Voi taivahan talikynttilät

Yö sitten tuli ja meni, uni ei edes tullut. Mikälie pitänyt meikäläistä hereillä, kun en tuota jouluakaan erityisemmin jännitä. Nippanappa pari tuntia sain torkahdeltua, senkin mahdottoman lakanoissa vehtaamisen tuloksena. Lopulta olin aivan varma, että aamu jo on pitkälle edennyt vaan ei, kello näytti puoli kolmea. No, aamuhan sekin, mutta minä olisin mainiosti voinut vetäistä vielä muutaman tunnin sikeät. Ei tullut uni enää, ei. Niinpä nousin ylös ja tulin tänne työhuoneeseen naputtelemaan. Turha häiritä Ukkokullan unia. Sen sijaan kissan unia tulin häirinneeksi, sillä se tapaa nukkua täällä työhuoneen tuolilla. Haukotteli tuossa tullessani suu ammollaan ja lähti jonnekin muualle. Luultavasti ruokakupin kautta olohuoneen nojatuoliin, joka on tällä hetkellä sen kakkossuosikkinukkumapaikka. 

Olen tässä viime aikoina manannut facebookin systeemit sinne jonnekin, mitä en edes ääneen sano. Ehdin jo tottua käyttämään fb:n viestiominaisuutta, jolla sain nopeasti yhteyden muutamiin tuttuihin ja erityisesti tyttäreen. Kun facebookin käyttäjiä on niin ahkerasti kehotettu kohentamaan yksityisyyssuojaansa, laitoin minäkin itselleni turvakoodin. Sitten päivänä eräänä piti tyhjentää tietokoneesta historiatietoja, jonka jälkeen turvakoodini ei enää kelvannutkaan facebookiin. Olen laittanut jos jonkinlaista viestiä ja päässytkin vaihtamaan mm. salasanaani, mutta sisään en pääse kirjautumaan ilman tuota turvakoodia. Facebook lähettää minulle huonolla suomella kirjoitettuja ohjeita, joissa viimeisenä keinona pyydetään lähettämään kuva ajokortista tai passista identiteettini varmistamiseksi. Ongelmana on vain, miten lähettää ja minne. Mistään en löydä paikkaa, jossa voisin liittää oheen kuvan, enkä kyllä mitään vastaanottajaosoitettakaan. Mark Zuckerbergillekö lähettäisin? Ja toinen tärkeä huomio on, että laittaisinko kuvan henkilöpapereistani ihan minne tahansa! En todellakaan! 

Nyt olen saanut itseni psyykattua ajatukseen elämästä ilman facebookia. Se nyt ei ole kovin suuri ongelma minulle, koska en siellä alun perinkään oppinut aikaani viettämään. Facebookin myötä sähköpostin käyttö on kuitenkin tipahtanut merkittävästi ja jatkossa voi olla hankalaa tavoittaa joitakin ihmisiä riittävän nopeasti ilman facebookia. Samoin monet asiat on ollut helppo saada isomman porukan tietoon yhtäaikaisesti facebookin avulla. Lyhyessä ajassa ihmisten välisen viestinnän keinot ja välineet ovat muuttuneet huimasti. Kun jokin uusi tulee käyttöön, monet vanhat menetelmät unohdetaan kokonaan, vaikka oikeastaan monet niistä kannattaisi säilyttää varajärjestelminä. Usein tuntuu siltä, että tämän päivän tekniikkaan turvaaminen on aika heppoista. Puuttuu monenlaiset turvaverkot ja varajärjestelmät. Käy kuten viime vuodenvaihteen myrskyissä, kun puiden kaatuminen katkaisi monilta sähkön. Oltiin ihan pulassa, kun ei ollut lämpöä, vettä eikä edes kännykät toimineet. Siinä sitten istuttiin hiljaisuudessa  villasukat jalassa vilttiin kääriytyineinä kynttilän valossa kylmää ruokaa haarukoiden ja toivottiin sähköjen pian palaavan, jotta pääsisi edes vessan vetämään.
 

Joulunalussähläystä, mutta ei sentään stressiä

Tänään tajusin, että alkavan viikon jälkeen seuraa ns. joulunalusviikko. Hupsista, mihin tuo aika rientää eli pitänee ryhtyä tosisaan sitä joulua valmistelemaan. Koko viikonlopun olen kyllä touhunnut yhtä jos toistakin, mutta ihan ei ole putkeen kaikki mennyt. Muutamana jouluna olen innostuneena rakentanut kaupan valmispakkauksen avulla piparitaloja jopa toisille lahjaksi. Hyvä idea, jota ajattelin toistaa tänäkin jouluna. Ostin kaupasta kolme pakkausta ja kotona ne avatessani totesin yhdestä pakkauksesta puuttuvan palan savupiippua ja toisessa pakkauksessa molemmat kattopalat olivat sirpaleina. Ei hätää, hain kaupasta vielä yhden paketin, jossa siinäkin katto-osa oli palasina, peräti kolmena sellaisena.

Piparini on jo tältä vuodelta leivottu, enkä enää jaksanut ryhtyä uutta piparitaikinaa vääntämään, joten päätin selviytyä tarjolla olevilla osilla ja ryhdyin niitä kasaamaan. Miten onkaan, tuloksena oli enemmän sähellystä ja vaurioita kuin mitään kunnollista. Etusormessa on komea palovamma ja sokerikuorrute valui pitkin talojen kattoja ajoittain suorastaan valtoimenaan. En sitten millään saanut sopivaa jähmeyttä kuorrutteeseen ja keittiön kaikki pinnat alkoivat uhkaavasti täyttyä pikaisesti esille kaivamistani apuvälineistä, joita sitten siirsin pois työskentelyn tieltä. Minulle käy usein niin, että kun joku homma lähtee menemään pieleen, se tekee sen oikein kunnolla. Mikään ei pieleenmenemistä enää pysty pysäyttämään. Ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen into yrittämiseen katoaa tyystin ja sen jälkeen on vain pääasia saada projekti edes jollain tasolla kunniallisesti päätökseen. Onneksi näin ei käy sentään ihan kaikilla elämänalueilla, lähinnä tällaisissa visuaalista luovuutta vaativissa tehtävissä, kuten piparitalon kasaaminen ja koristeleminen. Myönnän ihan rehellisesti, että olen surkea kädentaitaja, useimmiten. Enkä kärsi siitä laisinkaan. Jokainen ihminen on jossain hyvä, niin myös minä, joten mitäpä murehtia mahdottomuuksia.

Luulenpa, että pitäisi lopettaa kaikki yrittäminen ja ryhtyä tekemään asioita pelkästään "kunhan-nyt-tässä-jotain-pakerran" -tyyliin ilman minkäänlaisia suuria suunnitelmia ja yliodotuksia. Josko silloin ihan vaivihkaa tekosiini tulisi myös silmiä hivelevää kauneutta ja tasapainoisuutta, mausta tietenkään tinkimättä. Ukkokullalla on tapana tokaista kahvipöytään tullessaan, että "siitä tuli vähän raakaa", koska usein juuri näin kommentoin leipomuksiani edes niitä ennalta maistamatta.

Lauantain piparipullistakin tuli kaikkea muuta kuin kauniita, mutta uskokaa pois, hyvät ihmiset, ne sentään maistuvat taivaallisilta. Jos nyt pulla taivaalliselta voi maistua. Mausteideni joukossa oli pieni purkki kurkumaa, joten pudotin sitä muutaman hyppysellisen taikinaan saadakseni aikaan sahramimaista keltaisuutta. Yksikään rusina ei noussut näissäkään pullissa näkyviin, mutta kyllä niitä siellä on. Oikeaa joulupullaa, pehmeää ja maukasta.

Taatelikakku kuuluu myös meidän jouluperinteeseemme. Sain ohjeen joskus 70-luvulla, silloiselta työkaverilta, ja niin sellainen on leivottu saman ohjeen mukaisesti vuosi toisensa jälkeen. Joinain jouluina jopa useita kappaleita muillekin annettavaksi. 

 

                 TAATELIKAKKU

1 pkt taatelia

2 dl sokeria                    keitetään

3 dl vettä

1 pkt margariinia (250 g)

2 munaa

4 ½ dl vehnäjauhoja

3 tl leivinjauhetta tai 2 tl leivinjauhetta ja 1 tl soodaa

2 tl vaniljasokeria

kaakaojauhetta maun mukaan

(mitä enemmän, sen suklaisempi maku)

Jäähdytettyyn taateliseokseen lisätään sulatettu ja jäähdytetty margariini. Vatkataan. Munat lisätään. Vatkataan. Lisätään seulomalla jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakao. Sekoitetaan varovasti. Kakku paistetaan 175 asteessa tunnin (ainakin).

* * *

Parina viime vuotena erona on ollut tuon taatelipalan pakkausmateriaalin muuttuminen. Enää ei tarvitse nyppiä muovia taatelista millin paloina ja sittenkin jäljelle jää pelko, että muutama muovisiivu joutui kakkutaikinaan. Ei, nyt rapiseva kääremuovi lähti yhtenä kappaleena ilman minkäänlaisia hiusten repimisiä ja tuskanhien pyyhkimisiä. Leipomiseenkin on tullut monia työvaiheita vähentäviä ja lopputulokseen positiivisesti vaikuttavia kikkoja sitten 70-luvun. Yhtään ei kyllä juuri nyt tule mieleen. 

Perjantaina sain tilapäisen mielenhäiriön ja lähdin iltapäivällä Espoon Leppävaarassa sijaitsevaan Sellon kauppakeskukseen. Ajattelin, että olisin hoitanut loput jouluhankinnat samalla kertaa yhdellä parkkeerauksella. Ilmeisesti sadat muut ihmiset olivat tehneet saman päätelmän ja pyörivät sitten kanssani parkkihallin "vapaan paikan etsimis -karusellissa". Näiden uusien kauppakeskusten parkkihalleissa on erinomaiset systeemit. Vapaa paikka näkyy jo pitkälle sen yläpuolella palavasta vihreästä valosta. Lisäksi paikkajonojen päädyssä on vapaita paikkoja ilmaiseva luku. Perjantaina kuitenkin jono toisensa jälkeen näytti XXX-merkkiä, eli vapaita paikkoja ei ollut. Heti, jos johonkin ilmestyi numero 1 tai 2, oli siihen tunkemassa moninkertainen määrä autoja, jos vain se olisi ollut mahdollista. Harmillista oli, ettei tuosta karusellista päässyt mitenkään pois. Oli vain odotettava, että jono nytkähtäisi sellaiseen paikkaan, että siitä olisi mahdollista päästä joko kokonaan ulos hallista tai ainakin kääntymään muualle. Olin jo aikamoisen kiukkuinen tyhmälle idealleni, kun sattumoisin viistosti eteeni ilmestyi tyystin tyhjä paikka. Epäluuloisena etsiskelin invapaikan merkkiä, mutta kyllä se oli ihan tavallinen paikka, joten siihen jätin autoni ja lähdin kauppaan.

Ihan ensimmäiseksi menin kirjakauppaan ja suunnistin suoraan lastenkirjanurkkaukseen. Kirjakaupat ovat vaikeita paikkoja, sillä niissä on ihan mahdottoman paljon sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ja jotka takuuvarmasti haluaisin vaikka ihan omakseni. Ahkerana kirjastonkäyttäjänä olen huomannut, että meidän kunnassamme uutuudet tulevat kohtalaisen nopeasti lainattaviksi. Siltikään en voi vastustaa kirjakauppojen antia ja harva se kerta jokin opus tarttuu mukaani korkeista hinnoista huolimatta. Aikanaan tuli ostettua kirjalahjoja omille lapsille, mutta nyt olen kokonaan pudonnut kärryiltä heidän lukutottumuksistaan. Tytöllä ei taida olla paljon aikaa lukemiseen, kun hän tekee kahta työtä ja sen lisäksi vielä opiskelee. Poika taasen lukee paljon, mutta on mestari käyttämään pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen palveluita. Onneksi on pikkuveljen 10-vuotias tytär, jolle saa vielä ostaa lastenkirjoja. Nykyisin hän lukee jo paksumpia ja vähäkuvallisempia kirjoja, mutta vielä uppoaa monenlaiset muutkin lastenkirjat. 

Mukaani tuolta kirjakaupasta tarttui 10-vuotiaalle lahjaksi Siri Kolun kolmas Me Rosvolat kirja (Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku) sekä uusin Tiina Nopolan Siiri ja lumimies -kirja. Lisäksi ostin itselleni Puistomedia Oy:n (OmaPiha-lehti) Pihakalenterin 2013/2014. Sellainen minulla on ollut tänäkin vuonna ja tykkään sen kierreselkäisyydestä - pysyy hyvin pöydällä auki - ja Arno Kasvin pikku vinkeistä. Ehdinkin jo pohtia, mistä olin kalenterini edellisellä kerralla ostanut, kun se miltei käveli vastaani Sellon kirjakaupassa. Onnekseni kirjakaupalla oli viikonloppukampanja, jolloin 50 euron ostoksesta sai 10 euron alennuksen jo heti kassalla. Se tuli mukavana yllätyksenä uhkaavasti kevenevään kukkarooni.

Pidän siitä, että täällä blogimaailmassa jaetaan puutarha-, käsityö-, leivonta-, askartelu ja kaikkia muitakin ohjeita ja vinkkejä niin avoimesti ja vapaasti. Kertaakaan en ole törmännyt sellaiseen asenteeseen, että "minä olen tämän keksinyt ja sinä saat kyllä keksiä omat juttusi itse". Päinvastoin, kun joku keksii jonkun kivan jutun, se ollaan heti valmiita kertomaan toisille juurta jaksain, jaetaan linkkejä ja vinkkejä, jotta muutkin pääsisivät hyödyntämään ohjeita omiin tarpeisiinsa. Syksyllä väsättiin joukolla vaahteranlehtiruusukkeita ja jokin aika sitten bongasin tuon kirjakuusen ohjeineen. Nyt olen väännellyt kartioiksi muutaman oman kirjan, joista yhden pitkin hampain, materiaali kun piti saada siltä istumalta. Kirppareilta ja kirjastojen eteisistä saisi liki ilmaiseksi poistettavia kirjoja, mutta iltakahdeksan askarteluhätään siitä tiedosta ei ole mitään apua. Aion antaa muutaman kirjakuusen joulukukkasen korvikkeena. Hiukan olen niitä tuunannut ja yhteen jopa pienet valot ympännyt.

Juusolla on mennyt ulkoilupasmat ihan sekaisin. Jokin vieras kissa on käynyt ruikkimassa hajujaan pihapensaisiin. Tänä aamuna oli kellanvihreät ruikkaukset valkeassa lumessa. Olisin melkein uskonut koiran olleen asialla, mutta puhtaassa lumessa oli kyllä ihan selkeät kissantassun jäljet. Juuso ei tiedä, ollako sisällä vai ulkona. Ulos mentyään se ei muista käydä pissalla ja jäljet haisteltuaan tulee vikkelästi takaisin sisälle. Mitäs sitä nyt pakkaslumessa istuskelisi. Mutta sisällä se muistaa, että pissallehan sen piti mennä ja taas on päästävä ulos. Lopun aikaa sitten istutaankin ikkunalaudalla tai keittiön pöydällä tarkkailemassa, josko vieras kissa kenties töpöttelisi siitä ikkunan ohi. Tai mistä sen tietää, vaikka Juuso vahtisi niitä joulutonttuja, jotka nurkissa vahtii, ovatko lapset olleet kiltteinä. Joten olkaapas nyt kaikki kilttejä, kun joulukin on jo lähellä...

 

Jouluhaaste

Hrrr, ensimmäinen todella kylmä pakkasaamu, mittari näytti aamukahdeksan aikaan -18.8 pakkasastetta. Auto ehti ennen lähtöä olla piuhan päässä pari tuntia, mutta silti polkimet olivat jäykkinä ja auto nitisi ja natisi kylmissään. Vuorossa oli omaishoitopäivä eli kävin vaihtamassa vanhemmilleni puhtaat lakanat ja nappasin likaiset omaan kotiin pesuun. Kävin myös isän kanssa ruokakaupassa ja kuurasin hiukan paikkoja, vaihdoin paristot äidin minijouluvaloihin ja käytiin läpi saapuneet epikriisit ja pohdittiin tulevia labra- ym. käyntejä. Äidin motivoiminen kuntoutumiseen on työlästä; melankolia on muuttunut selkeäksi masennukseksi. Sydänleikkauksesta on tänään neljä viikkoa ja fyysisesti äiti on parantunut erinomaisesti. Haava on kohta kuin koru rinnassa, eikä oikeastaan suurempia kipuja ole ollut laisinkaan. Merkillistä kun ajattelee, että ihmisen rintalastasta on laitettu luut keskeltä kahtia ja mitä kaikkea siellä sydämen seudulla onkaan rustattu. 

Päivät ja viikot kuluvat jos jonkinlaiseen menemiseen. Kotona en ole ehtinyt siivoamaan enkä muutakaan tekemään. Tänään Ukkokulta oli sulattanut kaappipakastimen, josta olin kovasti iloinen. Pikkaisen piti aamulla vihjailla, pikkaisen vain.

Vihdoin päätin paneutua Elämää ja elämyksiä -blogin Pirkolta saamaani Jouluhaasteeseen. Etsin rompuilta sopivia joulukuvia ja taivastelin, miten surkeita valokuvia olenkaan viitsinyt edes säilöä. Ja miten vähän kuvia olen jouluisin lopulta ottanut. Pitäisi vain antaa palaa, kun digikuvauksessa ei enää tarvitse filmin hintaa miettiä. Harjoittelemalla taito lisääntyisi ja hyvän kuvan eksyminen lukuisten huonojen joukkoon saattaisi jopa lisääntyä. Hmmm.

Mutta nyt siis jouluhaasteen kysymyksiin.

1) Lempijoulukukka

Pidän kovasti jouluisista asetelmista, joissa on esimerkiksi sypressi tai jokin muu havukasvi. Muutama vuosi sitten sain ystävältäni aivan ihanan jouluasetelman. Pajusta punottuun "runsaudensarveen" oli laitettu punaista joulutähteä, muistaakseni myös punainen tulilatva ja reunoille ryöppysi murattia. Tuo pajusarvi pysyi pystyssä metallisessa, mustassa kolmijalassa ja koko asetelman korkeus oli hieman yli metrin. Asetelma oli hyvin kaunis ja siitä on riittänyt iloa aina näihin päiviin saakka, sillä pajusarvi telineineen palvelee pihalla kesäkukkien istutuspaikkana. Toissa kesänä käsittelin harmaaksi kauhtuneen pajusarven ruskealla puuöljyllä ja jälleen sarvi on uudenveroinen.

Viime aikoina olen mieltynyt enemmän ja enemmän myös Amaryllikseen, valkoinen sellainen on hyvin kaunis.

 
2) Joululaulu, joka virittää joulutunnelmaan

Lapsuuden koulun kuusijuhlat ovat jääneet mieleen. Pitkään ja hartaasti harjoitellut joulunäytelmät- ja laulut, todistusten jako ja ruskea pussi, josta löytyi minikokoinen rusinarasia, omena ja muutama karkki. Miten se omena tuoksuikaan ihanalta. Koulun kuusijuhlaa varten sai aina uuden mekon ja ennen juhlasaliin menoa vaihdettiin talvikengät juhlakenkiin. Kuusijuhlassa laulettiin Enkeli taivaan ja kotimatkalla vatsanpohjassa jännitti, toisiko joulupukki aattona jotain hartaasti toivottua.

Nyt aikuisena jouluissa ei ole samaa taikaa. Varsinkaan sen jälkeen, kun omat lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa, eikä joulun alla ole juurikaan pikkujouluja tai muita joulutunnelmaan virittäviä tilaisuuksia. Keittiössä leipoessa ja muita jouluvalmisteluja tehdessä tulee kuitenkin kuunneltua paljon radiota ja aaton lähetessä musiikkiantikin muuttuu jouluisemmaksi. Silloin mielessäni toivon kuulevani Katri Helenan Joulumaan, jossa niin sävel kuin sanatkin ovat hyvin kauniita.

 
3) Tätä jouluvalmistelua en ole koskaan jättänyt tekemättä

Joulukortteja olen lähettänyt aina. Viime vuosina korttitalkoot olen aloittanut jo hyvissä ajoin ja olenpa jonain vuonna ehtinyt askarrella toisenkin nipun kortteja ennen lähettämispäivää. Minulla on valmis osoitelista, johon lisään vuoden aikana syntyneet uudet kontaktit ja mahdollisesti pudotan pois jonkun, jolle en enää syystä tai toisesta aio lähettää korttia. Silti nippuun kertyy joka vuosi yli 50 korttia. Minusta joulukortin lähettäminen on kaunis perinne; etenkin tämän päivän pikaviestimaailmassa. Monet ihmiset ovat vähitellen lopettaneet korttien postittamisen ja lähettävät tekstiviestin tai sähköpostia. Sosiaalinen media taitaa kohta korvata nämäkin menetelmät. Ja monet ovat nykyisin niin kiireisiä, etteivät näe tarpeelliseksi minkäänlaista joulutoivotusta. Kuitenkin jouluinen postikortti voi olla monelle vanhukselle tai muuten yksinäiselle ihmiselle ilonaihe ja viesti siitä, että jossain joku toinen häntä kuitenkin ajattelee. 

 
4) Jouluntuoksu

Joulu on täynnä tuoksuja. Piparkakut, joissa tuoksuu neilikka ja inkivääri. Joulupuurokin tuoksuu omanlaiselleen ja glögi omine aromeineen. Vaikka meillä onkin jo vuosikausia ollut tekokuusi - siis aivan rehellisesti muovikuusi - on entisistä jouluista jäänyt mieleen märän havun tuoksu, kun jouluksi hankittu kuusi on vihdoin tuotu sisälle koristeltavaksi. Kynttilöitä tulee poltettua ympäri vuotta, mutta vain jouluna niitä sytyttäessä nousee huoneeseen hetkeksi tulitikun rikin ja steariinin tuoksu. Jouluksi on myös hankittava muutama hyasintti, sillä sen tuoksu kuuluu minun jouluuni. Jättimäistä joulukinkkua meillä ei ole paistettu enää vuosikausiin, mutta joulusta puhuttaessa jostain mielen lokerosta löytyy myös uunissa tirisevän läskin haju. Se ei välttämättä isoina annoksina ole kaikkein mieluisin tuoksu, mutta joulu siitä taatusti mieleen tulee.

Tämän jouluhaasteen heitän eteenpäin

Konnadonnalle Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogiin

Minnalle Ansaitut pullakahvit -blogiin 

ja

Viannalle Puutarhastelua -blogii

enkä myöskään laita pahakseni, vaikka kuka tahansa ottaisi haasteen vastaan.

Samalla toivotan kaikille Mukavaa Itsenäisyyspäivää!

Huh, huh! Tulipa tehtyä...

Kaikenlaisia neuvoja ja kommentteja olen saanut, ja useimmat niistä on käytännössä kokeiltu tai vastaisen varalle korvan taakse laitettu. Joka tapauksessa olen pienentänyt kaikki blogissa käyttämäni kuvat ja vaihtanut isompien tilalle. Samoin kävin poistamassa Picasawebistä vanhat, isot kuvat, sillä eivät ne sieltä mihinkään itsestään lähteneet. Nyt tallennustilani näyttää nollaa. Ihan hirveä urakka ja jokunen kuva katosi sinne paljon puhuttuun bittiavaruuteen. Varmaankin ne jostain tiedostosta löytyisivät, mutta tämän shown tuoksinassa alkoivat pikkurikkeet tuntua totisesti niin minimaalisilta, ettei nistä riitä edes jutunjuureksi. 

Pieni paniikki alkoi jo takoa takaraivossa, kun tässä painaa joulu ja kaikki muut touhut päälle ja minä vain istun tietokoneen ääressä kuvia räpeltämässä. Ei kaiketi ihan viisaan hommaa, mutta sen verran alkoi ottaa pattiin tuo tallennustilan täyttyminen, etten keskenkään malttanut jättää. Näin sitä saa tyhmyydestä maksaa. Kyllä on kuulkaa ranteet kipeinä, niskaa ja päätä jomottaa. En ole ehtinyt uusia kuvia kuvaamaan ja piparitaikinakin odottaa jääkaapissa leipojaansa, silitettävien pino senkun kasvaa ja villakoirat juoksee nurkissa. Mutta tehty on. Tuntuupa hyvältä!!!
.

Kuusi kuvaa kesään ja vähän enemmän pienennettävänä

Picasawebin ilmaiseksi ilmoitettu 1 gigan tallennustila täyttyi, eikä ohjelma sallinnut uusien kuvien loudaamista blogiin. Ensin pohdin lisätilan ostamista, mutta sain paljon hyviä vinkkejä mm. kuvan pienentämisestä, että päätin ryhtyä hommaan. Aika urakka on ollut etsiä ja korvata vanhojen blogikirjoitusten kuvat pienemmillä versioilla, vaan se näyttää kannattavan. Edelleen on runsas puolet päivittämättä, mutta tilaa alkaa vähitellen kertyä. Oikea ranne alkaa olla kipeä hiiren naputtelusta, mutta onpahan tasapuolinen olo, kun vasenkin ranne on jo entuudestaan kipeänä. Tässä välissä olisi pitänyt tehdä yhtä sun toista muutakin, mutta minkäs mahdat, kun koko ajan takaraivossa nakuttaa tämä kuvahomma ja tarve saada se pois päiväjärjestyksestä.

Tulipa sitten tänne etelärannikollekin lunta ja varsinaisella voimalla. Lähdimme perjantaina ajamaan pikkuveljen synttäreille Saloon, vaikka kaikki säätieteilijät kehottivat pysymään poissa auton ratista. OIkeastaan ajokeli oli odotettua helpompi. Myrskytuuli hiukan ravisteli autoa ja tietenkin lumi pöllysi aivan valtavasti, mutta liikennettä oli hyvin vähän eikä mihinkään kiire. Tien pinnassa ei lumi pysynyt, joten asfaltti ei tuntunut liukkaalta. Saloa kohti ajettaessa lumisade väheni, vaikkakin tuuli pyöritti sitäkin vähää vaakasuorassa. Paluumatka oli hiukan raskaampi pimeyden vuoksi. Lumisateessa ei juurikaan pitkistä valoista ole hyötyä, mutta jälleen kerran hissukseen ajellessa pysyimme hyvin tiellä. Jälleen kerran ihmettelin kovasti muiden autoilijoiden kiirettä säässä kuin säässä. Ajoin sallittua 80 km:n nopeutta, mutta ohitseni piti jokaisen volvomiehen päästä.

Eilen sitten piti lähteä heti aamusta lumitöihin. Mikä kumma tässä meidän pihassa on, kun tänne tuntuu kaikki lumet pakkautuvan. Ihan kunnolla sai kolaa ja lapiota työnnellä, että kulkuväylät tulivat käveltävään kuntoon. Paikoitellen lunta tuntui olevan 30-40 cm, paikoitellen sitten vähemmän. Kevyttä tuo pakkaslumi oli, mittari kun näytti -10 pakkasastetta.

Lumitöitä tehdessämme ihmettelimme Ukkokullan kanssa täysin vieraan näköistä pikkulintuparvea, joka sirkutti talipötkön kimpussa. Mustat nappisilmät valkeassa päässä ja hiukan punerrusta kyljissä. Löytyihän niille nimikin sisälle päästyä. Lintukirjasta tunnistimme vierailleen joukon Pyrstötiaisiksi. Kuvaa en pikkuisista lintusista saanut otettua. Muutenkin pihakuvistani tuli kovin pimeitä. Kesällä istutettu kuusiaita näkyy nyt paremmin kuin kesällä konsanaan. Ja näyttää toki varsin hassulta minimaalisen kokoisena. Pupujussikin näyttää käyneen kiertämässä omenapuiden kupeella.

Ylimmässä kuvassa on näkymä työhuoneen ikkunasta eli se olkoon joulukuinen kuva "Kuusi kuvaa kesään" sarjaan ja toiseksi ylin on kuukausittainen kuvani puutarhaportista.
 

Lunta ja pakkasta tiedossa

Aika on hurahtanut lähinnä äidin asioita hoidellessa. Lääkäriä, röntgeniä, labraa, Marevan-mittauksia ja lääkkeiden jakamista. Kuuntelemista, lohdutusta ja arjen askareissa auttamista. Niinhän siinä kävi kuin pelkäsinkin, masennus iski äitiin ja vaikeuttaa nyt sydänleikkauksesta toipumista. Pitäisi jumpata, liikkua päivä päivältä enemmän ja syödä terveellisesti, mutta kun sänky vetää äitiä puoleensa ja mielipaha syntyy puolesta sanasta. Äiti on aina ollut melankolinen luonne ja kun sydänleikkauksen jälkitautina on usein masennus, onkin keitos valmis. Muilla sisaruksilla on päivätyönsä, joten automaattisesti arpa osuu minuun, kun auttajia tarvitaan. Tähän saakka olen jaksanut hyvin, mutta nyt olen alkanut heräämään liian aikaisin joka ikinen aamu. Viimeistään puoli neljältä alan katselemaan kelloa, vaikka väsymys silmissä kirvelee. Vääntyilyä ja kääntyilyä, mutta uni ei vain tule. Ei auta muu, kuin nousta ylös ja tehdä jotain hiljaista, että edes Ukkokulta saa nukuttua. Muuten en olisi lainkaan huolissani, mutta kun olen vasta toipunut pitkästä ja vakavasta masennuksesta, ei olisi varaa valvomisiin ja murehtimisiin. Täytyy olla varovainen, ettei itse luiskahda masennuksen syövereihin. Silloin minusta ei ole apua kenellekään.

No, ei elämä ole ollut pelkkää synkistelyä. Lapsen heppa saavutti maanantaina ensimmäisen ravivoittonsa. Muita hyviä sijoituksia on jo tullut ja tämä ykkössija kruunasi tyttären uurastuksen hevosensa valmentamisessa. Nyt sitten nostetaan peukut kohti taivasta ja toivotetaan kaksikolle menestystä jatkossakin. Raviurheilulla ei Suomessa taida rikastua, mutta jokunen voittoropo toki pienentää kuluja ja eritoten kannustaa jatkamaan vaativan harrastuksen parissa.

Keittiön minipuutarhaan on saapunut joulu

Perinteinen jouluvalojen säätöseikkailu on tuonut omaa maustettaan arkeen. Viime viikolla virittelin jouluvaloja ulos ja tällä viikolla olikin sitten sisätilojen vuoro. Kolmella ikkunalla on kyntteliköt ja valokranssi olohuoneen peilin päällä. Pyrin käyttämään ajastimia, jotta ei tarvitsisi huolehtia valojen sytyttelemisestä ja sammuttelemisesta. Jostain kumman syystä joka vuosi joku ajastin ryhtyy temppuilemaan ja niin kävi nytkin. Toissa yönä heräsin moneen kertaan todetakseni, että niin työhuoneessa kuin olohuoneessakin on varsinainen jouluvalaistus. Ajastin ei ollutkaan sammuttanut valoja. Sen sijaan, että olisin vikkelästi noussut sängystä ylös ja käynyt napsaisemassa valot sammuksiin jatkaakseni uniani, painoin aina pääni tyynyyn kurkistaakseni taas hetken kuluttua, olisiko mitään tapahtunut. Näin meni koko yö, kunnes aamuvarhaisella lopulta kömmin peiton alta aloittamaan päiväni - ja sammuttamaan koko yön palaneet jouluvalot. Ukkokullan kanssa sitten naureskeltiin ihmisen - tässä tapauksessa lähinnä minun - hyväuskoisuutta tekniikan ihmeisiin. Koko yön jaksoin odottaa, että ajastin ryhtyisi toimimaan. Ei toiminut yöllä, eikä sitten toiminut päivälläkään. Ne kaksi ajastinta saivat mennä.

Peräkamaripoika oli viikonloppuna saunomassa isänsä kanssa ja vein hänet sitten sunnuntaina kotiinsa. Paluumatkalla päätin poiketa Ikeaan ostamaan muutaman tuoksuvan tuikkukynttilän. Ikean parkkipaikka oli tupaten täynnä ja autot pyörivät ympyrää etsimässä vapautuvia paikkoja. Löysin kyllä nopeasti tyhjän paikan, koska suosiolla tyydyin niihin kauimmaisimpiin peltopaikkoihin. Useimpien autoilijoiden täytyy näköjään päästä mieluummin siihen sisäänkäynnin viereen tai lähimmän viiden metrin päähän ulko-ovesta. Jollei paikkaa löydy, tungetaan auto invapaikoille tai jalkakäytävälle. Autonhan voisi mahdollisen lastauksen ajaksi hakea lähemmäksi, mutta ei se käy. Käveleminen tuntuu rasittavan, vaikkei olisi kummempia kantamuksiakaan. Ihmiset ostivat kyllä ihan hillittömästi tavaraa ja kaikille kassoille oli pitkät jonot. Paljon oli myös niitä ihmisiä, jotka näyttivät tulleen seurustelemaan kaupan käytäville ja viettämään sunnuntaipäivää.

Nyt on vihdoin luvattu pakastuvaa ja lunta. Eilen illalla leijailikin taivaalta jo hivenen valkeaa ja tänään noustessani maa on kevyen lumipeitteen valkaisema.Mitään myräkkää ulkona ei näytä olevan, onneksi. Kummasti vähäinenkin lumi valaisee maailmaa ja mieltä. Tulee huomattavasti jouluisempi olo. Kuvaamaan en ole ehtinyt, kun aina on kiire ja pimeää. Ohi kiitäessäni päässä saattaa vilahtaa ajatus, että tuostakin voisi ottaa kuvan, mutta seuraavassa hetkessä ajatus on jo kadonnut, eikä sitä enää saa tavoitettua.

Tänään on tervetullut vapaapäivä ja luokseni tulee kolme ystävää. Olen liittynyt muutaman naisen käsityökerhoon. Kokoonnumme torstaisin - tällä viikolla poikkeuksellisesti keskiviikkona - vuorollaan kunkin luokse parantamaan maailmaa käsitöiden lomassa. Aloitamme puolilta päivin ruokailun merkeissä ja päätämme neljän maissa iltapäiväkahviin. Siinä välissä sitten puikot ja neulat viuhuvat ja hyvät ideat löytävät uusia ottajia. Viime päivien hektisyydestä johtuen aion laittaa kohtalaisen helppoa tarjottavaa eli lohikeittoa ruisleivän kanssa ja jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Kahvin seuraksi otan pakastimesta lauantaina leipomani omenabostonin.

Hups! Tuli ilmoitus, että kuvien 1 gigan tallennustila on täynnä. Juuri, kun opin pienentämään kuvia. Ilmeisesti on sitten ostettava sitä lisätilaa.

Vielä vähän kukista ja kissoista

No, nyt muistan, miksi harvoin ostan itse itselleni joulutähtiä. Siksi tietenkin, koska ne ovat niin mahdottoman herkkiä kylmälle ja vedolle. Pudottavat vihreitä lehtiään ja ovat sen jälkeen kaljun näköisiä. Minulle tarttui monien muiden tavoin marketista mukaan Princetta, vaaleanpunainen  joulutähden sukulainen, joka käyttäytyy tismalleen joulutähden lailla. Eipä ollut tuolla kauppamatkalla mukana kukkapussia ja kyseisen marketin pakkauspöydän varustus oli suorastaan luokattoman onneton. Ei sanomalehteä, ei teippiä ja varsinainen kukkapaperirullakin veteli viimeisiään. Sakset olivat kai lähteneet jonkun tarvitsevan mukaan, koska jäljellä oli vain ketju, johon sakset aiemmin on kytketty. Ulkona ei ollut järin kylmä, mutta leuto marraskuinen sää oli kuitenkin pinkille tähdelle liian viileää, vaikka suojasin kukan kangaskassiin ja kiikutin sen vikkelästi lämpimään autoon. Muutamassa päivässä se on pudottanut lukuisia vihreitä lehtiä ja jopa pari vaaleanpunaista latvalehteä. Eihän se kovin kallis ollut, mutta toivon mukaan muistan jatkossa ihastella joulutähtiä sukulaisineen lähinnä kaupassa.

Sen sijaan neilikat ovat minun leikkokukkalistallani nousseet monta astetta ylemmäs. Ystäväni toi minulle viikko sitten ison kimpun pienikukkaisia neilikoita, jotka hän oli napannut edullisesti halpakaupan ovensuuämpäristä. Ainoastaan kahdesta oksasta putosi heti kuihtuneen näköinen nuppu, muuten kukat loistavat upean punaisina ja terhakoina. Pienimmätkin nuput näyttävät vähitellen aukeavan ja noita aukeavia nuppuja on todella paljon. 

Pari vuosikymmentä sitten kukkakaupassa tuli pyydettyä mitä tahansa kunhan ei neilikoita. Miksiköhän silloin ei oikein neilikoista tykätty? Kaupoissa oli toki vähemmän leikkokukkavalikoimaa kuin nyt, marketeissa ei kyllä tainnut olla kukkia laisinkaan. Helposti tuli ostaneeksi ruusuja ja jostain syystä vanhemmat ihmiset toivat vierailulle tullessaan krysanteemejä. Viime aikoina olen markettivalikoimasta melkeinpä useammin valinnut mieluummin neilikka- kuin ruusukimpun. Markettiruusut kun usein kuolevat nupunkaan aukeamatta muutamassa päivässä, sen sijaan neilikkakimppu kestää ja kestää.

Eilisessä jutussani kertoilin meidän karvaisen Juuso-kissamme pöytäseikkailuista ja sain lukuisia aivan ihania kommentteja kissamaisesta elämästä. Suvikummun Marjan kissat juovat sohvapöydälle asetetusta Mariskoolista, jonka väri vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Henkkumaarian Paavo kerjää pizzaa, juustoa ja paahtoleipää ja Sadun äidin edesmennyt Minni-kissa yritti onkia tassullaan mieluisia paloja ruokalautaselta.

Monilla on kokemusta niin koirista kuin kissoistakin ja he totesivat kissan olevan siistimpi kuin koira. Koiraperheissä kissanruoka on nostettava koiran tavoittamattomiin, jotta kissallekin jäisi jotain syötävää. Kirsikka kertoi hauskan jutun Lapinreissulla kadonneesta kissasta, jonka noutamiseksi tehtiin 1700 km:n ajomatka.

Tuo sanomalehden päällä makaaminen taitaa olla jokaiselle kissanomistajalle tuttua, niin myös meillä. Miten ihmeessä kissa osaakin asettua juuri sen artikkelin päälle, jota ihminen parhaillaan on lukemassa. 

Henkkumaaria kiteytti kissan luonteen osuvasti: 

"Kissan kanssa minäkin entinen koiranomistaja olen oppinut, ettei kissaa voi komentaa. Se tekee joka tapauksessa niin kuin itse haluaa. Joskus jopa niin kuin minä toivon, mutta vasta sitten, kun hänelle sopii." 

Varaslähtö valoon

Tänä vuonna joudun ihan itse nielemään motkotukset jouluvalovarustelukilvan varhaisesta aloittamisesta, sillä taidan olla meidän kadun ensimmäinen varustelija. On niin pimeää, etten enää malttanut odottaa valojen ripustamisessa. Pari päivää sitten hain laatikon kellarista ja katsastin valojen kunnon. Hyvin toimivat ja mikä parasta, olin malttanut edellisellä kerralla kääriä johdot kunnolla. Vältyin tuskalliselta setvimiseltä ja saatoin rauhassa keskittyä miettimään, minkä valosarjan ripustan minnekin. Kaikkia valoja en suinkaan vielä laittanut - ehken enempää laita ollenkaan, ja noita jo ripustettujakin täytynee hiukan käydä säätämässä parempaan asentoon. Näitä nykyisiä ledejä raaskii onneksi sytytellä, koska ne vievät niin paljon vähemmän sähköä entisiin lamppuihin verrattuna. Sain ajastimetkin toimimaan ihan ensimmäisellä kerralla. Yleensä niitäkin joutuu alkuun säätelemään, kun sytyttelevät ja sammuttelevat valoja ihan oman tahtonsa mukaan. Pihan puolelle en aamuloistoa laitakaan, sillä Juuso innostuu valojen syttymisen mukaan pomppimaan sänkyni viereen turhankin varhain.

Kynttilöitä olen poltellut jo pitkät ajat. Vuosi sitten olin kynttiläkutsuilla ja ostin sieltä melkoisen tyyriit ajastettavat led-kynttilät, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat tavallisia valkoisia vahakynttilöitä. Niistä onkin ollut paljon iloa, sillä ne syttyvät täsmällisesti ajastuksen mukaan ja ovat taatusti turvallisia näin kissakodissakin. Tosin meidän Juuso vähät välittää kynttilöistä, pikemminkin pelkää tulen kuumotusta. Pienenä se kyllä tuppasi työntämään viiksensä liiankin lähelle ja kuljeskeli sitten käherretyissä viiksissä jonkin aikaa. Juuso on oikeastaan nykyisin melko rauhallinen katti, eikä se juurikaan harrasta kolttosia. Yksi harmillinen tapa sillä on. Nimittäin se haluaa olla seurassamme iltapäiväkahvien aikaan. Keittiön pöydällä köllöttämässä. Siinä ei auta kiljua puhtaan pöytäliinan puolesta, sillä se loikkaa vaikka suoraan vesisateesta kuraisin tassuin toiseen päähän ruokapöytää, jos kello on vain lähelläkään kahviaikaa ja me Ukkokullan kanssa keittiössä. Ei se yksin keittiön pöydällä viihdy, eikä ruoka-aikaankaan. Erittäin harvoin edes silloin, jos pöydän ympärillä on muitakin ihmisiä.

Kertoessani Juuson iltapäiväkahviseurasta kissattomat ihmiset kauhistelevat, kuinka annamme eläimen tulla pöydälle. No, kissa on siisti eläin; ja luultavasti minäkin olen aika siisti ihminen. Juuso on pöydällä maksimissaan sen ajan, minkä mekin sen äärellä istumme. Yleensä se loikkaa jo ennen meitä alas ja lähtee tepsuttelemaan jonnekin muualle. Meillä ei jätetä ruokia pöydälle seisomaan, ensinnäkin säilyvyyden ja järjestyksen vuoksi, mutta myös Juuson ollessa pentukissa totuttelimme siihen, ettei anneta sille tilaisuutta lipoa mitään suihinsa huomaamatta. Juuso ei tule kahvikuppiemme viereen loikomaan vaan pysyttelee pöydän toisessa päässä siten, että yletyn sitä rapsuttamaan ja antamaan sille pari kissanminttunamia. Kun se on saanut annoksensa hellyyttä ja seuraa, se on tyytyväinen ja lähtee pois. 

Silloin tällöin mietin, josko ryhtyisin opettamaan Juusoa tyytymään vaikka tuoliin tai lopettamaan kokonaan kahvihetket kanssamme. Enimmäkseen olemme kuitenkin Ukkokullan kanssa kahden kahvilla, eikä Juuson kahviseura ole meille ylitsepääsemätön ongelma. Kissan tai minkä tahansa lemmikin omistajan on totuttava siihen, että hän vastaa kotiinsa ottamansa eläimen jälkien siivoamisesta ja toisaalta opettelee elämään osittain myös lemmikin ehdoilla.  

Me ihmiset tuppaamme olemaan tapojemme orjia, minkäs sille mahtaa, jos kissasta tulee samanlainen. 

Leppoisaa viikonvaihdetta kaikille kissallisille ja kissattomille!

Siis kauneutta on

Siis kauneutta on. 

Rakkautta on. 

Iloa on. 

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."

- Eeva Kilpi -

Kruunuvuokko Puutarhan lumo -blogista antoi minulle tämän kauniin tunnustuksen seuraavin perusteluin:

"Halusin antaa sinulle tämän henkilökohtaisen ja itse kehittelemäni  tunnustuksen hyvistä ja huumorin sävyttämistä jutuistasi. Luen kirjoituksiasi aina suurella mielenkiinnolla. Voit tietenkin halutessasi jakaa tunnustusta eteenpäin."

Tein monta vuotta vapaaehtoistyötä mielenterveyskuntoutujien parissa. Se oli minulle tärkeää siksi, että olin itse läpikäynyt vakavan masennuksen ja selviytynyt siitä sekä hengissä että myös tervehtyen. Halusin tehdä jotain hyödyllistä, vaikka en juuri silloin työelämään kelvannut. Mielestäni olen aina pystynyt kohtalaisen hyvin puhumaan omasta puolestani, mutta samalla olen nähnyt, ettei se suinkaan ole kaikille yhtä yksinkertaista. Ei varsinkaan vakavan sairauden jäytäessä mieltä ja kehoa. Jokainen ihminen tarvitsee mielekästä tekemistä, josta hän saa myönteistä palautetta. Ihminen tarvitsee sosiaalisia kontakteja, ellei ystävää niin ainakin jonkun, joka kuuntelee juuri minua, on edes hetken minua varten. Ihminen haluaa olla osa yhteiskuntaa, vaikka ei aina jaksaisi mitään sen eteen tehdäkään. Harva haluaa omasta tahdostaan jäädä yksin ja kaikkien yhteisöjen ulkopuolelle.

Kun vanhempani muuttivat 10 vuoden Varsinais-Suomi -jakson jälkeen takaisin tänne pääkaupunkiseudulle, tajusin heidän vanhentuneen ja tiedostin tulevaisuudessa avuntarpeen lisääntyvän. Kun myös äidin sydänleikkaus tuli ajankohtaiseksi, ymmärsin, että nyt elämässäni on alkanut uusi vaihe. Luultavasti olin jo jonkin aikaa jossain sisimmässäni työstänyt siirtymistä mielenterveystyön parista johonkin uuteen ja vanhempieni lisääntynyt avuntarve ikäänkuin loksautti asiat mielessäni paikalleen. Päätin jättäytyä vapaaehtoistyön aktiiviroolista rivijäseneksi. 

Vuosi sitten kesäkuussa aloitin blogini pitämisen. Pöytäkirjojen ja raha-anomusten sijaan oli innostavaa aloittaa pienten puutarhajuttujen kirjoittaminen. Ei rukseja sinne tänne, eikä lakien ja paragraafien mukaisia lauseita sääntömääräisine allekirjoituksineen vaan vapaata kerrontaa siitä, mikä milloinkin päähän putkahtaa. Etusijalla on ollut ikioma puutarha, jonka suhteen taidan olla noviisi iän ja kaiken, mutta jonka parissa on vain niin mahdottoman kiva touhuta. Yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta kesä kesältä enemmän myös ihan oikeiden oppien mukaisesti. 

Ja mikä parasta, blogissa voin tavallaan säilöä ja jakaa muiden kanssa kukkakuvani, joita on niin hauska vuosi toisensa jälkeen ottaa. Samat pionit, liljat, tulppaanit, kerta toisensa jälkeen ja aina yhtä uuden tuntuisina. Kuvittelin, ettei kaltaisiani hölmöjä juurikaan muita ole, mutta upeaa - täältä blogimaailmasta löysin tismalleen samanlaisia kohtalotovereita. Mullassa mönkijöitä, joilla kiikkuu kamera kaulassa. Jotka kuvaavat ne samat kukkaset kesä toisensa jälkeen. Joukossa on viimeisen päälle hienoja puutarhoja ja ammattilaistasoisia valokuvaajia kuin myös selvästi harrastelijapuutarhureita ja digipokkarilla räpsyttelijöitä. Kaikki sulassa sovussa yhteisen innostuksen tartuttamina.

Voi, miten paljon olen saanut käyttökelpoisia ideoita niin puutarhaani kuin monenlaisiin kädentaitoihin. Tuskin kukaan ihminen on yksitaitoinen ja se näkyy selvästi myös täällä blogimaailmassa. Vaikka suurin osa seuraamistani blogeista keskittyy puutarhaan, löytyy näiden puutarhureiden joukosta taitavia käsityöihmisiä, askartelijoita, sisustajia, leipureita ja vaikka mitä mielenkiintoista. Kaiken käsinkosketeltavan lisäksi blogimaailma on tuonut elämääni mielenkiintoisia ihmisiä, luovia persoonia, joista jokainen on jo sinänsä tutustumisen arvoinen. Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että blogissa voi saada mielen liikahtamaan siten kuin täällä on tapahtunut. Että ihmiset tuovat puutarhajuttujensa lomassa elämänsä ilon ja onnen päivät, mutta myös kärsimyksen meidän kaikkien yhdessä jaettavaksi. 

Siis sydämellinen kiitos sinulle Kruunuvuokko tästä upeasta tunnustuksesta! Kiitos myös monille muille, jotka olette Kruunuvuokon tavoin saaneet minut liikuttumaan näin syvästi. Hyvyyttä on, jakakaamme sitä toisillemme!

Valoisia muisteloita

Marlon Brando Brigitte Bardot, Louis Amstrong ja Audrey Hepburn

Tänään oli ihkaoma vapaapäivä, ei vanhempien asioita eikä mitään muitakaan velvollisuuksia tai sovittuja menoja. Ei muuta kuin kottikärryt ja harava kellarista pihalle ja pihaa rapsuttamaan. Tienvarren ojat ovat jääneet siivoamatta ja tällainen hämärän harmaa päivä sopii erinomaisesti rapsuttamiseen. Auringosta ei ole muutamaan päivään näkynyt vilaustakaan, mutta onneksi ei ole satanutkaan. Viiden asteen lämmössä ei tullut kuuma eikä vilu kun laittoi haravan viuhumaan. Tuntuipa mukavalta olla ulkona raikkaan kosteassa säässä ilman minkäänlaista kiirettä mihinkään. Ja miten siistiltä taas vähän aikaa näyttää, kun myös kaikki ohikulkijoiden tupakantumpit ja karkkipaperit on poimittu ojista. Sen sijaan, että olisin kärrännyt haravointijätteen kompostiin, levitin ne naapurin aidan tuntumassa olevien angervopensaiden alustalle. Sielläpä saavat muuttua mullaksi ihan rauhassa.

Beatles väreissä ja mustavalkoisena sekä Roy Orbison

Haravoinnin jälkeen olin suunnitellut tutkivani jouluvaloarsenaalin kunnon ja määrän. Niitä kellarista kaivaessani eksyin muistojen laatikolle, josta löysin rasian vanhoja lehtileikkeitä 60-luvulta. Muistan, kuinka äitini kertoi nuoruudessaan keränneensä filmitähtien kuvia vihkoon ja kehotti minua tekemään samoin. Kovin paneutunut tuohon ideaan en ehkä ole ollut, sillä vihkossa on sikin sokin amerikkalaisia filmitähtiä, suomalaisia tv-kasvoja ja tietenkin runsaasti niin kotimaisia kuin ulkomaisia laulajia.

Yhtään en muista, olisiko nuo Ajan sävel -lehdet äidin peruja vai sainko niitä jostain muualta. Ajan sävel ilmestyi kyllä vielä 60-luvulla, vaikka sen kukoistus taisikin olla enemmänkin 50-luvulla. Suosikin kansi on tammikuulta 1963 ja irtonumeron hinta peräti 1 mk. Tämän numeron avustajiksi mainitaan mm. Reino Helismaa ja Jaakko Jahnukainen.

Tuo kansikuvan tyttö on vuoden 1962 missi Kaarina Leskinen, tässä pohjoismaiden kauneimpana eli kaiketi siis Miss Scandinavia. Kovin montaa missikuvaa ei julkkisvihkostani löytynyt, vaikka heidän elämäänsä seurattiinkin 60-luvulla lehdistössä aktiivisesti.

Itse asiassa hämmästyin, miten paljon löysin kuvia Beatlesista, vaikka olen aina enemmän pitänyt Rollareista. Kovin paljon minulla ei ole kuvia tai tavaroita lapsuudesta, olimme vähävarainen, viisilapsinen perhe, joten vaatteet ja lelut kiersivät vanhimmalta nuorimmaiselle, eikä niistä sen jälkeen tainnut jäädä mitään säästettävää tuleville sukupolville. Muutimme myös usein aina vuoteen 1965, jolloin perheemme sai riittävän ison asunnon, eikä lapsiakaan tullut enää lisää. Äiti ei myöskään ole koskaan ollut innostunut muistojen tallettamisesta, joten silläkin lienee merkityksensä siihen, että vanhat muistot ovat lähinnä omassa päässä.

Eero ja Jussi Raittinen sekä Olavi Virta

Niin vain aika kului kuvia selatessa ja jouluvalojen koekäyttö unohtui. Sain laatikon kuitenkin raahattua sisälle ja huomenna on tarkoitus heti aamusta ryhtyä setvimään johtoja. Ehkä jonkin valon jo huomenna sytytän marraskuun lopun pimeyttä torjumaan. Jonkun verran niitä on jo naapuristossa ja eilen Espoossa ajellessani parvekkeilla enemmänkin.

Ennen ulkohommiin lähtöäni riivin lakanat sängyistä ja laitoin petivaatteet ulos tuulettumaan. Kun palasin takaisin sisälle, ryhdyin laittamaan puhtaita lakanoita. Käydessään täällä saunomassa, tapaa poika nukkua entisessä huoneessaan, joka toimii nykyisin myös vierashuoneena. Olin jo ehtinyt muut lakanat laittaa ja siirryin vierashuoneen sängyn petaamiseen. Juuso rakastaa lakanoiden vaihtamisesta ja haluaa aina möyriä patjan ja lakanan välissä. Nyt se myöhästyi sen verran, että ehdin jo aluslakanan laittaa, mutta mitäpä siitä, vielä oli iloa irrotettavissa operaatiosta eli hupsista vain pussilakanan alle.

Puhtailla lakanoilla on niin mukava köllöttää ja kurnuttaa. Turha mamman on mitään päiväpeitettä siihen päälle laittaa, minäpä kissa jään raikkaisiin liinavaatteisiin päiväunia nukkumaan.