Kukka, käsi ja kissa - siinä päivän puheenaiheet

Ukkolaukka (Allium hollandicum)

Tälle päivälle olin suunnitellut rapskulaattojen asennusta, vaan eipä siitä tullut mitään. Oikean käden olkapää on ihan jumissa ja yöllä sitä särki niin, että piti hakea pilleri särkyyn. Mistä lienee vaiva saanut alkunsa, rapskulaattojen putsaamisesta ehkä. Aamupäivän taivas oli pilvessä ja lämpöä oli 17 asteen verran eli juuri sopiva sää kivituhkan kärräämiseen, mutta minkäs teet, jos toinen käsi on poissa pelistä.

Laitoin sitten pesukoneen pyörimään, otin ompelukoneen esille ja lyhensin yhdet housut sekä korjasin ratkenneita saumoja. Tällaiset työt sujuivat hyvin kipeälläkin kädellä, kunhan sitä ei tarvitse kovin korkealle nostaa. Pyykin ripustaminen narulle olikin sitten jo hankalampi juttu, mutta selvisin siitäkin kunnialla.

Iltapäivällä menin pihamaalle kesäkukkia nyppimään ja pian huomasin olevani työntouhussa. Istutin kasvimaalla muhineet pioniunikot ja maurinmalvat kukkapenkkeihin. Taimet olivat kasvaneet muhkeiksi ja alkoivat jo varjostaa muita kasvimaalla siirtoa odottavia taimia. Tarkoitus oli vielä käydä kuvaamassa istutetut kukat, mutta yllättäen mustat pilvet täyttivät taivaan ja alkoi sataa vettä niin rankasti, että oli pakko lähteä sisään kuivattelemaan vaatteita. Sadekuuro ei kauaa kestänyt ja aurinkokin on tullut jälleen esiin. Antaa pihan kuitenkin kuivua kunnolla, ehtiihän sinne.

Tomaatti Tigerella (Solanum Lycopersicum 'Tigerella')

Talon seinustalla kasvava Tigerella-tomaattini on tehnyt nuppuja. Lajikkeen pitäisi olla aikainen ja hedelmässä keltaisia raitoja. Tomaattini on vankanoloinen, mutta olen sitä jo tukenut ja sitonut talon seinustalla olevaan ristikkoon. Ainakin siinä vaiheessa, jos/kun alkaa muodostua hedelmiä, painoa tulee sen verran, että tukeminen on välttämätöntä. Tomaatin varsissa ja lehdissä on voimakas tuoksu, pidän siitä. 

Tuoksuköynnöskuusama (Lonicera caprifolium)

Myös köynnöskuusama kukkii yläterassin nurkalla. Siinäkin on voimakas ja miellyttävä tuoksu. Tänä vuonna kukkia on kuusamassa ollut paljon, mutta helle lienee kiihdyttänyt senkin kukintaa niin, että kohta se on jo ohitse.

Juusolla oli taas niin hauska päiväuniasento, että oli pakko napsaista siitä kuva. Luulisi, että talosta löytyy mukavampiakin nukkumapaikkoja, mutta tässä työpöytäni päädyssä olevalla tuolilla Juuso taitaa nukkua mieluiten. Välillä se unohtaa mittasuhteensa ja kierähtäessään pitkinpituuttaan selälleen, tuolin reunat tulevat vastaan ja katti tipahtaa lattialle. Siinä se sitten hetken istuu hölmistyneen näköisenä ja lähtee sen jälkeen kohti keittiötä ja ruokakuppia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kenties se onkin nähnyt unta uunilämpimästä broilerista ja herättyään päättää lähteä herkkupaloja etsimään. 

Häntä on monille eläimille tärkeä mm. tasapainon hakemisessa. Joskus mietin, että Juusolle häntä taitaa olla enemmänkin kissan komistus. Kuten Pekka Töpöhäntä -kirjoissa Monni tapaa sanoa, hännättömän Pekan kiusaksi tietenkin. Illalla Juuso tuli viereeni nukkumaan, eikä minkäänlaisia tilaongelmia ollut. Aamuyöstä herätessäni käsikipuun, Juuso nukkui selällään vieden patjastani 2/3. Koita siinä sitten nukkua, kun toisella kyljellä nukkuu kissa ketarat levällään ja toisella puolella särkee kättä niin vietävästi.

Ajan usein Espoon suuntaan Vanhaa Turuntietä eli 110-tietä. Lepolammen risteyksessä on vuosia ollut tuo puuvene ja lähes joka kesä siihen on joku istuttanut kesäkukkia. Tänä kesänä kukkia on kuitenkin valtavasti, eikä niitä ole kukaan käynyt tuhoamassa. Toivottavasti saavat olla rauhassa ja ohikulkijoiden ihailtavina. Usein saa lukea paikallislehtien mielipidepalstoilta, kuinka jotkut vandaalit vievät kesäkukkaistutuksia jopa ihmisten kotiporteilta. Oli se sitten ahneutta tai ilkeyttä tai mitä tahansa, on se erittäin typerää. Ainakin minua ilahduttaa kovasti se, että ihmiset koristelevat sisäänkäyntejään. Eiköhän useimmat tee niin itsensä lisäksi myös tuodakseen ympäristöönsä viihtyisyyttä laajemminkin.

Räkätit pitävät pihamaalla julmettua mekastusta. Riitelevätkö jo herukan raakileista, kun näyttävät pomppivan alapihalla? Ei tee kädelle oikein hyvää tämä tietokoneen näpyttelykään, joten jätän tämän kiehtovan blogimaailman ja siirryn muihin puuhiin. Sitä ennen toivotan kuitenkin Lauran lämpimästi tervetulleeksi blogini lukijaksi.

Vapaata puutarhasta - melkein

Aamulla laitoin päälle vähän siistimpää vaatetta, sillä ajattelin pitää vapaapäivän puutarhasta. Se tarkoittaa lähinnä sitä, etten kärrää, kaiva tai edes suuremmin nypi mitään. Sallittua sen sijaan on huvikävely kukkien keskuudessa, valokuvaaminen ja kaikensorttinen tilusten mittaaminen. Päivä ei ollut edes puolessa, kun jo kävin vähentämässä vaatetusta ja siirryin shortseihin. Vaikka helle ei enää painakaan päälle, auringon paistaessa lämmintä riitti tänäänkin 23 asteen verran, eikä se ole laisinkaan hullumpi saavutus suomalaisessa alkukesässä. Laitoin Juuson ulos ja kävin postilaatikolla aamuviideltä ja silloin mittari näytti vajaata kymmentä astetta. Tuntui varsin kalsalta. Onpa ollut eräskin juhannusviikko, kun ollaan päivälläkin hytisty juuri tuollaisessa koleassa 10 asteen säässä ja unelmoitu etelän lämmöstä.

Poika oli jälleen tullut saunomaan Ukkokullan kanssa ja oli minun vuoroni heittää hänet kotiinsa. Poika oli itse asiassa kovin innoissaan, että juuri minä tulisin häntä viemään, sillä hänellä oli kotonaan minulle näytettävää. Poikaa ei ole aiemmin kukat pahemmin kiinnostaneet, mutta anopin muuttaessa hän luovutti hyvinvoivan kliiviansa pojalle. Enpä ole koskaan kokenut itseäni miksikään erinomaiseksi viherpeukaloksi, mutta tokihan äidin sydäntä lämmittää, kun poika soittaa ja kyselee hoito-ohjeita kukalleen. Kehotin häntä antamaan vähän lannoitetta ja kastelemaan siten, ettei tapa kukkaansa hukuttamalla sitä vesitulvaan. Pojan asunnossa on isot ikkunat ja huone tulvii valoa, joten siellä kyllä kukat viihtyy. Aiemmin olin jo antanut hänelle kiinanruusun taimen, joka oli selvästi kotiutunut pojan luo ja venyy pituutta hurjaa vauhtia.

Pojan hoteissa kliivia oli pukannut ensimmäisen kukkavanansa ja availi hiljalleen näyttäviä kukintojaan. Poika oli kuvannut kukkien avautumisvaiheita joka päivä ja oli niin silmin nähden onnellinen tuosta luonnon ihmeestä, että siinä jo äitikin liikuttui. Niin ne lapsetkin aikuistuvat ja heidän pesänrakennuspuuhiinsa tulee muitakin elementtejä kuin irtautuminen vanhempien määräysvallasta.

Ja minunhan oli tarkoitus pitää vapaapäivä puutarhasta. Melkein onnistui, mutta joimme Ukkokullan kanssa iltapäiväkahvia yläterassilla ja satuin vilkaisemaan rapskulehtityömaalleni. Yksi suojamuovi oli lennähtänyt avoimeksi ja paljastanut allaan kuivumassa olevat laatat. Niin sitten lähdin kurkistamaan muidenkin suojamuovien alle, olisiko kenties valmista. Olihan siellä. Hanskat käteen ja nostelemaan laattoja pois muovien päältä, muovien ravisteleminen ja viikkaaminen seuraavaa kertaa varten. Tarkoitus oli vain nostaa laatat jatkamaan kuivumista, mutta innostuin rapsuttamaan raparperinlehtiä pois laatoilta. Kuten kuvasta saattaa huomata, loppua kohti tarmo hiipui ja välineet vettyivät. Alkuun rapsutus sujui hyvin tavallisella tiskiharjalla ja vedellä, mutta vettä olisi pitänyt käydä alituiseen vaihtamassa ja harjakin alkoi olla niin kulunut, ettei se enää toiminut. Jatkoin Ukkokullan teräsharjalla, jolla lopputulos on huomattavasti siistimpi. Vaan ei haittaa, laatat kyllä putsaantuvat, kun niitä kuivattuina vielä harjaa. Sateet ja aika siistii loput.

Nämä pyöreät laatat tein muovisissa kukkapurkin aluslautasissa. Niillä onnistuu erinomaisesti, sillä betoni lähtee helposti irti ja kuvioimiseen riittää pienempikin rapskulehti, tai vaikka jonkin muunkin kasvin lehti. Tuohon yhteen laitoin pieniä kiviä, mutta reunimmaisia lukuunottamatta muut upposivat betoniin. Olisi sittenkin pitänyt tehdä siten, kuin tein ensimmäisellä kerralla. Silloin noudatin Alan Titchmarshin ohjelmassa näytettyä ideaa, jossa muotin pohjalle laitetaan ensin hienoa hiekkaa, sitten vettä, jolla tasoitetaan hiekka ja ylimääräinen vesi valutetaan varovasti pois. Sen jälkeen pistellään hiekkaan kiviä tms. esimerkiksi haluttuun kuvioon ja sen päälle betoni. Kun muotti on kuivunut, kipataan laatta ulos ja puhalletaan ja rapsutetaan hiekat pois kivien välistä, jolloin kivet tulevat hyvin esille.

Tämä laatta on tehty siis ohjeen mukaan, tosin nyt se on vasemmalta reunaltaan liikaa hiekan sisällä, enkä myöskään sommitellut kiviä mihinkään erityiseen muotoon. Minulla on ehkä enemmän käytännöllisyyttä kuin luovuutta, joten taiteellisten pisteiden sijaan minua voi lohduttaa antamalla pisteitä sitkeästä yritteliäisyydestä.

Ymmärrän nyt myös paremmin, miksi betonivaluja ei ole syytä tehdä sateessa. Betonijauheeseen lisätään vettä massan notkistamiseksi. Jos jo sekoitetun veden lisäksi taivaalta sataa ylimääräisiä annoksia, luonnollisesti massa notkistuu liikaa ja alkaa valua. Niin kävi minun viimeiselle betonierälleni. Yllättävän hyvin laatat olivat kuitenkin pysyneet kasassa liiallisesta vedestä huolimatta, mutta toki niiden reunat jäivät huolimattomammin viimeistellyiksi kuin ennen vesisadetta tehtyjen laattojen. 

Nyt on taas muutama päivä sen verran kiirettä, etten laisinkaan ehdi miettiä laattojen sijoittelua, mutta hiljaa hyvää tulee. Eli ehkä suunnitelma jalostuu, kun sitä joutuu hautomaan aiottua kauemmin.

No niin, päivä ei siis mennyt ihan suunnitelmien mukaan lonkkaa vedellessä vaan vielä iltahetkillä piti innostua puuhailemaan. Rapskulehtien siirtelyn lisäksi ehdin viimein kuvata villiviinin, joka on päättänyt kasvaa myös patiomme alla. Viime kesänä tuli ensimmäinen verso ja nyt viimeisen viikon aikana peräti viisi versoa yrittää kohti valoa patiolautojen välistä. Villiviini kasvaa talon L-nurkassa ja olen sitonut sen kulkemaan molempiin suuntiin katon reunaa pitkin. Aina välillä pystytän tikkaat ja käyn kiskomassa tiilikatteen alle luikertelevat versot väljemmille ilmoille. Loppukesästä villiviini on kasvattanut versoja suuntaan jos toiseenkin ja olohuoneessa alkaa olla huomattavan hämärää köynnöksen roikottaessa ulokkeitaan pitkälle ikkunan eteen. Nuorimmat versot paleltuvat usein talven aikana ja välillä myös leikkaan kaikkein hankalimpiin paikkoihin ulottuvia kärkiä kokonaan pois.

Puutarhassa kukkii parhaillaan unikot, köynnöskuusama, lehtosinilatvat, akileijat, ketoneilikat, iirikset, sammalleimut ja monet kurjenpolvet sekä tietenkin kesäkukat. Ruusupensaat ovat nupulla ja juhannusruusu jopa jo avannut muutaman kukkansa. Punaherukoissa ja karviaisissa on raakileet ja keltainen päivänliljankin nuppu on viittä vaille auki. Nurmikkoa on saanut leikata vähintään kerran viikossa ja pikkupuutarhan polutkin kävin jo avaamassa. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että karsin kevätkaihonkukkien ja pikkutalvioiden versoja, jotka olivat kasvaneet ristiin rastiin polun yli niin, ettei polkua käytännössä enää näkynyt. Unohdin tykkänään, että minun piti ottaa talteen istutuskelpoisia taimia. Seuraavalla siivouskerralla sitten. Puutarha on rehevän ja tuoreen näköinen, kiitos perjantaisen sateen. Tuntuu myös siltä, kuin kesää olisi riittänyt pitkältikin ja kuitenkin juhannukseen on vielä kaksi viikkoa. Aika hieno kesä tähän saakka.

Ja tästä minä olen ylpeä, vaikka se joitakin saattaakin ihmetyttää. Että mitä ylpeilemistä nyt yhdessä pelaguun rotiskossa voi olla. Jo toisen kerran olen ihan itse siemenestä kasvattanut tämän pelaguun. Meinasin sen jo tappaa viemällä taimet ulos kenties liian aikaisin. Jokunen lehti vähän kärsi, mutta uutta on tullut tilalle. Vielä ei ole nuppuja näkyvissä, mutta ehkä sekin päivä koittaa. Viime vuonna kasvattamassani pelaguussa oli kirkkaan punainen kukka, mutta sen enempää sen nimeä en muistanut laittaa mihinkään ylös. Eikä myöskään talvetus onnistunut, kun ei ole oikein siihen sopivaa paikkaa. Yritystä kyllä oli. Tämä pelaguu on 'Inspire Pink' ja kukan siis pitäisi olla vaaleanpunainen. Aika näyttää. Tuleeko kukkaa ja onko se vaaleanpunainen.

Onhan minulla toinenkin ylpeydenaihe eli tämä Isosamettikukka 'Vanilla', joka tunkee tuolta keskeltä nuppua. Näettehän, sieltä se tulee! Koskaan aiemmin en ole kasvattanut itse kesäkukkia, enkä kyllä perennoitakaan ennen viime kevättä. Niin se vain on, että vaikkei kovin paljon osaamista olisikaan, kokemus opettaa. Tänä keväänä olen yrittänyt olla maltillinen näiden omakasvatusten kanssa ja suurin osa niistä on edelleen poteissaan kasvimaalla. Ovat kasvaneet ja vahvistuneet niin paljon, että piakkoin pitäisi perennat saada siirrettyä omille kasvupaikoilleen. 

Kuten huomaatte, ovat äiti ja poika samaa maata. Poika ihastelee ensimmäistä kliivian kukkaansa ja äiti on aivan hurahtanut itse kasvattamastaan pelaguusta ja samettikukasta. Vaan jos tarkemmin ajattelee, eipä ole laisinkaan hullummat ilonaiheet. 

Kasvunihmeitä ja mukavia arkipäiviä 

kaikille viherpeukaloille 

ja viherpeukaloiden kasvattajille!

. 
 

Yölaulajia kuuntelemassa

Vielä eilispäin sai pyyhki hikeä otsalta, mutta tänään heräsimme sateen lotinaan ja kaukana jyrisevään ukkosen kumuun. Eipä kyllä erityisemmin harmittanut, sillä luonnon järjestämä kastelu on varsin terveellistä ihan kaikille puutarhan kasveille. Kun vesisade lisäksi oli sellaista tasaisen rauhallista, eikä mitään kaatosadetta, sen kasteluvoima näytti erityisen hyvältä. Kaatosade olisi vain saanut veden norumaan pitkin kuivaa maan pintaa mahdollisiin ojiin ja painanteisiin. Toki se sieltäkin olisi ajallaan imeytynyt maahan, mutta ensin hiljakseen kostunut maa imee paremmin taivaalta tulevan veden.

Kylmäksi ei säätä voi nytkään väittää, 20 asteen paremmalla puolella kiikutaan edelleen ihan tukevasti. Nyt vain pitää hartaasti toivoa, ettei sateinen sää jää viikkokausiksi pyörimään juuri meidän kylän päälle. Kunhan ihan sopivasti vähän aikaa kastelisi ja sitten muuttuisi jälleen aurinkoiseksi. En nyt niin hellettäkään kaipaa, sillä se estää kaikenlaisen puuhaamisen pihamaalla ja pakottaa istumaan varjossa hikeä otsalta pyyhkimässä tahmeaan ihoon liimautuvia hyttysiä lätkien, minkä siltä hien pyyhinnältä kerkiää. Mutta aurinkoa, aurinkoa saa olla. Sopivasti ja vähän enemmänkin.

Villa Elfvikin luontotalo on Espoon kaupungin ympäristövalistuskeskus. Luontotalo tarjoaa luonto- ja ympäristötietoutta eri muodoissaan. Elfvikissä on luontopolkuja, joista osa kulkeea pitkospuita pitkin ja lintutorni. Villa Elfvikin rakennutti asuintalokseen vapaaherratar Elvira Standertskjöld vuonna 1904, ja sen suunnitteli arkkitehti Mauritz Gripenberg. Rakennus edustaa englantilaisvaikutteista jugendia ja on rakennushistoriallisesti arvokas. Standertskjöldien kuoltua rakennus päätyi monien välivaiheiden kautta Espoon kaupungin omistukseen vuonna 1985, minkä jälkeen se kunnostettiin. Vuonna 1992 se avattiin yleisölle. Villa Elfvik sijaitsee Laajalahden rannalla, Leppävaaran ja Tapiolan kaupunkikeskusten välillä. Alkujaan sen lähettyvillä oli myös venelaituri, mutta koska sen edustalla oleva osa Laajalahtea on vähitellen kasvanut täyteen ruovikkoa, sinne ei nykyisin enää pääse veneellä. (Lähde: wikipedia)

Laajalahden luonnonsuojelualue on yksi parhaista lintuvesistä Etelä-Suomessa.
Lähellä Villa Elfvikin luontotaloa sijaitseva Laajalahden luonnonsuojelualue perustettiin vuonna 1989. Se on lähes 200 hehtaarin laajuinen luonnonsuojelualue, jonka tarkoituksena on paitsi suojella matalaa merenlahtea myös mahdollistaa alueen käyttö luonnonharrastukseen.
Laajalahti on Etelä-Suomen parhaita lintuvesiä ja myös kansainvälisesti arvokas.
Se on tärkeä sekä runsaalle pesimälinnustolle että tuhansille muuttomatkoillaan levähtäville linnuille. Lahden luontoon pääsee tutustumaan helposti luontopoluilta. Villa Elfvikistä lähtevä lähipolku on rakennettu niin, että retkeily pyörätuolilla ja lastenvaunujen kanssa on mahdollista. Villa Elfvikin lintutorniin pääsee myös pyörätuolilla. Toinen lintutorni sijaitsee Otaniemen puolella, Konemiehentieltä lähtevän polun varrella.

Osoite: Elfvikintie 4, 02600 Espoo (Lähde: visitespoo)

Eilen illalla olin mielenkiintoisessa paikassa ja tilaisuudessa. Ystäväni pyysi minua kanssaan Espoon Laajalahdessa sijaitsevaan Villa Elfvikin luontotaloon  Alkukesän lintuyö -tapahtumaan. Ohjelmallinen tapahtuma alkoi klo 20 musiikkiesityksellä ja leikkimielisellä lintuvisailulla. Sitten tarjolla oli Villa Elfvikin tukiyhdistyksen tarjoamaa maukasta sienikeittoa sekä kahvit. Luontotaloon oli saapunut runsaasti lintuharrastajia ja muutama ihan aito ornitologikin. Klo 22:n jälkeen porukka jakautui kolmeen eri pituisen matkan kulkevaan ryhmään. Ystävämme kanssa valitsimme keskipitkän retken ja lähdimme jonossa oppaan perässä kuuntelemaan kesäyön laulajia: viita- ja luhtakerttusia, laulurastaita sekä satakieliä.

Huomaa vasemmalla tuomenkehrääjäkoin seitittämät puut

Alkumatkan kävelimme leveähköä hiekkapintaista kevyenliikenteen raittia ja väistelimme suhisten ohi vilistäviä pyöräilijöitä. Oikealta puolelta kuului Kehä I:n tasaista autoliikenteen hurinaa ja vasemmalta rantaniitylle kesätöihin tuodun raaseporilaisen kyyttökarjan ammumista. Vähitellen korva tottui erottamaan myös muita ääniä ja illan yhä hämärtyessä satakielten ja laulurastaiden luritus täytti ilman. Poikkesimme raitilta niityillä ja lehdossa kulkeville pitkospuille pysähdellen hetkittäin kuuntelemaan oppaan kertomuksia ja lintujen laulua. Välillä kenkien alla rapsahteli, kun pitkospuille nousseet lukuisat kotilot kohtasivat matkansa pään kulkijoiden askelten alla.

Tuomenkehrääjäkoin saavutuksia tuomissa

Luonnosuojelualueella kasvaa runsaasti tuomia, jotka olivat muuttuneet aavemaisiksi tuomenkehrääjäkoin kutomien harmaiden seittien päällystämisiksi kummituksiksi. Paikoitellen näitä aavepuita oli isoina ryhminä ja koit olivat kutoneet seittiä puiden ohessa vieressä oleviin kantoihin ja jopa kyyttökarjan omalle alueelleen rajaaviin aitoihin. Etenkin myöhäisillan hämäryydessä näky tuntui suorastaan karmivalta.

Oppaan ja retkeläisten harmiksi emme kuulleet ainuttakaan kerttusta, mutta lohdutukseksi sentään näimme yhden lehtokurpan lentävän päidemme yli ja saimme asiantuntevaa opastusta ko. linnun tunnistamiseen juuri sen siipien lepakkomaisen liikehdinnän vuoksi. Huomaamatta aika kului ja luontotalolle palatessamme oli jo juuri niin pimeää tai paremminkin hämärää, kuin suomalaisessa alkukesän yössä ylipäätään voi olla. Palasin yönhiljaista moottoritietä ajaen kotiin ja sain nukkumaan mennessäni seurakseni rapsutettavaksi mammaa ikävöineen kissanketaleen.

Jokaisen pitäisi kyllä valvoa edes yhtenä kesäyönä, sillä siinä on totisesti omanlaistaan taikaa. Monenlaisia ääniä, tuoksuja ja tunnelmaa, joita muistellen jaksaa talvella taas odottaa tulevaa kesää.

Etanoiden kirjomat kuunliljat

Tähän saakka tämä kesä on ollut pelkkää juhlaa: aurinkoa, lämpöä ja kukkien kauneutta. Hyttysten paljouskaan ei ole päässyt pahemmin näitä arjen nautintoja himmentämään. Aina pitää paratiisissa olla kuitenkin muutama käärmeen retale ja tokihan ne vähitellen alkavat tulla esiin. Tässä tapauksessa huomasin aamulla etanoiden järsineen alapihan kuunliljojen lehdistä reikäkuviollisia. Seuraavaksi totesin yhden jos toisenkin ruusupensaan versojen ja lehtien käpristyneen, joten jonkinsortin kirvaa tai toukkaa on ilmaantunut haastamaan minut taistelemaan kukkapaljouden puolesta. 

Mitä lie ötökkää ruusupensaassa

Päätin kuitenkin aloittaa päivän työrupeaman raparperilehtilaattojen tekemisellä ja valmistauduin nappaamalla sisältä veitsen ja terassilta korin suunnistaen kohti rapskumaata. Kuivuuden vuoksi osa varsista on laihanlaisia, mutta lehdet ovat kyllä kasvaneet ihan mukavan kookkaiksi. Pilkoin varret koriin sisälle vietäviksi ja lehdet lajittelin koon mukaan pariin pinoon odottamaan jatkoa. 

Rapskuja nyhtäessäni totesin yön ja aamun sateen hakanneen osan ruusupensaista lakoon maahan. Harmittelin, että olisi sittenkin pitänyt syksyllä leikata kaikki hansaruusut tapille. Leikkasin vain osan ja osan pitkiksi jätin ajatuksella, että tulisi ainakin jokunen kukka. Eihän ne pysy pystyssä, kun pitkän huiskean varren päässä on painava lehtiruusuke. No, en kyllä niitä nyt ala leikkaamaan, sillä ruusukkeissa on jo nuppuja.

Rapskulehtilaatat piilossa kuivumassa

Miten nuo työt tuppaavat aina matkan varrella lisääntymään ja muuttumaan. Sen sijaan, että olisin keskittynyt laastihommiin, kipaisin kellariin etsimään sopivia kepakoita, jotta saisin tehtyä ruusuille tuet. Lopulta sain nuijittua maahan kolme reipasta seivästä ja sidottua ruusunvarret niiden väliin pystyyn. Sateessa kastuneiden ruusupuskien parissa touhuaminen oli kastellut minut läpimäräksi ja ennen laastipuuhiin ryhtymistä piti käydä vaihtamassa vaatteet.

Edellisen laastisatsin tuotoksia

Kuivat vaatteet ylleni puettuani kippasin säkillinen laastia kottikärryihin, joukkoon annos vettä ja eikun sekoittamaan. Kolme säkillistä oli jo lätkitty muovin päälle asetetuille lehdille, kun taivaalta alkoi hissukseen sataa vettä. En yhtään pidä isompien projektien keskeytyksistä. Etenkin sotkuiset hommat tekisin mielelläni alusta loppuun ja sen jälkeen tarvikkeiden siivous ja pesulle. Niinpä päätin sotkea vielä neljännen eli viimeisen laastisäkillisen ja valmistaa loput laatat. Olipahan aikamoista kiriä kastumisen ja laattojen valmistuksen kanssa. Vesisade senkun kiihtyi ja minä lätkin laastia silmälasit huurussa. Pelkäsin jo, että kohta laasti vesittyy liikaa ja osa työstä menee täysin harakoille. Vihdoin laatat oli peitetty, työvälineet pesty ja jälleen sisälle vaatteita vaihtamaan.

Pikkaisen on sellainen tuntu, ettei vain osa työstä olisi mennyt hukkaan turhan hosumisen vuoksi. Aina kannattaisi mieluummin tehdä vähän ja kunnolla kuin paljon ja hutiloiden. No, aika näyttää. Kuivukoon rauhassa.

Unikon nuppu

Eilisellä linturetkellä opas tokaisi jossain välissä, että käkikin lienee jo tältä kesältä kukkumisensa kukkunut. Eräs rouva totesi siihen, ettei suinkaan, hän oli kuullut kukuntaa vielä eilen aamulla. Minusta tuntuu, ettei meidän lähistöllä käki ole milloinkaan aiemmin kukkunut niin aktiivisesti kuin tänä keväänä/kesänä. Kuin eiliselle lintuoppaan tokaisulle vastineeksi käki päätti tänään antaa oikein perjantaipäivän konsertin. Se lenteli tässä aivan meidän talon läheisyydessä ja kukkui pitkiä sarjoja. Välillä kuulosti, kuin sen ääni olisi ajoittain suorastaan käheytynyt pitkästä kukunnasta. Yritin tiirailla, näkisinkö kukkujaa, sillä aivan läheltä sen ääni kuului, mutta en kyllä saanut sitä paikallistettua. Hetki sitten joimme kahvit yläterassilla ja jälleen alkoi kukkuminen. Kilpaa tietä pitkin kilkutellen kulkeneen jäätelöauton kanssa käki kukkuu edelleen.

Rhodo Nova Zembla

Ystävät hyvät, olen tänäänkin käynyt lukemassa kaikkia hienoja puutarhablogejanne ja ihastellut kauniita kuvianne. Katjalla oli niin upeita lintukuvia, että niitä voisi käyttää vaikka opetustarkoituksiin. Saila, Emilie, Saraheinä, Sussi, Sylvi, Niina, Ilona ja lukuisat muut. Kaikilla on nyt niin paljon hienoja puutarhajuttuja ja mielenkiintoista kerrottavaa, joita pitäisi voida laittaa tapahtumattomien talvipäivien varalle varastoon. Oli kuitenkin pakko pidättäytyä tällä kertaa kommentoimasta, sillä muuten en mitenkään olisi ehtinyt kirjoittamaan omaa blogiani. Tai tekemään rapskulehtilaattoja, tai syömään tai keittämään Ukkokullalle kahvia ja rapsuttamaan kissaa. 

Viettäkäähän leppoisa viikonloppu vaikka tähän tapaan:

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

-Tove Jansson -

  


.

Hellepäivän höpinöitä

Ukkokulta ja Poika virittivät viikonloppuna sääaseman leikkimökin vieressä olevaan Juuson juoksunarua varten pystytettyyn tolppaan. Nyt on mahdollista seurata erilaisia säätietoja sisällä olevasta yksiköstä. Valitettavasti sääasema ei kovin paljon kerro tulevasta, ainakaan tällaiselle, joka kovin vähän pystyy tulkitsemaan jotain olemassa olevien tietojen perusteella. Taivas on nyt vetäytynyt kokonaisuudessaan pilveen, mutta lämpöä riittää edelleen 26 asteen verran. Yhtään en ruikuta helteisyyttä ja hikoilemista, sillä tuoreessa muistissa on vielä lumen ja jään paljous ja kolealta tuntunut alkukevät, jossa ei ollut hivenen vertaa lupausta kesästä tai paremmista säistä. Tällaisilla 30 asteen helteillä ei kyllä mitään pihatöitä jaksa tehdä. Tänään sentään luuttusin kaikki talon ulkoikkunalaudat. Musta pelti näyttää kerrassaan hirveältä keltaisen siitepölyn peittämänä ja erilaisten hämähäkinverkkojen kirjomana. 

Riippabegonia

Kesäkukkia on sentään jaksettava kastella, näin kuumalla vieläpä erityisen ahkerasti. Pienessä tilassa oleva multa kuivuu harvinaisen nopeasti ja moni kesäkukka kuolee tehokkaasti jo yhden kunnollisen kuivumisen myötä. Onko kukaan huomannut laskea, miten monta litraa vettä pitää yhden pihan kesäkukille kerralla kantaa? En ole laskenut minäkään, enkä taida laskeakaan. Mutta aikamoisia määriä sitä kyllä saa kiikuttaa, vaikka minullakaan ei mitään hirvittäviä kesäkukkamääriä pihallani ole. Meillä on sekä ylä- että alapihalla harmaat tynnyrit, joihin lasken kaivovettä kastelua varten. Sieltä on sitten pienemmällä kastelukannulla tai ämpärillä ammennettava isompaan kastelukannuun ja sen jälkeen mars vain kukkia kastelemaan.

Tavallinen begonia

Muistiin ei kyllä meikäläisellä ole luottamista, sillä olin aivan takuuvarma, että kellarista löytyisi kesäkukkalannoitetta. Ei löytynyt. Joka kerran pelaguita katsellessani ajattelen, että ne ihan selkeästi kaipaavat ravinnetta, eivät kuki kunnolla. Takaraivossa nakuttaa ajatus, että pitäisi pian päästä kauppaan hakemaan ravinnetta kukille, mutta millään ei kyllä jaksaisi lähteä kuumassa autossa ajamaan naapurikylän kauppaan, koska oman kylän kaupoista tuskin tarvitsemaani ainetta myydään. Ehkä pelaguut selviävät pari päivää ilmankin. Niin, ja laitoinhan minä kukkia istuttaessani multaan kanankakkarakeita.

Tänä kesänä minulla on aika monta pelaguuta. Oman kylän taimikaupasta ostin riippuvaa pelaguuta tuohon rautahäkkyrään ja portinpielen isoihin ruukkuihin. Taimet olivat hauskasti kaksivärisiä jo ostaessani. Jotain tuo rautahäkkyrä vielä kaipaa, ei noista riippuvista pelaguista taida kovin runsaita tulla kesän aikanakaan. Myös piharuukuissa on pelaguita reunoillaan lumihiutaletta ja erästä toista valkoista kukkaa, jonka nimeä en tiedä.

Siemenestä kylvämäni pelaguu ei vielä kuki. Ei ole edes nuppuja, eikä taida ihan heti tullakaan. Tanakasti taimet ovat ruukkuunsa istahtaneet, vaan aika pikkuruisia ne vielä ovat. Tietenkin toivon, että juuri nuo itse siemenestä kylvämäni pelaguut alkaisivat kukkia. Muistan, kuinka viime vuonna tuntui hienolta nähdä ensimmäisten nuppujen avautuvan. Tiesin aivan varmasti, millaisia kukkia on odotettavissa, mutta että on saanut moisen kukan ihan siemenestä kasvamaan. Siinä sitä on juhlaa kerrakseen. Samanlaisen tunteen vallassa käyn iltaisin katselemassa kasvilavaan upottamiani perennapotteja. Pelkäsin kovasti, että sinne ne pienet taimet kuihtuvat ja kuolevat, vaan niistäpä on alkanut tulla vahvoja ja tanakoita taimia, joista osa pitää aivan pian jo siirtää kunnon multaan asumaan. Kunhan nyt ensin pystyisin päättämään, mihin kukin kukka sijoitetaan. Ja kunhan tulee sen verran viileämpää, että ulkona jaksaa jotain tehdä.

Humala

Humala huitelee taivaita kohti ja aivan näinä hetkinä se alkaa taipumaan puutarhaportin keskustaan ja kohtaa portin toista laitaa nousevan kumppaninsa. Jos olisin aikanaan tiennyt - tai ottanut riittävästi selvää - että humala kasvaa noin hurjaa vauhtia ja niin valtavan voimakkaasti ja pitkäksi, olisin toki istuttanut vain yhden humalan. Se olisi riittänyt mainiosti yhden puutarhaportin vihertämiseksi. Tai ehkä en olisi juuri tuohon humalaa istuttanut laisinkaan vaan jonkin hienon kärhön tai köynnösruusun kukkimaan ja ilahduttamaan näyttävyydellään. Muistan kyllä miettineeni, että paikka on hiukan tuulinen ja suojaton aroille köynnöksille, mutta olisihan sitä voinut ainakin yrittää. En kyllä jaksa ryhtyä humalaa poiskaan kaivamaan, sillä arvelen sen olevan työläs homma. Joistakin kasveista vain tietää, että niiden kanssa tulee tappelu, eikä siis kannata ryhtyä niiden tahtoa vastaan tappelemaan. Olkoon siis humala puutarhaportissa. Molemmin puolin, kuten päätetty on.

Tämä perennatuki näyttää toimivan ainakin pionien kohdalla. Hyvin kukat ovat löytäneet tiensä ylöspäin ja kohta pitäisi mennä hiukan korottamaan tukea, jotta kukat auetessaan pysyisivät hyvin pystyssä. Ostin näitä tukia kokeeksi vain kaksi ja viimeksi samassa kaupassa käydessäni niitä ei enää ollut ainuttakaan. Muut pionit tulkoon siis tämän kesän toimeen vanhoilla konsteilla, mutta täytyy ensi keväänä muistaa ostaa muutama lisää. Mitään halpoja nämä tuet eivät olleet, mutta toivottavasti niistä on sitten iloa sitäkin pidemmäksi aikaa.

Rhodo 'Nova Zembla'

Rhodo Nova Zembla on aukaissut kukkansa ja samantien ne ovat alkaneet myös kuihtua. Uutta versoa tunkee tarmokkaasti. Onneksi, sillä en nyppinyt yhtään nuppua pois istuttaessani kasvia toukokuun alkupuolella ja ajattelin, jaksaako se kukkimiseltaan juurtua kunnolla. Ilmeisesti se on ainakin aloittanut juurtumisensa ja tuon kukkimisen nopeus johtunee tästä helteisyydestä. Cunningham's White kukki samanten varsin pikaisesti ja on jo pudottanut lähes kaikki terälehtensä. Aika pikkuruisilta nämä kympin taimet tuolla mullassa nyt näyttävät, mutta joka päivä olen niitä käynyt katsomassa. Josko kuitenkin kotiutuisivat puistopäätyyn ja ilahduttaisivat minua tulevina keväinä kukinnallaan.

 

Anemone coronaria - Kruunuvuokko

Löysin aiemmin keväällä varastoistani muutaman Anemonen mukulan ja tuikkasin ne kukkapenkkiin. Sieltä nyt pilkistää pikkuisen sinistä ja punaista. Anemonet ovat tosi nättejä, mutta kovin paljon en ole harrastanut näitä mukulakasveja sen vuoksi, että syksyllä on muutenkin ihan riittävästi hommia, enkä ole yhtään innostunut kaivamaan mukuloita mullasta muualle talvehtimaan. Enkä myöskään keväällä muista riittävän ajoissa laittaa mukuloita esimerkiksi ruukkumultaan aloittamaan kasvuaan kukkiakseen ajoissa pihamaalla. Puutarhatöissä lienee viisainta keskittyä sellaisiin hommiin, jotka sujuvat ilman erityisiä paineita. Siinä vaiheessa, kun päätä särkee ja ahdistaa mukuloiden unohtaminen, on ehkä multasormiharrastuksesta tullut liian tosikkomaista. Mainittakoon, että olen huomannut eri ihmisillä olevan selkeästi erilaisia innostuksen ja kiinnostuksen kohteita ja toiset vain yksinkertaisesti ovat parempia yhdessä asiassa ja toiset jossain muussa. Sitten on niitä, jotka ovat hyviä hengästyttävän monessa lajissa, mutta niihin minä en kyllä kuulu.

Veronica gentianoides - Unelmatädyke

Puutarhassa tulee yleensä ihasteltua ja kuvattua niitä isoja ja näyttäviä kukkia. Joukossa saattaa kuitenkin olla vaatimattomampia kasveja, jotka ilman muuta ansaitsevat tulla huomatuiksi ja esitellyiksi.Tällainen on Tädyke eli Veronica, jonka monet taitavat tuntea paremmin sinikukkaisena. Tämä minun valkokukkainen lienee Unelmatädyke eli Veronica gentianoides. Miten olenkin tunkenut kukan sellaiseen paikkaan, että se helposti jää vieressä kasvavien varjoon niin kuvainnollisesti kuin konkreettisestikin. Taidanpa siirtää nämä kosteampien säiden tultua paremppaan paikkaan. Hyvä, että tuli puheeksi ja anteeksi tädykkeeni, yritän huomioida sinut jatkossa paremmin.

Ihan tavallinen kuusivauva

Viime kesänä istuttamamme pikkuruiset kuusentaimet ovat elossa jokikinen. Pelkäsin kovasti talvella kaadetun koivun pöllejä alapihalla raahatessamme ja oksia siivotessamme, että nyt tuli tallatuksi jokunen kuusivauva. Ei tallattu, ei ainakaan hengiltä. Nuo pienet taimet ovat vielä aika taipuvia, enkä ole onnistunut edes ruohonleikkurilla tuuppaamaan yhtäkään nurin. Pirteän vihreitä kerkkiä on nyt kaikissa taimissa, eikä niitä parane mennä sieltä napsimaan, sillä muutenkin taitaa vanhainkoti meidät ennen tavoittaa kuin kunnon kuusiaita.

Huomenna on varsinainen syntymäpäivien kavalkadi; äitini täyttää 80 v, tyttäreni 29 v ja muutama muu henkilö näiden lukujen väliltä. Askartelin urakalla kortteja, joista tässä kaksi. Eivät tietenkään ole todellisuudessa noin kieroja, kunhan kameran kuva vähän kipristää. Juhliminen jää tältä erää vähemmänpuoleiseksi, sillä äiti pääsee huomenna sairaalasta ja hän tuskin jaksaa hetimiten ryhtyä vieraita vastaanottamaan. Lapsi taasen on tietenkin arkipäivänä töissä ja sen jälkeen taitaa jatkaa kakkostyötään eli kengittää hevosia.

Niin se taas tämäkin päivä kääntyy iltaa kohti. Ulkona syömisen, kahvittelun ja puutarhan töllistelemisen voikin tältä päivältä päättää sellaiseen rentoon kastelukannuilla punnertamiseen eli kukkien kasteluun. Pilvetkin näyttävät taas väistyvän taivaalta ja sinisyys valtaa alaa. Rohkeasti siis kasteluhommiin ja siinä ohessa hyttysten syötäväksi.

 

Juuson syntymäpäivä - 12 vuotta

Yksi ainut pieni kissa luo sen tunteen,
ettei tule tyhjään taloon - tulee kotiin.

- Pam Brown -

 

 

Kissa ei suinkaan halua koko maailman
rakastavan sitä - vain niiden,
joita se itse on päätynyt rakastamaan.

      -  Helen Thompson -

 

 

 

 

Helteisenä sunnuntaina

Mittari näyttää auringossa lämpötilaa +29.1, joten ei ihme, ettei siellä oikein jaksa pitkään oleskella. Juusokin kieriskeli aikansa hiekassa ja kömpi sitten heinikkoon nukkumaan. Toivottavasti sen niskaan laittamani punkkilinimentti tehoaa, eikä tarvitse illansuussa pikkupoikaa pihdeillä kiduttaa.

Juhannusruusussa on jo nuppuja, ei kylläkään kovin paljoa. Viime vuonna ruusut kukkivat upeasti, joten ehkä nekin pitävät välivuotta. Punalehtiruususta oli talven aikana kuollut pari vanhempaa oksaa ja hansaruusuakin leikkasin syksyllä radikaalisti, sillä se oli alkanut kasvattaa lähinnä pitkiä oksia, joiden päässä keikkui hassuja tupsuja. Mielenkiinnolla odotan kuukausi sitten istuttamieni Kirjoapteekkarinruusun ja Valamonruusun kukintaa. Samoin jännitän, kuinka sammalruusu jaksaa kasvaa ja kukkia. Se kun ei tykännyt menneestä talvesta laisinkaan ja oli jokin aika sitten vielä varsin huonovointinen.

Tänään oli Hesarissa artikkeli löytöruusuihin hurahtaneesta Hillevi Bymanista, jonka pihamaalla Espoossa ja mökillä Karjalohjalla kasvaa yhteensä 80 ruusulajiketta. Ehkä pitäisikin ryhtyä keräämään noita kestäviä ruusuja. Juhannusmorsian minulla jo onkin.

Naapurin puolelta on vuosien aikana levinnyt meille tämä angervo, jonka luulisin olevan idänvirpiangervo. Enpä laita ollenkaan pahakseni, sillä pensas peittää alleen sopivasti sellaisen lohkon, johon en ole vuosienkaan aikana huomannut sen kummemmin voimavaroja käyttää. Juuri tässä nurkkauksessa vuohenputki on villeimmillään, mutta kenties tiivis pensasto vähän estää rikkaruohojen levittäytymisen. Minun piti kärrätä haketta näiden pensaiden juurille, mutta ne ovat kyllä tällä hetkellä niin tiiviitä, ettei sinne pahemmin pääse lapiolla huitomaan. Odottakoon vaikka syksyä.

Yhdessä tontin nurkista seisoo iso mänty. Taloa rakentaessamme se oli pikkarainen taimi, mutta nyt komea puu. Tykkään männyistä ja jotenkin nimenomaan tähän omaan mäntyyn on tullut luja side. Männyllä on tapana kuivattaa alimmaisia oksiaan ja meidänkin rajamäntymme alusta on aina täynnä alas pudonneita oksanpätkiä. Pari päivää sitten kyllästyin noiden oksien jatkuvaan "satamiseen" ja kannoin pitkääkin pidemmät tikkaat puun juurelle. Kiipesin tikkaiden ylimmälle askelmalle ja sahasin niin paljon kuivuneita oksia kuin suinkin yletyin. Hain lopuksi vielä avukseni varrellisen oksaleikkurin, jolla sain lisää ulottuvuutta ja napsin sen avulla vähän lisää. Paksutkin oksat sai sahattua todella helposti, sillä ei niissä näyttänyt pahemmin enää elämää olevan. Taisi siinä urakassa pari tuntia kulua, mutta tikkailla kiikkuessa ei kyllä yhtään hirvittänyt. Vasta, kun olin saanut oksat sahattua ja ryhdyin maan pinnalla korjaamaan jälkiäni, tuntui pikkaisen tärinää jaloissa.
 

Alapihalle johtavien portaiden väleissä kasvaa taas varsinainen taimivarasto. Sieltä löytyy etupäässä tuota taponlehteä, mutta myös sammalleimua ja yhdensorttista sammalkasvustoa akileijoista puhumattakaan. Kunhan taas kerkeän, tuosta on hyvä siirtää sopiviin paikkoihin muhkeita taimia. En kyllä ole yhtäkään taponlehteä noihin porrasväleihin istuttanut, mutta meidän pihalla kasvit kasvavat ainakin siellä, missä niiden ei odottaisi kasvavan.

Muutama kesä sitten löysin naapurin aidan vierestä tiheänä kasvavan metsäorvokkipöheikön. Siellä se kasvoi onnellisena, paikassa, josta ei kyllä näkynyt yhtään mihinkään ja oli aina vaarassa jäädä kottikärryjen yliajamaksi. Lopulta kaivoin pöheikön ylös ja istutin ensimmäiseen vapaaseen paikkaan olopihan toiseen kukkapenkkiin. Siinä orvokit ovat nyt pari vuotta kukkineet ja vahvistuneet. Siirron jälkeen pehko ei kukkinut niin runsaasti, mutta nyt se näyttää virkistyneen ihan kummasti.

Eilen lähdin kameran kanssa kuvaamaan kukkapenkissä loikovaa Juusoa, mutta vuorimännyssä olikin tällainen hieno siipiveikko ja sitä räpsiessäni unohdin Juuson kuvaamisen tykkänään. Oikeastaan on aika hauskaa, että kuvaamaan lähtiessään ei koskaan tiedä, mitä mielenkiintoista objektiiviin kulloinkin osuu. Toisaalta, jos nimenomaan lähtee etsimään erikoisuuksia, niihin ei törmää sitten millään. Parempi siis kulkea avoimin mielin ja erityisesti avoimin silmin.

Syreenit kukkivat nyt kauniisti ja tuoksuvat vielä kauniimmin. Mikä onkaan levitellessä pyykkiä narulle, kun leikkimökin päädyssä syreenit tuulessa heiluessaan tuottavat niin ihanaa tuoksua, että sitä aivan unohtuu itsekseen ihailemaan. Leikkasin viime kesänä olopihan syreeneitä, kun olivat hurahtaneet niin valtavan korkeiksi, ettei enää toivoakaan nähdä kukkia ilman kiikareita. No, nythän ne eivät sitten kuki laisinkaan, mutta kenties ensi vuonna. Parin syreenin juurelle on jo ilmaantunut uusia versoja, joten se tapahtunee, mitä lähdin tavoittelemaankin eli syreenien tuuheutuminen alaosistaankin. En leikannut syreenejä tapille vaan lähinnä poistin vanhimpia runkoja ja joistakin todella pitkäksi venähtäneistä katkaisin ylipitkiä latvuksia.

Lapsena minua sanottiin rihkamaprinsessaksi siksi, että keräsin talteen kaikenlaista kaunista lahjakääreistä karkkipapereihin. Minun lapsuudessani ei ollut nykypäivän yltäkylläisyyttä eikä edes varakkailla tavaraa niin valtavasti kuin tänäpäivänä aivan tavallisilla pulliaisilla. Vaikka pihallamme jo onkin vesimittari, lähti kaupasta kuitenkin tällainen hauska perhosmittari mukaani. Onhan tämä toki huomattavasti kauniimpi kuin sellainen vihreä muovinen, jollainen tuo aiempi mittarimme on. Rihkamaprinsessa taidan olla siis edelleen.

Kohta lähden viemään äitiä sairaalaan. Hänet leikataan huomenaamulla. Toivotaan, että syöpä saadaan pois ja äiti pääsee viettämään levollisin mielin 80-vuotissynttäriään.