Ohoi, maata näkyvissä!

Valtaisasta lumimäärästä ja kireistä pakkasista huolimatta aurinko tekee päivisin tehtävänsä. Yläpihan tuoksuvatukkapenkin puureunuksen vierestä on lumi sulanut ja sieltä näkyy MAATA! Vieressä Ukkokulta siirsi lunta pois terassilta aikomuksenaan kaivaa pihakeinu esiin siinä erinomaisesti onnistuenkin. Hän totesi lakonisesti, että ajatteli päästä keinumaan ennen juhannusta. Ehkä niin tapahtuukin, vaikka säätiedostus ei vieläkään kovin keväistä säätä lupaile.

Olin niin vakaasti suunnitellut meneväni heti aamusta leikkaamaan omenapuita ja kenties hiukan aloittamaan risuaskartelua, jos siihen aikaa jää. Aikani lähtemisen kanssa pähkäiltyäni, istahdin kuitenkin työpöydän ääreen ja ryhdyin askartelemaan onnittelukortteja, sillä lähipäivinä on useita synttäreitä ja muita merkkipäiviä. Hetken mietin myös pääsiäiskorttien väsäämistä, mutta siihen ei riittänyt ideoita eikä jaksamista. Jotenkin tämä talven venyminen saa meikäläisen turhan flegmaattiseksi ja aloitekyvyttömäksi. Hurjan paljon näyttää aikaa kuluvan kummalliseen pähkäilemiseen ja moni suunniteltu tehtävä jää vain aikomukseksi. Kuinkahan pitkään olen jo ajatellut vaihtaa keittiön verhot ja ommella pari ratkennutta saumaa monista muista tehtävistä puhumattakaan.

Puolilta päivin kortit oli kasassa, kuoret kiinni nuoltuina ja työpöytä siivottuna ja sain itseni kangettua pihamaalle. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja yllättävää kyllä lämmittikin melkoisesti. Lumiukkokin on jo alkanut menettää muotoaan ja luultavasti ukkoparka aika pian katoaa hankeen valkeaan. 

Hetken aikaa lajittelin risuja ja mietiskelin sakset ja rautalanka valmiudessa, mitä alkaisin niistä väsäämään. Pari ideaa pyöri päässäni ja pyörii yhä, mutta päätin jättää homman toiseen kertaan, sillä en mielestäni ollut varustautunut riittävän hyvin. Selkäkään ei tykännyt risukasan ääressä kumartelusta ja jalat palelivat kylmässä hangessa seisoessa. Suunnittelinkin seuraavalla kerralla kantavani risuja terassin kupeeseen ja hakevani siihen tuolin ja ehkä myös pöydän työvälineitä varten, jolloin olosuhteet olisivat mukavammat pidempääkin askartelusessiota ajatellen. Tuleviksi päiviksi on luvattu aurinkoa yllin kyllin, joten mikäpä ulkosalla olisi touhutessa.

Päästyäni näin itseni kanssa työjärjestykseen, hain kellarista sahan ja oksasakset siirtyen omenapuiden pariin aloittamaan niiden kevätleikkausta. Olen muutaman kerran talven aikana käynyt tiivistämässä lunta omenapuiden alla ja yritin nyt kulkea noita tiivistettyjä kohtia pitkin. Heti jos astuin hivenenkin sivuun, upposin lumeen jos en ihan kainaloitani myöten, niin ainakin hyvin syvälle. Ei siis puhettakaan, että tikkaita kannattaisi raahata puiden alle yläoksien mahdollista siistimistä varten. Oikeastaan vain syysomenassa on yläosassa sellainen oksa, joka vaatii tänä vuonna sahaamista. Muiden hedelmäpuiden kanssa selviän jatkovartisella leikkurilla. Tänään ehdin kuitenkin hoitaa vain Huvituksen leikkaamisen, sillä Ukkokulta oli saanut ruoan pöytään ja kävi kutsumassa minut syömään. Iltapäivä oli jo sen verran pitkällä ja kohta myös maha täynnä ruokaa, joten suosiolla jätin muiden omenapuiden leikkaamiseen jollekin toiselle päivälle. Eivätpä ne tehtävät pihamaalta mihinkään karkuun lähde.

Kahden viikon kirpparimyynti tuotti sen verran mukavasti, että saatoin ostaa kameraani uuden objektiivin. Pitkällisen miettimisen ja vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen hankin Canoniini 60 mm f2.8 macron, jolla kuvaaminen näyttääkin vaativan paneutumista ja harjoittelua. Tässä postauksessa ei ole vielä tuolla uudella objektiivilla otettuja kuvia. Olo on jälleen samanlainen kuin tuon digijärkkärin hankkiessani syyspuolella eli "Mihinkähän taas olen rahani törsännyt?". Niin vain olen tottunut järkkäriin ja yhä enemmän kuvaan sillä ja vähemmän G12:lla, joka sekin on ihan laadukas kamera, joten luultavasti pääsen sinuiksi macronkin kanssa. Jotenkin on kyllä sellainen tunnelma, että pitäisi mennä valokuvauskurssille. Ei siis millekään kuvankäsittely- tai digikamera-kurssille vaan opiskelemaan ihan oikeaa kuvaamista.

Näitä miettiessä toivotan kaikille mukavaa viikonvaihdetta. Nauttikaa auringosta!
 

Kevättä odotellessa

Tuntuu, ettei kesä tulis koskaan.
Kyllä aurinko paistaa, vettä sataa, joskaan
en haluaisi puolta vuotta hukkua loskaan.

Tulis jo kesä ja aurinko paistais.
Vois lämmössä maata, kesän aromeja haistais
Kesän ilma on kaunis, niin hieno sää
kukatkin kukkii ja ruoho vihertää.

Talvesta kesään on liian pitkä matka
tää runokin on tylsä enkä enää sita jatka.

Puhtaat tuulet puhaltaa,
kauniit värit esiin saa.
Valo, lämpö tulvahtaa,
kasvoihimme hymyn saa.
Kesään tulevaan jo
aatoksemme janoaa.

Onneni puutarhaan vie monia teitä
Maailma on täynnä eksyneitä
Harhailen elämän suuressa salossa
Perille löydän vain rakkauden valossa.

Kukka
vihreä, punainen
keinuva, huojuva, kääntyvä
lehti, orvokki, ruusu, tulppaani
säihkyä, hohtaa, houkutella
kaunis, kiehtova
rikkaruoho.

Talvea sitä riittää vaikka toisille annettavaksi

Kieltämättä ottaa hiukan pattiin, kun aamulla ulkolämpömittari näytti jälleen -22.6 pakkasta. Luntakin on viime päivinä satanut, onneksi ei kuitenkaan kovin mittavia määriä. Ihan sielu kivistäen kaipaan sulavan lumen lorinaa ränneissä ja liian paksun takin aiheuttamia hikikarpaloita otsalla. Miten tämä kevään eteneminen onkaan niin hidasta ja miten sitä joka vuosi odottaa yhtä hartaasti. Ehkä kevään ja kesän saapumisella ei olisi niin suurta merkitystä, jos tuo ajanjakso olisi meillä pidempi ja lämpimien säiden suhteen varmempi. Olemme niin kovin säiden armoilla ja odotukset aurinkoisen ja lämpimän kesän suhteen ovat yleensä vähän liiankin korkeita. 

Helmikuun viimeisenä päivänä leikkasin kriikunapuita ja toin muutaman oksan sisälle maljakkoon. Nyt nuo oksat kukkivat ja ovat täynnä hiirenkorvia. Tässä lähiaikoina pitäisi katsella vähän omenapuiden oksistoa. Ihan selvästi leikkaamistarve on vähentynyt, vaikka puiden alkuvuosina hoidimmekin luvattoman huonosti leikkaamisen. Ei ollut riittävästi osaamista tai sitten emme ylipäätään kiinnittäneet leikkaamiseen huomiota. Lisäksi tuntui hullulta leikata pienestä puusta niitä vähiä oksia, mutta hepskukkuu, yhtäkkiä puu onkin ihan liian iso ja vinkura ties mihin suuntaan. Tässäkin tapauksessa pätee tuo sanonta "sen edestään löytää, minkä taakseen jättää".

Pikkupuutarha maaliskuisessa auringonpaisteessa.

Ja pikkupuutarha kesäisessä vehreydessä.

Ihan varmasti luonnosta löytyisi kuvaamista vaikka kuinka, mutta minua ei viime aikoina ole kovin paljon lumen kuvaaminen innostanut. Aurinko on kyllä paistanut monena päivänä todella upeasti ja lämmittäähän se niin mieltä kuin kroppaakin. Vuorokauden mittavista lämpötilaeroista ainakin tietää, että kevät on jo meneillään. Aamusella on kylmä, eikä tiedä, mitä päälleen pukisi. Ja sitten päivällä on kuuma, eikä jälleen tiedä, mitä päälleen pukisi. Talvivaatteissa tukehtuu, mutta keveämmissä jäätyy riippuen siitä, mihin vuorokauden aikaan on ulkosalla.

Rikkumaton hanki on hyvin kaunis kaikkine valoine ja varjoineen. Koivun kaatamisen jälkeen alapihalla on talsittu ja siellä on kaikkea muuta kuin rikkumatonta hankea. Lunta on niin paljon, että ajoittain jalka upposi niinsanotusti haaroihin saakka ja ylös pääseminen oli ihan oma operaationsa. Saappaassa oli enemmän lunta kuin jalkaa ja sinne se lumi suli villasukkien lomaan viilentäen oloa kummasti. Nyt hivenen huolestuttaa, miten tallatun lumen alla oikein voidaan. Niinkään en sure nurmikkoa, sillä sitä on kuitenkin kohtalaisen helppo huoltaa ja jollain aikavälillä tavoitteena onkin saada alapihalle tasaisen nurmikentän sijasta lähinnä houkutteleva viidakko. Mutta onhan tuolla lumikasojen alla myös istutettuja kasveja, joiden sijaintia ei tuossa puutalkoon tuoksinassa oikein saattanut tai ehtinyt tarkasti paikallistaa. 

Pupujussikin on löytänyt uppoavaan hankeen uuden reitin. Tai paremminkin se jättikokoinen rusakko, jonka hampaanjäljet omenapuun alaoksalla loistavat tänne työhuoneen ikkunaan saakka. Kertaalleen olen jo käynyt tamppaamassa hedelmäpuiden alustoja matalammiksi, mutta jonkun lumisateen jälkeen tehtävä näyttää jääneen tekemättä. Ja sen hetken ristihuuli on oitis bongannut.

Ne koivunoksat odottavat edelleen alapihan kasassa ideoijaansa. Miten onkin ollut niin hoppua ja kiirettä jos johonkin suuntaan, ettei ole kunnolla ehtinyt edes ulkoilemaan puhumattakaan risuaskartelusta. Eiköhän tässä jonain päivänä sillekin aikaa löydy.

Suorastaan kadehdin tuota kissojan tapaa ja kykyä heittäytyä rennoksi vaikka vain hetkeksikin. Jos en nyt Juuson viereen tuohon lempituoliin mahdukaan, voin sentään kellahtaa omalle sängylle tai sohvalle. Josko seuraavaksi näin tekisin!

Punatulkku ja palokärki kylässä

Koko talven olen saanut ihailla muiden blogeissa toinen toistaan hienompia kuvia erilaisista pihapiiriin pyrähtäneistä linnuista. Joitakin niistä olen nähnyt myös omassa pihassani, mutta ei punatulkkua ja sitä olen kovasti kaivannut. Pari päivää sitten Ukkokulta kertoi sisään tullessaan nähneensä punatulkku-uroksen lintulaudalla. Harmittelin asiaa, mutta sitten sen unohdin. Perjantaina olimme taas siivoamassa pihasta kaadetun koivun oksia ja pöllejä sivummalle. Sain vihdoin oman osuuteni hoidettua ja hain sisältä kameran ottaakseni kuvia päivän saavutuksista. Aikani kameran kanssa räpsittyäni käännyin lähteäkseni sisälle ja näin talon kivijalan edessä punaisen läiskän. Siinä se punatulkku-uros könötti angervon oksalla ja napsi jotain lumihangesta. Yritin huhuilla Ukkokultaa ihastelemaan lintua kanssani, mutta ei hän kuullut moottorisahan pärinältä, enkä juurikaan uskaltanut tehdä äkkinäisiä liikkeitä, jotten pelottaisi lintua pois.

Kamerassani ei ole mahdollisuutta zoomata kovinkaan lähelle ja lintu näkyi etsimessä aika pienenä pilkkuna. Päätin vähitellen hiipiä lähemmäksi ja yllätyksekseni punatulkku ei ollut milläänsäkään, vaikka pääsin lähes metrin päähän linnusta. Siinä se tapitti minua mustilla silmillään ja ja välillä ravisteli siipiään. Oli se vaan niin pehmoisen näköinen, eikä oikeastaan lainkaan kirkkaan punainen, kuten kaukaa katsottuna saattaisi luulla. Sulkien ja höyhenten väri vaihteli enemmänkin oranssin eri sävyissä. Koska lintu pysyi pitkään samassa asennossa, sain siitä räpsittyä useamman lähestulkoon samanlaisen kuvan. Millään en olisi malttanut jättää lintua angervon oksalle istumaan, mutta olin hikoillut ja muutenkin kastunut puutöissä ja nyt kuuden asteen pakkanen alkoi jähmettää kosteita vaatteita ja saappaita. Pelkäsin aivastavani ja siten pelottavani linnun pois, joten lähdin sisälle vaatteiden vaihtoon ja tarkastelemaan, miten kuvani olivat onnistuneet. 

Kovin kauaa en ehtinyt sisällä olla, kun perässäni tullut Ukkokulta kehotti ikkunasta katsomaan metsikön laidassa lahoa leppää nakuttavaa palokärkeä. Oheisen kuvan nappasin ikkunan läpi ja siitä sitten kiireesti kengät jalkaan ja pihamaalle kuvaamaan. Valitettavasti palokärki oli eri mieltä mallina olemisesta ja pyrähti metsikön toiselle puolelle. Vaan olinpa iloinen sen nähtyäni, eikä minua pahemmin häirinnyt, vaikka kuva ei olekaan kovin kummoinen.

Ymmärrän hyvin lintubongareita. Heitä, jotka matkustavat vaikka maan äärestä toiseen nähdäkseen jonkun harvinaisen linnun. Punatulkkuja ja palokärkiä ei voi sanoa harvinaisiksi, mutta itselläni punatulkun näkemisestä on vuosikausia ja palokärjestä taatusti vielä enemmän. Käpytikkoja pihassamme on vieraillut useinkin ja ilolla niiden touhuja seurailen. Palokärki sen sijaan on harvinaisempi vieras ja melkoisen paljon suurempi kooltaan. Sen nokkakin näytti varsin pitkältä. Meidän piti romauttaa tuo pystyyn lahonnut leppä vielä tämän talven aikana, mutta luulenpa, että se saa siinä vielä seisoa. Jos se lähtee itsekseen kaatumaan, siitä ei ole vahinkoa kenellekään. Tuossa metsikön laidassakaan siitä ei ole muuta kuin kenties muodollista kauneushaittaa. Jos se jotakuta häiritsee, antaa häiritä. Suotakoon linnuille kaikki mahdollinen ilo niin kauan, kun puu tuossa pysyy

Tässä kuvassa ei vielä suinkaan ole kaikki kaadetun koivun oksat, mutta kasa on mahtava. Taisin edellisissä postauksissa mainita, että nyt on haketettavaa vähäksi aikaa. On toki sitäkin, mutta joidenkin kommenteista tajusin, että tuossahan on aivan ilmaista risuaskartelumateriaalia. On se hyvä, että muut ihmiset näkevät mielenkiintoisia mahdollisuuksia sielläkin, missä itse ei tajua muuta kuin arkisen työmaan. Kaivelenpa vielä tämän päivän päätteeksi työkalupakistani rautalankaa ja pihdit muistuttaakseni itseäni siitä, mitä mukavaa voin tuosta risukasasta tulevina päivinä aikaansaada.

Tämän tapahtumarikkaan päivän päätteeksi toivotan kaikille mukavaa alkavaa viikkoa!

 

 

Kumman kaa puutarhassa -haaste Konnadonnalta

Sain Konnadonnan kotona ja puutarhassa -blogista Kumman kaa puutarhassa -haasteen ja tässä minun vastaukseni.
   

Savimaa vai hiekkamaa?  

• Hiekkamaasta on kokemusta ja sen kanssa olen oppinut pärjäämään, joten jätän savimaan tällä kertaa muille opinkappaleeksi.

 

Varjoisa vai paahteinen piha?

• Paahteeseen on ehkä helpompi järjestää varjoa kuin varjoon paahdetta tai edes aurinkoa. Siis paahteinen piha.

Lapio vai sakset?  

• Tarpeen mukaan sekä lapio että sakset. Kumpaakin tulee keväästä syksyyn ahkerasti käytettyä. Yhdestä pistolapiosta olen saanut varren taipumaan ja lopulta katkeamaan. Silloin päätin, että halpistavaraa ei kannata ostaa, mutta silti olen tämän päätökseni jokusen kertaa unohtanut.

Taimikasvatus vai valmiit taimet?  

• Aiemmin valmiit taimet, mutta parin viime vuoden aikana olen enenevässä määrin innostunut taimikasvatuksesta. Aika noviisi siinä vielä olen, mutta pienin askelin eteenpäin. On se vaan kiva, kun aina on mahdollisuus oppia jotain uutta, josta on sekä iloa että hyötyä.

Puut vai pensaat?  

• Kyllä puitakin olla pitää, mutta ehkä pienellä pihalla enemmän kuitenkin pensaita. Hedelmäpuut kuuluvat puutarhaan, jos vain suinkin niille tilaa löytyy, samoin syreenit ja pikkupuitakin lienee monia erinomaisia vaihtoehtoja. Tällä hetkellä intohimonani on hankkia lisää erilaisia ruusupensaita. Kokemukseni mukaan ne ovat helppoja ja kauniita.

Yksivuotiset kukat vai perennat?  

• Otanpa molemmat. Yksivuotisia käytän lähinnä ruukkuistutuksissa ja amppeleissa. Joskus hankin keväällä perennoja tai muita monivuotisia kasveja ruukkuihin ja siirrän ne sitten syksyllä maahan. Näin saan kesäilosta jatkoa tuleville vuosille.

Uutuudet vai perinnekasvit? 

• Perinnekasveista on hyvä rakentaa runko puutarhaan ja sitten kokemuksen karttuessa voi laajentaa uutuuksien kokeilemiseen. Ilmaston lämpeneminen on mahdollistanut Suomessakin monia aiemmin liian aroiksi luokiteltujen kasvien käyttämisen.

 

Riippumatto vai kitkeminen? 

• Meillä ei ole oikein paikkaa riippumatolle, vaikka mieluusti sellaiseen kirjan kanssa kesällä kellahtaisin. Kitkeminen on yllättävän rauhoittavaa puuhaa ja ainakin kukkapenkeissä se vähenee vuosi vuodelta kun varsinaiset istutukset saavat voimaa täyttää paikkansa.

Alan Titchmarsh vai Pentti Alanko? 

• Pentti Alangon kirjoja ja pakinoita olen lukenut. Hänellä on hyviä ohjeita ja vinkkejä suomalaiseen ilmastoon ja kasviperinteeseen.

Kirjat vai blogit? 

• Sekä että tarpeen ja tilanteen mukaan. Pöytätietokonettani on melko vaikea raahata sänkyyn iltaseuraksi, mutta kirja mahtuu sinne oikein mukavasti.

Haluaisitko ilmaiseksi Hollantiin vai Englantiin?

• Ensin Englantiin, koska siellä en ole kertaakaan käynyt. Hollannissa olen käynyt pariinkin kertaan, mutta siellä olisi kyllä kiva käydä keväällä katsomassa sipulikukkien paljoutta.

 

 

Laitanpa tämän haasteen eteenpäin Viannalle Puutarhastelua -blogiin ja Scillalle Scillan puutarhassa -blogiin. Nyt on vielä aikaa vastailla kysymyksiin, kun ulkona on lunta ja pakkasta ja sisällä useimmilla vasta kylvötyöt alullaan.

 

Hyötyliikuntaa hangessa

Kallellaan olevan pihakoivun kaatamisesta on ollut jo jonkin aikaa puhetta ja Ukkokulta oli siitä maininnut naapurillekin. Yllättäen torstaina iltapäivällä naapurin keskimmäinen poika oli ajanut vanhempiensa pihaan ja Ukkokullan portilla nähdessään kysynyt, voisiko tulla katsomaan niitä kaadettavia puita. Siinä sitten katsastuksen päätteeksi Ukkokulta oli kysynyt, milloinkas naapurin poika ehtisi puita kaatamaan, johon tämä oli todennut, että kävisikös vaikka heti. Niin sitten moottorisaha laitettiin laulamaan ja pihakoivun lisäksi maahan jymäytettiin myös naapurin aidan vierestä iso pihlaja.

Pihakoivun ydin näytti olevan terve, vaikka pelkäsimme puun lahoavan pystyyn. Siitä on parin viime vuoden kuluessa pudonnut ilman sen kummempia myrskytuuliakin isoja oksia. Aikanaan taloa rakentaessamme jouduimme tuomaan tontilla melkoisesti täyttömaata, jolloin koivun tyvi jäi aika syvälle tuon maa-aineksen sisään. Eräs asiantuntija sanoi, että koivu saattaa kuolla heti tai sitten kasvattaa uusia juuria ylemmäksi. Ilmeisesti se niin teki, sillä 26 vuotta puu on selvinnyt. Selvästi se on kallistunut, mutta suurin syy kaatamiselle lienee koivusta syntyvä mahdoton määrä erilaista roskaa. Ukkokulta on läpeensä kyllästynyt alituiseen katon ja rännien siivoamiseen, enkä minäkään kyllä ihan hirveästi puun menetystä sure. Ympäristössä on runsaasti kaiken sorttisia puita, isoja ja pieniä, koivujakin, joten koivu sai nyt mennä.

Puun kaataminen rakennetulla tontilla ei ole mikään yksinkertainen juttu. Tarkasti nytkin piti miettiä, mihin kaadon suuntaa, ettei tulisi isoja vahinkoja. Jouduin kuitenkin uhraamaan alapihalla kasvaneen tuijan, se oli pienin paha. Jokunen aroniapensaskin vaurioitui ja ehkä myös alapihan ruusupensaat, mutta ne kestävät leikkausta. Omenapuiden varjelemisen laitoin ykköskriteeriksi ja kyllähän taitava puunkaataja osasi hommansa.

Juuson juoksulangalle on nyt mietittävä uusi paikka; ehkä se väliaikaisesti ainakin sidotaan tuonne leikkimökin harjaan kiinni. Juuso on kovasti tykännyt kynsiä koivun runkoa, mutta tuo korkea kanto saa kyllä kesään mennessä mennä. Koivun kasvaessa tuo runko on lähestynyt enemmän ja enemmän terassin reunaa ja kaventanut kulkuväylää. Kottikärryillä on saanut taiteilla pensaiden ja koivunrungon välissä.

Aamulla hain lehden postilaatikosta ja ihmettelin, miten kahden puun kaataminen onkaan saanut pihalle valoisamman ilmeen. Tuo naapurin aidan vieressä oleva pihlaja taisi häiritä enemmän naapuria kuin meitä ja nyt en taida pyykkiä ripustaessani kuulla mustarastaan laulua, sillä se tapasi istua juuri tuon pihlajan latvassa. Toivottavasti linnulle kelpaa naapurin puolella kasvava kuusi, vaikka se ei olekaan ihan yhtä korkea.

Ukkokulta siivosi pihlajan oksat ja rangan sillä välin kun minä kävin ruokakaupassa. Kauppakäynnin jälkeen minä taasen lähdin riipimään koivua alapihan lumihankeen. Ulos mennessäni pakkasta oli vajaa -3 astetta, mutta työskennellessäni huomasin, että vähitellen työn touhussa kastuneet rukkaset alkoivat jäätyä. Pakkanen oli siis kiristynyt. Tunnin ajan luntakin satoi niin paljon, että maailma oli ihan harmaana. Silmälaseissa touhuaminen lumisateessa ei ole niitä hauskimpia puuhia, sillä linssien huurtuessa en välillä nähnyt yhtään mitään.

Lähes kolme tuntia vilahti vikkelästi, mutta vielä jäi runsaasti puutalkoita seuraavillekin päivillä. Sisälle tullessani olin kyllä ihan naatti, sillä oksien katkominen ja pöllien raahaaminen hangessa oli aika rankkaa puuhaa. Saappaissa oli kilo lunta kumpaisessakin ja villasukista saattoi vääntää vettä. Ei muuta kuin suoraan suihkuun ja perjantai-iltaa viettämään.

Naistenpäivää!

Oikein iloista Naistenpäivää 8.3. kaikille ihanille naisille!

Lunta tulvillaan on raikas kevätsää

Yllä oleva ikkunanäkymä on parhaillaan selkäni takana. Kuvassa ei taida ihan näkyä taivaalta taukoamatta satava lumi. Ei mitään jättikokoisia jalkarättejä vaan hienoakin hienompaa pakkaslunta. En nyt yhtään enää lisää lunta viikonlopun myräkän jälkeen olisi kaivannut. Mutta jos sitä pitää sataa, parempi, että sataa nyt eikä sitten maaliskuun lopussa tai hiukan ennen vappua. Onhan ainakin maailma taas lumesta valkeanaan eikä viime viikon tympeän likaiset tienvarret pahemmin pääse herkempääkään silmää häiritsemään. Pikkaisen tietysti mietityttää, mihin kaiken uuden lumen käytäviltä ja portilta työntää, kun tilaa ei ole muuta kuin ylöspäin. Mahtaako maailma sataa lumesta umpeen. Me täällä maan pinnalla kasaamme lunta yhä korkeammalle ja taivaalta sataa uutta niin paljon, että pian pilven lonkareet ovat kiinni noissa kinoksissa. Siinä sitä on taas ihmettelemistä, kun toivoo auringon osaavan jostain rakosesta meitä maan pinnalla asuvia kurkistavan.

Viime viikon "keväthelteissä" sulamissurkeuttaan irvistänyt lumiukko oli eilen muuttunut lähinnä valkoiseen lakanaan pukeutuneeksi haamuksi. Tänään en olekaan ukkoa muistanut katsella, olisiko jo kadonnut uuden lumen pehmoiseen paljouteen. 

Aamulla klo 8.30 meidän mittari näytti -20.4 pakkasastetta ja hyiseltähän se tuntui. Hetken ehti aurinkokin paistaa ennen tätä uuden uutukaista lumisadetta ja pakkanen lauhtui tuonne vajaan kymmenen hujakoille. Kävin järjestelemässä perjantaina vuokraamaani kirppispöytää ja toteamassa, että jokunen tavara oli onneksi löytänyt uuden omistajansa. Aikamoisen mylläkän ostajat pöydälleni olivat viikonvaihteessa saaneet ja siinähän sitten aikaa vierähti kamakasaa siistiessä ja pari uutta hintalappuakin piti kirjoittaa kadonneiden tilalle.

Paljon olen jo siemeniä multaan kätkenyt, mutta vielä olisi kylvettävää. Kaikilla en niin kiirettä pidäkään. Ehtivät taimet vaan turhaan venyä liian pitkiksi ja sitten tuppaan niihin hermostumaan, kun ei niitä liian aikaisin ja hentoisina voi pihallekaan tyrkätä. Pitkästä aikaa on kuitenkin sellainen kiva kutkutus, että tänä vuonna tämä siemennyshomma onnistuisi edellisiä vuosia paremmin. Ainakin olen nyt paneutunut tehtävään intensiivisemmin ja pyrkinyt olemaan huolellinen. En myöskään ole tunkenut saman kasvin siemeniä potteihin ylettömästi, vaan yritän säilyttää malttini ja mieluummin keskittyä kokeilemaan, mikä onnistuu ja mikä kenties ei onnistu. Jätin myös pusseihin talteen muutamia siemeniä myöhempää käyttöä varten.

Viime torstaina leikkasin Kriikunapuita noudattaen saamaani vinkkiä, jossa neuvottiin leikkaamaan luumut ja kirsikat helmikuun loppuun mennessä. Samalla tuli kahlattua omenapuiden alla ja todettua, että jänöjussit olivat ehtineet popsia ainakin Huvituksen alimpia oksia. Huvitus on matalakasvuinen ja leveä, joten sen suojaaminen on aika vaikeaa ja rusakko ylettyy runsaslumisina talvina kevyesti sen alimpiin oksiin. Tallasin lunta omenapuiden ympäriltä matalammaksi ja jätin myös muutamia kriikunan oksia pystyyn lumihankeen, josko puput tyytyisivät niihin edes vähäksi aikaa. Meidän kriikunoidemme suhteen on käynyt sama moka kuin omenapuissa. Puut ovat päässeet kasvamaan liian korkeiksi ja tiheiksi. Pitäisi vaan rohkeasti leikata puita silloin kun ne ovat vielä pieniä. Näin leikkaamistarve jää vähäisemmäksi, eikä etenkään isompien oksien harvennusta tule eteen. Miten sitä on alkuun niin varovainen ja kuvittelee säästävänsä puita. Yhtäkkiä huomaa useammankin leikkaushetken menneen kirkkaasti ohi ja sillä välin puut ovatkin venyneet taivasta kohti. 

Jotta päivän postaus ei ihan harmaasävyiseksi päättyisi, laitan vähän väriterapiaa viimeisten silmäysten piristykseksi. Kyllä vaan kukkien maailma on ihmeellinen, kuten oheisen Iriksen hienot yksityiskohdat osoittavat. 

Oikein mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!
 

Myrskytuulen työntämänä kotimatkalle

Näin on enomiestä muisteltu ja hänet saateltu haudan lepoon. Miten saattaakin aina hautajaisissa olla niin mahdottoman kylmä. Aamuvarhaisella kotimittarimme näytti -14 pakkasastetta, mutta matkallamme kohti Euraa, auton mittari näytti enimmillään jopa -22 pakkasta. Vielä Forssassa aurinko paistoi, mutta länttä kohti ajaessamme pilvisyys vain lisääntyi ja perillä olikin jo aivan harmaata. Tuuli puhalsi ilkeästi pohjoisesta saattaessamme arkkua kirkosta hautausmaalle. Vaikka istuimme hyvän tovin seurakuntatalossa nauttimassa höyryävää lihakeittoa ja kakkukahvit omaisten ja läheisten kesken, vielä kotimatkalle lähtiessäkin tuntui varpaissa hyytävä muisto aamupäivän kylmyydestä.

Mielessäni olin ajatellut ulkoiluttaa samalla reissulla kameraa ja ottaa kuvia syntymäseuduiltani. Koskaan ei nähtävästi pitäisi suunnitella samalle reissulle useita eri tarkoituksia, koska aikataulu mättää joka kerta. Nytkin aikaa kului kaikenlaiseen odotteluun ja päivystämiseen, joten mitään kuvaussessiota ei voinut ajatellakaan. Jos siinä vielä jonkun kuvattavan kohteen keksikin, jäätävä ilma ja liukkaudessaan ylittämätön tienoo esti suuremmat ideanpoikaset. Kuinka ollakaan, säätiedotus oli luvannut myös varsinaista myräkkää alkavaksi iltapäivällä. Myrsky etenisi länsirannikon yli kohti Uuttamaata ja kelin ennustettiin menevän todella huonoksi.

Pääsimme kotimatkalle kolmelta iltapäivällä ja silloin taivaalta tuli jo pakkashiutaleita rivakkaan tahtiin. Asfalttitiet olivat kuitenkin kuivat ja liikenne varsin vähäistä. Matka tuntui etenevän takatuulen voimalla ja lumipyry aiheutti lähinnä näkyvyysongelmia tien pinnassa. Humppilassa kävimme taukokahvilla ja sieltä lähtiessä autoa pitikin jo putsata lumesta. Hetkittäin matkalla oli tiellä sen verran runsaasti tuulen pyörittämää lunta, että katsoin parhaaksi laittaa sumuvalot päälle. En nimittäin tahtonut nähdä edellä ajavan auton valoja, joten totesin olevan parempi ainakin oman kotteroni näkyvän. 

Vihdin kohdalla olimme näköjään jättäneet myrskyn taaksemme. Espooseen päästyämme oli toki aika harmaata ja ilmassa vähän pakkaslunta, mutta minkäänlaisia keliongelmia liikenteessä ei ollut. Saatettuani vanhempani kotiinsa, palasin iltakuuden maissa omaan kotiini. Vasta kahdeksan jälkeen katsahdin seuraavan kerran ulos ikkunasta ja hämmästyksekseni silloin lunta oli ehtinyt sataa jo melkoisen paljon. 

Aamu sitten valkenikin sanan mukaisesti valkeana. Lunta oli kotiinpaluuni jälkeen, illalla ja yön aikana tullut aivan älyttömästi. Lumiauran käydessä portillamme oli lunta kasassa yli puolen metrin. Vaikka helmikuun lopun keväiset auringonpaistepäivät olivatkin hangen pintaa madaltaneet, on pihassa jälleen lunta niin paljon, että ongelmana on sen sijoittaminen pois kulkuväyliltä. Onneksi poika oli viikonloppusaunassa ja lähtikin aamulla lumihommiin niin, että saatoin itse jäädä muihin askareisiin. Muutaman kuvan kävin pihamaalla räpsäisemässä ja tein nuo kollaasit, joissa vasemmalla tilanne pe 1.3. ja oikealla tänään 3.3.

No, niin. Tätähän se meidän keväämme on. Juuri kun on ehtinyt innostua auringosta, lämmöstä ja vienosta kevättuulesta, iskee pahainen takatalvi jäätävine pakkasineen ja lumikinoksineen. Vaan mitäpä tuosta; eilen ehdittiin hautajaismatkaltamme kotiin myrskypuhurin puhaltamina vikkelästi alta pahimman myräkän ja tänään jo aurinko paistaa tuolta metsänreunasta suoraan minun taimipotteihini. Tomaatin ja pelakuun sirkkalehtiä tuijottaessa on mukava kevättä ja lisää noita taimi-ihmeitä odotella.

Aurinkoista viikon alkua meikäläisen kaltaisille kevätidiooteille ja ihan kaikille muillekin!
 

 

Kevään ensimmäinen päivä

Ulkona paistaa ajoittain aurinko, mutta edellispäivien tapaan ei enää olekaan erityisen lämmintä. Mittari toki näyttää edelleen plusasteita, mutta navakka pohjoistuuli viilentää ilmaa kummasti. Huomisillaksi onkin luvassa jopa 10 senttiä lunta ja ihan kunnollista pakkasta. En lannistu, en laisinkaan. Tulkoon vaikka pikku-ukkoja taivaantäydeltä, kevättä ei peruuta mikään. Hyvää kannattaa odottaa ja sitähän on tulossa, kuhan vain jaksaa malttaa mielensä. Mehän jaksamme!!!

Ikävät asiat kannattaa aina kääntää nurinniskoin tai ainakin etsiä niistä positiiviset puolensa. Kaikissa asioissa on aina molemmat näkökulmat, jos vain haluaa ne nähdä. Tuossa pihassa pyöriessäni ja viileyttä tunnustellessani ajattelin, että eipä tarvitse vielä ryhtyä ikkunoita pesemään, kun on kylmää. Tässä on muutenkin kaikenlaista menoa ja tekemistä, joten ikkunanpesu ei millään nyt mahtuisi ohjelmaan. Ah, mikä helpotus. No, tuskinpa niitä olisin muutenkaan juuri nyt alkanut putsaamaan, mutta paljon mukavammalta tuntuu ajatella, että pesemättömyydelle on ihan oikea este. Jokin muukin, kuin oma laiskuus.

Eilen oli aivan mahtava vesisade. Se humautti lumihangen pintaa oikein kunnolla alaspäin. Tyytyväisin mielin pyörittelin sisällä sanomalehdestä taimipotteja, täytin niitä mullalla ja istutin multaan monenmoisia siemeniä. Tomaatit ja pelakuut ovat jo itäneet sirkkalehdille ja nyt on siis uutta seurattavaa ja jännättävää. Tässä vaiheessa olen aina niin mahdottoman innostunut ja käyn joka aamu silmät sikkaralla tarkastamassa viljelmäni. Näissä taimetushommissa olen varsinainen tumpelo ja viime keväänä jo päätin olla enää koskaan ostamatta ainuttakaan siemenpussia. Ihanaa kuitenkin tämä ihmisen mahdollisuus pyörtää päätöksiään. Varsinkin, kun siitä ei ole kenellekään mitään vahinkoa. Siemenpusseja on tullut taas tilattua ja kaupan hyllystä ostettua, eikä se tuskin tähän jää. Tänä vuonna olen ehkä aiempaa tomerammin paneutunut tähän 'siemenet multaan' -projektiin ja yritän välttää normaalia lyhyen pinnan hutilointityyliäni. Saas nähdä, kuinka tässä käy. Onhan olemassa sekin vaihtoehto, että kannan kaikki nyt niin hienot viritelmäni myöhemmin keväästä kompostiin.

Ilona Värjärin pata -blogista  antoi minulle oheisen tunnustuksen, jonka sääntönä on paljastaa itsestä kahdeksan asiaa ja jakaa tunnustus eteenpäin kahdeksalle blogille. Tunnustus on jo kiertänyt monissa blogeissa, joten jokainen niin haluava saa ottaa sen tästä sekä omaan käyttöönsä että jakaakseen eteenpäin. Joitakin paljastuksia itsestäni tein 20.2. Omituisuuksia...-postauksessani, tokihan niitä voi kertoa lisääkin.

1. Olen syntyisin Satakunnasta, mutta asunut lähes koko ikäni pääkaupunkiseudulla.
2. Olen viidestä lapsesta toiseksi vanhin eli minulla on yksi isoveli, yksi nuorempi sisko ja kaksi nuorempaa veljeä. Isäni täyttää parin viikon päästä 85 ja äiti kesäkuun alussa 80.
3. Olen ollut naimissa vuodesta 1979 eli tänä vuonna on 34. hääpäivä ja yhdessäoloa Ukkokullan kanssa 38 vuotta.
4. Meillä on 31-vuotias poika ja 28-vuotias tytär, jotka kumpikin asuvat omillaan.
5. Minulla on keskiasteen tutkinto, olen ollut töissä pankissa, insinööritoimistossa ja suuressa tietotekniikkayrityksessä sekä luottamustoimissa ja vapaaehtoistehtävissä mielenterveyskuntoutujien parissa.
6. Nuorempana harrastin pyöräilyä, käsitöitä, valokuvaamista, leffakerhoja ja kielten opiskelua sekä lukemista.
7. Nykyisin vapaa-aika menee lukemisen ja puutarhaan liittyvien asioiden parissa.
8. Tärkeintä elämässäni ovat Ukkokulta, lapseni, Juuso-kissa, terveys ja oma koti puutarhoineen läheisiä sukulaisia ja ystäviä unohtamatta.

Edessä on maaliskuun ensimmäinen viikonloppu ja se on jo täyteen buukattu kaikenlaista ohjelmaa. Huomenna lähdemme vanhempieni kanssa aamuvarhaisella ajamaan Euraan, äitini veljen hautajaisiin. Ensi viikolla käytän äitiä sydämen läppäleikkauksen lopputarkastuksessa ja jossain välissä täytyy ehtiä järjestelemään vuokraamaani kirpparipöytää. Elämä on siis iloa ja surua täynnä, kuten tähänkin asti. Olkoon niin jatkossakin.

Olkimaja, jossa nauretaan, on parempi

kuin palatsi, jossa itketään.

- Kiinalainen sananlasku -

PS. Lapsen hevonen voitti jälleen keskiviikkoraveissa. Hevosurheilulla ei Suomessa pahemmin rikastu, mutta kyllä menestyminen lämmittää mieltä ja toimii kannustimena sekä osoittaa, että hevoseen panostetut voimavarat ovat olleet oikeasuuntaisia. Minä en paljonkaan hevosten päälle ymmärrä, mutta olen iloinen Lapsen puolesta.