Oksahaketta hedelmäpuille

Huomista vesisadetta uumoillessa sain vihdoin kärrättyä oksahaketta omena- ja kriikunapuille. Marjapensaille sitä ei tällä erää sitten enää riittänytkään. Ensin kastelin sopivan paksuisia sanomalehtinippuja vadissa ja levitin ne puiden juurille. En kuitenkaan ihan runkoon kiinni, vaan jätin rungon ympärille muutaman sentin "hengitysaukon". Sitten kippasin kottikärryistä haketta ja levitin sen tasaisesti sanomalehden päälle. Nyt haketta näyttää olevan paksu kerros, mutta se litistyy ja painuu aika pian. Töyhtöangervo on tehnyt poikasia mm. omenapuiden alustoille, joten niitä kaivelin ennen sanomalehden ja hakkeen levitystä. Purkitin pienet taimet kasvamaan ja odottamaan istutusta uusille paikoille. Jonkinlainen aatos jo viriää mielessä, mihin tuota Töyhtäangervoa jatkossa laitan.

Harmi, etten ole ehtinyt hankkia uutta talikkoa hajonneen tilalle. Hakkeen siirtely lapiolla ei onnistu, joten piti ottaa omat viisipiikkiset käyttöön.

Taas puiden kelpaa kasvaa ja kukoistaa, kun rikkaruohot eivät vie turhaan voimavaroja alustoilla. Vaikka eiköhän tämän kokoiset hedelmäpuut jo pärjää rikkaruohoille.

Oksahakkeen kärräämisen jälkeen oli vuorossa ojien trimmaus. Siihen tarvitsen pitkän sähköjohdon ja siimaleikkurin. Varustukseen olisi pitänyt kuulua myös pitkät housut ja suojalasit - ainakin. Tällä kertaa ainoastaan yksi kivi ponkaisi jalkaan aiheuttaen verinoron ja myöhemmin mojovan mustelman. Kuivuuden vuoksi ojien kasvusto ei ollut kovin pitkää, mutta vuohenjuuri kyllä seisoo tanakasti ja leviää intohimoisesti. Se onkin suurin syy säännölliseen trimmaukseen. Toivon vuohenjuuren pysyvän siellä ojassa, eikä leviävän pihamaan puolelle. Aivan täydellisesti en ole vuohenjuurelta välttynyt, mutta suuren suuri ongelma se ei vielä ole.
 

Pikkupuutarhaan kulkee polku ohi maassa suikertavan Pikkutalvion (Vinca minor) ja tuulessa huojuvien Töyhtöangervojen. Kertaalleen olen tänä kesänä polun siistinyt, mutta pian talviot taas kasvavat polulle ja polun yli toisiaan vastaan.

Pikkupuutarhan rakentamisen aloitin kolme-neljä vuotta sitten. Se sijaitsee tien ja talon välissä. Emme juuri koskaan vietä aikaamme talon tienpuoleisella pihalla, joten tämä paikka on hakenut olomuotoaan. Aikoinaan siinä kasvoi isoja kuusia ja muutama mäntykin. Joku puu piti kaataa ilmassa kulkevien sähkölankojen vuoksi. Kuuset saivat kyytiä siksi, etteivät ne olleet järin kauniita yksilöitä, ne varjostivat voimakkaasti ja lisäksi niistä tuli neulasia talon katolle läjäpäin. Pikkupuutarhaan on ajautunut paljon sellaisia kasveja, joille en muualla pihamaalla ole käyttöä löytänyt. Ja jakotaimia sekä monia kokeiluyksilöitä. Pari kesää sitten pohjustin polut kunnolla. Laitoin pohjalle maanrakennuskangasta ja päälle tiivistyvää kivituhkaa. Reunat kanttasin muovisella reunanauhalla, joka useimmissa kohdissa naamioituu hyvin kasvien sekaan. Polku on itse asiassa umpikuja, sillä en ole toistaiseksi raaskinut johtaa sitä marjakuusen reunaa etupihalle. Siihen kohtaan polku ei vain istu, joten siksi sitä ei ole tullut. Antaa asian muhia. Muutama vuosi sitten istutin pikkupuutarhaan yhden Kriikunan (Prunus domestica), jota yritän pitää vähän matalampana. Myös tontin ainoa suuri kivi sijaitsee polkujen risteyksessä. Silläkin on oma tarinansa, mutta kerrottakoon se joskus myöhemmin. Tässä Kriikunan juurella kasvaa maksaruohoja, Rentoakankaalia, Vuorenkilpeä, Kääpiövuorenmäntyä ja Suikeroalpia - ja valitettavasti yhä liikaa myös rikkaruohoja. Pikkupuutarhassa on vielä lukuisia paikkoja, jotka odottavat täydennystä ja kohennusta. Kaikki aikanaan.

Juuso-kissa viihtyy pitkässä heinikossa, jossa se viettää päivisin tuntitolkulla. Vaihtaa toki välillä paikkaa ja asentoa ja toisinaan keskittyy jahtaamaan hiiriä ja päästäisiä. Heinikossa on varmaan viileää ja varjoisaa. Pehmoistakin, kun katti lysähtää heinien päälle tehden itselleen mukavia levähdyskoloja. Tässäkään se ei korvaansa lotkauttanut kutsuilleni. Shortsit päällä en viitsinyt mennä heinikkoon; punkkeja kun pelkään. Kissaan ei tänä kesänä ole toistaiseksi tarttunut ainuttakaan punkkia. Olen laittanut sen niskaan punkkikarkotetta, apteekista.

Malvikki on saanut asukkaita terälehdilleen.  Sulassa sovussa herrat Vihreä Ötökkä ja Musta Ötökkä taivalsivat kukassa. Olisivatko mettä tulleet hakemaan vai muuten vaan laskeutuneet sopivan laakealle lentokentälle.

Pakollinen tauko

Kaksi päivää on mennyt vanhempien muuttohässäkässä. Terveysviranomaisten pitäisi kieltää muuttaminen tällaisessa helteessä. Harmi, ettei ylimääräiselle hielle löydy uusiokäyttöä, sillä sitä olen tuottanut käytettäväksi vaikka Monacon kokoisen lilliputtivaltion tarpeisiin. Siis, jos joku sellaisen tarpeen keksii. Rankasta ahkeroinnista huolimatta piti heti kotiin palattua mennä tutkimaan oman puutarhani hyvinvointi. Kumma, miten jo kahden päivän poissaolon aikana kasvit muuttavat olomuotoaan merkittävästikin. Etupihan ruusujen kukinta on päässyt vauhtiin ja perhoset ovat jälleen löytäneet reitin Purppurapunalatvoihin. Sulkaneilikoiden kukinta sen sijaan vetelee viimeisiään kun taas Malvan nuput ovat rävähtäneet auki. 

Sormustinkukka on varsinainen puutarhan seikkailija. Kun jokunen vuosi sitten sain ko. kukan siemeniä, luulin, ettei se millään tahdo kotiutua pihalleni. Ei tullut lehtiä, ei kukkia. Noin kolme vuotta sitten pukkasi ensimmäinen lehtiruusuke ja siihen valkoiset kukat aivan toisessa paikassa, mihin aikoinani olin siemenet laittanut. Nyt näitä "sormustimia" löytyy yhdestä jos toisestakin paikasta. Tämäkin yksilö päätti valita paikkansa aroniapensaiden tyvestä. Kasvimaallani jököttää kolme yli metrin korkuista Sormustinkukkaa. Se onkin ainoa paikka, jossa nämä kukat ovat päättäneet kukkia kaksi vuotta peräjälkeen.

Katsokaapa, miten hieno on Sormustinkukkakin sisältä. Varsin monet kasvit ovat hyvin mielenkiintoisia ja valokuvauksellisia lähempääkin tutkittuna. Muotojen ja värien leikkiä ei voi olla ihastelematta. 

Myyrä tai jänöjussi kävi jyrsimässä talven aikana toisen kookkaaksi kasvaneen Syyshortensian aivan valkeaksi. Muistan takuuvarmasti kuvanneeni sen kymmensenttisen tapin, joka jäi pensaasta jäljelle, kun leikkasin kuolemankielissä olleet oksat pois. Olisin laittanut tähän vertailukohdaksi, miten vähän voi pensaasta jyrsijöiden jäljiltä jäädä. Vaan en tuota kuvaa mielestäni hyvin järjestetystä arkistosta kuitenkaan löytänyt. 

Olin varautunut siihen, ettei kyseinen pensas enää elämää näe, vaan niinpä maasta versoo uusia oksia. Ja varsin tanakasti vielä. Taidan leikata toisenkin Syyshortensiani, sillä sekin on kärsinyt parista viime talvesta. Vieressä kasvava marjakuusi pudottaa oksiltaan painavat lumitaakat ja näin Syyshortensian oksat painuvat pahasti maahan. Vaan en leikkaa pensasta nyt, sillä odotan ensin sen syyskukintaa.

Ai, miten ihania suomenkielisiä nimiä kukille on annettu. Palavarakkaus, Syyshohdekukka, Särkynytsydän. Ja hauskojakin, kuten Nurmirölli, Lehtoängelmä. Monella nimellä on varmaan ihan oma tarinansa, joista olisi hauska joskus lukea. Olin hiljattain syntymäpäivillä, jossa vieraana oli myös puutarha-alan ammattilaisia. Arvattavasti tuli keskustelua kukista ja kukanjuurista. Kun kerroin tykkääväni puutarhakirjoista, sain muutaman hyvän lukuvinkin. Kaikkia vinkattuja kirjoja en ole löytänyt, mutta muutaman kyllä. Kun saan käsissäni olevan dekkarin takaisin kirjaston palautukseen, avaan tsekkiläisen kirjailija-toimittaja-dramaturgi Karel Capekin Puutarhurin vuoden. Odottamassa ovat myös Mari Mörön "Vapaasti versoo" ja "Melkein kaikki itää". Mari Möröä olen aiemminkin lukenut, mutten näitä puutarha-aiheisia romaaneja.