Vanhoja aarteita

Tässä päivänä eräänä ystäväni kysyi, löytyisikö minulta lasten villakaulaliinan neuleohjetta. Lupasin tutkia asiaa ja ryhdyin selaamaan vanhoja käsityölehtiäni. Osan olen jo aikoja sitten laittanut kiertoon, mutta parhaat mallit olin onneksi säilyttänyt. Löysinhän minä sen toivotun kaulaliinaohjeenkin ja löysin myös muutamia muita mukavia muistoja herättäviä juttuja. Samalla tuli siivottua "käsityökaappi". Annoin pois suurimman osan villalangoista, sillä nykyisin ei kutominen oikein innosta. Viime talvena testasin, vieläkö ylipäätään osaan mitään kutoa ja sain aikaiseksi muutamat villasukat, parit villatöppöset ja yhdet tumput. Eli kyllä se sujuu, mutta siitä huolimatta langat lähtivät - mitenkäs muuten kuin kiertoon. Paljon tuossa kaapissa on myös kankaita, vaan ne saavat ollakin. Aina välillä pitää löytyä tilkku siihen, toinen tähän. Tyynyjen päällisiä tykkään myös vaihdella ja joskus myös joihinkin tuoleihin tekee mieli uusia päällinen. Päätin etsimis- ja siivousurakkani päätteeksi skannata itselleni parhaat ohjeet ja toimittaa nekin vähät käsityölehdet uusiokäyttöön. Tallessa oli Kinder Burda, jonka ohjeen mukaan tein toiselle lapselleni nätin mekon ihan hänen ensimmäiseksi koltukseen. Harvinaisen hyvin siinä onnistuin, vaikken olekaan mikään ompelijalupaus. Usein tulee muisteltua sitä tai tätä tekelettä, jonka suhteen on kokenut onnistumisen iloa. Vaikka olen aina räpsinyt kuvia suurella innolla, moni kohde on kuitenkin jäänyt ikuistamatta. Kudoin myös lapsilleni kauniit villapuserot ja -pipot. Toiselle sinisenä ja toiselle punaisena. Kuinkas muutenkaan. Vaan niistä ei ole kaunista muistoa kummempaa todistetta vaikka niin ylpeä kudonnaisistani olin. Nyt sain skannattua tuonkin ohjeen ja voin niitä ihania villaneuleita muistella hamaan vanhuuteen saakka. Pienet on ilot ihmisellä.

Käsitöitä on kyllä mukava tehdä. Kummasti oppii tekemään sellaista, minkä on kuvitellut erityisen vaikeaksi ja suuritöiseksi. Aikanaan koulussa inhosin käsitöitä, mikä osittain saattoi johtua vanhakantaisista opettajista ja materiaalien mielenkiinnottomuudesta. Opetussuunnitelmaan lienee kirjattu, että kaikkien tuli oppia kutomaan, virkkaamaan, neulomaan ja ties mitä. Riippumatta siitä, tykkäsikö niistä laisinkaan. Eihän lankojen ja kankaiden kirjo minun kouluaikanani ollut tietenkään niin valtaisa kuin nykyään. Eikä myöskään koulujen määrärahat silloinkaan suuren suuret. Sukat piti kutoa harmaasta, mustasta tai tummansinisestä. Virkkaamisesta ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa, mutta ompelemisessa opeteltiin ensin tekemään käsin vauvan paita, jonka saumat piti olla kaksinkertaiset ja niin hienot, ettei vauvan iho vaan kärsisi. Eipä enää silloin juurikaan vauvan paitoja käsin ommeltu, kun kaupasta sai trikoisia kohtuuhintaan. Eikä varhaisteinin elämässä ylipäätään ensimmäisenä mieleen tullut vauvanvaatteiden tekeminen. Ompelukoneen käyttöön olisin toivonut enemmän oppia, mutta koulun kalliit Husqvarnat tuntuivat olevan opettajan mielestä enemmänkin näyttelykappaleita. Jostain kummasta syystä minulle ei sattunut kouluaikana yhtään innostavaa käsityöopettajaa. Vain kovin vanhanaikaisia ikäneitoja, jotka tuntuivat inhoavan tyttöjä.  

Nuorena ei omasta mielestään tule koskaan tarvitsemaan sukankutomistaitoa tai pannulapun virkkausta. No, niitä vauvanpaitoja en ole käsin ommellut, mutta sukkia on kyllä tullut kudottua ja pannulappujakin olen virkannut. Myöhemmin olen kyllä usein ajatellut, että käsityötunnin oppeja olisi voinut tarkemmin omaksua. Olisi kenties moni käsityöohje avautunut helpommin, mutta onneksi ihminen kykenee oppimaan lapsuuden ja nuoruuden jälkeenkin. On hienoa tehdä omin käsin jotain hyödyllistä ja kaunista. Käsitöiden tekeminen on myös rauhoittavaa ja osittain rentouttavaakin puuhaa. 

Käsitöissä on selviä trendejä; värit ja mallit muuttuvat, mutta myös se, mitä kulloinkin käsin tehdään. Meni vuosia, että kauppojen lankavalikoimat olivat todella mitättömiä. Parista isosta tavaratalosta lopetettiin käsityöosastot kokonaan. Nyt on jälleen kutominen huudossa. Erilaisia lankoja on tarjolla pilvin pimein ja aivan uusia lankakauppoja on avattu. Nuoretkin tytöt kiertelevät kirpputoreja retrokankaita etsien voidakseen tuunata niistä itselleen vaatteita. Ja mikä hienointa, teini-ikäiset pojat virkkaavat metromatkoillakin itselleen uusia pipoja. Joillekin käsityöksi riittää farkkujen lahkeiden lyhentäminen tai verhon alakäänteen ompeleminen. Toiset ovat taas varsinaisia taitureita luodessaan uskomattoman hienoja vaatekappaleita itselleen ja läheisilleen. Joulunajan markkinat ovat erinomainen paikka tutustua ihmisten kädentaitojen monipuolisuuteen. Huovutettuja vaatteita ja koristeita, villasukkia kaiken kokoiseen jalkaan, tilkkutöitä, poppanoita, mattoja ja vaikka mitä hienoa. 

Myös askarteleminen voitaneen lukea käsitöihin. Yhä useampi väsää nykyisin joulukorttinsa itse, puhumattakaan korujen tekemisestä. Näyttää siltä, että kekseliäisyydellä ei ole rajoja. Itse tykkään, että askartelun eräs olennaisimpia asioita on vanhojen, olemassa olevien materiaalien hyödyntäminen ja yhdistäminen joihinkin kaupasta hankittuihin tarpeisiin. Kaupasta on kyllä saatavissa askarteluunkin ihan mitä vain, mutta niinhän sieltä saa täysin valmistakin tavaraa. Idea onkin siinä, että saa tekemiseensä omien kättensä jäljen. Persoonallisen leiman. Ja hyvää mieltä niin tekemisestä kuin niistä kiitoksista, joita askartelemieni tuotosten vastaanottajat lähettävät.