Lukutaito on silkkaa onnea

Pirkko Elämää ja elämyksistä -blogista heitti kaikille tartuttavaksi Helmet 2017 -lukuhaasteen, joka on hyvin kiinnostava ja koukuttava. Ideana on lukea 50 haasteessa listattuun kohtaan sopiva kirja, voi itse päättää käyttääkö kirjaa yhteen vaiko useampaan kohtaan. Ei siis tarkoita, että pitäisi lukea 50 eri kirjaa, koska yksi kirja voi kattaa useamman kohdan.

Meneillään on tämän vuoden toinen viikko ja olen saanut luetuksi vasta yhden kirjan, jonka aloitin jo joulun aikaan. Minulla on tapana ottaa ylimääräisiä paineita mitättömistäkin asioista, joten päätin olla lähtemättä mukaan haasteeseen. Aikaa ei vain nykyisellään ole riittävästi lukemiseen, vaikka se yksi lempiharrastuksiani onkin. Luen lähinnä iltaisin sängyssä ennen valojen sammuttamista. Lukeminen on välillä hyvää unilääkettä, mutta hyvä kirja voi myös pyyhkäistä unet kokonaan pois, kun yksinkertaisesti on pakko lukea eteenpäin nähdäkseen, miten tarina kehittyy.

Pääasiassa luen kotimaista proosaa ja dekkareita. Nyt on sellainen vaihe päällä. On ollut monenlaisia vaiheita; joskus olen lukenut pötköön jonkun yksittäisen kirjailijan teoksia toinen toisensa jälkeen, joskus kirjapino on koostunut lähes pelkästään runoista ja aina lukemistoon on kuulunut myös erilaiset tietoteokset. 

En muista, minkä ikäisenä opin lukemaan. Ensimmäisiltä luokilta muistan sen, että kun oli tehnyt tunnilla tehtävänsä, sai opettajan luvalla käydä hakemassa luokan seinällä olevasta hyllystä itselleen luettavaa. Kirjaa ei voinut viedä kotiin, vaan se piti palauttaa takaisin hyllyyn välitunnille lähtiessä. Kirja oli kuitenkin varattu sitä lukevalle oppilaalle, kunnes hän oli lukenut sen loppuun. Ajatuksena oli varmasti rauhoittaa tilanne luokassa, jotta kaikki tekisivät tehtävänsä loppuun. Oli sillä toisaalta myös kirjoihin tutustuttamisen ja lukemiseen kannustava vaikutus. 

Aloitin kouluni Pohjois-Espoossa, jossa lähin kirjasto toimi samassa koulurakennuksessa. Silloin lapsilla ei ollut lupa lainata aikuisten kirjoja ja muistan, kuinka pitkään vielä teini-iässäkin kirjaston hyllyn äärellä mietin, onko tätä tai tätä kirjaa nyt laisinkaan lupa lainata. Lapsuudenkodissani kirjoja ja lukemista arvostettiin, enkä muista koskaan kuulleeni moitteita siitä, että olisin liikaa viettänyt aikaani nenä kiinni kirjassa. Sillä sitä tein todella paljon. Kirjastossa kävin ahkerasti ja joka kerran lainasin vinon pinon luettavaa.

70-luvun lopulla löysin kirjakerhot, joita tuolloin oli useita. Tunnetuin niistä lienee Otavan, Tammen ja WSOY:n vuonna 1968 perustama Suuri suomalainen kirjakerho. Siihen liityin ensimmäisenä ja pian myös kahteen-kolmeen muuhunkin. Harvoin otin niitä jäsenlehdessä ennalta esiteltyjä kuukaudenkirjoja, sillä ne sai yleensä nopeasti kirjastostakin ja usein ne olivat toki myydyimpiä kirjoja, mutta eivät välttämättä kaikkein kiinnostavimpia. Useimmiten tilasin kirjoja, jotka lukemisen lisäksi koin tärkeäksi saada omaan hyllyyn. Joihin saatoin milloin tahansa palata uudelleen.

Kirjakauppojen alennusmyynnit olivat lukevalle ihmiselle alkuvuoden herkkua. Kenties ovat sitä edelleen, vaikka kirjojen suosio onkin huomattavasti hiipunut. Postilaatikkoon tipahti jo hyvissä ajoin alekirjalista, jonka perusteella saattoi tehdä ennakkotilauksen ja varmistaa suosituimpien kirjojen saamisen. Oli se vaan juhlaa hakea kirjakaupasta pino kirjoja, joiden parissa saattoi herkutella pitkän aikaa. Ja yleensä sieltä kirjakaupasta samaan syssyyn lähti muutama muukin kirja, jota ei ollut älynnyt ennakkolistasta itselleen varata.

Lasten syntyessä kirjat eivät meidän perheestä minnekään kadonneet, vaan esille ilmaantui uusi kirjaryhmä. Lapset aloittivat kirjoihin tutustumisen ensin paksusivuisilla kuvakirjoilla, josta aste asteelta siirryttiin vaativimpiin kirjoihin. Lasten kanssa mentiin kirjastoon jo ennen, kuin kumpikaan oli oppinut kävelemään. Kirjoja luettiin iltasaduksi ja päiväunille rauhoittumiseksi ja ihan vain iloksi. Kirjat ovat aina olleet hyviä lahjoja niin syntymäpäivinä kuin jouluisinkin. Kirjan kanssa kasvaminen on tuottanut hedelmää, sillä Poika on intohimoinen ja monipuolinen lukija. Tyttärellä aikaa lukemiseen on vähemmän.

Vuodesta 1980 olen kirjannut kaikki lukemani kirjat. Lista löytyy kirjailijan mukaan aakkostettuna ja kronologisessa järjestyksessä. Niinpä voin helposti katsoa, olenko jonkun kirjan lukenut ja toisaalta tiedän, mitä ja kuinka paljon olen kulloinkin lukenut. Kävin listaa läpi ja hämmästelin joitakin 90-luvun vuosia, jolloin olen lukenut jopa 28 kirjaa kuukaudessa. Vastaavasti sitten löytyy lukuisia kuukausia vuosien mittaan, jolloin en ole saanut loppuun ainuttakaan kirjaa. Nykyisin tahti näyttää olevan aika tasaisesti 3-5 kirjaa kuukaudessa.

Sain juuri luettua Riikka Pulkkisen "Paras mahdollinen maaiilma" (Otava. 2016). Alku lähti vähän jähmeästi liikkeelle, mutta tarinan edetessä se imaisi mukaansa ja viimeisten sivujen kohdalla olin jo täysin tarinassa mukana aistien henkilöiden tunteet. Takakannen sulkiessani meni hetki palata omaan itseensä ja todeta olevansa omassa sängyssä. Hyvillä kirjoilla, hyvillä tarinoilla on sellainen vaikutus. Sitä tunnetta tavoitellessa joutuu ehkä lukemaan pinon vähemmän hyviä kirjoja, mutta se kannattaa. Ehdottomasti.

Muutama sana lukutaidosta ja lukemisesta:  

Lukutaito avaa aidan uuden maailman ja luo pohjan monen muun taidon oppimiselle. Ilman lukutaitoa elämä olisi monin verroin vaikeampaa, nyky-yhteiskunnassa suorastaan mahdotonta. Kiistattomien hyötyjen lisäksi lukeminen on aivan upea harrastus. Hyvä kirja tarjoaa elämyksen omalla kotisohvalla. Lukeminen viihdyttää ja rentouttaa ja saa meidät ajattelemaan ja tuntemaan sekä parhaimmillaan ymmärtämään muita ihmisiä. Voimme samaistui muihin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa. Voimme myös oppia ymmärtämään toisten ihmisten ajatuksia, tunteita ja käytöksen syitä.

OECD:n PISA-hankkeessa käytetään seuraavanlaista lukutaidon määritelmää: ”Lukutaito on kirjoitettujen tekstien ymmärtämistä, käyttöä ja arviointia lukijan omien tavoitteiden saavuttamiseksi, tietojen ja valmiuksien kehittämiseksi sekä yhteiskuntaelämään osallistumiseksi.” Nykyisin mekaanisen lukutaidon ohella pidetään tärkeänä myös niin kutsuttua funktionaalista lukutaitoa, jossa lukija osaa tulkita ja arvioida lukemaansa riippumatta tekstilajista. Maaliskuusssa 2016 yhdysvaltalainen yliopisto (artikkeli ei kerro nimeä) listasi maat paremmuusjärjestykseen lukutaidon perusteella. Jos listaus olisi tehty käyttäen Pisa-menetelmää, kärjessä olisivat olleet Singapore, Etelä-Korea ja Kiina. Kun tutkimuksessa huomioitiin lukutaidon lisäksi myös kirjastojen käyttö ja kirjastojen koko ja kirjojen saatavuus, putosivat Tyynenmeren valtiot melkoisesti Suomen pitäessä kärkisijansa 60 listatun valtion seurassa kirkkaasti. 

Lukutaito ei ole maailmassa itsestäänselvyys. Maapallon väestön yli 15-vuotiaista 800 miljoonaa eli 16 % on lukutaidottomia. 98 % maailman lukutaidottomista elää kehitysmaissa, usein köyhyydessä ja monet heistä sodan haavoittamina. Lukutaitoa ei ole juuri siellä, missä sitä eniten tarvittaisiin. Maailman lukutaidottomista aikuisista (yli 15-vuotiaista) naisia on 64 %.  11 maassa yli 50 % aikuisista on lukutaidottomia (Afganistan, Benin, Burkina Faso, Keski-Afrikan tasasvalta, Tsad, Norsunluurannikko, Etiopia, Guinea, Liberia, Mali ja Niger). Eniten lukutaidottomia on Intiassa, jossa lukutaidottomia aikuisia asuu yhteensä 286 miljoonaa.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Kukka & kaali -blogin Pauliinalla on todella lämmin sydän ja ihastuttava taito pukea ajatuksensa sanoiksi. Hän laittoi liikkeelle haasteen, joka kuuluu seuraavasti:

 Jutun juoni on lyhyesti tällainen

Kehu blogiystäväsi ja varmista, että hän myös saa kehusi.

Kehumasi blogiystävä saa jatkaa ketjua kehumalla omaa blogiystäväänsä jne.

Lisätiedot:

Mitään velvollisuuksia ei ole: ei tarvitse kiittää kehuista eikä jatkaa ketjua.  

Sinun ei tarvitse tietää ketä on kehuttu, sillä samaa saa kehua moneenkin kertaan.
Saa kehua niin montaa kuin haluaa, pitkästi tai lyhyesti. 

Blogiin saa laittaa linkin tai olla laittamatta. 

Uusia ketjun alkujakin saa laittaa maailmalle niin monta kuin haluaa.
Sekään ei ole kiellettyä, että kehaisee siinä sivussa puolison, lapset, kissat, koirat, kanat ja kukot, ihan mitkä vaan.

Pauliinan kauniit sanat kirvoittivat kyyneltulvan, joka vain yltyi Pirkon Vaarin torpan puutarha- blogista ottaessa osaa haasteeseen. Monta päivää olen pyöritellyt tätä haastetta mielessäni ja miettinyt. Laittoipa Pauliina eteeni todella vaikean pohdinnan, sillä ongelma ei ole, ketä kehuisin, vaan miten tehdä se. 

Tuntuu äärimmäisen vaikealta nostaa joku yksittäinen henkilö muiden joukosta, koska jokainen on omalla tavallaan tärkeä ja kehujen arvoinen. Yhtenä päivänä saa lämpimän sanan toiselta ja toisena päivänä taas joltain toiselta. Jonkun blogissa ihastuttaa kuvat, jonkun toisen blogissa taasen sanat. Koskaan ei voi kaikkia miellyttää, ja yllättäen jonain päivänä juuri sellainen henkilö sanoo jotain kaunista ja palkitsevaa, jolta on kaikkein vähiten osannut sellaista odottaa. 

Aktiiviset bloggarit jäävät ilman muuta paremmin mieleen ja siksi heitä on myös helpompi kehua. Joku toinen postaa harvemmin, mutta niitä postauksia oppii jopa suorastaan odottamaan, eikä heitä unohda - vaikka moni harvemmin postaava niin tuntuu usein ajattelevankin - vaan jokaisen postauksen lukee innostuksella ja ilolla siitä, että tämäkin bloggaaja on palannut "langoille".

Olen usein ihmetellyt, miksi some-maailmassa niin yleinen ja ikävä trollaaminen ja vihapuhe ei ole rantautunut näihin puutarhablogeihin. Täällä täytyy olla todella fiksua porukkaa ja myös uskomattoman paljon luontaista hyvyyttä ja empatiaa. Kommentoidessani toisten postauksia mietin aina, miten pukisin sanani myönteisiksi ja kannustaviksi. Ja miten välttäisin edes tahattomasti ketään loukkaamasta. Aina se ei varmastikaan onnistu - etenkään yhden käden nakkisormilla tabletin ääressä, mutta se on kuitenkin vilpitön tarkoitukseni. 

"Etsi aina maailmassa kaunista ja hyvää.

Kaunis kasvaa sydämessä aina kultajyvää."  

Näin sanotaan vanhassa kiiltokuvakirjan värssyssä. Jonkun mielestä hivenen naivia ehkä, mutta annos positiivisuutta kantaa pidemmälle ja kevyemmin. Hyväksytään toistemme erilaisuus ja annetaan kaikenlaisten kukkien kukkia myös symbolisesti.

Kivipellon Saila ratkaisi postauksessaan omalta osaltaan tämän haasteen todella kauniisti ja auttoi samalla minua päättämään, mitä teen. Niinpä en siis kehu ketään yksittäistä henkilöä, blogia, kissaa tai kanaa. Ihan kaikki olette kehumisen arvoisia, siispä Veikko Lavin sanojen siivittämänä:

Jokainen ihmnen on laulun arvoinen

Ihmisiä on kuin muurahaisia,

ne loputonta polkuansa taivaltaa.

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,

niin ettei heitä toisistaan voi erottaa.

Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,

niin kahta samanlaista eipä ois'.

Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen,

häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Jokainen elämä on tärkeä.

Jokainen ihminen vain elää hetken sen,

sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

tee kuni saituri, mi aarteen piilottaa.

Ei kaupittele koskaan muille kalleintansa hän,

pois hopeoistaan kaikki tahrat kiillottaa.

Lämmitä siis kalleintasi, ystävää,

kun suuri aarre sulle suotu on.

Niin myöhäistä on hälle polttaa kynttilää,

kun kerran hautakumpu umpeen luotu on.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Jokainen elämä on tärkeä.

Jokainen ihminen vain elää hetken sen,

sen minkä kohtalo on hälle määräävä.

Näiden laulun sanojen myötä muistan lämmöllä myös maanantaina pois nukkunutta kummisetääni, isäni isoveljeä, joka kahden kuukauden kuluttua olisi täyttänyt 91 v. Hyvää matkaa sinulle, Oiva-setä!

Pian, aika pian kuitenkin...

Valkoinen kerrottu amaryllis jäi tänä jouluna hankkimatta, mutta tämä ihana Rozetta tuo kyllä aikalailla lohtua siihen puutteeseen. Kaksi ensimmäistä vanaa kukkivat jo hyvissä ajoin ennen joulua ja nyt kolmas vana on avautunut kahden kukan voimin. Toiset kaksi kukkaa ovat vielä hieman nupulla.

On se vaan niin kaunis, että voisin istua sitä ihastelemassa pidemmänkin tovin.

Punaisiakin amarylliksiä on vielä nupulla. Nämä nuppuvaiheet ovat minusta niin kiehtovia ja kuvauksellisia.

Seuraavaksi on muutama sana talvetettavista pelaguista ja pari kuvaakin niistä. Tässä vaiheessa herkkähermoiset voivat sulkea silmänsä tai peräti koko postauksen ja keskittyä odottamaan kevään korvilla kauppoihin ilmestyviä ihastuttavia, täydessä kukassa loistavia pelaguita. Jos ette kuitenkaan noudata varoitustani, voin lohduttaa, että näistäkin tulee upeita, jos onni suo ja kasvattaja jaksaa odottaa.

Monet ovat julkaisseet kuvia hyvinvoivista pelaguista, jotka eivät ole uupuneet talven koitoksissa. Vastapainoksi laitan kuvan omista pelaguistani, jotka viettävät talvea kellarissa. Aika raaskuja ovat, mutta edelleen hengissä, mistä tässä vaiheessa suuresti iloitsen. 

Kerrottakoon, että tällaisia pelaguuni ovat joka kevättalvi ja osin vielä muuttuvat surkeammiksi, kun tuon ne sisälle. Jonkin aikaa ovat sen näköisiä, että aina ohi kulkiessani mietin niiden nakkaamista kompostiin. Valon voimalla osa alkaa työntää uutta versoa ja joka vuosi osa lannistuu ja luovuttaa.

Meidän kellarissa on ihan liian lämmin ja suurimman osan vuorokaudesta pimeää. Siksi multa kuivuu herkemmin ja näitä talvetettavia täytyy kastella hieman enemmän, kuin jos olisivat viileässä. Tämä taitaa olla neljäs talvi, kun talvetan pelaguitani. Yleensä osa selviää ja takuuvarmasti joku aina heittää henkensä.

Siirsin syksyllä kellariin myös pari purkkihortensiaa.Kolme tavallista purkkihortensiaa on talvehtinut maassa kaksi talvea, mutta katsotaan, selvisivätkö tästä talvesta. Yksi niistä kolmesta maahan kaivetusta on myös kukkinut. Sisällä en saa purkkihortensioita talven yli menestymään, enkä ole ajatellut jokaista kesäkukaksi saatua tai hankittua hortensiaa maahan kaivaakaan. 

Vaikka hortensia on nyt hyvin rupsahtaneen tai suorastaan puolikuolleen näköinen, on siihen ilmestynyt tuoreita lehtiä. Kellarissa on tilaa talvettamiselle, joten ainakin kannattaa yrittää. Jokainen selvinnyt kasvi on myönteinen kokemus. 

Talvetusaiheesta postasi hiljan myös Kati 100%outdoor -blogissaan.

Meidän chilinpoikanen kasvaa anopin ikkunalla.

Seuraava haaste talvetettaville on siirto sisälle ja valoon. Kysyy hiukan luonnetta sietää ruskeita lehtiä pudottelevia, eikä todellakaan ulkonäöltään niitä fiineimpiä rankoja muutaman viikon ajan ihan silmiensä alla. Mutta joka kevät on yhtä ihastuttavaa nähdä noiden onnettoman oloisten raaskujen hissukseen virkistyvän ja aloittavan uuden kasvun kohti kesää. Ja pian ne jo tunkevat pikkuruisia karvaisia nuppujaan ilmoille. Silloin voi jo sanoa onnistuneensa. Jälleen yksi talvi ylitetty. No, nyt kiirehdin asioiden edelle, sillä ihan vielä ei olla tuossa vaiheessa. Mutta pian, aika pian kuitenkin.
 

Karvakavereita

Tyttären Nemo joulukuussa 2016

Meidän perhe on kissoihin hurahtanutta porukkaa. Eikä vain perhe, vaan lähisuku. Lapsuudenkodissani oli kissa, joka oli minulle hyvin rakas. Muuttaessani pois kotoa, kissa jäi lapsuudenkotiin ja aika pian se sairastui ja jouduttiin nukuttamaan pois. Se oli hyvin surullinen episodi. 

Meillä on tietenkin oma Juusomme, joka itse asiassa on tyttären aikanaan tänne tuoma. Minulle syntymäpäivälahjaksi, vaikka tänäkin päivänä olen vakuuttunut hänellä olleen niinsanotusti oma kissa ojassa. Eli tahto saada kissa lemmikiksi naamioitui ideaan hankkia sellainen äidille.

Tyttären Loki joulukuussa 2016

Jostain kumman syystä en sitä lupaa antanut, vaan kissapa tuli silti. Tuli ja jäi. Pahvilaatikosta kurkistavaa pikkuruista kissanpentua oli täysin mahdotonta vastustaa. Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt, että kissa olisi pitänyt ottaa jo useita vuosia aikaisemmin. Lemmikistä on niin paljon iloa. Olen myös sitä mieltä, että lemmikki omalla tavallaan kasvattaa lasta ja nuorta vastuuseen toisesta elollisesta olennosta, synnyttää empatiaa ja auttaa käsittelemään erilaisia tunteita. 

Uudet tutkimukset myös kertovat, että varhain hankittu lemmikki saattaa hoitaa allergiasiedätyksen. (Lemmikkieläin tuo tavallisesti heti mieleen pelätyn allergian. Mutta uusin tieto kertoo, että lemmikki voikin ehkäistä allergiaa! Moni lääkäri uskoo, että varhaisiällä tapahtuva altistuminen lemmikkieläimille saattaa itse asiassa auttaa elimistöämme rakentamaan puolustuskeinoja allergioita ja astmaa vastaan, jolloin ne suojaavat lasta allergialta sen sijaan, että ne vanhan ajattelutavan mukaan vain laukaisisivat oireita. Lähde: Terveyskirjasto-Duodecim).

Loki

Olihan meillä akvaariokaloja, mutta ei niitä voi ottaa syliin ja paijata ja hellitellä. Tyttären eläinrakkaus laajeni aika varhaisessa vaiheessa hevosiin ja nyttemmin hän on löytänyt siltä saralta itselleen harrastuksen lisäksi myös ammatin. Muutaman kerran tytär kaverinsa kanssa toi lähitallilta pari hoitohevosta omaan pihaan. Tai pikemminkin kunnan maalle syömään pitkäksi kasvanutta heinää. 

Sitten tytär muutti pois kotoa, vaan Juuso jäi. Vaikea olisi ollut tänne kotiutunutta Juusoa toisaalle muuttaa ja vaikea olisi myös meidän ollut siitä luopua. Pitkään tytär ei ilman kissaa pystynyt olemaan ja niin hänen kotiinsa muuttivat mustavalkoiset maatiaiskissaveljekset Nemo ja Loki. Tyttären ollessa välillä reissussa, käymme ruokkimassa ja rapsuttamassa poikia.

Vanhimman veljeni Roope

Kolmesta veljestäni kahdella on niinikään kissa; vanhimmalla veljellä mustavalkoinen Roope ja nuoremmalla hopeanharmaa Missi. Nuorimmallakin veljellä oli kissa, joka yhden hoitokeikan jälkeen jäi vanhemmilleni asumaan. Meetu kun ei oikein tykännyt veljen talouteen muuttaneesta mäyräkoira Nunosta. Meetu eli kohtalaisen pitkän ja hyvän elämän ja lähti vajaa kaksi vuotta sitten paremmille hiirestysmaille. 

Vallu

Monissa perheissä käy niin, että lasten muuttaessa pois kotoa, ei enää oteta uutta lemmikkiäkään, koska matkustaminen ja muu vapaudenkaipuu istuu huonosti yhteen lemmikkielämän kanssa. Ystävistäni suurin osa taitaa olla tällä hetkellä lemmikittömiä. Yhdellä ystävällä on kaksi perhoskoiraa Joy ja Ramona, toisella taasen yhteishuoltajuuskoira, kun hänen tyttärensä pomeranian nimeltään Kaapo viettää paljon aikaa "mummilassa". Yksi todellinen koiraihminen siirtyi yllättäen kissoihin ja nyt heillä on tallikissan jälkeläiset Vallu ja Vilma. Tämä pariskunta matkustaa aika paljon ja parhaillaankin Vallu ja Vilma viettävät kolmeviikkoista jaksoaan kissahoitolassa.

Juuso odottaa iltapäiväkahvia

Pojalla on pari kaveria, joilla on kissoja. Nyt hän on jonkun kerran sanonut, että jospa hänkin ottaisi itselleen kissan. Olemme estelleet Poikaa, sillä sinkkuna hän matkustaa mielellään ja parhaillaan opiskelee pitkiä päiviä toisella paikkakunnalla. Eläimen kannalta ei ehkä ole paras elämäntilanne ja olisihan se Pojallekin alituinen pohtimisen paikka, kun kissalle pitäisi reissuajoiksi hoitajia hommata.

Juusolla on tapana viettää kahvihetket villasukkaterapiassa pöydän alla.

Emme voi ottaa hoitokissoja meille, sillä Juuso ei näytä tottuvan toisiin kissoihin. Olemme toki kokeilleet ja hankaluuksista huolimatta tyttären kissat ovat olleet meillä hoidossa. Loki ja Nemo seurustelisivat mielellään Juuson kanssa, mutta tuloksena on hirvittävää sähinää, murinaa ja paljastuneiden kynsien vilahduksia. Sanotaan, ettei vanha koira enää uusille tavoille opi ja sama näyttää pätevän myös kissoihin. Juusolla on ollut lokoisat oltavat talouden ainoana kuninkaallisena ja siitä asemasta se ei hevillä luovu.  

Juuso täyttää keväällä jo 16 vuotta. Tiedämme, että se on kissalle korkea ikä ja yhteisiä vuosia on edessä luultavasti melko vähän.  Luin juuri, että 15 vuotiaista ja sitä vanhemmilla kissoilla jopa joka toisella tavataan dementiatyyppisiä muutoksia. 20 vuotta kissanelämää vastaa ihmisen elämässä noin 96 v. Huhuja 30-vuotiaista kissoista liikkuu maailmalla, mutta meillä todistetusti vanhimmat kissat ovat 20-vuotiaita ja jotkut muutaman vuoden ylikin.

Lemmikinomistajat tietävät, miten eläimeen kiintyy. Ihmissuhdetta eläin ei täysin korvaa, mutta hyvänä kakkosena lemmikki kyllä taatusti tulee. Uudenvuoden ilotulituksen aiheuttaman pelon jälkeen Juuso on ollut tavallista hellyydenkipeämpi. Illalla se tulee sohvalle aivan minuun kiinni. Välillä syliin ja sitten samalle sohvatyynylle ahtautuen. Siirrän kutimet syrjään ja upotan sormeni sen pehmoiseen karvaan ja kissaa rapsuttaessani tunnen sormenpäissäni sen rauhallisen hengityksen ja lämmön. Mieleni valtaa mukavan arkinen tyyneys ja onnen läikähdys sisimmässä. Se on pientä tässä suuressa maailmassa, mutta riittää minulle mainiosti. 

PS. Kuvat eivät ole parasta A-luokkaa, mutta ei maailma siihen kaadu.
 

Muistin tukena

Kasvihormoni -blogin Sini K:n laittama haaste (johon vastasin ti 3.1.17) oli monessakin mielessä oivallinen. Vuoden mittaan tulee monen monta kertaa etsittyä omasta ja joskus toistenkin blogeista jotain tiettyä asiaa. Varsin usein melko huonoin tuloksin. Miten sen tietyn asian tai esineen löytäminen aina onkin niin epätoivoisen hankalaa.

Sini toteutti haasteen omassa blogissaan upealla tavalla. Jotain samaa tavoittelin, mutta annoin vallan laiskuudelle ja lopputulos ei ollut läheskään sitä, mikä alkuperäinen suunnitelmani oli. Huomasin myös, että vaikka aika paljon asioita kirjaan vuoden mittaan ylös, niiden tulkitseminen myöhemmin on hieman työlästä.

Jonkinlaista puutarhapäiväkirjaa olen pitänyt vuosien ajan. Blogi on osittain korvannut puutarhapäiväkirjan siksi, että tänne voi liittää kuvia kertomaan ja selittämään monia asioita, joita on vaikea sanoiksi pukea. Jossain vaiheessa löysin OmaPiha -lehden Pihakalenterin ja tänä vuonna on sitten kuudes sellainen käytössä. 

Kännykkäkalenterin myötä olen jo luopunut ns. taskuallakasta. Tärkeimmät menot kirjautuvat helposti kännykän kalenteriin, koska se kulkee yleensä kaikkialle mukana. Sinne on myös helppo laittaa muistutuksia, jotka tarvittaessa äänekkäästi kilauttamalla saavat meikäläisen liikenteeseen. 

Pihakalenteri on joko keittiön sivupöydällä tai sohvan vieressä pikkupöydällä. Sen pitää olla lähellä ja helposti saatavilla, jotta muistan sinne asiat kirjata. Pihakalenteriin kirjaan päivittäiset säätiedot ja lyhyesti erilaisia tärkeitä menoja, tapahtumia ja muistiinpainettavia asioita. Pihakalenterin väliin kertyy vuoden mittaan monia lippusia, lappusia, käyntikortteja ja osoite- sun muita tietoja. Pihakalenterista on tullut sähkötön googleni, tabletin rinnakkaisolento. Sieltä kaivan esiin monia lähiajan tietoja, joita harvinaisen usein kaivataan. Ja nyttemmin aiempien vuosien Pihakalentereista on tullut muistivarastoni, joista löytyy yllättävän paljon tärkeää, mutta päivittäisestä muistista kadottunna tietoa.

Työhuoneen seinällä on myös kalenteri, josta näen kuluvan kuukauden tiedot. En yleensä kiikuta kännykkää työhuoneeseen, ellen sitten ole jonnekin soittamassa. Ja vaikka kännykkä olisikin mukana, on helpompi puhelun lomassa vilkaista päivämääriä seinältä, kuin avata puhelimen kalenteri. Kännyn kalenterissa ei myöskään ole nimipäiviä ja moni muukin asia on selkeämmin esillä paperisessa versiossa.

Seinäkalenterinani toimii oivallinen Satokausikalenteri. Valitettavasti se on niin painava, ettei se pysynyt magneettien varassa ilmoitustaululla ja niinpä joudun irroittamaan aina käsillä olevan kuukauden kiinnitettäväksi magneettitauluun.

Joissain kalentereissa on myös kuun vaiheet, mutta tällä hetkellä minulla ei sellaista kalenteria ole. Tulostin netistä kuluvan vuoden kuukalenterin ja laitoin sen ilmoitustaululle.

Lienen isältäni perinyt kiinnostuksen sään seuraamiseen. Vaikka isän näkö on mennyt todella huonoksi, hän edelleen kirjaa joka päivä monta säähän liittyvää tietoa sääpäiväkirjaan, jollaisen olen jo useamman vuoden ajan antanut hänelle isänpäivälahjaksi. Sää taitaa olla yksi yleisimpiä ja myös helpoimpia puheenaiheita suomalaisten keskuudessa. Siitä myös väitellään runsaasti. Ihmisten muistitieto on aika lyhytaikaista ja valikoivaa ja siksikin on kiva päästä tarkastamaan tietoja vanhoista muistiinpanoista. 

Poikani jakaa ja jatkaa sääkiinnostuksen perinnettä. Hänen kanssaan saatamme pitkäänkin pohtia monia säähän liittyviä asioita. On todella mukava jutella Pojan kanssa, sillä hän on pohjattoman kiinnostunut monista asioista, hän lukee paljon ja hänellä on kerrassaan uskomattoman tarkka nippelitietomuisti. 

Taisin poiketa alkuperäisestä ajatuksesta, joka oli se, että yritän tänä vuonna kirjata asioita vähän tarkemmin. Ja selkeämmin, sillä yksittäinen, huonosti tai epäselvästi kirjattu sana ei välttämättä paljon kerro muutaman kuukauden kuluttua. Tavoite on, että vuoden vaihteessa voisin laatia tästä puutarhavuodesta yhteenvedon, joka sisältäisi muutakin kuin yksittäisiä sääpäivityksiä ja jota olisi kaikin tavoin mukava lukea. Tämä myös edellyttää kuvapankin laajentamista siten, että kertovaa materiaalia olisi entistä enemmän.

Köynnöshortensia tammikuun pakkasessa

Lopuksi sanottakoon, että en tehnyt uutena vuotena ainuttakaan lupausta, koska ne aiheuttavat vain turhia paineita ja tuppaavat kuitenkin rikkoutumaan. Olkoon tämäkin ideanpoikanen vaikka tavoite, jota kohti kulkea ilman sen kummempia odotuksia. 

Ja mainittakoon myös, ettei tähän postaukseen sisälly minkäänlaista mainontaa. Kerronpahan vain, minkä olen itselleni hyväksi havainnut. Ilmaiset vinkit ovat aina tervetulleita.
 

Vähän lunta ja enemmän pakkasta

Varjoyrtit lumen kätköissä

Enpä muista, koska viimeksi olisin iloinnut lumesta yhtä paljon, kuin tiistaiaamuna nähdessäni pihan valkoisena. Ei sitä valkoista talvensuojaa kovin paljoa ole, mutta parempi vähä kuin ei laisinkaan. 

Pupujussien kulkureititkin on nyt helposti nähtävissä. Rinteen sulkaneilikat ja maksaruohot on kaivettu esiin ja varsia tasattu ja lyhennetty talttahampailla. Näin tapahtuu joka talvi, eivätkä kasvit siitä ole olleet moksiskaan. Juuret säilyvät, vaikka maanpäällisiä osia vähän verotettaisiinkin.

Jos on luonto kaunis kesällä, on se sitä välillä talvellakin. Kevyen pakkaslumen kuoruttamat oksat ovat kuin japanilaisia puupiirroksia taustanaan kevyesti vesivärisiveltimellä laveerattu taivas.

Untuvaisessa lumessa kevyesti taipuvat syreenit taasen tuovat mieleen Tuulen viemää -elokuvan puuvillapellon, jossa valkoiset hahtuvat keinuvat ruskeiden varsien lomassa. En sentään heittänyt talvipalttoota pois ja ryhtynyt puuvillaa keräämään kuvitellessani itseni etelävaltioiden auringonpaahteisille puuvillapelloille.

12 asteen pakkanen ja kova tuuli tekee ilmasta todella kylmän tuntuista. Paksun takin sisällä ei kroppa palellut, mutta kasvot olivat tuulta vasten kulkiessa koetuksella. Välillä pilvet peittivät auringon ja välillä se hohti hurjaa vauhtia ohi kiitävien pilvien lomasta. Tuuli pöllytti ohutta lunta korkealle ilmaan.

Talviuintipaikka

Tänään huomasin ensimmäisen kerran, että päivä on jo pidentynyt. Aamulla ero viikon takaiseen on neljä minuuttia ja illalla jo 11 minuuttia. Kamera oli ulkosalla kanssani valon määrästä eri mieltä ja varjopaikoissa tuli ihan kinaa siitä, riittääkö valo vai ei. Taivuttava oli taistossa kameran kanssa. Ei riiittänyt ja piti väännellä vipstaakeja ahkerasti.

Tuuli pudotti lunta puista hangelle ja siihen muodostui hauska kraaterikuvio. Kuun kraatereita ei vielä pääse näkemään, sillä toistaiseksi se paistaa taivaalla ohuena sirppinä. Täysikuuta pääsemme ihailemaan ensi viikon torstaina.

Ihan hetki sitten oli joulu ja nyt jo mennään vauhdilla kohti kevättä. Harmi, ettei aikaa voi pysäyttää. Minun aikani kiitää sellaista vauhtia, etten ehdi puoliakaan tehdä siitä, mitä haluaisin. Vaan en ala asiaa sen enempää murehtimaan. Teen sen, minkä katson tarpeelliseksi. Loput jääköön tekemättä. Ajalla on taipumus hoitaa asiat joka tapauksessa. Epäoleelliset vaipuvat unholaan ja tärkeät kyllä löytää edestään, jos niistä tavalla tai toisella on jossain vaiheessa lipsunut.

Semmoista täällä tällä kertaa. Älkää palelluttako itseänne.