tuntenut vuosikausia. Kun joku blogi on pitkään hiljaa, sitä alkaa pohtimaan, ettei vaan mitään ikävää olisi sattunut. Ja sitten kun vihdoin taas tulee postauksia, rauhoittuu. 

Pinkki daalia

Koska olen aika monessa viime aikojen haasteissa kertonut blogini aloittamisesta, en lähde sitä sen enempää tässä ruotimaan. Tänään kuitenkin ymmärsin, että merkittävimmät taitekohdat koko blogin pitämisessä ovat ne ensimmäiset kommentit, jotka ovat tehneet oman blogin näkyväksi ja tarkoitukselliseksi ja kannustavat jatkamaan.

Jaloangervo

Oli sitten blogin kirjoittamisen alkuperäinen syy ja tarkoitus mikä tahansa, on kuitenkin aikamoinen kynnys ryhtyä julkaisemaan omia ajatuksia ja kuvia ihan kaikelle maailmalle. Jokainen blogi on omanlaisensa ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Itse kullakin on varmasti mittarinsa, millaisia blogeja tykkää seurata. Toisissa on huikeita kuvia ja toiset taas saavat kerta toisensa jälkeen nauramaan oivalliselle ja kekseliäälle tarinalle. Jotkut ovat osanneet laatia hienon ulkoasun, kun taas joillekin tekniikka asettaa jatkuvasti isoja haasteita.

Kallionauhus

Yhteistä kaikille lienee innostus ja palo jakaa mukavia ja vähemmänkin mukavia asioita; tässä tapauksessa puutarha ja kasvit ovat kaiken keskiössä, kuitenkin tavalla, joka sallii kaikenlaisen elämän siinä ohessa. Imemme voimaa puutarhasta ja kasveista ja jaamme sitä toisillemme.

Oranssi daalia

Blogini tarkoitus toimia puutarhapäiväkirjana, on täyttänyt tavoitteensa. Siitä tuli paljon enemmän. Se avasi tien ihan uuteen puutarha-, kasvi- ja luontotietouteen, josta iloitsen tavattomasti.  

Syysleimu

Koska blogistani tuli paljon enemmän kuin vain puutarhapäiväkirja, kuuluu kiitos siitä kaikille lukijoille ja kommentoijille. Lähetän lämpimät kiitokseni ensimmäisille oikeille kommentoijilleni ja samalla haastan teidät kirjoittamaan oman "Blogini tarinan". Haaste ja kiitokseni lähtevät

1. Karoliinalle Karoliinan puutarhassa -blogiin

2. Tiinalle Pionihulluutta ja puutarhaunelmia -blogiin

3. Pirjolle Mökkipuutarhassa -blogiin

4. Konnadonnalle Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogiin

Valkoinen daalia

Haasteen ohjeet ovat tässä:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.

3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Maurinmalva